House of Lords -Sahara- (1990)

House of Lords on aikakautensa rockylipapin (Gene Simmons) keksintöä. Wikipediaa mukaillen bändi on saanut alkutahtinsa 1987. Bändin esikoisalbumi julkaistiin vuonna 1988.

Itselläni ei ole aivan varmaa mielikuvaa, kuinka kyseinen albumi löysi levyhyllyyni, mutta oletan sen tapahtuneen heavyn ostovimmassa, silloin riitti, että levyn kannessa oli pitkätukkaisia rokkareita.

1.Shoot; Ampuu itsensä käyntiin loistokkaasti ja häpeilemättä. Kuten aikakauden orkesterille tyypillisesti kuuluu, alkaa levy suurella ja mahtipontisella synteettisellä introlla, jossa on kaivettu esille 80-luvun loppupuolen jylhimmät soundit. Biisi toimii ja kulkee, mutta ei aivan saavuta sitä vaatimustasoa, jolla päästään klassikko-osastolle. Aina tämän kuitenkin aamupuuron ja paikallislehden välimaastossa menisi.

2. Chains of Love; Biisin rankka aloitus antaa odottaa perinteistä ja tummanpuhuvaa kokonaisuutta, mutta kertsi sinkouttaa sellaista melodia koukkua korville, että punastuttaa. Kertsin tyylikkäästi toteutetut synätaustat tukevat kokonaisuutta näppärästi. Soolo lähtee, niin kuin sen tulee lähteäkin, vokalistin karjaistessa korkealta ja kovaa lyö kitaristi sormet tulille.

3. Can´t find my way home; Tämä on niitä biisejä, joita jokaisen itseensä arvostavan hard rock muusikon tuli tehdä. Paljon akustista kitaraa nätiä laulua kunnes nostetaan kytkin ylös ja suunnataan kohti villimpää äänimaailmaa. Alun mietiskelevän tunnelmoiva osuus toimi mielestäni hyvin ja loppukin jytää, mutta miksi hemmetissä nämä täytyi yhdistää ja yrittää tehdä biisistä zeppeliniä.??

4. Heart on the line; Tässä biisissä yritetään rokata, mutta kokonaisuus tunkkainen. Sen vielä ymmärtää, että kun bändillä on isoja hittejä, niin väliin laitetaan täytetavaraa. Mutta tällä bändillä kun niitä hittejä ei ole!! Aina tämä kuitenkin apulannan voittaa...

5. Laydown stay down; Todennäköisesti bändi tehnyt tämän biisin radioita ajatellen. Biisiin yritetty tehdä sellainen koukuttava kertosäe, mutta mielestäni kokonaisuus painuu hiukan väkisin yrittämiseksi. Ei biisi huono ole, mutta aivan kaikkea ei ole saatu irti.

6. Sahara; Levyn nimi biisi. Tässä biisissä sopivasti melodiaa ja kokonaisuus mahtipontinen. Laulujen melodioissa sellaista kivaa laskevuutta. Levyn parhaita biisejä, ellei jopa paras!!

7. It ain`t love; Biisi alkaa todella hyvin... ainesta kunnon hard rock ballaadiksi olisi, mutta jotenkin kertosäe juuttu biisin nimen hokemiseen. Soolokin sopii kuvioon ja soolon jälkeiset iskut, mutta kokonaisuus keskinkertainen ja yliturvallinen..

8.Remember my name; Tässähän oikein varteenotettava kasari slovari mukavilla melodioilla. Nyt kertsi toimii ja kokonaisuus toimii. Mitenkäs soolo? Ja hitto sehän menee korkealta kauniisti, nyt sanon KIITOS! bändille tästä biisistä!!

9. American Babylon; Tämä biisi esittelee hiukan bändin raskaampaa osastoa. Ihan jees biisi, mutta se onkin pahaenteistä. Siis ei suuremmin sytyttävä.

10 Kiss of fire (fanivideo); Ei hemmetti.. Tämähän meinaa alkaa muistuttaa speed jazzia. Ja saakelin poran äänet taustalla. Hmm. Kumpi oli ensim. Gilbert & pora vai House of Lords??? Loppupeleissä tämä onkin kohtalainen hard rock tapporalli, mutta sellaisella c- luokan asteikoilla. Parhaaseen A-ryhmään on vielä paljon matkaa!!

Joskus satunnaisista levysostoista voi löytyä jotain pieniä ja hienoja hetkiä. Tämän lätyn parhaat hetket ovat mielestäni biisit Sahara, Remember my name ja ehkä kiss of fire..? Kokonaisuus kuitenkin kaukana hard rokin klassikoista ja parhaasta b- ryhmästä, joten pisteet 6,5/10 mr.taca tucaon

Mr.Big - Bump Ahead (1993)

Mr.big on aina ollut minulle kuin vanhainkodin vuosia palvellut virtsankeräys sorsa. Väritön, luotaan pois työntävä, ihmeellisesti hämmennystä herättävä mutta kuitenkin tarpeellisuutensa omalla olemassaolollaan todistava.

Syy tähän on radion edelleenkin tasaisesti suolistostaan kaasuttama Mr.big jollotus "Wild world" jonka suurin tehtävä on aiheuttaa ihmiskunnalle psoriasista ja tuhrivia "reggea-pampuloita". Jos kaikki olisivat yhtä hyviä omassa tehtävässään olisi maailma ollut valmis jo aikapäiviä sitten.

Mutta vikaa on minussakin. Eihän yhden kipeän ajoksen takia kannata koko orkesterin tuotantoa tuomita, vaikka niin pääsisi kyllä helpommalla. Syitä miksi juuri "Bump ahead" saa minun jakamattoman huomioni on albumin tietynlainen virstanpylväisyys bändin suosiossa. Tästä se alamäki alkoi.

Toisekseen haluan kohdata tuon "villin maailman", joka pitää korvamadot pulleina. Lisäksi koetan aidosti, ilon kautta, tutustua tähän bändiin jonka yksipuolisena keulakuvana (minulle) em.kikkare on ollut kaikki nämä vuodet.

Lupaan, jos tämä levy saa minut antamaan edes 3 /10 rock"n"roll pistettä, tutustua pumpun muuhun tuotantoon, ja ostamalla niistä parhaimman blätyn!

Ennakko asenteita? Kyllä ja paljon! Vilpitön asenne levyn kuunteluun? Lupaan käsi "törkytehtaan" päällä että on!

Asettakaa panoksenne,TAISTO MR."bump ahead"BIG vs.MR.TACA TUCATON VOI ALKAA!!!

1."Colorado bulldog" Kehno, nyt ei pelata reilusti! Mr.big usutti koirat heti aluksi puremaan meikäläistä läskiin. Eric Martin (voc) kutsuu koiriaan ylimielisesti. Pat Torpeylla(dr) tuntuu olevan varaa naputella välillä kehäneliötäkin. Yllätysetu oli bändillä ja sen he käyttivät vauhtia hyväksikäyttäen meikäläisen nöyryyttämiseen. Billy Sheehan (bs) käyttää D.LRothilta opittuja "Shy boy" otteita hyväkseen. Kyllä minä tuon makean kivun tunnen! Paul Gilbert (gt) tyytyy sivaltamaan muutaman kerran nopeasti bändin tahtiin.
Kieltämättä turpaan tuli 6-0. Mutta ei tämä silti meikäläistä tiputtanut, ei edes polvia notkistanut. Varoituksen bändi kuitenkin osaamisestaan antoi.

2."Price you gotta pay" Nyt bändi jo uhkailee! Eric uhoaa melko uskottavasti hieman lainaten David Coverdalen maneereja. Bluesahtavasti koetetaan pelotella. Billy-boy heittää joitakin hienoja kuvioita ja muutenkin homma toimii mutta jotenkin bändi pelkää hikoilla. Huuliharppu yrittää luoda fiilistä mutta kehään jäi vain tyhjän uhoamisen aiheuttama ihmetys.

3."Promise her the moon" lähtee kauniin herkästi. Tulkintaa tapahtuuneesta ei kuulu. Homma etenee laulajan kertoessa mitään kummemmin painottamatta, miten hameväeltä saa kontsaa takahuoneessa kun vain lupaat tuoda kuun taivaalta Vuttonin laukussa heti aktin jälkeen. BYAHAHAHAHAA! Kukaan ei usko näin halutonta ja intohimotonta taputtelua. Nyt tuli haava "herraisoherran" simmukulmaan!

4."What"s it gonna be" Pat Torpey lyö seuraavan erän alkutahdit. Muu bändi hyppää kehään ihailtavan nopeasti ja yhdenaikaisesti. Säkeistö junnaa kohti kertsiä jossa odottaa bliisu kysymyksillään ärsyttävä jollotus. Jos tämän olisi tehnyt SKID ROW olisi muna noussut esityksessä potenssiin. Gilpertin sahaus ja myllytys olivat ainoita työn ääniä tällä haluttomuudella. Kehätuomarin erä.

5." Wild world" Kehäneliön ympäristö täyttyy kiinnostuneesta yleisöstä. Illan odotettu kohtaaminen on tässä. "Korvamato vs. juoppo koiranpurema läski" -huutaa kehäkuuluttaja. Tässä maailmassa ei näy töllössä älymittari BIG BROTHERia koska koko kansakunta tuntuu olevan pakkautuneena seuraamaan tätä kahden inhotuksen kohtaamista.
Lopputuloksen arvaa humalainen Mervikin. Eihän tälläisellä "ruusu perseeseen ja uimaan" asenteella voiteta ketään eikä mitään. Kauhea kappale kerta kaikkiaan joka ei sovi kuin humalaisen taluttamisen taustamusiikiksi. (ja siihen uinti hommaan.) Mr.big ottaa lukua!

6."Mr.gone" Nyt synasta otettiin sointu ja päälle komppi lähtee rakentamaan uutta iskua. Perinteistä ottelua säkeistössä. Bridge osa lupaa lentoa mutta kertsi ei taaskaan lähde lopulliseen iskuun. Billy-boykin heittää turhautuneena kuvion tyngän. Tekisi mieli sanoa halutonta ja niinhän muuten sanonkin. Halutonta.

7."The whole world"s gonna know " Van Halenimainen riffi Gilbertilta avaa biisin. Sheehan lähtee hienosti mukaan. Säkeistön kerronta etenee turvallisesti josta kertosäe ei nouse, mutta tällä kertaa se saa oman arvon. Väliosa ennen sooloa on jo hyvä. Soolo itsessään on tanakan hakeva, mutta melodioita karttava. Parempaa mutta ei vieläkään vakuuttavaa.

8."Nothing but love" Eric avaa pelin sello kourassa. Bändi lähtee etenemään arvokkuutta korostaen. Ilmavaa menoa jossa ei ole pahamieli kenellään. Eihän ole? Lohduttava biisi äskeisten lyöntien jälkeen. Ehjyyttä ja tunnetta viimmeinkin! Tästä pojot pojille.

9."Temperamental" Esittelee groove-koukkua säkeistössä mutta ohi haroo. (Skid row tekee saman uskottavammin). Rullaa hienosti ja taitoa löytyy kuin konservatorion primusoppilaiden syysriehasta. Joku kaunis, virheet hyväksyvä inhimillinen lämpö tältä ryhmältä kuitenkin koko ajan uupuu tekemisestä. Ei haise ei..

10"Ain"t seen love like that" Akustisempi meininki on nyt homman nimi. Puhdata, siistiä, kliiniä, hygieenista kaikin puolin. Ei ärsytä eikä herätä ylistämään. Selkeästi artikuloitua "jotain" mistä ei jää käteen edes sitä märkää. Paha arvostella tälläistä teflonia. Saatikka lyödä!

11."Mr.big" Pat-boy saa kunnian astua kehään ensimmäisenä viimmeiseen erään. Keskitempoinen juureva meininki herättää. Taitavaa Gilpertin ja Sheehanin kikkailua, jossa Martinin äidinpoikakin löytää itsestään elämää. Jos tällä esiteltäisiin bändiä olisi käyntikortti asiallinen.


Näiden äijien on ollut pakko tehdä tämä levy käsidesiä hölväten ja hikoilematta. Tekemisestä kuuluu massiivinen taito joka annetaan ulos vauhdilla, tarkasti mutta kylmiön kautta ilman makuja ja tuoksuja.

Bändin suuruus piileekin epäilemättä teknisessä suorittamisessa. Veret seisauttavien biisien tekemiseen siitä ei ole tämän levyn perusteella.

Joku tykkää vauhdista ja tekniikasta, myös minä jos niissä on sielu ja lihat ympärillä. Tässä vedoksessa ei sitä juurikaan mielestäni ollut vaan kokonaiskuva jäi kylmän kliiniseksi. Ottelu kääntyikin lopulta taidon ja tunteen välienselvittelyksi, jossa taito vei voiton. Kehätuomari päätyy kokonaisuuden osalta kuitenkin tällä erää ratkaisemattomaan.


Tunteen puolesta puhuen, annan 3/10 rock"n"roll pistettä ja lupaukseni mukaisesti lupaan tutustua Mr.bigin muuhunkin tuotantoon. En jaksa uskoa että "bump ahead" esitti parasta Mr.bigia, vaan sen halu yllättää minut tulee jonkun muun hengentuotteen kohdalla. Ehkäpä juuri hyvän ystäväni, mr.Tuca Tonin suositteleman v.89-vuosikertaa siemaillen.


Ennakkoluulot on nyt voitettu,tutustuminen voi alkaa... t.Mr.Taca Tucaton

Steelheart - Steelheart (1990/1991)

Olympialaisten tunnuslauseena on jo kauan ollut "Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin". Steelheartin kohdalla lausahdus kuuluu: "Korkeammalle, korkeammalle, korkeammalle". Ja sittenkin vielä vähän! Tutustuin Steelheartiin liian myöhään, noin 15 vuotta liian myöhään, mutta tunnen sen silti yhtä läheiseksi kuin ne bändit, joita olen kuunnellut sen parikymmentä vuotta.

Steelheartin hard rock-ytimenä on koko ajan ollut mies nimeltä Mike Matijevic eli Michael Matijevic eli alunperin Miljenko Matijevic. Ukrainan poikia. Miehen tie ei ole ollut helppo ja hyvä ettei koko maallinen vaellus loppunut valotrussin kajahdettua miehen takaraivoon. Kaverin ja bändin tarinaan voitte tutustua tarkemmin täältä. Kerrottakoon nyt lyhyesti, että Matijevic omaa yhden rock-historian mahtavimmista äänistä, etenkin jos on kyse kovaa ja korkealta laulamisesta. Surkuhupaisaan örinälauluun kaveri ei ole ole sortunut ja hyvä niin. Lahjojen hukkaa se olisikin. Mies on lainannut ääntää mm. Rock Star-leffaan, jossa pääosaa esittävän Mark Wahlbergin oma ääni on riittänyt yhtä pitkälle kuin kuusisataisen Fiatin sisätilat lestadiolaisperheelle.

Kun laitat levyä soimaan, niin teepä tämä: kuvittele itsesi keikalle tuhatpäisen ihmismeren eteen, kertsiä vetäessäsi taivutat kroppasi kaarelle ja päästät jumalaisen äänesi irti. Se nousee, se voimistuu, pystyt tekemään sillä mitä vain. Manner repeää, naiset vaipuvat jalkoihisi ja miehet punnertavat silkasta jumaluuden kokemuksesta. Sillä sitä se on.

1. "Love Ain't Easy" -kipale kertoo totuuden jo 34 sekunnin kohdalla. Pieni vinkaisu ja tiedät minne olet olet menossa, mutta et arvaakaan mitä matkalla tulee vastaan. Kaikki bändin osa-alueet todetaan toimiviksi ja näin lämmittely on tehty. Biisi on simppeli mutta koeajoksi lie tehtykin.

2. "Can't Stop Me Lovin' You" starttaakin jo kehittyneemmällä riffillä ja laskeutuu miellyttävälle matolle säkeistöä varten. Nyt Mike rakentelee ihan omilla ehdoillaan ja vie biisiä minne haluaa. Bändi seuraa hyvin, keskivertoa parempia soittajia ovatkin. Hieno nosto (lue: uskomaton) laulussa ennen sooloa ja onneksi soolokitaristi Chris Risola ei yritä päästä Matijevicin tasolle esim. nopeudella.

3. "Like Never Before" vaipuu ikävä kyllä keskinkertaisuuden tähtisädetikuksi tässä ilotulituksessa. Matijevic pesee ja kuivaa laulullaan kaikki verrokit mutta biisinä jää vielä sinappiviiruja tiskeihin.

4. "I'll Never Let You Go" on jo listahitti. Ihan virallisestikin. Kroatian Ferrari ottaa mahtavasti kierroksia aina kertsiin lähtiessä. Ei voi kuin miettiä, että miltähän se tuntuisi, jos moiseen pystyisi. Voisiko ihminen saada orkun omasta laulustaan. Veikkaan että voisi.

5. "Everybody Loves Eileen" kertoo perinteistä rokkityttötarinaa ja perinteisin konstein. Ei siis ihmeempiä erikoisuuksia tässä kipaleessa vaan normi hard rock-osilla mennään. Melkoista kaikutilaa rummuissa biisin loppupuolella. Tuommoista sitä 80-90-luvuilla haettiin :)

6. "Sheila" on blues-pohjaisin veto tällä lätyllä. Kitarasooloonkin on löydetty slide ja basso polkee semmoista Alannah Mylesin "Black Velvet"-tyylistä yhtä nuottia. Lopussa Matijevic ja kitaristi Risola hupailevat. Lienevätkö aikoinaan tehneet vakavissaan mutta tänä päivänä ottanevat jo rennosti moiset kilpavedot.

7. "Gimme Gimme" todistaa heti ekassa säkeistössä sen, että soipa taustalla mitä tahansa niin tämmöisen laulajan avulla sen saa toimimaan. Ei soitossa vikaa ole mutta kyllä se koukku syntyy laulusta. Taas. Levyn heikomman pään biisejä tämä.

8. "Rock'n Roll (I Just Wanna)" jatkaa suuntaa, joka alkoi edellisessä biisissä. Laulu on ok mutta biisi kokonaisuutena ei löydä sytytintä vaikka kuinka halutaan vaan rokata. Bändi taustalla työskentelee kyllä kovemmin tässä kuin missään aiemmin.

9. "She's Gone" on, mitäs muuta kuin, hitti. Ja vieläpä semmoinen legendaarinen slovarihitti. (Tiedättehän? Hempeä laulu, joka lopun kertseissä nousee huimiin korkeuksiin ja kitarasoolo alkaa aina venytellen, nopeutuen loppuun.) Kinttuhunajaa irrottava. Mutta minkäs teet; biisi on oikeasti hyvä, laulu aivan omaa kaliiberiaan ja kaikki kohdillaan. Kipale oli 17 viikkoa kansainvälisten listojen ykkösenä. Ei paha, ei paha. Ei voi taas kuin surra kohtaloaan, että kun ei itse pysty moiseen lauluun ikinä, koskaan, mitenkään!

10. "Down n' Dirty" yllättää ja miellyttää vanhaa riffifania jo alullaan, ilman laulujakin. Menevä veto, joka ei muistunut mieleeni ollenkaan mutta täyttää varsin hyvin paikkansa. Voisi olla se keikan viimeinen biisi, jos ei välttämättä halua jotain hittiä sinne säästää. Ehjä päätös, joka jättää ilmaan sen maun, että "Hei, kai tätä saa vielä lisää?!"

Epäselvää ei liene, että bändi on laulaja Miljenko Matijevicin ympärille tehty ja ei ihan turhaan. Ketkä eivät tiedä hard rock-laulusta mitään, tai vaikka kuvittelevatkin tietävänsä, voi tämä näyttää uusia kompassin ilmansuuntia. Kun lauluansiot ovat levyllä kiistattomat niin huonoksi puoleksi sanottakoon, että levyn hyvät biisit voisi koota ensimmäiselle puoliskolle siirtäen sinne "She's Gone"-kappaleen. Mutta toisaalta - se eka puolisko olisikin pirun kova. Toimitus antaa tälle ensilevylle 7/10 pistettä sekä lukijoille kehoituksen tutustua muuhunkin Steelheartin
tuotantoon. Se ei suinkaan ole samanlasta kuin tämä levy. T: Mr. Tuca Ton

Bogart Co. - Dance Station (1985)

Tässäpä levy (Bogart Co. Dance Station), jota en yksinkertaisesti voinut sietää sen ilmestymisen aikoihin. Nyt kuitenkin 24 vuoden jälkeen minun on suorastaan pakonomainen tarve tutustua siihen suomalaisennorkesteriin joka aiheutti pienoista hysteriaa teinityttöjen joukossa. Kun bändin keikkarekan kyljessäkin oli valion mainokset, niin ei se bändi voi olla kuin......? Rehellisesti täytyy sanoa, että minua hieman pelottaa. Mutta otetaan mörköä sarvista ja lähdetään tutustumaan.

1. 24 Hours; Biisi alkaa nätillä kasarisynällä, kasaripuhelimen soinnilla ja vihellyksellä. Hitto että kasaripuhelin kuulostaa hyvältä. Itse säkeistö on kehnonlaisesti laulettua melkein rap musaa. Kertsi on taas sitä korvasiirappia, joka ei lähde poies edes ravistelemalla. Säkeistöissä parasta taustalla olevat synat ja lyömäsoittimet. Toisaalta säkeistöjen kestotkin ovat niin lyhkäisiä, ettei niissä paljon mitään ennättäisi sanomaan.

Hauskaa biisin pituus on 3.08 ja intro vie 20 sek. ja biisissä on 5-6 kertosäettä. Ei siinä kyllä laulaja Ressu Redfordilla jää paljon aikaan mitään sanoa...

2. Young Girls; Niinhän ne tytöt silloin olivat ja niin myös itsekkin. Perjantai-ilta ja tytöt... Mitähän se Ressu(kka) nyt höpöttää. Toisaalta kertsi on taas sitä sitä hunajaa, kuinka nuoret tytöt menee ulos tänä iltana. Mutta kun biisissä lauletaan Ooo oo, niin minä menen tuorastaan villiksi ja kyllähän kasaribiisissä täytyy mainita tonight sana. Miltähän tämä kuulostaisi Ville Valon laulamana, vieläköhän tytöt lähtisi ulos.. Kertsi tulee taas niin montakertaa, että kuurosokeakin keksii mikä osa on kertosäettä.

3. Princess (suom. versio tästä!); No nyt iskee äkäsuonta. Tässä biisi jonka muistan hyvin kultaiselta 80-luvulta. Tämä oli niitä nuokkari ja koulun dicejen hitaita. Oikeastaan heteroksi suuntautuneena ja tytöistä kiinnostuneena tämä biisi oli tunnettava jos halusi hmmm. tanssia. Edelleenkin täytyy sanoa, että biisi on HYVÄ! Taustojen melodiat ja mukavat kitarat rulaa ja kertsi on kaunis toimii ja sen melodiassa on mukavasti muuttuvuutta. Siis Princess I LuV You... ...kele!

4. Where did your love Go; Biisissä on sellainen be-be--bebe baby alku että jos tämä olisi kauhuleffaa, niin huutaisin missä hitossa on mun popcornit. Itseasiassa biisi on hemmetinpaljon parempi kuin alun jälkeen voisi uskoa. Tämähän suorastaan mukavan kulkeva ja mukaansa tempaava kipale.

5. Rainbow; Kauniilla syna riffillä alkavabiisi, jossa nuori Ressu vuodattaa homoäänellä (siis sellainen laulutyyli tässä biisissä) sitä, että sydämessäsi on sateenkaari. Ja valheeseen saajäädä seisoskelemaan. Biisi on mielestäni kiva ja kuuntelen sitä jopa mielelläni. (Virheitähän tekevät kaikki, jopa minäkin) Niin siinä biisissä laulettiin. Ja hieno lopetus!

6. All The Best Girls: Niinhän ne tytöt 25v sitten ja siitä kai se Ressukin laulaa, (ei sillä silloin ollut vaimoa)!! Mutta hitto biisi on tiukka ja kertsi itse kultaa... Ja katsokaan nyt perkules tuo linkin Video!!!

7. Bug-da-dum-dum da = Teenage Love; Tässä taas sellaista korvakarkkia, että hammaslääkärikin on huolissaan siirapin valumisesta nenänieluun ja takahampaiden reikiintymisestä. Mitä tästä nyt sanoisi, aurinko ei tänään paista.

8. Jungle City; Nyt muistan minähän olen ollut kerran Bogart Co keikalla, koska tämä oli ainut biisi, jota hevarijätkä saattoi pienessä keskaripöhnässä mennä heilumaan. Hyvä Biisi!

9. Dry Your Ters Away; Taas kyseessä on kyyneeleet ja yms. Biisi on on ihan mukava ja rauhallinen täytyy suositella omille murkkuikäisille tyttärille. Ja soittaa sitä heille aina kun isi on antanut uloslähtö kiellon!! Please, dry your tears away!! Tässä sentään yritetään laulaa välillä korkealta ja kovaa..

10. After all; Tässä on sellainen suomalaisrankutus kun Jos et muuta keksi, kelpaisiko seksi synäriffi kuunnelkaa!!. Hmmm. tuntuu että bändin biisit vain paranee loppua kohden, tässäkin hyvät kitarat ja harmi että ne miksattu niin alas. Ja kertsi on kiva.

Kokonaisuutena levy oli aika yllätys,, Vuonna 1985 olisin antanut levystä 4 ja nyt nostalgian pauloissa 7,5/10. Kokonaisuus oli yllättävän hyvä ja kokonaisuus kantoi itsensä todella hyvin. Lopuksi pieni kevennys ko. Bändistä. Heh HEh!

Mr. Taca Tucaon

Steeler-steeler (1983)

Yngwie j.Malmsten vs. Ron Keel. Nuo nimet yhdessä kuvaavat maanpäällistä hyvän ja pahan ikuista taistelua. Tuon taistelun yhtenä tantereena käytiin Steeler- bändin ennakkoluulotonta mielikuvitusta käyttäen nimettyä"steeler"-albumia.

Ynkkä oli vielä noihin aikoihin suht tuntematon, hiomaton timantti joka oli vasta ottamassa ensimmäisiä "baby-stepsejä"kohti parempia bändikamuja. Ron Keel, tuo vihtahousun maanpäälle lähettämä HARD"N HEAVYN" K.p Kyrö taas nautti tasaisen kovaa mainetta jenkkilän rokki piireissä.

Mm.80-luvun puolivälissä Ron oli ehdolla Black Sabbathin laulajaksi ,mutta ei pirullakaan pokka ihan kaikkeen riitä.
Rivisotilaina rintamalle komennettiin myös basisti Rik Fox (mm.W.A.S.P) ja rumpali Mark Edwards.

Albumin kuvituksesta vielä sen verran että mr.Keel on takakannen kuvaan laittanut Paul Stanley- naamarin (paholaismaista yhdennäköisyyttä!) , ja nahkaa on äijillä päällä enemmän kuin keskivertoa isommalla norsulla. Voi sitä narinan määrää!

Pelastautukoon ken voi,harmageddonin alkuverryttely voi alkaa!


"cold day in hell" alkaa lupaavan rokkaavasti,mutta hengitys alkaa höyrytä kun mr.Keel aukaisee kitansa. Kertsissä homma on ok.mutta säkeistöissä Roni ei saa mitään aikaan. Soolossa on heti ynkän tunnusmerkkejä ja pari kertaa vilahtava riffikin toimii. Nippanappa mentiin plussalle. Kiitos Ynkän.

"Backseat driver" Lähtee kulmikkaasti kohti ronin rikille haisevaa hengitystä. Kertsi ei oikein nouse mitenkään eikä mihinkään. Sitten nostetaan takapenkillä tempoa (miksi?!) ja sekin tehdään Ronin mieliksi kökösti. Tää biisi meni pahuudelle kirkkaasti. Voi elämä että oli huono!

"No way out" kertoo tulevaisuuden kuvauksessaan apokalyptisesti yleisön painajaisesta KEELin keikalla.Biisi itsessään lähtee mukavasti ynkän melodisella näppäilyllä josta noustaan voimakkaammalla otteella Ronin"tulkintaan"laulusta.Kertsissä mässäillään Keelin yleisön hädällä ja tuskalla.Kertsin stemmoissa kimitetään kovasti yrittäen mutta kuitenkin Ronia peläten.Ynkkä pelastaa taas paljon.Tää meni tasan.

"Hot on your heels" Nyt ollaan hakemassa apuun jo Espanjalaisia matadoreja! Alun akustisen räväyttelyn jälkeen lähdetään Ynkän tykitykseen. Aikansa Ynkän varjonyrkkeiltyään huutaa Roni "allright!" ja taas ruvetaan katkeraan taisteluun. Nyt kumpikin pistää parastaan, eikä Roninkaan mielenkiinto tunnu kohdistuvan liikaa huonona olemiseen. Parasta tähän mennessä! Onko Roni vaihtamassa puolta?!

"Abduction" starttaa mahtipontisesti. Täh! Tämä oli taas saatanan tekosia. Juuri kun odotusarvot ovat huipussaan, biisi lopetetaan aikaan 1:08! Selkeää kiusantekoa..

"On the rox" kaahauttaa menemään heti alusta kuin viimmeinen kostaja aamusumuun. Nyt Ronikin tahtoo pysyä järissään. Biisissä on LOUDNESS maustetta joka tuo mukavan säväyksen rokkivatkuliin. Fox ja Edwardskin yltyvät voittamaan taisteluväsymyksensä. Näin kun olisi menty jo alusta asti olisi säästytty pienemmillä mielipahoilla. Ensimmäistä kertaa kuultiin Steelerin soittavan bändinä!

"Down to the wire" Leppoisa tempoinen biisi on taas säkeistön alusta asti yhtä pahaa oloa ja selän takana puhumista.Ynkkä ja rytmiryhmä tekee parhaansa mutta minkäs teet. Ronin huonous ei ole voimaa. Se on YLIVOIMAA!

"Born to rock" Ronin Berlusconimaisen itsevarma kiekaisu kertoo että äskeinen pohjanoteeraus ei ollut vahinko. Tämä biisi voisi löytyä vaikka Keelin levyltä. Ynkkäkin on vajonnut jonnekkin tavisten tasolle eikä saa ihmeitä kepistään irti. Perus Keelmäistä kulmavääntöä.

"Serenade" Malmsteenin raikas ja rauhallinen kitarointi herättää toivon. Mutta taas pääosan ottaa mies joka tekee pahuudentöitä äänihuulillaan. Toisaalta, se tehdään niin häpeilemättömän röyhkeästi ja alta maahankaivetun riman että sen on pakko olla jo taidetta. Kuvitelkaapa herkkähetki rakkaanne kanssa tätä kusihätää kuunnellen. Biisi käy ehkäisystä. Jos tätä soitettaisiin kiinanssa ei maailman ylikansoittumisesta olisi huolta. Kaikki kunnia bändille, mutta turha taistella tuulimyllyä vastaan.


Tämä albumi oli pakko nostaa esille vain ja ainoastaan sen histoarillisen jalanjäljen takia.Sen merkitystä ponnahduslautana Yngwie j. Malmsteenin sensaatiomaiselle soolouralle ja koko maailman tietoisuuteen ei voi vähätellä.Tiesittekö muuten että ynkän oikea nimi on Lars Johan Yngve Lannerbäck. Niin en minäkään.

Mr.Keel jätti myös kasari rokkiin lähtemättömän tahransa. Keeliä ei voi sivuttaa jos puhutaan 80-luvun hard"n heavy bändeistä.Ikävä kyllä. Jos joillekkin KEEL edustaa tyylilajinsa uljautta, suosittelen heille pitkiä keskusteluja ammatti ihmisten kanssa. Toisaalta joku voisi aiheellisesti suositella samaa minulle.

Steelerin "steeler" ei nouse kokonaisuutena edes tyylilajinsa keskikastiin. Ei vaikka ynkkä antaa jo varoituksen tulivoimastaan. Ron Keelin patolooginen huonous ääntelyssään ja biisien kulmikkuus sekä kankeus aiheuttavat tämän. 3- / 10 rock"n"roll pistettä Ynkälle ja rytmiryhmälle.

t.mr.Taca Tucaton

ps. Varoituksen sana! Pahuus on taas aktivoitunut..

http://keelband.com/

Def leppard-first strike(1979/1985)

2v. kimpassa sätöstelleet Joe Elliot (voc), Pete Willis (gt) ,Steve Clark (gt) ,Rick Savage (bs) ja Rick Allen (dr) olivat v.-79 nuoria tähdenalkuja, jotka silmät kirkkaina väittivät että Def leppard-nimenä kuulostaa aivan LED ZEPPELINiltä, ja siksi lähdettiin bändiä ajamaan tuolla nimellä...(huokaus).
Onneksi pojille rupesi tiukka maistumaan sen verran että jutut rauhoittuivat ja kyseinen demo saatiin narulle.
Tuon invalidisoituneen kissaeläimen demoninen, seitsenpäinen biisikatras sai alkunsa kalseassa Hullilaisessa kellari loukossa. (kalseudesta en ole sata varma, mutta näin voisi kuvitella) Demon biiseistä"Heat street","See the lights" ja "Glad i"m alive" eivät koskaan päässeet OIKEILLE albumeille. Muut kibaleet löytyvät hieman erinlaisina vääntöinä mm."On trought the night"-blätyltä. Bändi ei ole koskaan tunnustanut "First strike"a oikeaksi albumikseen. Ai miksikö? Siitäpä pääsemmekin tarinan Lahden mm- hiihtojen kaltaiseen episodiin.

Pumpun vauhti oli kasvanut koko 80-luvun alun niin että huipennus saavutettiin v.1983 orgasmisen hyvällä "Pyromania"- albumilla. Vauhti oli kuitenkin kasvanut sokealla kisulla niin kovaksi että Allenin Rickulla ei kestänyt vasen lapanen kyydissä, vaan se riuhtautu lihoineen kaikkineen irti ja pois.

Nooo, uutta musiikkia pitäisi saada kuitenkin narulle ja keikoilla käydä, nyt kun on kerta päästy tuohon rahan makuun ja raiderissakin on vara jo pyytää vaikka "poskibaaria" järjestäjän taholta, mutta rumpalin ryötti ei pysty takomaan kun hitsuu!

Bändin ja managerin selatessa "Handycap drums magazinea", keksi joku nilkki tehdä bändille källin. Ei, ei, ei nyt sentään mennyt juomaan poikien viinoja vaan sujautti Baijerilaisten nahkapöksyjen etutaskuun em.demon ja yön pimeydessä loikki Hankin studiolle saksaan. Kyseisessä pajassa tehtiin sitten tämä kyseinen töllöntyö. "First strike"- "albumia" tuherrettiin bootlegina Belgiaan,Hollantiin ja vieläpä kasettiversioita ameriikan möhömahoille. Liekkö loppunut väri painokoneesta koska kasettiversiossa kansipaperit olivat valkoiset?!

Mutta kuten aina, hyvä voittaa pahan ja niin tässäkin tarinassa on onnellinen loppu. Bändi vei rosvot käräjille ja bootlegit vedettiin markkinoilta. Ainut mikä jäi jurpimaan poikia oli ne tuhatkunta vedosta, jotka kerettiin myydä nopeimmille.

Tänä päivänä"First striken"alkuperäisestä kasettivedoksesta on maksettu 100 dollaria, ja vinyylistä saa kaivaa kuvettaan jopa 500 usd! Viimmeisintä Leppardin albumia"Songs for the sparkle lounge" saa alekorista...
Kuunnellaampa antaako"First strike" rahoille vastinetta.



"Heat street" Ajalleen melko tyypillinen renkutus. Allen paukuttelee 16 vuotiaan innolla vahvasti. Tästä tulee vähän 70-luvulla toiminut Dirty tricks mieleen. Joe Elliot ei oikein löydä juonesta kiinni vaan on mukana karaoke-isännän elkein.
Kyllä tästä jo haistaa Leppardin.

"Answer to the master" on kuin tilkkutäkki johon on ommeltu Uriah heepia ja Lynyrd skynyrdia. Hyviä ideoita pojilla joista osan olisi voinut käyttää eri biisiin.
Nuorten miesten juureva veto, jossa Elliotkin petraa edelliseen verrattuna huomattavasti.

"See the lights"on tuskastuttavaa kuultavaa.Hippimäinen riffi pyörii kuin satiainen kukkaistytön o-renkaan ympärillä.Elliot laulaa kuin laskuhumalainen viikonloppuisä,itkukurkussa valittaen.Tästä voi olla jo kuluttajasuojaviranomaisetkin kiinnostuneita.

"When the walls come tumbling down" käynnistyy rauhallisesti edeten, kunnes iskut ja Allenin fillit nostavat sokean kisun laukalle. Kertsi on jo iskevämpi ja jo tulevia hittejä lupaileva. Soolo on hieman kuin puhelinluetteloa lukisi. Kokonaisuus kuitenkin demon aatelia.

"Wasted" pistää jo nykimistä niskanikamiin. Tämä biisi pitäisi löytyä kaikkien aloittelevien bändien aapisesta. Biisi haisee rock"n rollille. Hieno riffi kuljettaa biisiä yhdessä Elliotin sopivan ankstisen laulun kera. Ripaus punk-asennetta on tässä se juttu! Tämän ovat coveroineet onnistuneesti myöhempinä vuosina mm.Black"n"blue ja ex-mötley John Corabi.Yksi Def leppard klassikoista!

"Sorrow is a woman"lähtee kuin eläkelläisiltamat ruotsinlaivalla.Kertsiin lisätään tehoja mutta jättää silti vähän tunkkaisen kuvan.Kitara sooloissa on mukavasti luonnetta jotka ovatkin parasta antia tässä nuhjauksessa.Parempiakin biisejä olen kuullut,montakin parempaa.

"Glad i"m alive" kulkee mukavasti Allenin rumpukompin selässä. Elliot juontaa biisin ennemminkin kuin että yrittäisi laulaa sitä. Willis&Clark tuovat kitaroineen makua muuten melko mauttomaan soppaan. Kukaan ei huomaisi jos tämä muljautus katoaisi maailmankaikkeuteen.

" First strike" antaa kuvan innokkaasta kakskymppisten (Allen vasta 16!) bändistä joilla on jo taitoa tehdä jopa klassikoita (wasted). Kaikissa vedoissa ei vielä tuolloin pysynyt kokonaisuus hallussa mutta helppo näistäkin on haistaa tuleva megabändi, jonka parhaat vuodet tulivat ja olivat 80-luvulla.

"First strike"-"ep"-tä suosittelen aloitteleville rokkitähden aluille jotka vääntävät demojaan sydänverellä omissa kammioissaan. Tässä on kelpoa vertailupohjaa omille tuotoksille.

Mikään elämää suurempi kuuntelukokemus "ep" ei ole, mutta leppard faneille levyn alkuperäispainoksesta nauttiminen on kuin kulinaristille tarjottaisi panda-karhun sisäfilettä kuutinnahkaan käärittynä. Erikoista mutta parempaakin on ollut tarjolla.

Hankala pisteytettävä mutta annetaan nyt kun se on talon tapa. 4 /10 rock"n roll pojoa 16v. Allenin kypsästä rumpaloinnista, "wasted"-klassikosta ja kunnianhimoisesta yrittämisestä, jonka jo haistoi tuosta v.1979 tehdystä liikavarvas "ep"-demosta. (oikeaoppisessa ep-levyssä on 6 kappaletta)

t.Mr.Taca Tucaton

Extreme – Extreme (1989)

Nokkelana kaverina virittelin aikoinaan itselleni herätyskellon kotistereoista. Laitoin auton lämmityslaitteen ajastinkellon pistokerasiaan ja siihen sitten stereot + cd-soitin. Ajatuksena oli herättää itsensä Extreme-bändin sulosäveliin sen iänikuisen peltisen herätyskellon sijaan. Laitoin volume-potikasta äänentason n. 2 kohdalle (asteikolla 1-10). Sitten pimeässä hieman ennen nukahtamista tuli pelko, että jospa en herääkään siihen musiikkiin. Tapana kun oli nukkua päiväunetkin musiikin avulla. Noh, pyöräytin sitten potikkaa pimeässä käsikopelolla lisää. Herätys toimi suunnitellusti. Nousin kuten pitikin oikealla ajalla. Samalla tein elämäni nopeimman nousun, suoritin täydellisen linkkuveitsi liikkeen, pulssi hakkasi reippaasti alun kolmatta sataa ja opin levitoimaan. Volume oli mennyt n. 9 kohdille ja ”Little Girls” iski tajuntaan…

Kun suuri yleisö tunnisti Extreme-bändin 90-luvulla vain ”More Than Words” akustisesta pehmohitistä, niin varsinainen rokkifani toki tiesi bändin jo 1989 tulleesta Extreme-ensilevystä. Bändi aloitti taidokkaasti ja nuoruuden innolla siitä, minne mm. Queen ja Van Halen olivat siihen mennessä menneet. No musiikillisesti ajatellen ainakin eli monipuoliset rock-sävellykset, taidokkaat soittajat ja taustalaulut, joista moni muu vain haaveilee näissä piireissä. Kitaristi Nuno Bettencourt antaa niin tällä ensilevyllä kuin seuranneella kassamagneetilla ”Pornograffitti” jatkuvia osoituksia omintakeisesta kitarismistaan, jossa persoonalliset soolot elävät energistä elämäänsä kadehdittavan monipuolisten komppikitaroiden päällä. Juuri nuo rytmitykset, se mitä soitetaan ja mitä jätetään soittamatta, ovat sitä nannaa kitaristille tälläkin levyllä. Unohtakaa perinteinen sointurämpytys ja oppikaa Nunon avulla persoonallisuutta sillekin alueelle. Eikä unohdeta laulavaa helmeä Gary Cheronea, jonka mittava ääni taipuu ja sointuu moneen niin livenä kuin levylläkin. Mutta mennäänpä biiseihin…

1. ”Little Girls” alkaa huuliharpulla mutta biisi lähtee sen jälkeen menemään junan lailla hyvin tyypillisiin Extremen kitarakomppeihin, taustalauluihin ja energiseen menoon ylipäänsä. En voisi liikaa mainostaa niitä komppikitaroita. Ne elävät, eivätkä toista itseään. Jälleen korvan karkkia kitaristeille. Kun nyt levyn eka biisi on kyseessä, niin perehtykää niihin heti. Siis heti!

2. ”Wind Me Up” on perusrokkiveto, joka ei ehkä anna kuuntelijalle mitään erityistä uutta mutta pärjää kyllä vahvasti ihan bändin luontaisella annilla. Ehkä erikseen kannattaa mainita yksi makupala eli bridge-osa ennen kitarasooloa. Tuollaisia pieniä paloja eivät mm. uudemmat brittirokkipumput ole koskaan osanneet tehdä/soittaa. Ja se perässä tuleva soolo nyt jää vain unelmaksi niille brittirokkareille. Kypsykööt angsteihinsa.

3. ”Kid Ego” on myös syntynyt sillä ajalla, jolloin biiseissä oli kitarariffit. Pienestä laahauksesta biisi kärsii etenkin edellä olleiden rivakampien vetojen jälkeen. Jälleen bridge-osa + soolo siinä perässä ovat maukasta antia.

4. ”Watching, Waiting” on biisi, joka menisi helposti pieleen, jos sitä yrittäisi joku muu porukka. Vahvat lauluosuudet maistuvat hyvälle. Gary venyttelee ja Nuno, Pat sekä Paul pysyvät hienosti mukana. Extremen pojat ovat tuoneet julki Queen-faniutensa ja biisin soolo puhuukin hieman myös Brian Mayn aksentilla.

5. ”Mutha (Don’t Wanna Go To School Today)” antaa Nunon päästellä kitarahöyryjä alussa ja sitten lähdetään riffittelyyn. Taas huomionarvoista on se, että Gary osaa muokata kauniin ja melodisen laulukuvion näinkin moninaisen kitaramaton päälle. Esimerkki siitä, miten osaava laulaja ja soittaja pystyvät molemmat käyttämään paljon omaa instrumenttiaan ja silti tilaa jää toisellekin.

6. ”Teacher’s Pet” antaa alussa Van Halen vivahteita ja ripottelee niitä pitkin matkaa muutenkin. Vankkarit tunteva ne löytää (allekirjoittanut ainakin uhoaa löytävänsä). Huomionarvoista ovat limittäiset laulukuviot, joskin jäin kaipaamaan jotain muutosta kohtuullisen ylärekisterin käytön sekaan.

7. ”Big Boys Don’t Cry” kestäisi senkin, että jokainen soitin ja lauluraita otettaisiin erilleen ja kuunneltaisiin muista irrallisena. Ne toimisivat silti ja niissä riittäisi mielekästä kuunneltavaa! Levyn toimivimpia biisikokonaisuuksia.

8. ”Smoke Signals” –biisiin on saatu upotettua akustinen riffi alkuun. Tuon ajan biiseissä moiset jäivät helposti kovin irrallisiksi muusta kipaleesta mutta nyt ei sorruta ihan pahimpaan. Riffi jatkuu sähköisenä versiona. Rohkeasti pojat ovat studiolla kokeilleet erilaisia laulu- ja höpötystyylejä. Varmastikin ne taidot ja oma persoonallinen tyyli saavat ne toimimaan kutakuinkin mukavasti. Keksin mielessäni heti reilun rypäleen bändejä, jotka eivät saisi niitä koskaan toimimaan.

9. ”Flesh ’N’ Blood” ei hienostele liikoja vaan on aika suora tykitys naamalle. Kaikki tutut elementit mitä Extremeltä voi rokkipläjäyksessä odottaakin. Pienoinen bassonpompottelu ennen (jälleen hienoa) sooloa antaa sen korvamerkinnän, joka erottaa tämän ihan keskilinjasta. Mukiinmenevä, ei muuta.

10. ”Rock A Bye Bye” vie kuuntelijan taas Queenin pelloille kävelemään ja koskettelemaan heinänkorsia, mutta kun rahkeet riittävät niin mikäs siinä – kävellään vain. Puolessa välissä laulun kävely muuttuu leijunnaksi ja kitaran+syntikan mukana ajatellaan kevyitä. Fiilistelyyn, tiedättehän?!

11. ”Play With Me” on levyn menevin ralli ja kertoohan sen jo sekin, että lyriikat paketoivat ihmiselämän kiertokulun lapsuudesta aikuisuuteen 3 ja puolessa minuutissa. Siihen mahtuvat vielä irtonaiset kitaraosat ja soolot mukaan. Hauska veto, joskaan ei musiikillisesti antavin.

Extremen hitit tunteville saattaa tämä levy silti olla tuntematon. Ehkäpä sen ovatkin kaivaneet esiin lähinnä kitarafriikit ja ne bändin fanit, jotka tahtovat kaiken tuotannon, eikä vain radiohittejä. Hyveinä levyllä ovat Nunon rönsyilevät komppikitarat, energisen taidokkaat soolot sekä Garyn upea laulu. Paheeksi voisi nostaa hieman irtonaiset biisien osat (erityisesti alut), jotka ovat usein aloittelevien bändien ongelma. Kokemus tuo kokonaisnäkemystä. Extreme on jälleen kasassa breikin jälkeen ja teki levynkin. Kannattaa tutustua koko tuotantoon. Tälle ensilevylle annetaan 7/10. Eiks je?! T: Mr. Tuca Ton

Quiet Riot-QR3 (1986)

Heinäkuu 1986. Keltainen suzuki pv kaartaa musiikkiliikkeen eteen. Kaikki kyseiseen helvetinkoneeseen (viritetty) valjastetut voimat siirsivät tämän pitkän takatukan, kymmenillä vetoketjuilla varustetun nahkarotsin omistavan, pientä viiksen haituvaa kasvattavan nilkin lunastamaan hänelle kuuluvaa omaisuutta.

Itsevarmana asiansa oikeutuksesta tämä hontelo "paska-poika" astuu kalpeana ylettömästä tupakoinnista liikkeen sisään ja siirtyy bootsien lyhennettyjen kantojen kopistessa,kenkien kärjet jurposti pystyssä kohti paikkaa jossa hän tuntee olevansa taivaassa. Tuolle nuorelle miehelle,jonka naama on finneistä kuin pakanamaan kartta, taivas lausutaan HARD&HEAVY. Muutapa hän ei lontoon kielellä ymmärräkkään. Mutta se riittää pistämään sätkän kellertämät sormet läräämään tottuneella, virtuoosimaisella, selkärangasta lähtevällä liikkeellä hänelle kuin uhripöydällä olevia älppäreitä. Kyseinen rituaali saa huipennuksensa kun tämä mopon pakokaasulle ,röökille ja puperteetti iän aiheuttamalle hajuhaitalle haiseva / tuoksuva "amisgubbe" nostaa uhrattavaksi tarkoitetun lätyn ja kiikuttaa sen lunastettavaksi 16-vuotis syntymäpäivälahjaksi saamallaan lahjakortilla.

On suurten juhlallisuuksien aika. Juhlien"ylipappi" nyhtää hikoilevilla (jännitys / puperteetti?) sormillaan mustan lp-levyn kapalostaan ja laskee sen pyörivälle uhripedilleen. Terävä neula nousee ja laskee kohti neitseellistä A-puolta, jonka virheettömältä, pyörivältä pinnalta voi nähdä heijastuksen katossa roikkuvasta nalle-lampusta. Ni-in,nalle-lampusta. Neulan iskeytyessä sulavasti levyn muoviseen lihaan, on sen pakko alkaa kertomaan sille painettuja tarinoita. Tyytymättömänä tarjontaan luuta ja nahkaa oleva "ylipappimme" alkaa hypyttämään malttamattomana, kuin tunnustusta hakien, neulaa levyn pinnalla joka volahtaa aina ennen kuin pääsee ääneen. Kun on kaluttu kyseinen puoli, sama jatkuu levyn b-rapussa. Ajantaju hämärtyi kaikilla läsnä olleilla, mutta kyseistä levyä haastettiin tuntien ajan. Lopulta koetti tilinteon hetki. Älppy nostettiin taas NIILLÄ sormilla levypussiin, muttei enää niin varoen. "Voi V#%%u,miten P+&%A levy,QUIET RIOT"kuului ei niin kypsä tuomio.

Perjantai 16.lokakuu.2009. Katson hieman taipuneen älppärin kantta. Se on taipunut sinisessä maitolaatikossa muiden "rangaistuslevyjen"joukossa, mutta edelleen se kertoo olemuksellaan että sitä ei ole vuodet Mambojen, summerhitsien, Olivia Newton-Johnien tai Shogunin"31-days"ym. syöpää aiheuttavien kauheuksien joukossa murtaneet. Se haluaa antaa uuden kuvan nyt reilu 23 vuotta myöhemmin minulle, joka olen 23kg painavampi ja joka omaa reilut 23 senttiä lyhyemmän takatukan, ja joka omistaa edelleen sen karttapohjan. Kädet ei hikoile eikä vapise (johtuen vakauttavasta määrästä olutta) nostan plätyn lautaselle. Avaan kaljan ja annan puolustuspuheenvuoron QUIET RIOT:QR3:lle.Panoksena pääsy ehdonalaiseen ja hyväksytyksi tuleminen kunniallisten hard&heavy-levyjen joukkoon.

1."Main attraction" lähtee hieman tekopirteästi mutta vahvasti. Rumpali Frankkie Banali TYKKÄÄ fillitellä.Kertosäe pistää jopa hieman humalaisen jalan joraamaan, ei tää nyt vielä niin huono...kertsiin lähtevät synät kyllä puistattaa. Itse soolo paikkaa nolon tilanteen. Loppu menee varmasti eteenpäin kuin marttakahvion jono. En sano juuta enkä jaata.

2."the wild and the young" on Se biisi miksi silloin kalpeana levyn ostin. Biisi kuulosti silloin kaverin 10 kertaa kopioidulta kasetilta hyvältä ja sitä se on tänäkin päivänä! Hitti koko kropallaan. Laulaja(edesmenneen) Kevin DuBrown ääni jakaa mielipiteet, mutta minulle se toimii paremmin nyt kun silloin kun olin vielä laiha. Tätä biisiä pitää halata monta kertaa kuin kauan kadoksissa ollutta pullonaukaisijaa.

3."twilight hotel" lähtee T.aT.u:lla näppäilyllä joka ei ole olleenkaan huono juttu. Tästähän kehkeytyy voimaballaadi. "Tshaa" huokailut säkeistössä ahdistaa mutta muuten kokonaisuus tekee vaikutuksen. Soundit pistää jopa ihmetyttämään hyvyydellään. Tätä biisiä ei ollut silloin 23 vuotta sitten! Ai,oli vai...Tää oli hyvä!

4."down&dirty" Nyt alkaa tulla takautumia. Tämä biisi ei lähde toimimaan oikein millään osaalueella. Lume iskevä kertsi ja teko-pop säkeistö Kevinin mielikuvitoksettomaan jollotukseen yhdistettynä jurpii. Summerhitsvol9 katsoo jo kutsuvasti sinisestä vankilastaan..

5."Rise or fall" lähtee lupaavasti. Sama kaava, mutta nyt hätä kädessä yritetään jo enemmän. Bändin naama on jo paskan yläpuolella edellisen kiroilun jälkeen, mutta ei tämäkään nyt vielä vakuuta syyntakeettomuutta. Seuraava todistaja sisään!

6."Put up or shut up" yrittää toistaa ja puolustella muiden tekemisillä. Tässä on tuttuja elementtejä Poisonilta ja mötiköiltä,vaisummin toteutettuna kylläkin. Savua muttei tulta.

7."Still of the night" Tämä slovari toimii omilla avuillaan loistavasti. Laulun tunnetilat yhdistettynä muiden instrumenttien sujuvaan kerrontaan tekevät biisistä (välillä jopa sianlihalle nostattavan) hatun noston arvoisen. Tähän biisiin on ladattu.

8."Bass case" noin minuutin kestollaan ei ole mikään basisti Chuck Wrightin ilotulitus, vaan hieno tunnelmapala. Tämä tuo niitä tuoksuja ja nyansseja..

9."The pump" on keskitempo wannabevanhalen-syndrooman tunnustus. Nais vocalistien stemmat luovat jopa hieman chospel-meininkiä ilmoille. Kyllä bändi soittaa osaa, mutta jotenkin se oman tuominen esille on tuskaa tässä palassa. Muutenkin tuntuu olevan käsijarru päällä alusta loppuun.

10."Slave to love" jyräyttää silmien verkkokalvoille kuvan kasarielokuvasta. Voisin vaikka vannoa että tätä on käytetty johonkin b-luokan leffan lopputextejä vauhdittamaan!? Tässä yhdistyy hienosti rock ja pop. Näiden musiikin heden ja emin kaunis symbioosi esittäytyy kauniisti kuin saunapuhdas, kertaalleen läpi kustu, naisen pyhin kevät aamuna. Tätäkään kibaletta ei ollut silloin vuonna-86! ai..oli vai.

11."Helping hands" lähtee kitaristi Carlos Cavazon ja Kevinin duettona. Mutta kun huomataan että kahdestaan on tylsää pyydetään Chuck ja Frankiekin mukaan. Väliosa on mielenkiintoinen mutta kertsissä lähdetään kertaamaan ensiapuohjeita. Synilla yritetään antaa tekohengitystä kuolemaa tekevälle biisille, mutta mikään ei auta vaikka paikalle tunnutaan marssittavan enemmänkin porukkaa. Kertsi on niin kammottava että se pistää haukkomaan. Surullinen päätös näille kinkereille.

Quiet riot on kuin kulunut nahkatakki. Se junttimalli, jossa on vetoketjuja. Hapsumallitkin hyväksytään. Sille naureskeltiin silloin joskus ja tänäpäivänä sitä ei ilkeä pitää enää kukaan, mutta jos sen löytää jostain varaston kätköistä on sitä pakko kokeilla. Hetken se tuntuu hyvältä mutta kokonaisuus ei toimi.

Nuo pienet hetket"Wild and the young","Twilight hotel" "Still of the night" ja"Slave to love" päästävät älpyn ehdonalaiselle, vaikkakin levyn muutamat luurangot todistavat tätä tuomiota vastaan. Kunnianosoitus tälle bändille kuitenkin pitkästä päivätyöstä (1975-?) sen OIKEAN musiikin parissa. Korkeinta kruunua ei tämä pumppu ole saanut kovassa seurassa, mutta jos nyt edes lasia nostais! R.I.P KEVIN! SKOOL ja 5/10 rock"n"roll pistettä. t.Taca Tucaton

PS.Ehdonalaista suoritetaan edelleenkin siinä sinisessä maitolaatikossa, mutta nyt "qr3" käy välillä esittelemässä niitä yhteiskuntakelpoisia tekosiaan.

W.A.S.P The Headless Children (1989)

Tässäpä levy, joka jäi näppiini Kreikasta. Olin siellä lomamatkalla vuonna 1989 ja matka oli loistava, niin myös kyseinen matkamuistokin. Kyseisellä teoksella vaikuttivat silloin Blackie Lawless, Chriss Holmes ja Johnny Rod. Muita mielestäni huomattavia palasia kokonaisuuden syntymisen suhteen olivat; Frankie Banali, Lita Ford, (jolta muuten ilmestyi tänä vuonna lokakuun 6 uusi levy).

Levy on tosiaankin julkaistu vuonna 1989 ja kantaa aikakauden sulosointuja ryhdikkäästi.
Mutta itse kokonaisuuteen

1. The Heretic (The Lost Child); Jukevän ja raskaan alkuintron jälkeen biisi suorastaan hyökkää eteenpäin. Blackien laulu rakentelee sopivasti mutkittelevaa ja mielenkiintoista melodiaa. Kitarat ja basso ovat todella hyvin linjassa keskenään. Säkeistöjen pohjat kulkevat lähinnä rumpuvetoisesti. Biisin puolessa välissä tapahtuu piristävä muutos suorastaan karkkimaisen koukuttavalla kitarariffillä, joka ei jätä ala-lauteillakaan ketään kylmäksi. Tämä riffi on niin koukuttava, että sen perään tuleva soolo tuntuu merkityksettömältä yhdessä lopun modulaation kanssa.

2. The Real Me; Lainabiisi niinkin tuntemattomalta orkesterilta kuin The Who. Biisi on todella tiukka ja alkuperäistä arvostava biisi. Tässä täytyy nostaa orkesterille hattua, soittotaidon ollessa erinomainen. En kirjota, en hengitä.. tämä täytyy kuunnella Kiitos!

3. The Headless Children; Biisin kuultuaan ymmärtää miksi tämä on levyn nimibiisi. Kokonaisuus jylhä ja samallaan itsensä kuninkaallisesti kantava teos. Kitaravalli surraa ja vokalisointi on terävän vahvaa.. Ei nyky Idolsseissa tule vastaan yhtä väkevän oloista lauluääntä kuin mr Lawlesilla. Silloin biisi on erityisen loistikas kun n. 4 min kuuntelun jälkeenkin se tuntuu olevan vasta alussa. Biisin soolo-osuudet ovat jopa hiukan psykedelisiä ja niihin sisään ajava riffi suorastaan loistava.

4. Thunderhead; Varsinainen tarusormustenherrasta biisi. Kokonaisuus maalailee sellaista seikkailumetallia, jossa mielikuvitus pääsee valloilleen. Biisin kantavuudessa on suuressa osassa loistavat rumpusuoritukset. Tämä on taisteluheavya!!

5. Mean Man; Jos Waspilla ei olisi jo sellaisia isoja hittejä kuin I wanna be somebody jne. niin olisin veikkaillut tätä viisua auringon tuojaksi orkesterille. Nyt taas nautitaan. Kuunnelkaa lukijatkin tämä itse.

6. The Neutron bomber; Ja bändin pommitus jatkuu. Tarkkaa ja ryhdikästä soittoa yhdistettynä eläimelliseen meininkiin...

7. Mephisto Walz: Lyhyt n. 1,5 min ja kysyn miksi tämä on levyllä?? Biisin soitot kuulostavat makeelta ja olisin halunnut kuulla tätä taidettä pitempään, mutta nyt tuntuu sellaiselta esidemolta.??

8. Forever Free; loistava slovari ja jopa hieman yllättävä kyseiseltä orkesterilta.. Hitto tämä alkaa olla jo liian kaunista,, Johnny Rod bassottelee suorastaan mageesti ja isosti. Jos tämä olisi ollut Poisonin biisi ,, NIIN ISOCITY OLISI POLVILLAAN ja gimmat kuumina..

9. Maneater kyseissä biisissä ei ole jarruja ollenkaan. Kun homma lähtee käynttiin, niin seuraavassa mutkassa (formula termiä käyttäen) suditaan slikseillä. Kun biisissä on tiukkaa kitarariffejä ja tämänlaisia iskokohti, niin sanon NAM, en siis nami nami ( se jätetään pikkurilli Bjorströmeille vai mikä tötterstrom se nyt oli).

10. Rebel in the F.D.G.. Jihii tässäpäs biisi minun makuun sellaista mukavaa rockpohjaista kitarariffittelyä ja junakomppia. Kuuluu samaan gategoria meanmanin kanssa. Suorastaan loistava ja tanakasti etenevä biisi. Kertsi just sellainen jota olisi kiva huutaa mukana keikalla.

Kokonaisuutena levy on varsin toimiva ja pitää kuuntelijan mukavasti mukana heavyjunassa. Erikoismainintana-- loistavat soittajat sekä tasaiset biisit.. Kokonaisuus 8,5/10 mr. taca tucaon

Pretty Maids - Future World (1987)

Tanskan maalta on tullut aikojen saatossa paljon hyviä asioita. Tässäpä listaa:Ilahduttava kattaus olutmerkkejä, ruligaanit (iloiset jalkapallofanit), joiden suomalainen vastine voisi olla pulikaanit, sekä liian harvalle tuttu laulu-ja soitinyhtye PRETTY MAIDS! Jos listan pituus mietityttää niin kokeilkaapa saada yhtäpitkä vaikka rakkasta länsinaapurista...

Muljuttelen käsissäni täyspitkää Pretty Maidsin albumia vuodelta -87. Olen aina tykännyt "Future world"-älpyn kansitaiteesta, jossa futuristinen kaupunkikuva taustalla ja sen edessä todennäköisesti kyseisen avaruus cityn paikallinen ciccioliina keimailee vasenta silmää vinkkaillen. Tyttö ei häpeile pahaa ihottumaa ylävartalossa, eikä hilse ole este flirttailulle. Itsevarmuuden syy löytyy kun käännän eteeni levyn takakannen. Valokuvaaja Steen Evaldilla olisi ollut hyvät mahdollisuudet lyödä pohjat haagin ihmisoikeustuomioistuimessa kakun pituudessa, jos hänet olisi saatu tuomiolle. Jo Pretty maidsin jätkien kehonkieli kertoo että kaikki ei ole hyvin. Lisäksi herra S.Evald päätti vangita levyn sisäpussin kuvaksi tilanteen, jossa bändin pojat syyttävät toisiaan leijan heittämisestä. Karua.
Onneksi em.valokuvauksen suuri saatana ei päässyt sätöstelemään studioon koska...
1."future world" räjäyttää ensin avaruuspölyt silmille vain kehoittaakseen pistämään turvavyöt kiinni. Nimittäin nyt LÄHTEE! Yksi hard rock historian tykimmistä biiseistä lähtee kuin sputnik Laika-koiraa kusettamaan. Samat KIXit aiheuttaa Acceptin "fast as a shark" tai Mötley cruen"red hot". Tässä biisi,minkä vuoksi elää!

2."We came to rock" tiputtaa vähän vauhtia perinteisempään suuntaan. Väliosa pumppaa hienosti painetta kertosäkeeseen joka singauttaa paineet ulos ajalleen tyypillisesti. Näin se vaan etenee hyvä rock levy!

3."love games"vilauttaa mieliin alkuaikojen Europen. Säkeistö ja väliosa on toimivaa mutta kertsi jankkaa liikaa aor -pumpuli pedillä. Kitaristi Ken Hammer pelastaa biisistä paljon. Keskinkertaista. Niin keskinkertaista.

4."Yellow rain"voisi toimia jonkun fetissi-klubin jännityksen laukaisubiisinä helpostikkin! Alun pehmeät sävelet vapauttavat arjen kurjuudesta. Liekkiä nostetaan sopivasti biisin edetessä, jottei tulisi hätäpissi nahkabyysiin kun on aika tempoilla. Laulaja Ronnie Atkins tulkitsee hienosti piättelyvaiheen ja antaa lorotella kun aika on biisin kannalta sopivin. Yksi levyn helpottavimmista hetkistä on kitarariffi ennen viimmeistä kertosäettä! Tätä biisiä ei pyyhitä mielestä,eikä tarvitsekkaan.

5."loud n proud" tekee ensi esiintymisessään psykomaisen efektin.Sitten poljetaan niin tyylillä kuin vain kunnon hard rock biisissä vain voidaan. Taas tähti hetkiä. "RAISE YOUR HANDS TO ROCK N ROLL"kehoittaa Atkins,ja pidän Ronnieta vähän hitaana koska niin olen tehnyt jo kotvasen. Sitten seuraa eufoorinen tiku-tiku soolo josta ei seuraa kuin multiorgasminen loppusuora. Kiitos,mihin voi maksaa?!

6."rodeo" on biisi jota ei voi oraalisesti mykkä kehua tarpeeksi. Jing ja jang.Matti ja Mervi.näppi ja v#%&u.Isi äidin selässä.Ajokoira koivumetsässä.Yrittipä tätä mestariteosta kuvailla niin kaikki kuulostaa niin vaatimattomalta. Kitara soolo napakkuudessaan yksi parhaista koskaan. Tätä ei kuunnella edes tupee päässä.

7."Needles in the dark" antaa mahdollisuuden pyyhiä itsensä edellisten kliimaksien jäljiltä madaltamatta kuitenkaan rimaa. Täytebiisistä ei voi puhua mutta suurin kiima koettiin edellisillä pysäkeillä. Pretty maidsilta perussettiä olisi monelle muulle bändille luomisen työn suurimpia hedelmiä.

8."eye of the storm" balladi EI voi kertoa siitä silmästä joka kokee ukkosen tulisen ruuan tai tiukan viinanoton aiheuttamana yksinäisessä kaakelihelvetissä. Kauneutta ei pitäisi pilata tälläisillä mielikuvilla,koska sitä biisi varmasti kaikilla elementeillä on. Deletoikaa mielenne ja kuunnelkaa uudelleen.Varsinkin nuoret kaakelihelvetissä istuvat biisintekijät ottakaa opiksi!

9."Long way to go" haluaa intopinkeänä päästä lopettamaan tämän loistavan levyn. Biisin soolo osassa yritetään saada laseraseet toimimaan pilaten sillä hyvän soolo spotin! EI! EI! EI! ÄLKÄÄ TEHKÖ TÄTÄ!Tasapaksu suorituskin olisi riittänyt! Omapeli?! Kehno,kävi kuin suomi-unkari jalkapallo mm-karsinnassa. Viimmehetkellä ammutaan omaan maaliin. Se oli niiin lähellä...


ps. Salaliittoteoreetikot kiistelevät vieläkin Steen Evaldin osuutta viimmeiseen biisiin..

Ronnie Atkins(voc) Ken Hammer(gt) Allan Delong (b) Phill Moorhead(dr) ja Alan Owen(kb) tekivät melkein täydellisen levyn. "Future world"in,"Rodeo"n tai
"Loud n proud"in kaltaisia mestariteoksia ei synny joka päivä, ainakaan samalle levylle. Ronnien ja Kenin aivoituksista biisit syntyivät mutta saumaton toteutus tapahtui PRETTY MAIDS bändinä. Bändi on tehnyt vuosien saatossa veret seisauttavan hyviä biisejä ja hyviä albumeita, mutta "future world" on tähän astisista bändin lämpimäisistä lähimpänä TÄYDELLISTEN ALBUMIEN TAIVASTA. Rock"n roll pisteitä 9-/10 t.mr.Taca Tucaton

Richie Sambora – Stranger In This Town (1991)

Harvoin kohtaavat mies, kitara, laulutaito sekä biisintekokyvyt muodostaen täydellisen muusikon. Mies nimeltä Richie Sambora sattui juuri siihen risteykseen, jossa nuo em. lyövät kättä päälle. Tietämättömille kerrottakoon miehestä lyhyesti: Bon Jovi-bändin kitaristi ja merkittävä biisintekijä jo ensimmäisistä levyistä asti. tehnyt 2 soololevyä. Vaikka asiansa osaava rokkari osaakin antaa Bon Jovi-bändille sen ansaitseman arvostuksen, on tuon bändin jäsenyys myös monen silmissä ja korvissa riippakivi. Sitä se on varmasti ollut osin myös Samboralle – täysin aiheetta tosin.

Mr. Sambora on kiistattoman lahjakas muusikko mutta ikäväkseen silti aliarvostettu. Tekijämiehet ja –naiset tietävät kuitenkin miehen tason ja itseään arvostavan muusikon hyllystä tämä levy löytyy. Kitaristilegenda Eric Clapton kehui miestä korkeuksiin. Ja vieraileepa Eric itsekin vetäisemässä sooloa tällä levyllä. Jos levyn parhaan annin koittaisi paketoida lyhyeen ja kertoa uudelle kuuntelijalle, että mihin keskittyä, niin ne ovat nämä: 1. Loistava lauluääni, jota uskalletaan ja osataan käyttää (Etsikää yksikin suomalainen laulaja, joka omaa yhtä vahvan äänen ja uskaltaa vielä käyttää sitä pistäen ”ärrää” ja rähinää lauluunsa. Ette löydä.) 2. Tasalaatuisen erinomainen levy biisien suhteen. Mukana pari erityistä hekuman paikkaa mm. ”Father Time”. 3 Muutkin muusikot laadun takeena: rummuissa Tico Torres (Bon Jovi), koskettimissa David Bryan (Bon Jovi), bassossa Tony Levin (ansiolista niin valtava, etten edes aloita).

Huonoksi onneksi Sambora ei pahemmin soolokeikkoja tee. Suomessa etenkään. Mutta menkää Bon Jovin keikoille ja kun Richie vetää päälle pitkän takin ja päähänsä lierihatun niin tiedätte kohta kokevanne parin-kolmen biisin verran elämänne orgastisimpia musiikillisia hetkiä.

1. ”Rest In Peace” aloittaa varsin intromaisesti levyn maalailevalla otteellaan. Biisi toimii äänenavaajana sekä feedback-testerinä herralle, joka ei itsessään moisia kaipaa. Rauhallinen ensiaskel on otettu.

2. ”Church Of Desire” antaa jo kuvaa miehen taidoista kaikilla saroilla. Rohkeata kitarointia, joka täyttää filleillä tyhjät kohdat ja kertoo miehen soittotaidoista paremmin, kuin moni uudempi Bon Jovin levy. Ei kuitenkaan nouse levyn huippubiisiksi vaikka soitto sekä laulu – molemmat tontit hoidetaan taidolla ja tyylillä.

3. ”Stranger In This Town” levyn nimikkobiisinä kantaa sille lykätyn vastuun. Kaunis ja melodinen biisi, jossa kitaran soundi on juuri oikeassa balanssissa miehen äänen kanssa. Sopivasti puhtautta, sopivasti rouheutta. Ja biisi hengittää, sillä on sielua.

4. ”Ballad Of Youth” omaa akustisen alun jälkeen yksinkertaisen kitarariffin, jota Riku vetää Fender Stratocasterin nimikkomallillaan mm. biisin videossa. Reipas ralli, joka omaa bluesia ja iloisuutta. Yhtälö, jota kaikki eivät saa toimimaan. Vaan nytpä toimii.

5. ”One Light Burning” on levyn eka voimakas herkistelyherkku, jolla voisi pyyhkiä naisilta jalat alta. Kilkuttimista ja 90-lvun alun mahtipontisuudesta huolimatta biisi toimisi pelkästään miehen ja kitaran voimallakin. Mutta ehkä vain tämän miehen.

6. ”Mr. Bluesman” kertoo siitä, mistä reissaavan muusikon elämässä on kyse. Mutta tämä ei sorru Californian blondeihin ja kliseisiin. Bluesin sydän, joka pumppaa nuoremman ja vanhemman miehen verta. Biisissä vierailee legenda Eric Clapton vetäisemässä omalla nimikko-Stratollaan sooloa.

7. ”Rosie” on biisi, joka ei aivan levyn kärkipäähän nouse. Kenties liiallinen kuuntelu on vaikuttanut arvostelukykyyni ja itseään toistava kertsi menettää arvoaan. Näin ollen parasta antia ovat säkeistöt, hyvät osanvaihdot, soolot sekä tekstit. Kuunnelkaapa vaikka miten biisi pitää nostattaa lentoon viimeisissä kertseissä ja loppua kohden. Hittientekijät osaavat sen taidon.

8. ”River Of Love” –kipaleessa voisin kuvitella, miten voi heittää kitaran välillä tyylikkäästi selän taakse (kuten Springsteen tekee), tarttua kaksin käsin mikkiin ja laulaa. Kuunnelkaa bändiä taustalla! Soittamisen iloa, nyansseja, improvisointia ja bluesiin perustetaan. Aijai, nannaa!

9. ”Father Time” on aina ollut allekirjoittaneen kohokohta tällä levyllä. Ja Top-10 biisien listallani tämä tulee varmasti olemaan vielä hautajaisteni ehtoonakin. Voimaballadi, joka hakee vertaistaan. Se laulun voima, äänen voima! Miksi kukaan muu ei tämmöistä edes yritä? Eivätkö vain pysty? Ja miksi tämä ei ollut 90-luvun suurin hitti? Noh, mieltäni hivelee tieto, että suuri yleisö ja radiosoitto ei kuluttanut tätä kultakimpaletta puhki. Se on minun, vain minun!!!

10. ”The Answer” on akustinen veto, jossa viimeistään tulee esille jo hehkuttamani mies&kitara-yhtälö. Se vain toimii. Ei taaskaan tule mieleeni trubaduuria, johon voisi verrata edes samalla viikolla. Jos hakemalla haetaan jotain miinusta (koskien samalla koko levyäkin) niin jotakuta voi häiritä reippaahko kaikujen käyttö. Se oli tunnusomaista 80-90-lukujen taitteessa. Antakaamme sen olla häiritsemättä. Tämänkin biisin treenaan itse vielä joskus.

Jos tämä cd kuluu käytössäni puhki niin silloin ei ole kyse levyn valmistusviasta. Ja uuden ostan. Ansaitsee paikan joka muusikon hyllystä ja arvosanaksi 10/10. T: Mr. Tuca Ton

Andy Taylor - Thunder

Pop jättiläinen DURAN DURAN oli 80-luvun puolivälin krouvin ohitettuaan alkanut osoittaa ähkyn merkkejä. Tuota ähkyä lähti purkamaan omalta osaltaan pumpun ns.kitaraosastonhoitaja,Andy Taylor,jonka sisäistä rokki-matoa oli alkanut kirvellä.
Ehkäpä ystävämme Andy oli salaa Simon Lebonin,duranin nokkamiehen,valvovan silmän välttäessä kurkkinut peiton alta Headbangers ball-ohjelmaa ja saanut tuolta vihiä että kitaraan voi saada säröä ja jopa ääntä live-tilaisuuksissa. Kukapa tietää. Joka tapauksessa Andy meni ja repi jameksensa,vaihtoi silkkipaidan nahkarotsiin,pehmikset bootseihin ja pyyhki duranissa pakollisen päivämeikin pois.

Edellä kuvailtu evoluutioteoria rokkarin(unhomolupus rockstaramus)syntymästä ei kestä päivänvaloa, mutta päivänvalossa tulevan "thunder"levyn sankari huomasi saaneen aisapariksi pelottavan samalla tavalla pukeutuvan Steve Jonesin. Nyt kaksikko iski (vielä todistamattomat) rokkarin päänsä yhteen ja materiaalia saatiin loihdittua niin että kesällä 1986 Record Plant studio L.A:ssa sai hälyytyksen lähestyvästä synnytyksestä.
Kätilöiksi saatiin Mickey Curry (dr) Patrick O"hearn (bs) Brett Tuggle (kb) Paulinho Dacosta (per) , taustalta neuvoja huusivat Mark Volman ja Howard Kaylen.

Miten sitten Andy-boy onnistui hyödyntämään tämän hetkellisen testosterooni ryöpyn? Kääntykäämme syntyneen tuotoksen ääreen tutkailemaan tarkemmin onko tänne saatettu lasta vai paskaa.

1."I might lie" Andy on valinnut moottoripyörän ensimmäiseen kaarteeseen josta jarrutuksen jälkeen lähdetään jo 10000kertaa kuultuun riffiin. Mutta hei! Sehän toimii! Riffin jälkeen sujuva säkeistö saattaa vauhtia ottavaan väliosaan, josta kertsin on helppo lähteä koukuttaamaan kuuntelijaa. TOIMII! Ja kun väliin muistutetaan tuosta 100000kertaa kuullusta riffin pätkästä tietää että mukana roikutaan. Soolo todistaa että andy osaa kun vaan saa luvan. Hieno aloitus raita levylle.

2."Don"t let me die young" Sinkku lohkaisu lähtee unenomaisella matkalla läpi intiaanialueiden. Kontrastia saadaan lisää kun kaupunkiin saavutaan ja potkaistaan saluunan ovi auki. Paikan pianisti takoo ennemminkin tahtia kuin melodiaa. Andyn hieno kitarointi pakottaa nappaamaan viskin. Säkeistö otetaan iskevästi mutta kertosäkeeltä kuitenkaan omanarvontuntoa viemättä. Soolossa inkkarin perkeleet hyökkäs saluunaan ja särkivät pullon viskiä. Riffittely kuitenkin kertoo että saluunan isännällä on onneksi jemmapullo tiskin alla! Moni artisti voi vain kadehtia moisesta biisistä. Nasakat aploodit Andylle!

3."Life goes on" slovarin jos olisi tehnyt joku tuntemamme new jerseyn kiharapää, niin se soisi vielä tänäänkin kälviän nuorisotalon iltamissa viimeisenä hitaana. K-kaupan plussapisteet biisinhenkeen sopivasta soolosta. Elämä jatkuu taas vähän parempana kun tämän kibaleen kuuli...

4."Thunder" Levyn nimikkobiisi lähtee Andyn testosterooni arvojen ollessa koholla, mutta vain säkeistön alkuun asti. Sama aneemisuus jatkuu kertsissäkin. Siinä lauletaan "stand by me,i never let you go.."Tää täytyy kuunnella "wifebeater"-paita (tiedättehän ne valkoiset hihattomat) päällä ja näyttää vaimolle missä kaappi seisoo. Soiton ja laulun ponnettomuus ei kyllä tue tuota mielikuvaa, jossa vaimo flexin päässä siivois ja tarjoilis snapseja(eikä kyllä allekirjoittaneen hannumainen olemuskaan). Ei näin,Andy!

5."Night train" lähtee junamaisesti jytkyttämään...jatkaakseen niin koko biisin ajan. Matkalla katsotaan Andyn kitaralla ja laulullaan maalaamia maisemia. Yksitoikkoistako? Ei vaan kaikenkaikkiaan hieno ja jopa aavistuksen herkistäväkin tämä loppumatkasta tiukkojakin sävyjä saanut matka oli. Uskon matkustavani uudelleen.

6."Tremblin" Hienosti laukkaava komppi ja laulun sekä synan vuoropuhelu rakentavat hilpakan fiiliksen biisiin. Kertsissä kuuluu Andyn duran vaikutteet vahvasti. Hieman voimakkaampi esitystapa ois vielä tuonut tälle kuulijalle voita nokkaan.

7."Bringin me down" lupaa alullaa kuunkin taivaalta. Säkeistössä edetään kerhotossut jalassa josta kertsi nousee leppoisaan kasaripullaan. Ja kasaripullahan on keskinkertaisenakin hyväpulla.Soolossa lähennellään jo RAINBOWmaisia tilataideteoksia. Hyvä pop / rock-viisu

8."Broken windows" Alku tahdit taas työntää eetteristä valheellista DIRE STRAITS mielikuvaa. Kertsi ei villitse kyllä ketään eikä edes sitä. Soolo on yksi levyn kurkohetkiä! Biisi on kuin saunan seinällä roikkuva yksinäinen siveysvyö.

9."French guitar"luo kaikessa yksinkertaisuudessan hienoa fiilistä! Tää on niitä biisejä joita on turha ruveta pukemaan sanoiksi. Yksi parhaista instrumentaali taltioinneista.


Andy Taylorin "Thunderin" etsikkoaika karkasi siinä kun new jerseyn italialaissuvun ainut kiharapää oli mennyt tekemään nämä jutut aikaisemmin (ja paremmin/uskottavammin). Mikään turha levy "thunder" ei missään nimessä ole vaan muutamia luomisentuskan sivuaineina eritettyjä jätöksiä lukuun ottamatta se on kovasti yrittävä,välillä herkkä ja monia aikalaisiaan kevyesti parempi teos.
Ikävä kyllä, Andyn tämän jälkeen suhraamat levyt eivät ansaitse edes mainintaa.

7,5/10 rock"n"roll pistettä ei ole duran duran jätkälle ollenkaan huono saldo! t. mr.Taka Tukaton

Q5 - When the mirror cracks

Valitettavasti Q5 yhtye muistetaan parhaiten kitaristi Floyd Rosesta (kehittänyt nimeään kantavan vibrakampi härdellintms.) Kuitenkin bändi onnistui tekemään muutamia hemmetin hienoja ja tarttuvia hard rock biisejä. Tällä arvostelulla perehdyn paremmin yhtyeen 2. albumiin nimeltään When the mirror cracks. Omistettuani kyseisen tuotoksen Lp- versiona ja vihdoinkin saatuani saman digitaalisena tuotoksena (24 vuoden jälkeen) keskityn tähän modernimpaan ilmaisuun.

1. Livin`on the borderline; Biisin synteettiset bassot saivat minut pauloihinsa yhdessä suorastaan nerokkaan koukuttavan kitarariffin kera. Aina kitarariffin ei tarvitse olla monimutkainen vaan joskus yksikertainen on kaunista, kun se sopii biisiin. Jos tästä biisistä jotain heikompaa lenkkiä etsii, niin se on kertosäe (aavistuksen toistaa itseään). Ja kertosäkeen ollessa tarttuva... Ei voi kuin ihastella biisin erinomaisuutta.

2. Your Tears (Will Follow Me); Bändi ei ainakaan löysennä tahtia. Laulaja esittää hienoja melodioita ja sellaisella mukavan "nuhaisella äänellä". Jos tämän biisin kertsi ei saa raavasta miestäkin itkemään niin ei mikään. Laulajan mukava äänenkäyttö (siinä pitää olla RRR.äää) rosoutta.

3. Never Gonna Love Again; Kasarisynat kunniaan! Tässä niitä löytyy jo ihan alussa. Balladit kuuluivat ollennaisesti 80-luvun hard rock bändien levytys ohjelmiin ja minusta ajatus ei ollut kovinkaan paha, varsinkin kun tuotokset ovat näinkin kovaa luokkaa. Kyseessä ei kuitenkaa ole aivan tunteet ja sydän verille vaan sellainen turvallinen ja onnistunut teos.

4. Stand By Me; Loistava kasari synariffi ja kitarat suorastaan hyökkäävät päälle ja mukava rytmitys tukevat biisin kulkua. Biisin heikkous on vokaaliosuudet, jotka eivät meinaa lahteä lentoon millään.

5. When the mirror Cracks; Biisissä parasta hieno kitaravalli ja siihen liittyvä sahaava rytmitys. Muutoin biisi polkee kovaa, mutta paikallaan. Sanoisin, että biisi on tylsä kunnes lyhyt ja ytimekäs kitarasoolo pelastaa kokonaisuuden. Biisi saa tavallaan uuden syyn olla olemassa.

6. Runaway; Biisin vokaali osastot ovat jännät ja mukavat. Kuitenkin sellainen kokonaisuuden hyvin toimivuus uupuu. Tässä mainio esimerkki biisistä missä paljon toimivia asioita kuten, kitarat, laulut ja soundit mutta eivät oikein istu samaan biisiin. Hyvänä esimerkkinä soolo joka ei oikein istu biisiin, mutta on pirun hyvä.

7. In the Rain; Mukavaa hyvää kasarisoundia. Kokonaisuus sellainen AOR vaikutteinen ja sellainen päännyökyttely biisi.

8. Ican´t Wait; Suloisasti soivat kitarat ryhdittävät biisiä et

eenpäin. Biisi muutoin seikkailee jossain AOR:n ja hard rokin välimaastossa. Hirvittävän mukaansa tempaava biisi ei ole, mutta kulläkin leppisasti kuunneltava. Parasta biisissä kitaraosuudet.

9. Cold Heart; Nyt bändi osuu kohdalleen. Laulut letkeät ja melodiat sellaista parasta 80-luvussa meininkiä. Kitarat sellaiset mukavasti nuotiollakin mallia. Tämähän on suorastaan pakollinen biisi niille jotka diggailevat 80-lukua!! Nyt lämmin on minun sydämeni!!

10. Let Go; Kuinka arvostella biisiä, jota olen diggaillut yli 20 vuotta??? Saakeli tämä on kuin hyvä viini, paranee vanhetessaan. Ehdotonta levyn parhaimmistoa. Mutta miksi? Loistava kitarariffi keinuttaa biisiä eteenpäin. Kertsin laulut välillä korkealta ja kovaa hyvällä melodialla. Bassolinja seikkailee rennosti, mutta kuitenkin särmikkäästi eteenpäin. Suorastaan kyynel herahtaa poskipielelle.

11. Bonus biisi; Freedom; Tässä hyvät heavy kitarat muutoin biisi ei aivan meinaa pysyä kasassa. Säkeistöt hyvät lauluineen, mutta kertosäe hiukan väkinäisen oloinen. Kyseiseltä bändiltä kuulee mielellään uusia biisejä, mutta kyseiseen kokonaisuuteen liitettynä tämä ei oikein istu. Kuitenkin se että biisi on julkaistu on ymmärrettävää.

Koko levy aiheuttaa minulle pienoisen hämennyksen. Levy on ollut minulle aina pieni klassikko ja tulee olemaan osoittautuukin yllättävän ohueksi. Levyllä olevat suuret biisit ovat todella rautaisia ja toimivia, mutta kokonaisuus kätkee monta keskinkertaista ja täytebiisiä. Arviointini on 7,5/10 ja se tekee jo tuskaa?? mr. Taca Tucaon

Vince Neil - Exposed (1993)

Vuosi 1993 oli synkkää pimeyden aikaa. Grunge-syöpä valtasi maailmaa turmiollisella otteella ja vain jotkut pelottomat ritarit uskaltautuivat nousta tuota pahaa vastaan. Yksi näistä musiikillisista tekohengityksen antajista oli mötikkä kukko Vince Neil joka oli edellisenä vuonna lähtenyt sooloilemaan ralliradalle ja onneksi myös studioon. Odotukset tälle levylle nousivat potenssiin kun mukaan hyppäsi Billy Idollin oikea jalka ja vasen käsi, eli kitaraguru Steve Stevens. Komppaamaan kerkesi Dave Marshall,bassoon Robbie Crane ja kannujen takana tanhusi mainio Vic Foxx

Kun hemmoja katsoo niin uskoo että levymogulit ovat halunneet vincen taustalle soittotaitoa mutta naispuolisille faneille oli tarjottava ekstrana silmäkarkkiähky. Stevens nyt on Nikki Sixxin ruipelo maalaisserkku mutta muut taustajannut on kyllä revitty tyttöjen päiväunista aluskasvillisuutta kostuttamaan. Kyllä,olen umpi hetero. Vincekin on vielä ollut noihin aikoihin kuosissaan, ennenkuin tuplasi maailmalle itsensä.

16 vuotta sitten muistan hankkineeni kyseisen blätyn suurin odotuksin,mutta mielikuviin on jäänyt pieni pettymys ja harmaus kyseistä tuotosta kohtaan (johtuikohan levyn harmaasta ulkoasusta?). Ehkä suurin syy siihen oli kuitenkin kasari-ajan kultaisten vuosien läheisyys, jolloin moni hyväkin levy tuli tuomituksi huonoksi vain koska tajunnan räjäyttävä klassikko oli vielä liian tuoreessa muistissa objetiivisen palautteen antamiseen. Siksipä valitsinkin juuri tämän tuotoksen uudelleen arviointiini.

Elikkä, avaan tölkillisen huurteista jumalanviljaa ja annan VINCE NEILille&co vielä mahdollisuuden todistaa oikeutus olemassa ololleen.

1."Look in her eyes" lähtee kuin kickstartmyheart itämaisella aksentilla jota seuraa mr.Stevensin "pois alta nössöt ja antti tuiskut-riffi". Vincen agre vocalointi todistaa että nyt ollaan tosissaan liikenteessä. Huikeeta menoa joka läväyttää litsarin epäilijöiden feissiin. Tätä biisiä ei hyräillä kertosäkeen määräämänä vaan tämän biisin voima on paratiisimaisen pyörremyrskyn kaltaisessa riffissä vincen "hei, se oon mä"- vokaloinneissa ja mr.Stevensin maukkaassa soolossa. Eka bläjäys nosti riman yli kansallisen a-rajan.


2."Sister of pain" Vincen kollimainen maukaisu avaa tien kitara soolon tyngälle. Sitten virtaa whisky ja soi mambo tanakalla tatsilla jotka virittävät sisarelliseen kertosäkeeseen. Ehkäpä juuri tämä sukulaisuussuhde estää kertsin lähtemästä todelliseen lentoon. Muistan tämän biisin olleen sinkku lohkaisu. Väärä valinta koska jo edellinen biisi olisi edustanut paremmin. Ei tätä voi haukkuakkaan mutta kun ei nouse niin ei nouse.

3.Can"t have your cake" alkaa veiterästi nylkyttäen. Tätä seuraa tuttu rokki poljento Vincen ollessa ohjaimissa. Kertsi tuo hilpeyttä mieleen ja tahtia hakkaavaan jalkaterään. Ei mitään uutta ja ihmeellistä mutta kokonaisuus toimii kuin polkupyörä jota ei yritetä keksiä uudelleen. Perusturvallista vääntöä turvavyöt päällä.

4."Fine,fine,wine" ei varmaan julista vincen tutuksi tuomaa valkoviini-diettiä. Tapaus haiskahtaa mötiköiden "Primal scream"ilta sitä kuitenkaan olematta. Nopeampi tempo ja Vincen kollimainen maukaisu(taas!) tekevät pesäeron äitibiisiin. Sinäänsä biisi on kaikessa kasarihenkisyydessään kuin raikas tuulahdus mötiköiden 80-luvun puolivälin tuotannosta. Hieno biisi kaikenkaikkeaan!

5."The edge" pistää alun perusteella tarkistamaan onko lautasella Vincea vai Francis Coyjaa. Stevehan se siellä näppäilee intohimolla tahteja akustisestisellaan Vincen pöllytellessä lakanoita latino tyttösten kanssa. Sitten jyrähtää säröt ja hitsut käyntiin tuodakseen vincen kertomaan tarinaansa. Ilmava kertosäe erottuu edukseen junnaavasta mutta etenevästä säkeistöstä.Sitten taas lakanoiden väliin ja Steve nurkkaan akustisen kanssa. Soolossa Steve haluaa todistaa Vincelle että ei ees vituta vaan pistää sormet liikkeelle. Biisi täynnä mielikuvia ja tarinaa.

6."can"t change me" jatkaa siitä mihin edellisessä jäätiin. Steve on kova jätkä nurkissakin. Vincen laulu lyö jo sianlihaa pintaan säkeistön tulkinnallaan mutta mutta..kertsi on taas "Don"t go away mad"-klassikon( Mötley crue) wannabe heila. Kokonaisuus taas hallussa mutta mielleyhtymät em.liian häiritsevät jotta tämän voisi nostaa khalifiksi khaliffin paikalle.

7."Set me free" Tässä kohtaa bändi kusee omiin muroihinsa. Tuommoisella näkemyksellä ja ammattitaidolla jolla herrat on varustettu ei odottaisi näin surkeata cover-valintaa. Jos piti saada suora tykki veto levylle olisi sen luullu syntyvän joko omana luomisen lahjana tai edes pikkuisen yrittämällä muistella menneitä. Andrew Scott tuskin halusi tuotoksestaan näin hajutonta pökälettä.

8."Living is a luxury" Aivan kuin bändi olisi tajunnut tehneensä asken väärin niin nyt lähdetään yrittämään priimaa. Biisi lähtee liukkaalla riffillä,jota seuraa reunakomppi säkeistö vincen tulkitseva laulu värittäessä arvokasta maisemaa. Nyt ollaan siellä missä ei rahvaankaan paska haise. Kertsi nousee sinne minne rahvas voi vain kurotella. Biisi pitää hyvin otteessaan. Kun sitten on kierrätetty ajelulla kertsi- säkeistö- kertsi valtatiellä siirtyy mr.Stevens ohjaimiin. Kiimaa nostatellaan iskuilla joita seuraa kaikki arvosteluasteikot täyttävä kitarasoolo. Taas iskuja jotta kuri säilyy. Loppu onkin silkkaa olalle taputtelua,hienojen drinkkien juontia,ladyjen köyrimistä kultahanojen keskellä yleelisissä vessoissa...kunnes (mitä V#¤%#a)virkavalta saapuu paikalle. Näen mielessä miten minua, Vincea ja Stevea talutetaan maijaan raudoissa. Mutta pääasiahan on hyvät bileet! Tässä biisissä on levyn zenit.

9."you"re invited" ja"gettin hard" julistavat molemmat kasariuden ilosanomaa mutta "forever"liikavarpaana olisi saanut jäädä aikaan parempaan(oikea oppisella levyllä on vain 10biisiä)

Levy olisi ollut parempi julkaista nimellä Vince&Steve exposed, sen verran vahva on mr.Stevensin työnäyte. Jotta tästä levystä sai parhaan irti vaati se 16 vuotta, pari huurteista ja nykyisen musiikin rappion. Ei aivan klassikko mutta hurraa huudot ja 7,5 / 10 kuolematonta rock"n roll pistettä! t. Mr.Taca Tucaton

Billy Idol - Devil´s Playground

Billy Idolin, Devil´s Playground levy julkaistiin 2005 ja on mielestäni saanut kohtuuttoman vähän julkisuutta, kun ottaa huomion ko. herran aikaisemmat saavutukset.

Levy :
1. Super Overdrive. Levyn avaava ja varsin vauhdikas biisi, jossa mr. Billy tykittää äänijänteillään erittäin uskottavasti ja hyökkäävästi.

2. World Coming down. Edelleen vauhdikasta ja raivokasta menoa. Hieman biisi muistutta blink 182 tuotoksia, joka mielestäni ei ole ollenkaan hyvä juttu.

3. Rat Race. Biisi on alusta lähtien varsin onnistunut ja mr. Billy pääsee parhaimmilleen laulumelodioiden suhteen. Jollekkin toiselle artistille kyseinen biisi saattaisi olla ns. jättipotti, mutta Idolilla on suurempiakin teoksia. Biisissä on mukavaa vaihtelua rauhaisamman tulkinnan ja sellaisen hyökkäävän katu-uskottavuuden välillä.

4. Sherri. Biisi muistuttaa mukavasti jo kitaroinniltaan vanhempia tuotoksia. Biisin mukava kertsin melodia jää pyörimään päähän kuin mankeli kodinhoitohuoneessa. Biisissä mukavasti turvallista ja tarttuvaa soitantaa sekä melodia karkkia.

5. Plastic Jesus. Hempeilyä sellaisella mukavalla tuhuisuudella. Jälleen käytössä ne elementit, jotka herra Idol hallitsee parhaiten. Artistin äänen väri sopii biisiin kuin aurinko kesäpäivään.

6. Scream. Jo biisin kitaraosuuksia täytyy ylistää. Ne eivät välttämättä tuo mitään uutta kehiin, homma hoidetaan perskuleen tyylikkäästi ja homma rokkaa. Tämä on rekkakuskien biisi. Hyvät nostatukset kertosäkeisiin ja sellaista hiukan speedboogie pohjaista kokonaisvääntöä. Soolon mukana voisin hillua ilmakitarointia.

7. Yellin´at xmas. Herra Idol on todennäköisesti hauskuuttanut itseään tällä biisillä studiossa. Biisi ihan ok, mutta.. hiukan kyseenalaistan biisin mukana olon tällä levyllä.

8. Romeo´s Waiting. Perus kauraa mielelään kuuntelee, mutta suurella todennäköisuudellä kuuluu niihin biiseihin joiden yli on helppo hypätä.

9. Body Snatcher. No niin nyt taas lähtee homma käyntiin kitaraosasto tykittää välillä jopa mukavan rautalankaisella otteella ja vokalisointi on suorastaan tiukkaa. Tykkibiisi!!

10. Evil eye. Biisin parasta antia ovat kertsin hiukan psykedeliset laulumelodiat. Muutenkin biisiin on saatu ladattua mukavasti erillaisia tunnetiloja. Kitaristille nostan hattua tyylikkäästä soitosta.

11. Lady do or die. Tässähän mennään melkein countryn porteille. Mutta väliäkös sillä kun kerran homma toimii. Hienoja aavekitaroita. Suorastaan kostea usva leijuu äänikuvassa. Upea biisi.

12. Cherie. Vanha herra lopettelee levyään tyylikkäästi. Kyseessä mukavasti soitettua amerikan rokkia, ja homma toimii.

13. Summer running. Viimeinen biisi levyllä. Kitaristi täyttää äänikuvaa mukavilla soundeilla ja yksinkertaisilla ratkaisuilla. Taustat koskettavat ja orkesterisovitukset hyvin biisiä tukevia. Ja tässä biisissä ei todellakaan ole säästelty. Biisi loppuu sellaisenn tykitykseen, että menee minulla suorastaan kirjaimet sekaisin.

Kokonaisuutena levy erittäin tasapainoinen ja hyvä. Levy jopa palauttaa uskoa rehellisen rockmusiikin olemassaoloon. Arvosanaksi antaisin 8,5. mr. Taca Tucaon