RAINBOW - Bent out of shape (1983)

Kuulin Rainbown 'Bent out shapea' ensimmäisen kerran kotibileissä vuonna 1985. Bileet olivat itkunsekaiset ja oksennuksen täyteiset mutta musiikki toimi. Näin jälkikäteen on surkuhupaisaa muistella miten teini-ikäiset viiden kaljan viemänä pelastivat maailmaa, itkivät ihastustensa perään, oksentelivat, harrastivat syljen vaihtoa ja pyyhkivät itseään talon isännän tyynyliinaan. Rainbown tahdittaessa elämää ja hedonismia opettelevien maailmanlopun meiningillä juhlivien viikonloppuista karnevaalia.
Albumi kuulosti (ja kuulostaa edelleenkin) raikkaalta vaikka Richie Blackmorea moni ikäiseni piti kalkkiksena ja hieman tunkkaisena Deep Purplen kitarasankarina, jolla ei olisi mitään annettavaa yliampuvalle 80-luvun nuorisolle.
Vaikka vanhemmat fanit ja osa ajan musiikki arvostelijoista kritisoi Blackmorea levyn popahtavammasta linjasta, toimi se ainakin minulle myyntipuheena myös äijän uudelleen 'Bent out of shape'- kiertueen jälkeen kokoaman Deep Purplen 'Perfect strangers'-albumin hommaamiseen. Senkin levyn tahdissa on joku oksentanut. Myös syljen vaihdosta on epäilyjä.

Rainbow on yhtä kuin Richie Blackmore. Vaikka bändissä on vaikuttanut valovoimaisia tähtiä muitakin aina Ronnie James Diosta Cozy Powelliin, ei kenenkään ura Rainbowssa Richieta lukuunottamatta ole kestänyt 5 vuotta kauempaa. Väitetään, että herra Blackmore on pistänyt epäsuosioonsa joutuneen artistin tutkimaan ovenkahvoja jos kyseisen taiteilijan mielenkiinto on liiaksi kirvonnut ulkomusikillisiin asioihin. Toki Tony Carey Wikin mukaan saatiin ihan kiusaamalla pihalle.
'Bent out of shapelle' herra Blackmoren hengentuotoksia lihaksi runttasivat:

• Joe Lynn Turner –Jumalainen laulu
• Ritchie Blackmore – kitara ja henki
• David Rosenthal – kosketinsoittimet
• Roger Glover – syvän purppura basso
• Chuck Burgi – rummut

'Straight between the eyes' levyn jälkeisen kiertueen jälkeen herra Blackmorea vitutti niin että kuuppaan juili. Kaupallinen menestys oli jäänyt tavoitetasoa alemmaksi, joten levylle lähdettiin hakemaan kaupallisempaa matskua. Varsinkin "jenkeis" se suuri ykköstykki antoi vuotella itseään.
 Mitä vikaa muuten taiteen kaupallisuudessa on jos se on korvan, silmän, tai suun myötäinen?
 Miten helvetissä hittihakuisuus automaattisesti syövyttää taidearvon?
 Eihän kaikki kellaribändit, pöytälaatikko runoilijat ja nobody katuartistit voi olla jo lähtökohtaisesti myymättömyydellään suuria taitelijoita?
Jumankekka! Jos taide vaatii suurten massojen nuoleskelua ja hyväksi havaittujen kaavojen kierrätystä (omalla tyylillä) niin antaa mennä jos kerta hyvältä kuulostaa, maistuu, näyttää ja rokkikarjalle kelpaa!
Näin herra Richie Blacmorekin saattoi ajatella kun 'Bent out of shapea' loi. Vaikka herra ei itse mikään luomakunnaan suurin silmäkarkki myynnin kannalta olekkaan, voi hänelle pistää voita nokkaan mainioiden korvakarkkien loihtimisesta. Sen todistaa tämä hurjana musiikki vuotena 1983 ilmestynyt 7. Rainbown pitkäsoitto:

1.' Stranded ' Albumin käynnistää biisi joka on samassa mytyssä uhkaava, vaaran tunteella marinoitu ja vienosti intohimoinen. Blackmoren kitaroissa on ylväyttä, Turner työntää majesteettisesti tulkiten ja kokonaisuus bändiltä prima al dente! Starttina heti hieman aliarvostettu mutta ei unohdettu kiivaamman rokin KLASSIKKO.

2.  'Can't let you go'  Kibale starttaa uruilla, jotka jylisevät kuin tuomiopäivän basuunat avioliitonsatamaan tietämättömyyttään tai älytettynä lipuvalle. Videolla herra Blackmore tyrmää blondin ja sen jälkeen vapauttaa sieniä syöneen ,Ozzy Osbournen ja Ville Valon habitukseltaan vahvasti mielen tuovan Joe Lynn Turnerin kaapista jalottelemaan. Oliko kaappi vertauskuva vai vihje? Joka tapauksessa Turner näyttää menevän blondin kyljestä sisään kuin itsehillinnän kaulapannasta vapautunut stalkkeri kuunaan. Video on karu mutta se tuo Suomalaiselle helpotuksen huokauksen. Ei sitä aina osattu 80- luvulla suuressa maailmassakaan videoita tehdä. Biisi on loistava kuultuna, paljon vähemmän nähtynä.

3. Fool for the night' Parisuhde problematiikkaa niille jotka tykkäävät sitä hard rock kappaleiden avulla setviä. Toinen tahtoo rymytä yöbaareissa villinä ja vähän irstaana ja näin viillellä elämänkumppaninsa omistuksenhalua. Parisuhteen toinen osapuoli taas haluaisi em. bilettäjän hapettaa hengiltä neljän seinän sisälle omistuksenhalulla rakkauden kuvastoon naamioiden. Näin minä sen kuulin. En ole guru West hamin kielessä. Älkää sanoko että biisissä puhuttiin toisenmaailmansodan panssarisankareista!

4.'Fire dance' Kelpo temmolla vouhkattu rokkipala romaanien kanssa nuotiolla jorailusta. Kalpenee noen ja savun mystisyydestä hulimatta edellisille virkkauksille. "Gypsy"- biisejä on tehty kiertolaiselämää ja mystiikkaa romantisoiden kukkuramitalla.
Eikö rantojenmiesten elämästä löydy samalla tapaa irrallisuutta yhteiskunnan kahleista ja velvollisuuksista jotta heistä romanttisia lauluja tehtäisiin?
Juomalaulut?
Alkoholin kohtuukäyttäjille suunnattuja sisällöttömiä jollotuksia!
 Eikö mystisyyttä ole puli-ukonkin elämässä yltäkyllin?
 Aina jostain löytyy ryyppy.
 Aina löytyy kongi tai putkan pahna minne painaa ryyppyputken pehmittämä pää?
 Aina löytyy syy miksi pullo löytää huulille.
Katkokävely.
 Deliriumit.
 Aina joku humalasta väsynyt lepää sen hetken yli jolloin lumihanki tuntuu lämpimältä.
Pultsarin elämä se jos mikä on mystistä tulessa tanssimista.

5.'Anybody there'  Instrumentaali, joka kertoo miksi Richie Blackmore on kitaransa kanssa elävä legenda. Sorminäppäryyttä riittävästi, mutta sitä tunnetta ja kerrontaa ilman sanoja enemmän kuin tusinalla nykypäivän vauhtisokeista kitarasankareista. Soundi tunnistettavan lämmin ja soiton antama lämpö huokuu vielä biisin päätyttyäkin. Herra Blackmore oli biisillä Grammy- ehdokkaana, eikä suotta. Mestarillista!


6. ' Desperate heart' Tällä biisillä otetaan parisuhde ongelmiin kepeä ja varsin tarttuva ote. Joe Lynn Turner on yksi maailmankaikkeuden aliarvostetuimmista laulajista. Mies kuuluu samalle penkkiriville Plantin, Coverdalen ja Gillanin kanssa. Miehen tulkinta ja palo repii meikäläiseltä ihohuokosia niin ettei tahdo M- koon paita päälle mahtua. Biisissä on tarttuvuutta ja hittiainesta mutta joku syvällisempi haava jäi tekemättä. Siitä huolimatta on kestänyt ja kestää edelleen kuuntelua.

7.' Street of dreams' Biisin video oli pannassa MTV:a sen hypnoosia sisältävän aineiston takia. Nigella Lawsonin ruokaohjelmissa on ainakin kaksi enemmän hypnotisoivaa ainesta kuin tuossa videossa! Yhteiskunta ei anna meidän huumaantua kuin aineista joissa on 80% veroa! Hyvä niin. Meistä huolehditaan.
Mitä tulee biisiin, se on helppoutta. Se on osaamista. Se on ajanhammasta ketävää raikasta aor- kokonaisuutta jota ei hippi jäljitä.

8.' Drinking with the devil ' Biisi itsessään on kosketinsoittaja Rosenthalin ja herra Blackmoren käsikynkkää. Ei kurja mutta ei pistä mieltä hihhuloimaan tai jalkaa läpyttämään. 1.30 video biisin kera on sopivan kova paketti, pitempi olisi jo pehmennyt.

9.' Snowman' Unohtakaa 14 vuotiaiden äänenmurroksen kynnyksellä hoippuvat koskettavat tulkinnat ja loistavan, sen ainoan oikean vokalistin aikainen"Yövisshy!" Tässä on OIKEAN joulun sanoman tuova instrumentaali. Taideteos joka lyö väreille aina ja ikuisesti. Ainut ja alkuperäinen. Herra Blackmore bändeineen tuo minulle sielun sopukoihin sellaisen sanattoman tunteiden tsunamin tällä biisillä, etten kaikesta sen kuljettamasta informaatiosta ole vieläkää selvillä. Siinä on arvokkuutta joka puhuttelee, siinä on herkkyyttä ja uhmaa. Siinä instrumenttaali biisien kuningas.
 Jos joku ei muistuta jostain vieläkin paremmasta biisistä.

10.'Make your move' Biisi lähtee nussakasti liikkeelle mutta kertosäkeen latteus rokottaa pisteitä. Biisin johtotähtenä sivakoivat Turnerin verevä revittely ja Blackmoren soolo. Myös muu bändi pistää tyylillä joten mikä mättää? Ei lähde lentoon. Kuin puolijäykällä yrittäisi rakkautta antaa. Niveltää. Ehkä biisin aihio ei ole kuin hukkapaloista hätäisesti kasattu raakile. Siltä se maistuu. Levyn heikoin lenkki.

Rainbown 'Bent out of shape' on minulle muistoja herättävä albumi. Se on myös "kaupallisuudestaan" huolimatta loistava kokonaisuus. Jos muutamat levyn teokset olisivat olleet pykälää parempia, olisin antanut levylle täydet tähdet, mutta niiden ansiosta nappaan pisteen pois ja perään tökkään miinuksen. Joka tapauksessa kuolematon kokonaisuus "halvasta kaupallisuus leimasta" huolimatta.

Jos Rainbowlta tehtäisiin kymmenen biisin' Best of ', olisi se mielestäni näin yhdeltä istumalta tälläinen:


1. Man on the silver mountain
2. The temple of the king
3. Gates of Babylon
4. Since you been gone
5. I surrender 
6. Stone cold 
7.Stranded
8.Cant't let you go
9. Anybody there
10. Snowman

Mutta mikä pisti herra Blackmoren jättämään kunnon säröllisen ja reippaan rokin? Nykyisestä sukkahousu/linnanneito/linnanmuuri -"iskelmästä" kun ei taida sylkisuussa vauhkota kuin larppaajat. Vastauksia saa kun katsoo Blackmore's Nightin videoita.
Luulempa että Richie soittaa larppaajille koska ihastuttava vaimo Candice Night on ilmoittanut Richielle että Richie tykkää soittaa larppaajille...

Ymmärrän.

Karl S. Puukoski

Ps. Unohdettua joulua kaikille!

Rhino Bucket - Get used to it (1992)

Kivikasvot oli parasta tv-viihdettä mitä 70-luvulla oli tarjota. Kivikasvoissa oli mm. ultrahauska Fredi, mutta suosikkini tuosta ratkiriemukkaasta remmistä oli ehdottomasti Georg Dolivo.
Pienen pojan silmissä kööri yritti kovasti olla hauska mutta komiikka vääntyi monesti pelottavaksi.
Mustavalkoinen kuvaruutu korosti huumorinkukkien värejä ja varsinkin pelon eri nyansseja.
Se selkeästi vetosi orastavaan kuolemanviettiini.
Mutta jos puhutaan Georg Dolivosta, pitäisi keskusteluun nostaa myös GEORG DOLIVO, eli Georg Dolivo, joka on sukua Georg Dolivolle. Kivikasvo Georg on siis kivikovan rokkari Georgin setä. Miksi meiltä on salattu että "jenkeis" vaikuttaa suomalaista syntyperää omaava "amerikanserkku", jolla on suomalainen emäntä ja joka osaa runtata hard rockia monia palstatilaa saanutta keskivertorokkaria uskottavammin.
Miksi "Rhino-Georgia" ei olla hehkutettu Suomessa vaikka mies on tehnyt ja tekee edelleenkin kunnioitettavaa globaalia työtä bändeineen?
Miksi Rhino-Georg ei ole esiintynyt missään Suomen kymmenistä kokkausohjelmista?
Milloin Rhino-Georg on tuomarina Voice of Finlandissa tai Tanssii tähtien kanssa- formaateissa? Tai edes väsynyttä 'Tartu mikkiin''- vaivaannuttavuutta tähdittämässä?
Eikö Rhino Bucketin levymyynti vielä riitä itsenäisyyspäivän kättelyihin?
Eikö Rhino-Georg pääsisi ruotimaan suomalaisuuttaan Arto Nybergin ohjelmaan?
Pelätäänkö suomen mediassa nostaa Rhino Bucketin 'Get used to it- albumi suurten 90-luvun suomalaisten rock-levyjen joukkoon Georgin hihassa uskaliaasti näkyvän suomenlipun takia?
Skini- ja natsikortti nousisi takuu varmasti kukkahattutätien pöydille. 
Eikö mistään löydy sankaria joka uskaltaa paljastaa että suomessa syntyneellä, mutta coolisti "jenkeis" elämäntyötään tekevä Rhino-Georg on OIKEASTI  Bon Scottin inkarnaatio?
Ymmäretäänkö meillä tosiseikkaa, että Rhino Bucketissa on soittanut/soittaa edelleen itse Simon Wright? Jos pääsee soittamaan rumpuja AC/DC:n, se on huikea meriitti. Ei se mitä fakiirimaisia temppuja palikoillasi teet.

Rhino Bucketin 'Get used to it', olivat rypyttämässä herrat, jotka lähes kaikki ovat vielä tähän päiväänkin saakka pysyneet herroina, eli:

• Georg Dolivo: Kitara ja laulu
• Greg Fields: Kitara
• Reeve Downes: Basso
• Liam Jason: Rummut 

Albumin alkupuoli menee monttu auki möllöttäessä ja jalkaa läpyttäessä. Georg Dolivon oraalinen suorite on tulkintaa ihailtavalla rouheudella, rujolla raspilla ja hämmästyttävällä Bon Scott- yhteen sopivuudella.
Jos Georg äänineen olisi ollut tyrkyllä helmikuun 1980 traagisen pitkäsylkiepisodin jälkeen salamaksi salaman paikalle, olisi ac ja dc voineet hyvinkin uskoa ihmisen uudesti syntymisen mahdollisuuteen.
Levyn starttaava 'Beat to death like a dog'  kertoo, että bändi näyttää hyvälle, soittaa tiukasti ja soundaa AC/DC:lle. Biisi toimii  loistavasti jos ei puutu itsestäänselvyyksiin. Älpyn alkupuolelta on nostettava myös toinen sinkkulohkaisu 'Hey there', joka on myös nussakka hard rock-muffinssi pienellä määrällä Kix- maustetta ja suurella AC/DC - kuorrutteella.

Täyspitkä etenee takuu varmaa rockkia tyylillä rypistäen, mutta hiukan oman persoonallisuuden puutteen puuduttamana ja paria kokoa liian suurissa lainavaatteissa keikaroiden. Loppupuolen 'Ride with yourself''  on maininnan arvoinen jo senkin takia, että biisi kuullaan elokuvan  'Wayne's world'- soundtrackilla. Rhino Bucket säesti paskaa filminpätkää mm. suurten Queenin ja Alice Cooperin kanssa. 
HERÄTYS! Moniko suokansan riveistä nousseista artisteista/bändeistä voi kehua päässeensä Hollywoodin rahaleffoihin? Äkkiseltään ei sylki tuo yhtään nimeä mieleen! 
Huhujen mukaan Quentin Tarantino olisi tiedustellut Laika and the Cosmonautsilta biisiä marginaaleihin jääneeseen leffaansa 'Pulp Fiction- Tarinoita väkivallasta'. Huhujen mukaan tarjolla ollut kuolemattomuus, punaiset matot, hiukan liian kylmä shamppanja, 24/7 huonepalvelut ja ökykalliin manikyyrin käyneet kynnet mittatilaustyönä tehtyjen byysien vetoketjuilla eivät kelvanneet bändille.
Ei kelvannut diili tähtiin.
JOS tuo huhu pitää paikkaansa on kai minun kysyttävä sitä, mitä koko Suomen kansa tahtoo kysyä.
Sitä ainoaa mahdollista kysymystä.
Vituttaako tänään?

Mutta mikään ei poista sitä tosi seikkaa että Rhino Bucketin saavutukset ovat jääneet sielua riipivän  totaaliseen pimentoon täällä pimeässä pohjolassa. On muistettava että bändin keulilla riipii rokkia sydänverellä SUOMALAISTA verta kropassaan raahaava artisti.
Herkkä uros, jonka sielun perukoita jäyhäävä suokansan Kalevalan humaltama umpimielisyys ei ehkä purskahtele taiteessa ylenpalttisesti, mutta jonka saavutukset pitäisi verovaroin jollain tapaa mielestäni kuitenkin hyvänmaun mukaisesti huomioida.

Ehdotuksia:
- Tontti jostain herra Georg Dolivolon silmää miellyttävältä paikalta. Pikku vinkkinä Kolin  maisemapaikat kuulemma kärsii asukaskadosta.
- Cheek voisi isänmaallisena miehenä luovuttaa toisen stadion- illan kunnon musiikille. Rhino Bucket elokuussa 2014 Olympiastadionilla kunniavieraana, mukana illassa Tarot, Zero Nine, Oz, Dirty Club, Nightwish, Iron Cross, Recless Love, Hanoi Rocks ym. ym... olisipa tyrmistyttävä kotimaisen musiikin spektaakkeli!
-Julkinen anteeksipyyntö musiikkitoimittajilta ja valtiovallalta, joka voisi valtioyhtiöiden pomojen bonukset kauniina eleenä siirtää Rhino Bucketin kiertueden tukemiseen.

Nuo ovat vain pikku päänavauksia ja uskon että kaikiilla on vieläkin suurempia ideoita Rhino Bucketin jalustalle nostamiseen.
Totta lienee myös se että bändin persoonattomuus, AC/DC viitta, ja selkeän tykkibiisin puute ovat olleet esteenä viimeiselle nousulle isojen joukkoon. Vähättelylle ei ole kuitenkaan sijaa. Bändin tuotanto on ollut laadukasta kaikkinensa ja kierretty on muutakin kuin oman pitäjän kuppiloita. Kunnioitusta herättää Rhino Bucketin vuoden 2014 euroopan kiertuekkin.
MUTTA MISSÄ ON SUOMEN KEIKKA? Onko meillä varaa jättää omimatta rokkari Georg Dolivoa ja Rhino Bucketia? 

3,5/5

Rokkaavaa itsenäisyyspäivää!

Unohdettujen rokkisankareiden ja sotiemme veteraanien muistoa kunnioittaen

  Karl S. Puukoski

Frank Marino - Juggernaut (1982)

Rauhaa ja rasvaista rakkautta julistivat hipit 60- luvulla maailman nuorisolle tukka limassa ja genitaalikarvoitus napaan asti reuhottavana. Jack Kerouacin "Matkalla"- teos kainalossa työstettiin LSD: stä luovuuden puuskaa odotellen ja liuhotettiin pitkin raitteja mitään tekemättömänä, maailmaa parantaen.
Silleen rennosti.
Ainut mikä hippiä vitutti oli keskiluokkainen juippi, joka kävi töissä ja maksoi veronsa ja sodat joita verovaroilla maksettiin. Hipin mielestä nekin rahat olisi pitänyt ohjata huumeiden vapautuskampanjaan ja hippien elättämiseen. Siinäpä sitä olisi oltukin, jos kaikki 60-luvun keskiluokkaiset konservatiivit olisivat höpläytyneet hippeyden hilpeälle elämäntyylille ja antaneet vain mennä kun alamaki kerta alkoi.
Perseet paljaana olisi vain juostu epävireinen "landola" olalla, pirtanauha otsalla kohti huumediilerin aina avointa kuolemansyliä. Onneksi ei käynyt näin, vaikka hippien kulta-aikojen perintöä vielä tälläkin vuosituhannella jotkut hihhulit tykkäävät vaalia.

Toisaalta täytyy myöntää, on hippien seasta noussut myös tekijämiehiä ja -naisiakin. Yksi heistä on Frank Marino.
Wikin mukaan nuoruus hepulla meni sisarusten völjyssä hippien seassa sekoillessa niin, että 10-vuotiaana aloitettiin humeksien ahtaminen, seurauksella että kolme vuotta myöhemmin mr. Marinolla tuli vedettyä överit ja mieli pimeni niin, että piti lähteä mentaalikorjaamolta vauhtia hakemaan.
Tarkoitan henkistä vauhtia.

Hippien metkut oppineena Frank haki pelastusta, ei Jessestä, vaan musiikista. Hipeillä soittotaidottomuudesta huolimatta pitää aina olla kitara, joten Frankin oli helppo aloittaa ja opetella musiikin alkeet jonkun rauhaa marssivan, lihallisia iloja tai humespölly-matkalla olevan hipin akustisella kitaralla. Niitä varmasti lojui tyhjänpäiväisenä hippikommuunien porstuassa hylättyinä siellä täällä.
Oli Frankilla mahdollisuudet löytää pelastus rytmikkäämminkin. Hän kun opetteli rumpujen soiton jo 5-vuotiaana. Pari kuukautta pöpilässä teki kuitenkin ihmeitä ja Frank sai elämän juonesta kiinni. Muusikon ura käynnistyi sillä sekunnilla, kun hullujenhuoneen houreiset ölähtelyt vaimenivat Frankin selän takana.

Eikä ura ole pöllömpi ollutkaan. Vaikka Frank Marino ei joka lehden kannessa olekaan päässyt keimailemaan ja näin kaikkien keskiluokkaisten ja konservatiivisten musiikin harrastajien mieliin syöpymään.
Vaikka olisi pitänyt.
Miehen kun on esikuvakseen maininneet monet nykypäivän kitaristin retaleet mm. George Lynch, Paul Gilbert, Vinnie Moore, Zakk Wylde, Steve Vai ja Steve Lukather vain nimettömämpiä mainitakseni.
Yksi syy ettei joka jamppa äijää tiedä on biisien pituudet. Radioformaattiin, eli noin 3 minuuttiin, ei Frank tahdo millään teoksiaan puristaa vaan ne tuppaavat rönsyilemään vapaina kuin hippitytön aluskasvillisuus.

En ole mikään Frank Marino-asiantuntija minäkään. Itse luokittelin tietämättömyyttäni jäppisen musan jonnekkin Eddie Grantin, Bob Marleyn ja Carlos Santanan tyylisuunnan hiekkalaatikolle. Mutta voi hyvänenaika sitä hämmennyksen määrää, kun kulttuurin runsaudensarvi Youtube suositteli minulle Frank Marinon 'Strange dreams'- biisiä joka käynnistää albumin  'Juggernaut'.
Biisi käynnistyy surisevalla syna-ajolla, joka pistää ensin epäilemään kajareiden kunnon. Heti alussa dynaamista rytmiikkaa joka vangitsee. Kun Frank aloittaa laulunsa, luulen ensin kuulevani jumalaisen Joe Lynn Turnerin, mutta herra Marinohan se vain todistaa ettei  vuodet "matkalla" ole vieneet ääntä ravoille. Päin vastoin, ääni on loistava ja tulkinta verevää. Biisi kokonaisuutena riisuu kuulijansa ja tekee temput niin, että sen kokenut haluaa saman käsittelyn uudelleen. Gibale pienestä ylikestosta ja toistamisesta huolimatta on klassikko!

Levyn, jonka 'Strange dreams' käynnistää kakkos raita 'Midnight highway' on hyväntuulinen road- ylväily Van Halen ja Blackfoot kuorrutteella. Hieno paketti, mikä pistää punastelemaan häpeästä ne, jotka ovat välinpitämättömästi Frank Marino-tuotannon ohittaneet.
Mutta jos edellinen biisi ajoi jo punastelemaan, pistää levyn kolmonen kiristämään piikkivyötä reiden ympärillä, ruoskan räpsämään ja vapisevan "anteeksi"- sanan vavahtelemaan huulille. 'Stories of a hero' on pysäyttävän komea teos. Hieman Lynyrd Skynyrdia ja paljon Frank Marinoa. Puskiko Frankilla vanhat hippiajat ja sodan vastustus pintaan, kun tätä loistavuutta pakersi? Joka tapauksessa tämän kuultuani mielestäni sotaan ei pitäisi lähettää kuin yli 60 vuotiaat neitsyet miehet, tappelun haluiset punapäät, musikaaleja itkusilmässsä ihannoivat, ikänsä yksin patterin välissä kasvaneet ja Toyotan huoltokirjaa yöpöydällään säilyttävät.
Miten tämäkin hieno sotaan lähtevän nuorukaisen tarina on jäänyt silloin ilmestyessään vuonna 1982 kuulematta? Miksi piti odottaa yli 30 vuotta, että saan aistia tämän klassikon! Tekisi mieleni soittaa vanhemmilleni vaikka kello on jo aamuyötä. Miksi laiminlöitte kulttuurisen kasvuni Frank Marinon osalta? Miksi tyrkytitte sen sijaan Pat Boonea?!

Neljäntenä raitana soljuva 'Free' ei enää onnistu samalla tavalla sykäyttämmän vaikka rennosti rymäytteleekin vapauden sanomaa. Jotkut ilkeät lehtimiehet väittivät aikanaan herra Marinon kehuneen olevansa uudesti syntynyt Jimi Hendrix. Siis Jimin inkarnaatio.
Jos vaikka Frank on noin sanonutkin, kuittaan sen vain Frankin vaatimattomuudella. Mutta jos hän olisi verrannut itseään Yngwie Malmsteeniin...
'Maybe it's time' antaa pientä Hendrix tuoksuja ollen kuitenkin Frank Marino-teos komeimmillaan. Blues-sävyjä ja tunnelmaa joka vie mennessään. Laatua koko orkesterilta, joka luetteloituna näyttää tältä:

• Frank Marino -Kitara, synat ja laulu
• Vince Marino -kitarointia rytmissä
• Paul Harwood - Basso
• Timm Biery - Drumssit

'Ditch queen' on sellainen ryöpytys ettei paremmasta väliä. Rytmiikat, riffin nyannssit ja laulun tulkinta priimaa. Biisi joka paranee mitä enemmän pyörittää. Kuolematonta kitarointia. Stemmoissa jotain samaa kuin jossakin Van Halenin biisissä? Tätä biisiä tulee vielä kuunneltua. Ja PALJON.
'For your love' alkaa lupaavasti mutta latistuu tässä seurassa hieman tylsäksi. Huonoksi en hauku.
Mutta miksi kukaan ei koskaan ole kertonut ja ylistänyt Frank Marinon vokalistin taitoja? Niissä kun on jerkkua ja tulkintaa vaikka jaettavaksi asti. Herra Marino on muuten todennut olevansa muusikko eikä kitaristi. Hän vain ilmaisee itseään parhaiten kitaralla.

Levyn päättävä nimikkobiisi 'Juggernaut' pakottaa jatkamaan bileitä. Loistava tykitys. Hienoja laulun rytminvaihdoksia ja junamaista matkantekoa joka tuhoaa kaikki epäilykset tieltään etteikö tämä Frank Marinon vuonna 1982 ilmestynyt 'Juggernaut' olisi yksi 80 luvulle UNOHDETTUJA LEVYJÄ. Ainakin minulle se on. Siinä vuosikymmenessä on meillä vielä paljon kultaa huuhtomatta.

Otin kuunteluun Frank Marinon muitakin tuotteita, mutta kyllä tämä 'Juggernaut' suurimmat kiksit antoi. Tämän albumin kanssa tahtoisin matkata tulevaisuudessa paljonkin.
Kyselin paikallisesta levyliikkestä älppyä mutta "ei oo, eikä maahantuojalta saa" tuli kylmästi vastauksena. Joten jos kohdallenne sattuu, ostakaa ihmeessä tämmöinen klassikko pois kuleksimasta.
.
Piikittelen itseäni sillä, että en löytänyt albumia jo vuosia, jopa vuosikymmeniä sitten, vaikka kuvittelin jo silloin olevani ajan hermolla.

Kuvittelin jo silloin paljon muutakin.


Väijyn verenhimoisena
nuoruuteni trapetsilla,
sillä jolla horjahtelin 
ihanat ja katumattomat virheineni tasapainonani
horjahtelin ja kuuntelin 
ikivihreitä ja turhuuksia
turhuuksia joita kadun 
ja jotka varastivat ajan minulta, 
Marinon Frankilta
ja kaikilta niiltä
jotka kiimaisesta etsinnästä huolimatta
nukkuivat tai jotka rahan huono maku murhasi


Palakaa turhuudet mieleni piipussa!
maksakaa meille velkanne!
menettämänäni sävelinä minulle
juggernautin kaltaisena arvostuksena Frankille
hetkenä aikaan unohdetuille.

Rakkaus musiikkiin neljäntenä korvana
juoksen ajanvirran vierellä
tahdon kuulla vielä aikaan hukkuvia.
Heidän tarinansa
tahdon aistia aikaa
nuottien nyansseja 
Artisteja jotka aika tahtoo hukuttaa
Artisteja jotka markkinat murhasi 
Artisteja jotka viimein tänään
nyt
kuulen
hymyillen.

Karl S. Puukoski
Ps. R.I.P   Jan Kuehnemund

VARIOUS ARTISTS - Hard attack 2 (1986) +FORGOTTEN, OLDIES AND GOLDIES Halloween special vol 1 (2013)

Huoltoasemien tarjoamat äänilevy valikoimat ovat vuosien saatossa heikentyneet huolestuttavalla tavalla. Varsinkin laadukkaat kokoelmat (joiden vähimmäis standardin voisi EU määrätä vaikka tälläiselle perus tasolle) ovat kadonneet tyystin pikiteiden varsilla ihmistä ja peltilehmää paapovilta asemilta. Ennen oli paremmin. Minun lämpimimmät kesälomamuistoni liittyvät vahvasti siihen, miten odotin mummola reissujen  varrella vastaan tulevia huoltoasemia, joilta aina läräsin c- kasetti telineet suurta huolellisuutta osoittaen. Kun  muut bongasivat maisemia ja matkanvarrelle osuvia muistomerkkejä, meikäläinen tarkoituksen hakuisesti tykkäsi kiljahtaa: "Pysähdytään, kusettaa ja mahtaa vähän paskattaakin." Kesoilin ja Esson tienvarsi mainokset nähtyäni.
 Muistan että matkaani noilta lomareissuilta lähti niin Dioa, Kissia kun Kim Wildeakin. Mutta yksi on jaksanut olla ilona ja rattona aina 80- luvun jälkimmäiseltä puoliskolta asti.
Various artists 2- kokelma on jaksanut kaikki nämä vuodet, kesähelteet ja talvipakkaset Toyotani ja Datsuninin mankoissa ja cd- ajan pakottamana "eläkepäivillään" kaksipesäisen stereoni kasettipesässä, tuoda iloa ja hyvää mieltä meikäläiselle.
Ihailtavaa kestävyyttä kertakaikkiaan.
Entäpä kassun sisältö?
 Nooh... ei kaikissa karkkipusseissakaan kaikki mellit taivaalliselta maistu...

Kassun starttaa W.a.s.p:in 'Blind in texas'. Yhden maailmankaikkeuden hienoimman orkesterin jonnin joutavin ja tyhjyyttään kumisevin pursu, joka on tahra yhden aikamme suuren kultaisessa kilvessä.
Blackien porukkaa seuraa "valkohain" luotsaamaa Saxon, jonka 'Innocence is no excuse'- teoksesta irrotettu masterpiece 'Back on the street again' on laatuluokkaa A+.
Kasetin kolmantena porhaltaa Alcatrazz kappaleella 'Mercy', joka kertsin turhasta pinkeydestä huolimatta on kelpo veto.
Neljäntenä a- puolella ylväilee komeasti Fate, jonka kappale 'Victory' oli pitkään (jos ei vieläkin) kokoelman yksi suosikeistani.
Eikä meno ainakaan seuraavalla huonone. Tobruk ja 'Wild on the run' kuulostaa edelleenkin energiseltä ja elämän nälkäiseltä.
A- puolen päättävä Helixin 'Deep cuts the knife' ei kasaristeille ainakaan esittelyjä kaipaa. Klassinen kasari standardi, jonka ajankestävyyttä voivat jotkut epäillä. Minä en siihen sorru. Klassikko kestää ajan pureskelut. Helix sen todistaa! (Miksi MINÄ silti koen tarvetta todistella asiaa...?)

Kasetin b- puoli on lähes timanttia. King kobra 'Ready to strike' lyö päärynäpallon kattoon sellaisella voimalla että kokoelman taso on pelkästään tällä rock- taideteoksella huikea!
Ja kun klassikkoraiteille on päästy, ei seuraava asemakaan petä. Scorpionsin 'No one like you' on kuin olisi mummolaan tullut. Lämmin, turvallinen ja aika ajoin tarkoituksella unohdettava jottei käy kyllästyttämään liiallinen tuttavallisuus.
Jotta ihminen ei aivan yltiö onnelliseksi pääsisi on viranomaiset vaatineet väliin jotain maanpinnalle palauttavaa. Zeno ja 'Don't tell the wind' on esittelemäni levyn heikoin lenkki. Biisi murenee esittäjiensä käsissä kuin ruikuli tuuleen. Onko joku Zenon jätkistä sukua kokelman koostajalle? Kertsin munattomuus ei pistä seisomaan eikä tanssimaan. Ei kuitenkaan niin huono kuin muistelin...
Mutta kun päästään taas peruasioiden äärelle b- puolen nelosella niin avot! Queenrychen 'Warning' on juuri sitä itseään. Priimaa ja laadun jäljittelemätöntä tuoksua koko rykäisy.
Various artists 2:n päättää kruununjalokivi, kaikkien naimakoneiksi itsensä tuntevien miesten ja naisten anthem. Majesteettisen W.A.S.P orkesterin ikivihreä luovuuden kaunis erite 'L.o.v.e machine', joka toimii tehokkaana pyövelinä vielä tänäänkin kaikille lässynlässyn rakkauslauluille.

Eipä ole moista kokelmaa enää kohdalleni sattunut. Muuten kuin oman käden väkertämänä. Aikanaan tuli paljonkin rakennettua omia "various artisteja" c- kasetille aina fiiliksien ja elämän tilanteen sanelemana. Lässyjä slovareja sydänsuruihin, bailubiisejä kun menomonoille tarvittiin tahdittajaa, tiedättehän?

Kokoelmien ja tulevan suuren juhlan, Halloweenin, kunniaksi minulla on suuri ilo ja kunnia esitellä teille, arvoisat UNOHDETTUJEN LEVYJEN   lukijat UNOHDETTUJEN LEVYJEN  historian ensimmäinen kokoelma. Jos kokoelman kantta mietitte, voitte kehitellä sen itse vapaasti mielessänne. Kunhan siitä löydätte vain vähäpukeisia aavenaisia pelaamassa kurpitsalla rantalenttistä, yleisönään verisiä pellejä, hidastetusti hyppynarua hyppääviä lapsia, sängyn vieressä hölmöttäviä tyhjäkatseisia vanhuksia, Rotwailereita, käkikelloja ja vihaisia kääpiöitä. Jos keksitte jotain muuta pelottavaa niin lisätkää.
FORGOTTEN, OLDIES AND GOLDIES halloween special vol 1- kokelma on tarkoitettu vauhdittamaan Halloweenin humuun hartaudella uppoaville, niin etkoille kuin jatkoille. Tämän "lp":n kun pistää youtubesta Halloween bileitä vauhdittamaan niin johan on lysti kaikilla! 



A.- PUOLI

1. Fastway - Trick or treat
2. Dokken -dream warriors
3. Lizzy Borden - Tomorrow never comes
4 The Great cat - Metal messiah 
5. Halloween- Nightmares

B.- PUOLI
6. Y&T-Mean streak
7. Savatage - Hall of the mountain king
8. Ozzy Osbourne - Bark at the moon
9. Krokus - Screaming in the night
10. Lita Ford - Stiletto



'Rauhaa ei voi rakastaa
jos tahtoo sotaan
jossa unohdettuja pelastetaan.'


Karl S. Puukoski 

Ps. 1.11.13 

Maailmaan ei ole varmasti syntynyt vielä ketään Mattia tai Maijaa joka oikeasti pirskahtelisi pöksyynsä katsoessaan musikaaleja. Ainakaan minä en tunne. Mutta tänään näkemäni Tim Burtonin 'Painajainen ennen joulua' on mahtava animaatio- musikaali. Sellaiseksi minä sen luokittelisin. Ja mikä parasta, se on Halloween elokuva! Pitäkööt joulu" lumiukkonsa"... Happy, Happy  HALLOWEEN!









 

KREATOR - Phantom antichrist (2012)

Mikä on klassikko? Tietyt automerkit ovat klassikkoja. Kirjallisuudesta löytyy klassikkoja, elokuvissa on klassikkoja mutta mikä tai kuka määrää mikä on luokiteltava klassikoksi? Jokaisella on omat subjektiiviset klassikkonsa mutta kuka on "määrännyt" että Dostojevskin teokset tai Alfred Hitchcockin pätkät ovat kuolemattomia klassikoita. Ei kai myyntiluvut pelkästään sitä selitä? Onko siis niin että jos kyseinen teos/tuote/asia/asento/kohtaus/tai joku muu laajalti tunnettu ja tykätty asia ajan myötä on automaattisesti luokiteltava klassikoksi?
Alla Pugacheva myi pöyristyttävästi 'Miljoona ruusua '- sinkkuaan itä- blokissa (kun ei ollut parempaa tarjolla) niin että tänä päivänä moisia myyntilukuja äimisteltäisi ympäri globaalien turujen ja torien. Mutta kuka oikeasti muutamaa Igoria lukuunottamatta pitää kyseistä kibaletta klassikkona?
 Toyota- uskovaiset suutelevat ja vetistelevät vuoden 1989 DX:n kuvan edessä, Ferrari- fanit tulevat haalareihinsa kun vain joku vihjaa mahdollisuudesta keskustella Michael Schumacherista ja Ferrarin uudesta kampiakselista. Heille nuo kohteet ovat epäilemättä  fanituksen kohteena klassikkoja.
 Ovatko vanhat ammatit klassikoita?
Prostituutio? Kautta historian maailmanlaajuisesti työllistänyt ammattiala joka on aina löytänyt asiakkaansa suhdanteista huolimatta. Klassikko statusta?
Veroviranomainen. Jo ennen Jeesusta pantiin verolle mutta kukaan ei ole ehdottanut verokarhulle klassikko statusta.
Vanha testamentti on VÄKISINKIN klassikko.
Stop- merkki liikenteessä? Kaikki tietää. Klassikko?
"Kiitos 1939-1945"- paidat. Niitä näkee paljon. Nousevatko ajan oloon pukeutumesen klassikoksi joita ihaillaan Voguen keskustelupalstoilla?
Peräpukamat. Haavoilla tai ilman. Miljoonia omistajia. Raavittaessa klassikon ainekset mutta ...
Epiduraali- puudutus. Miljoonien äitien rukoilema ja taivaan synnytyssaliin tuova lääketieteellinen klassikko(ko?).
Vessapaperi rulla vuodelta 1974? Hammasharja vuodelta 1959? Nokian osake vuodelta 2013? Maailma on kai täynnä klassikoita!

Mutta itselle ne arvokkaimmat klassikot löytyvät aina käden ulottuvilta.
Löytyy Charles Bukowskin tuotantoa kirjahyllystä.
 Löytyy klassikko bändipaitaa vaatekaapista.
Löytyy Tarantinoa, Lynchia ja Rodriquesia elokuva kokoelmista.
Löytyy Mötley Cruen, Iron Maidenin, Metallican ,Acceptin, Anthraxin, Helloweenin, W.A.S.P:in ym. suuruuksien kuolemattomia tuotoksia niin vinyylinä, cd:ä kun alkukantaisena c- kasettinakin.
 Jos savikiekkona vielä löytyy niin ostan.
Mutta olenko tullut aikaan jolloin klassikoita ei enää synny? Onko klassikko- instituutio kokenut inflaation? Onko tulevien sukupolvien tyydyttävä aikaamme apinoivien  halpoihin kopioihin vai löytyykö vielä tulevilta sukupolvilta kaiken mylläävää luovuutta millä pyyhditään ah, niin kuolemattomat sankarimme jalustalta?
Vastaus on ikävä kyllä että täytyy. Siis tyydyttävä. Nykyisistä nyhjäkkeistä kun  ei ole tekemään kuolemattomuutta. Paitsi ehkä, näin sekunnin miettimisellä Avanged Sevenvoldista, Lost Societysta ja Recless lovesta. Muista "märkäkorvisista" yrittäjistä täytyy todeta että toivottavasti tulisi kylmä talvi... White Wizzardkin kangistui tavalliseksi kuolevaiseksi vaikka meikäläisellä joskus bändiin kredittiä löytyikin.
Mutta onneksi meillä on vanhoja valioita jotka osaavat tehdä priimaa ja luksusta vaikka ympärillä laatu laahaa.
KREATOR,
Jäsenet:

Miland ”Mille” Petrozza
Jürgen ”Ventor” Reil
Christian ”Speesy” Giesler
Sami Yli-Sirniö

 tuo vanha mutta edelleen korskea ja verisuonet pullottava saksalainen metallihevonen pykäisi sitten levyn.
Jaa, että minkälaisenko levyn?
Klassikon. Tulevan KLASSIKON!

Bändin 13. pitkäsoitto 'Phantom anticrist' on musiikillinen troijan hevonen. Se tulee huomaamatta valtaamaan mielesi. Levyn hypnoottinen vaikutus tulee ilmi mitä enemmän levyä jauhaa. Nimenomaan teosta on pakko jauhaa. Levyn koko 45 minuuttinen on niin täyttä tavaraa että alku menee vain eufoorisessa "mikä-mikä meininki"- fiiliksissä. Kun KREATORIN  kokonaisuutta on lypsänyt jo muutaman kuukauden lähes päivittäin, eikä kyllästymisen merkkejä ole ilmassa, niin eikö silloin puhuta jo jonkin sortin klassikosta? Tai jumittumisesta?
Mutta kun kuuntelee taivaan avaavan intron jälkeen veret seisauttavan nimikkobiisin , jatkaa bändin mukana tappamaan maailmaa,  ja elää mukana testosteroni täyteisen 'From into the firen' tietää elävänsä!
Näitä seuraava 'Civilization collapse' kaikessa yhteiskunta kriittisyydessään toimii mutta antaa mahdollisuuden käydä pullakahvilla.'  'United in hate' hämää, 'The Few, the Proud, the Broken' tyrmistyttää moni tasoisuudellaan, 'Your heaven, my hell'  pohdiskelee ja sitten räjäyttää taivaan ja helvetin kokemukset kuulijan lautaselle raakana mutta mehukkaana. 'Victory will come' spurttaa kuulijastaan ilmat pihalla siekailematta ja säälimättömästi, ollen kuitenkin laatupuun suorin ja kuivin oksa.
'Until Our Paths Cross Again' rypistää melodisemmin, tyylillä ja taidolla  paljastaen että Mille Petrozza vaikka vakuuttava rähisijä onkin, ei hempeämpi tulkinta lähde samalla suorittamisen tasolla kuin vaikka James Hetfieldilla.


Joka tapauksessa KREATORin 'Phantom antichrist' 9,5/10 on topakka paketti jonka arvo tulee vielä kirkastumaan suurempana kaikille metallipäille ennemmin tai myöhemmin. Loistava trash- levy perinteisellä heavylla, speed metallilla ja melodisella herkkyydellä maustettuna. Ja mikä parasta, yhtenä ihanuuden arkkitehtinä on häärinyt suomenmaalainen kitaristi Sami Yli- Sirniö, joka Kreatorin jäsenenä on päässyt loistamaan tämän trash jättiläisen jäsenenä.
Siinä taas yksi syy miksi hommata "Kiitos 1939- 45"- paita, leijona- riipus ja maailmanmestari 1995 lippis. Tyylitietoinen ymmärtää että em. sonnustautuessaan on lähellä jotain klassista...




Karl S.Puukoski


 

HELLOWEEN - Gambling With The Devil (2007)

38."Helvetti on päällämme!"
Huutavat he
 jotka lumoutuneet ovat sävelistä
metallin voiman
Arvoituksen haljetessa tapetaan
Se mitä ei voitu ostaa
Se mitä ei voitu sitoa
Se mikä pelasi uhkapeliä paholaisen kanssa
Heittävät pyhät Sen syvyyksiin
jotta Se saisi tiedon
maailmalle uudistuneena
mikä on lopullinen onni

39. Näkee Se  täydellisen määrän
helvetin kelloja pirstaloituneena
kolmeksi kirjaimeksi 
kertoen kuka se on
Silloin teot saavat siunauksen
johon hän luulee unelmiensa olevan sidottu
Uskoen ettei taivas kerro valheita
Uskoen vapauteensa
Nähdessään yön." 

Les Prophecies de Rockstaramus s. 2253  kappale 1. säe 38-39

Ystävyyteen kuuluu ilot ja surut. Niitä jaetaan, niiden kanssa yhdessä kärvistellään ja niiden kanssa nautitaan auvoisista ajoista. Välillä voi käydä niin, että ystävä tai sinä teette töllön työn ja välit viilenevät. Jopa pakastuvat. Mutta oikean ystävyyden tunnistaa siitä, että routa väliltänne sulaa, yhteiset sävelet löytyvät jälleen ja taas tiedätte jakavanne toistenne ilot surut. Ystävyyteen kuuluu anteeksi anto ja toisen mahdollisuuden klisee.
Näin kävi minulle ja Helloween bändille. Helloweenin jätkät eivät vain tiedä sitä.

Sain räjähtävän lähdön bändin kanssa yhteiselle taipaleellemme, kun vuonna 1985 ilmestynyt 'Walls of jericho' osui ja upposi ja varsinkin levyn kätkevät ikivireät klassikot 'Ride the sky' ja 'How many tears' räjäyttivät totaalisesti puperteetista kärsineen ja rasvoittuneen orvasketeni. Kyseiset biisit on tullut nauhoitettua vielä vuosien jälkeenkin omille "best offeille".
Paskoin verta kun kuulin että Hansenin äidin poika keskittyy skittaansa ja että uusi laulaja alottaisi bändissä. Pelkäsin pahinta mutta onneksi pelkoni oli turha. Olen aina tykännyt Kai Hansenin maanläheisestä ja ylvään rujosta tulkinnasta, mutta 'Keeper of the seven keys 1:n (1987)  Michael Kisken säkenöivän loistelias laulu ja bändin entistä melodisemmat ja monisäikeisemmät biisit veivät heti meikäläisen sielun ja sydämen eikä paskakaan enää punertanut.
Keeper1 on kokonaisuutena huippupaketti, josta suosikkini on spektaakelimainen 'Halloween' joka ei koskaan päässyt c-kasetti "best off"- kokoelmilleni puhtaasti kestonsa takia.

Vuotta myöhemmin (1988) ilmestynyt Keeper 2 ei mielestäni ollut ehkä niin shokeeravan hyvä kuin 1, mutta veikkaan, että jos levyt olisivat ilmestyneet toisinpäin, väittäisin jotain aivan muuta.
2-levy on "mokkaisempi, hienostuneepi (tuotetumpi), imelämpi ja sarjakuvamaisempi" kuin edeltäjänsä, mutta nuo argumentit voidaan kääntää positiiviseksikin pospotukseksi.
'Eagle fly free' on ikifreesi ja tarttuva mutta loistavan kokonaisuuden rikkoo jumalaisen hyvä hitti  'I want out'.
Biisille, jolle kaikki ylistyssanat tuntuvat liian vähäpätöisiltä, olisi suonut uljaamman videon. Tämän videon kautta opin mitä on saksalainen huumori.
Mitä se sitten on?
Jos mersua valmistettaisiin samalla tasolla ei johtotähdellä juurikaan maisema vaihtuisi.
Saksalainen huumori on kuin Suomalainen samba-karnevaali.
Tai ruotsalaisten makihyppääjien hall of fame.
Tai venäläisen "Ensio Itkosen"-prime time tv-show.
Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.
Mutta ei eksytä asiasta, vaikka Helloween eksyikin huumorinsa kanssa seuraavalla (vuonna 1991 ilmestynyneellä) 'Pink bubbles go ape-levyllään jo sen verran pitkälle, että Kai Hansen ymmärsi terveen huumorin omaavana karata takavasemmalle.

Levyä oli karua kuunnella. Suorastaan surullista. Ainut biisi, jota voi silloin tällöin tyypätä on 'Number one' . Karmeata puolivillaista lässytystä kokonaisuus kuitenkin on. Mutta jos tällä levyllä jo nuoltiin Helloween- merkkisellä ajopelillä jätkänpolkuja, mällättiin seuraavalla 'Chameleon'- pitkäsoitolla (1993) jo niin syvälle lepikkoon, että varmasti puhutaan jo jonkun sortin ennätyksestä.
Edes Queensryche ei onnistunut tekemään näin paskaa levyä (parhaimpiin vetoihin verrattuna) vaikka sekin yritti tehdä tuohon aikaan todellista ongelmajätettä.
Tiukkuus hukassa, tappajan vaisto ja vaaran tunne olivat tasoa puutarhatonttu tällä Chameleon-röpöstelyllä. No, 'Giants'- biisi ansaitsee maininnan. Siinä on edes jotain kunnianhimoa.

Bändikin huomasi tässä vaiheessa, että nyt ei synny edes moniongelmaista lasta, eikä kunnon paskaakaan, joten on parempi tehdä bändiin ketjumuutoksia. Kiske lähti ovet paukkuen kohti pettymyksiä ja rumpali Ingo (r.i.p) kohti kirkkaampia valoja mutta uusi rumpali ja varsinkin uusi laulaja Andi Deris tulivat nostamaan bändin uuteen lentoon.
Mutta eivät minulle. Pink Bubblesin sekä Chameleonin aiheuttamat pettymykset ja Kisken raikkaan äänen jälkeen Derisin persoonallisen "oraalehtiminen" pisti minut ajattelemaan suhdettani bändiin.
Elän jotta kuulen musiikkia.
Välillä se saa "Kauniit ja rohkeat"-tyyppisiä tunteenpurkauksia.
Sillä hetkellä koin, että emme tarvitse enää toisiamme...

Vuodet vierivät ja totuin Derisiin (mainion sooloalbumin 'Come in from the rain' avustamana) mutta Helloweenin tekemisiin tartuin vain silloin tällöin. Hyvin kriittisesti ja epäillen. Jopa vähätellen.
Seuraavan kerran innostuin bändistä toden teolla vasta vuonna 2007 kun 'Gambling with the devil'- ilmestyi.
14 vuotta meni ennenkuin bändi jälleen säväytti.
14 vuotta!
Voitteko uskoa!
Vanhan ystävän tapaaminen jälleen loistokuosissa, viriilissä kunnossa, jolloin anteeksianto on taas mahdollista, on tunneperäisesti jotain suurta. Sitä on on vaikea pukea sanoiksi. Se voittaa kevyesti känniseksin susiruman partnerin kanssa.
Se voittaa tunteen, kun työkaverilla on viimeinen lomapäivä.
Se voittaa tunteen, kun naapurin Toyota-uskovainen ei saa "haniaan" katsastuksesta läpi...
... tai no,
sitä se ei voita.

Biisi mistä kaikki rakkaan Helloweenini kanssa taas alkoi oli 'Paint new world'. Biisi on tyrmäävän hyvä! Yksi 2000- luvun kuolemattomista klassikoista. Sekoitus Motörheadia ja perinteistä melodista runttaa.  Sasha Gerstner nousi tällä vedolla yhdeksi kitaristisankareistani.
Levy on muutenkin timanttia! Albumin starttaava 'Kill it' (introssa Saxonin laulava "valko-hai" Biff Byford äänessä!) on brutaali riepottelu. joka ei anna kuulijansa vetää keuhkoja täyteen ennen kuin viimeinenkin tahti on tapettu. Loistava kibale, jota voi käyttää näppärästi vaikka uhrimenoissa.
Laadukkaalta kokonaisuudelta täytyy nostaa parrasvaloihin myös levyn toinen videobiisi 'As long as I fall' jossa on ladattuna hienoon pakettiin niin huumoria, herkkyyttää kuin vaaraakin.

Mutta kun on kyse Helloweenista, täytyy mukana olla yksi duurissa kirmailtu viuhahduskin.  
'Can do it' ei pistä kuin kuin hieromaan ohimoita, katsomaan kelloa, puristelemaan nyrkkejä ja huokailemaan.
Mikä helvetti se pisti tekemään tämmöisen törröttimen?
Pelkäsittekö, arvoisat sankarini, että levystä tulee liian vakavamielinen ja masentuneisuuteen taipuvaiset faninne saattavat heretä polttoitsemurhailemaan, jos mukaan ei ole ympätty tälläistä ylimakeaa hihhulointia?
Tuliko Teneriffan-studiossanne vedettyä liikaa "höpölimpparia" kun tämmöinen pelleily näki päivänvalon?
Ihan vittu sama.
Levy ilman tätä em. niljakasta hassuttelua hipoisi täysiä tähtiä mutta 9-/10 lienee lähellä totuutta.
Joka tapauksessa levy kuuluu tämän vuosituhannen tuotosten top-15:sta takuuvarmasti. Biisit elävät ja ovat kaikki persoonallisella tavalla kaikki yksilöitä mutta selkeästi samaan perheeseen kuuluvia (tätä yhtä mustaa lammasta lukuunottamatta).

Menetin monta arvokasta vuotta ystäväni Helloweenin kanssa. "Gamblingin" innoittamana innostuin naaraamaan bändin kanssa"menettämiäni" vuosia ja mitä helmiä sieltä löytyikään!
2001 ilmestynyttä 'The dark ride'- albumia on ylistetty, eikä suotta. Loistava paketti, joka ansaitsisi oman stoorinsa Unohdetuissa levyissä.
Kun sukelsin 90-luvulle löysin sellaisia helmiä, että oksat pois! 'Hey lord', 'A million to one' ja 'Perfect gentleman' vain muutamia mainitakseni.

Helloween on "väli-vuosistamme" huolimatta ollut aina osa meikäläistä. Bändin merkitystä minulle ei voi sanoin kuvailla.
Kun tätä kirjoitelmaa väsätessä kuuntelin läpi Helloweenin tuotantoa, huomasin musiikin vievän mieleni harhailemaan Helloweenin makuisessa menneisyydessäni... ystävissäni...

Karl S. Puukoski

ps. Uusimmat Helloweenin lämpimäiset '7 sinners' ja 'Straight out from hell' toimivat mutta jotain uupuu...
... vai löytyykö se jokin, puuttuva palanen, vasta vuosien jälkeen kun kuuntelen levyjä ja muistelen taas menneitä...?

JOURNEY - Frontiers (1983)

"Nyt eletään taas sitä aikaa kun meidän kaikkien on sankoin joukoin rynnittävä metsikköön keräämään tuoreet marjat säilöön, keitettävä mehut ja tehtävä niille omaperäiset etiketit. Poimittava ja säilöttävä sienet..."
Kuulostaako tutulta? Mielikuva siitä, miten tallustelet Hai-kumisaappaissa ja keltainen sadetakki päälläsi idyllisessä metsässä pomimassa kuvankauniita luonnonantimia tuohivasuun, houkuttaa joka vuosi tuhansia ja taas tuhansia suomalaisia metsään rynnimään tämän superruoan perässä.
Olkoon vaikka silkkiuikun kyyneliä, mutta herätkää hyvät ihmiset, jumalauta! Mikä romantisointi ja sumutus koko hommaan liittyy vaikka kortin toinen puoli on silkkaa suunnatonta vaivaa, fyysistä ja henkistä kärsimystä ja kustannuksia joille AINA suljetaan silmät.

"Oli niin isoa marjaa että ei niitä montaa sankkoon mahtunut... ei tarvinnut kuin auton ympärillä pyöriä niin saatiin 80 litraa mustikkaa... kahtena iltana ollaan käyty ja saatiin pakaste täyteen ja myytiin loput, joilla meinattiin talvella etelässä käydä..." Kuulostaako tutulta? Eikö tuttavapiirissäsi olekin näitä "marjakuumeisia", jotka kehua retostavat marja- ja sienipaikollaan? Paikkoja ei paljasteta, kaikki saadaan kuulostamaan helpolta ja suorastaan ilmaiselta.
Mikä helvetti siinä sitten on kun meikäläinen lähtee marjastamaan.
-Aja jumalan selän taakse.
-Auton pohja ottaa osumaa vuonna 1790- peruskorjatulla metsätiellä.
-Ilma on yleensä saatanan kuuma, joka villitsee paarmat ja muut syöpäläiset joukolla näykkimään ja raiskaamaan. Toisaalta joskus sade pelastaa sinut hetkellisesti (märkiä marjoja ei kannata kerätä) mutta ahdistuneena tiedät että tämä helvetti kyllä jaksaa odottaa.
-Jos marjoja on ja erehdyt niitä raapimaan poimurilla, puhdistat niitä vielä unihoureisena, mutta sormilla keräämällä saat taas kökkiä tunteja ennenkuin edes sankon pohja peittyy.
-Ristiselkä on kivusta turtana kökkimisestä, mutta sen ansiosta et ehkä tunne kuinka hyttyset imevät sinusta "työmiehenvaosta" selkäydinnesteetkin.
- Jos kerrot että ajattelit ostaa marjat torikauppiaalta, sinua katsotaan hulluksi koska kaikkihan TIETÄVÄT että torimarjat on kerätty moottoriteiden penkoilta, ydinvoimaloiden varjopaikoilta tai Ruhrin teollisuusalueelta. Tietenkään ketään ei yökötä vaikka näädät, ketut, pöllöt, riekot, kirjosiepot, haukat, naalit ym. otukset viskovat pursuja ja muita eritteitä pitkin meidän kotimaamme PARHAITA marjapaikkoja. Tätä VARMASTI tapahtuu. Tämä karu fakta on tabu josta ei saa / haluta puhua!

Marjamatka on aina kärsimysnäytelmä. Via dolorosa, joka toistuu joka vuosi. Se on tehtävä, jotta säilytän yhteiskuntakelpoisuuteni ja ihmisyyteni tässä "trömpssöö"- maailmassa. Luulen myös että jo varhaiset esi- isäni nyökyttelevät pilvenreunalla tyytyväisenä, koska näkevät minun jatkavan tätä heidän alulle panemaa sairasta traditiota vielä tälläkin vuosituhannella, vaikka markettien pakastealtaat pursuavat aasialaisten kovalla rahalla keräämää eurooppalaista marjaa. Mitä sitten, jos ne vähän säteilevätkin. Löytyvätpähän paremmin pimeästä pakastimesta. Keittämällä niistä saa syöntikelpoisia ja vitamiinihävikin voi näppärästi korvata purkista saatavilla vitamiinivalmisteilla. Niissä on nykyisin marjan makuakin mukana.

Pitkä matka piti kulkea Journeynkin ennen kuin tiemme kohtasivat. Iät ajat olen pumpun tiennyt mutta tutustumaan en ole vielä ennen tätä kesää päässyt. Tai oikeastaan en ole halunnut. Pinnallisuuttani ja herkkänä ennakkoasenteille bändin nimi "jöyrni" ei meikäläiselle maistunut. Munaton ja mauton se vieläkin on. Mutta se mikä mielenkiintoni herätti oli kappale 'Separate ways'. Loistava aor/hard rock-gibale kultaiselta 80-luvulta. Biisi, jota ei voi tarpeeksi hehkuttaa! Maagisen tarttuva kertsi, taidokasta tekemistä soitannollisesti kaikinpuolin... mutta videon ohjaajalla on ollut miettiminen, miten saada kokonaisuus niin nolosti päin vittua, että biisin hitti- potentiaali saadaan varmasti amputoitua.
Tämä kaveri on tosiaan onnistunut työssään jos moista on haluttu.
Omiin muroihin ei ole ainoastaan kustu.
Musiikkivideon suunnittelijalla on ollut selkeästi jotain bändiä vastaan tai muuten tyylitaju on ollut kuin ikänsä kellarissa kasvaneella. Järkyttävintä on se, miten tosissaan ja tohkeissaan Journeyn pojat videolla viuhtovat. Mitä heille oli juotettu, syötetty tai pistetty suoleen. Karmeata on katsoa miten tohkeissaan eläydytään ja elehditään karulla satama- alueella. Bändi ei muutenkaan ole mikään silmäkarkki, niin sen kuvaaminen ilman henkilökohtaista instrumenttia on mielestäni jonkun sortin sosiaalipornoa. Nainen joka videolla vetelehtii noin, ei ole tehnyt hommaansa selvinpäin eikä varsinkaan ilmaiseksi. Ymmärrän hyvin rouvan lasittuneen ja punottavan katseen. Kun tunteet turruttaa kemikaaleilla, ihminen kestää mitä vain.
Mutta kysympähän.
Miksi syna oli lyöty hallin oveen kiinni?
Eikö rumpalia olisi voitu kuvata estetiikan vuoksi kauempaa?
Miksi bändin jäsenten käsiä kuvattiin kun niissä ei ollut instrumenttia, vaikka nähtiin että hyvä ei heilu, eikä hyvää kuvaa saada?
Saavatko bändin jätkät tämän videon ansiosta yhä tänään parkkeerata invapaikoille?
Miksi naisen kaula-aukossa on kuvioitu risti väärinpäin, vaikka ilman sitäkin tyhmäkin ymmärtää että video on saatanasta?
Siksikö, siksikö , siksikö videota jaksaa katsoa aina vain uudelleen, kaikki heikkoudet anteeksi antaen...?

Levy kokonaisuutena on unohdettu helmi joka kannattaa ostaa jos kohdalle sattuu. Itselläni on tapana, että en juurikaan tilaa levyjäni netin, eli  helpoimman kautta, vaan odotan että levy kopsahtaa konkreettisesti kohdalle. Eilen matkaani tarttui Lempääläisestä ostoshelvetistä klassikko Yngwie Malmsteenin 'Marching out'- cd versiona(vinyylinä jo löytyy) ja 2000- luvun unohdettu helmi, Helloweenin 'Gambling with the devil' (josta heräsikin ajatus...!)
Jos 'Separate ways'- biisiä kuuntelee muttei katso, huomaa biisin hittiarvon, mutta albumi toimii kokonaisuutenakin mainiosti. Levyn kohokohdat löytyvät herkimmältä osastolta, joista varsinkin ihon kananmunalle lyövä klassikko- statuksen ansaitseva 'Troubled child' ja edellistä hyvin komppaava, herkkä ja mahtipontinen 'Faithfully', jonka musiikkivideo onnistuu jo 43%:sti live-materiaalin ansiosta, ovat parhautta sanan koko merkityksessään.
Aavistuksen Frontiers-levyn  materiaali heikkenee loppua kohden, mutta yhtään susille heitettävää ei levyltä löydy. Soundit toimivat mainiosti vielä tänäkin päivänä ja herättävät myös niiltä osin kunnioitusta. Onhan levyn ulostulosta aikaa piru vie jo 30 vuotta.
4/5

Ihmettelen edelleen tuota hullua vuotta 1983. Jotain ihmeellistä silloin oli tähtikartalla. Käsittämätön määrä loistokasta ja kuolematonta musiikkia sävellettiin 30- vuotta sitten.

Olikohan silloin hyvä marjavuosi?


Karl S. Puukoski 

Death - The Sound Of Perseverance (1998)

"Seitsemännellään Mantas, 
jonka veljen kuolema kuolemaksi muutti
kuulee hellittämättömänä ihmisen surun joka haaskaeläimenä elää
Puree hän tuskissaan 
heidän henkensä murskaajaa jolla olisi tarina kerrottavanaan
Voimillaan hän lihasta 
puristaa sanattoman sielun äänen
antaakseen anteeksi kärsimyksellään
kirkastumisen hetkellä
kipulääkettä lainaavalle Juudaksen papille.
Tahtoi hän jatkaa hallinnan kieltäjänä
mutta päätti Cthulhu mielen syöpäläisenä
häntä palvovien tyhjillä sanoilla
maailman ääristä maailman ääriin
hänen tekemisistään kertoa."


Les Prophecies de Rockstaramus sivu 1998, kappale 8 säe 31


Narautin itseni selailemassa kiimaisena moottoripyörä- katalogia. Kylmä hiki pakotti kaunalojouheni hakemaan lämpöä toisistaan. Säikähdin. Olinko ikäkriisissä kun tuollaisia lehtiä läräilen!? Jos teininä haaveili runsaskuutioisesta pyörästä se oli kaihoa nuorena kuolemisesta tai kevytmoottoroidusta "tatinjatkeesta" jolla tyydyttää kyydinnälkäisiä typyjä, mutta moiset haaveet ikäiselläni luokitellaan helposti naurettavaksi rimpuiluksi ikääntymistä vastaan.

Tervettä kaipuuta vauhdinhurmaan se mielestäni kuitenkin on, kai.
Jos satasen aika rupeaa alkamaan kakkosella, niin mistäs sitä tuulta harvenevaan tupeeseen sitten nyhdät? Hevosvoimista tietenkin! Meikäläisen nelipyöräinen ei juurikaan anna säväreitä. Vitutuksen kyllä pääsee kokemaan satasen vauhdissa, jahka siihen vauhtiin kerkeää kiihdyttämään ramppien välillä. Ratti tutajaa ja maantie huutaa ohjaamoon niin, että merisäästä ei ole toivoakaan saada tolkkua. Olen kokeillut saada siitä vauhdista vapauden tunnetta ja vauhdin tuomaa adrenaliinipyrskähdystä työntämällä pään ikkunasta ulos mutta ei hyvä. Hengitystä salpaa ja ötökät napsahtelee. Älkää ymmärtäkö väärin. Autoni on minulle silti enemmän kuin auto.

Olisin selkeästi Harlikka-miehiä mutta kyllä muidenkin merkkien "vanhanliiton" mallit kelpaisivat...
Mikä sitten estää hankkimasta kaksipyöräistä? Miksi en anna lupaa sanoa itselleni rehvakkaasti jees?
Miksi en anna luottoyhtiöiden tapella tarjouksillaan siitä kuka saa minut orjakseen?
Miksi en jo keimaile narskahtava ja kireä nahkapuku päällä peilin edessä?
Miksi en jo harjoittele kypärä päässä visiirin raosta limppimistä?
Miksei "Born to be wild" jo korvalappustereoissani soi?
Miksi en jo haaveile ajavani aamusumuun kuin viimeinen kostaja, jolla on kiire näkemään taivaanrantaan valahtava aurinko?
Eikö minussa ole miestä ottaa kunnon korolla öljyttyä lainaa?
Tiedänkö jo sanomattakin että biker-pukeutuminen ei anna kroppani naurettavuuksia anteeksi?
Näkeekö vaimoni autolla peruuttamisessa olevat pattitilanteeni katastrofin aineksina ja luojan antamina vihjeinä siitä, että olisin moottoripyöräilijänä rajallinen, jopa vajaa, koska hän ilmoitti ettei lähtisi missään olosuhteissa kyytiini?
Kaatuisinko pyörälläni ensimmäiseen kanttiin niin, että naapurin Toyota-uskovainen saisi siitä ilonpilkahduksen elämäänsä ja aseen minua vastaan?

Aloin ymmärtää että en ollut vielä tarpeeksi kriisiytynyt, jotta olisin marssinut polun joka olisi vienyt minut moottoripyörän selkään. Sen sijaan päätin marssia tuuli tukassani, vapaana ja villinä vauhdin hurmasta(oluesta) humaltuen ja uusia kokemuksia kerjäten metsään, josta en tuntenut yhtäkään puuta. Sokkona syöksyen päätin hypätä tyhjyyteen, carpe diem, päätin kuunnella DEATH METALLIA. Päätin kuunnella DEATHia ja ELÄÄ. Älkää kysykö miksi vaan miten.

Voidaan sanoa että meikäläinen on death metallin kanssa äkkinäinen. Tiesin Venomin, Possesedin ja Deathin kyseisen genren pioneereiksi, mutta tuotantoon en ollut koskaan päässyt/vaivautunut/joutunut/sattunut tutustumaan. Näiden bändien välillä kävin kovan kädenväännön. Päätin haukata palasen kuolemaa, kun kerta sille tielle oli lähdetty.
Youtube antoi kattavasti Deathin tuotannosta maistiaisia. Läräsin biisien nimiä ja annoin sieluni sopukoille mahdollisuuden osoittaa sormella minne sukeltaa. Deathin 'Voice of the soul' antoi vahvan signaalin. Laulujen osalta odotin oksentamista muistuttavaa örinää, joissa äng-äänteillä ei juhlita, sumuisia soundeja, kökköä yleisilmettä ja raasua vouhkaamista kuoleman aiheuttamasta vaivasta ja harmista. Painoin play.
Biisi käynnistyy kirkassoundisella akustisella kitaralla, jonka päälle soitetaan jylhän rönsyilevää teemaa. Hieman minutin jälkeen akustinen ottaa railakkaamman, jopa hieman latinohenkisen otteen, jonka päälle maalaillaan veret seisauttavasti moniäänisesti kitaroilla. 1.35 eteenpäin saavutetaan biisin kliimaksi. Kitaroiden tuottama eargismi. Silkkaa loistavuutta! Biisi etenee hienosti välillä hengähtäen ja taas vauhtia ottaen teemaan kautta raukeaan loppuun. Biisi on koukuttava kitarainstrumentaali, jossa on tunnelmaa ja sielukasta tulkintaa. Jos death metal on tosiaankin tätä, mietin hikikarpalo otsarypylläni, ehdinkö kuulla kaiken genren tarjoaman ihanuuden ennen kuin "death" työntää horsmansiemenen rektumiini. Noin niinkuin vertauskuvallisesti.

Kuunnellessani biisiä 5 tai kuudennen kerran peräjälkeen, aukaisin Wikipedian ja huomasin, että orkka ei todellakaan ole ainoastaan kahden kitaristin death-metalli viritelmä vaan Chuck Shuldiner nimiseen jäpikkään henkilöityvä proge-,melodinen- ja tekninen death metalli genreen jumiutuva orkesteri, jolle 'Voice of soul'-biisinkin sisältävä The sound of perseverance oli jäänyt viimeiseksi tuotokseksi.
Chuck itse oli ainut, joka oli jaksanut vääntää hommaa alusta asti soittoniekkoja ympärillään vaihdellen. Alkuaikoina demokratia bändissä kukki mutta mitä pitemmälle Deathin tie kulki, oli homma enemmän tai vähemmän Chuck Schuldinerin diktatuurisen näpin alla.

Chuck ei TSOP:n perusteella kelpuuttanut studioon mitään tapailijoita vaan heti levyn ensi sekunneista alkaen on selvää, että nyt ollaan instrumenttiensa kanssa sinujen jäppisten kyydissä.
Ensi alkuun Chuckin laulussa on puremista. Se on kireätä kirkumisen ja rääkymisen harjoittamaa äänihuulten raiskaamista, mutta mitä pitemmälle ja mitä useammin levyn rullaa läpi, on tulkinta jopa asiaan kuuluvaa. Timo Kotipellon kaltainen taitava mutta hajuton/mauton tulkitsija veisi tuonelaan jotain Deathin persoonasta. Herra C.S oli tälle levylle muuttanut laulutyyliään lajityypillisestä örinästä hieman kirkkaampaan ulosantiin. Mielestäni hän onnistui siinä, jos vertaa aikaisempia tuotoksia.
Levyn soundien yleisilme on korvia hivelevä, josta isoa kättä Chuckille ja tuottaja Jim Morrisille. Ei tietoakaan tuhnuisuudesta, sumuisuudesta ja alakerran roiskeläppämäisestä lätinästä. Tämä instrumenttien selkeyttä ja soundien hengittävyyttä korostava jämäkkä kokonaisuus pitäisi koostaa tuottajien, studioeläinten ja kaikkien musiikista hengittävien opetussuunnitelmiin.
Levy on kokonaisuudessaan hieno ja ehjä teos. Noin 10 kertaa älpyn läpi kuunnelleena nousee em. 'Voice of soul'in lisäksi tästä hienosta rykäisystä esiin mukavan raivokas proge 'Spirit crusher' ja majesteettinen 'Flesh and the power it holds' mutta korostan että levy on hieno kokonaisuus 8/10.

Odotan malttamattomana tutustumista paitsioon jääneiden  Possessedin ,Venomin ym. death- metal suuruuksien tuotantoon. Tämä levy lyö nimittäin riman genren suhteen korkealle, olkoonkin että kaikki eivät varmaankaan tätä herkkupalaa "rotupuhtaaksi" death- metalliksi luekaan. Minulle tämä "kuoleman" kohtaaminen avasi yllättäen uuden elämän.

Karl S. Puukoski

Scandinavian music group - Hölmö rakkaus ylpeä sydän (2005)

Hihhulointi on ikuisesti muodissa! Hihhulointia on, kun aletaan julistamaan yhtä asiaa ainoana totuutena. Hihhulointia voidaan harrastaa hihhuloinnilla kyllästämien uskontojen ja politiikan lisäksi esim. laihduttamisessa, urheilussa, Toyotan rassaamisessa, tanhussa, tai missä vain ihmisten keksimässä. Elukka ei hihhuloi mutta ihminen voi hihhuloida elukan puolesta.
Suuresti esiintyvä areena hihhuloinnille on politiikalla höystetty maailmanparantaminen. Tässä genressä hihhuloinnin suuntauksia riittää. Yksi värikkäimmistä ja keskustelua herättävimmistä hihhuli-kööreistä on hihhuloimaan intoutuneet ultra-piipertäjät. Jos punaniskajuntit eivät olisi tormakkana vastapainona, luisuisi maailman valta näille iduista saadun salmonellan sumentamien runopoikien ja puunhalaajatyttöjen haltuun! Näin on, jos on uskominen jyrkkämielistä tuttavaani, jonka kanssa kävimme mielenkiintoisen keskustelun maamme tilasta. Tässä keskustelustamme tiivistettyä maailmankuvaa, jos "hali-hali"-porukka saisi vallanvaltikan känsättömiin kämmeniinsä.

Rajat olisivat auki niin, että Luxemburgilainen irtolainenkin pääsisi tarkastamatta etuilemaan työkkäriin ja kikuttelemaan toreille Suomi-muijaa.

Susi saisi metsästää luvanvaraisesti rajaseudun lapsikatrasta, estäen näin alueellisen väestöräjähdyksen.

Supi riehuisi niin, että telkkä ei pesisi, ja jos pesisi, niin supi karsisi kannan joka tapauksessa puutokseen. Piipertäjät väittäisivät telkän paskoneen luonnonvastaisesti, joten sukupuutto olisi lahja luonnolle.

Supitarhaajat saisivat turpaan ja linnaa piisaisi, jos piipertäjä-hihhuli määräisi ja säätäisi.

Liha ja kannabis vaihtaisivat paikkaa lakipykälissä. Pikku kebabista saisi ehdonalaista, karjalanpaistista kuristushuonetta ja presidentti pyyhkisi armahdusanomuksella tähtisilmää, jos joulukinkun välittäjä erehtyisi armoa anomaan 20 vuoden kakun jälkeen.

Kannabis-karnevaalit syrjäyttäisivät koulujen kevätjuhlat.

Jonottaessasi aamuisin joukkoliikennevälineeseen, jotta pääsisit työpaikallesi, mietit miten ennen hihhulien aikaa sait nukkua 2 tuntia pitempään ja töräyttää sitten take-away kaffe vasemmassa kädessäsi ja Pontiac Trans Amin voimaa ja vapautta tihkuva ratti oikeassa kätösessä hiilivoimalan pihaan renkaat ulvoen, juuri ja juuri myöhästymisen välttäen, työkavereiden ihailujen keskelle huomenia sadetellen, mutta nyt vihreälle teelle irvistellen, tehdasta kansalaispalkkaa vastaan työksesi purkaen ja b-luokan kansalaisen leimaa niskassa kantaen.

Maailma olisi liikakansoitettu joten vauva- kuumeisia ja kaapeista tulleita heteroita katsottaisiin kieroon.

Kiinan yhden lapsen politiikkaa pidettäisiin saastuttamisena. Kansainväliset päästökaupat saisivat karun pohjavireen.

Kansojen välillä ei olisi sotia, mutta jos konflikteja ilmenisi, naiset lähettäisiin rajoille ja "vihollisen selustaan" repimään toistensa luonnollisesti rehoitavaa kuontaloa ja harrastamaan kastroituina hauretta vihollismaan urosten kanssa, neekerisankkeri "panosvyöllään".
Sillä välin kotirintamalla miesväki pössyttelisi pilveä ja valtaisi taloja historiallisissa näytöksissä ja virkkaisi pipoja "rintamalla" oleville naisilleen, jos 14 tunnin päiväunien jälkeen löytyisi vain "speissii ja sopiva pössis" moiselle duunille.

Taidettahan moisessa yhteiskunnassa myös piisaisi. Kaikki yltiöyksilölliset performanssit, jotka menisivät yli hilseen tavan tallukalta, palkittaisiin yltäkylläisellä taiteilija-apurahalla, vuoden iduilla ja lehvakalla pirtanauhalla.

Hepulta, joka tarvitsisi sähköt kitaraansa ja yrittäisi tapailla "The Trooperia" katkottaisiin sormet kaiken kansan nähden.

Kansan (hihhuleiden) ihailun kohteena olisi Eko-Oke, joka ei käyttäisi musiikissaan ääntä tuottavia soittimia, eikä aiheuttaisi orgaanista melusaastetta, joten levyllä ei soitettaisi eikä laulettaisi mitään. Ei mitään.
Eko-Oken "Silence to eternity" olisi hihhuli-maailmassa listäykkösenä 119 viikkoa, kunnes joku Quiet zilenze-metallibändi syrjäyttäisi Eko-Oken. Kuitenkin myöhemmin selviäisi, että bändi olisi plagioinut Eko Oken biisejä!

Maailma liian luomuna olisi yhtä jeesustelua ja vajaamielistä elostelua!

Jos moisen yhteiskunnan musiikin top-100 listaa läräisi, voisiko sieltä pongata myös Scandinavian music groupin?
Bändin, jonka juuret ovat Ultra Brassa, kommunismin kulttuuriin verhotussa käsikassarassa, viimeisessä kostossa, jonka rallit ovat jääneet lämmittämään suomalaisia ostalgisteja, luulisi lempivän musiikillaan suomalaisia työnsankareita, mutta ei.
Bändistä huokuu ensialkuun äkkinäiselle elitistinen ja korostetun intelligentti kuva. Suorastaan jäätävän hienohelmainen, kuten jyrkkämielinen tuttavani bändiä kuvaili. Mutta voiko bändi toimia ääliöllä, joka ei tunne orkideaa krysanteemista, ynisee tyytyväisyyttään, kun vetää turpaansa porsaan kyljyksiä tai odottaa into pinkeänä Salpausselän kisojen koostetta television ääressä. Raapii kun silmä välttää ja toinen sitä vaatii?
Jokaisella rokkijätkällä on luurankoja kaapissaan. SMG on minun luurankoni. Vaati unettomia öitä tulla kaapista tämän asian kanssa, mutta SMG on loistava orkesteri. Niin loistava, että olen ostanut kiltisti koko tuotannon klassikko "Mihin katosi päivät"- hitin julkaisusta asti. Otin SMG:n hienosta tuotannosta esittelyyni 'Hölmö rakkaus, ylpeä sydän'- levyn puhtaasti arpapelillä.

1. 'Valmis' Biisi kaikille 30-40 v. sitoutumiskammoisille, jotka viimein kuvittelevat löytäneensä sen oikean. Rallatellaan mitä pitää tehdä vielä, ennen kuin voidaan lyödä pallo jalkaan. Tuota kaikkea voidaan harrastaa kahlittunakin. Oltaisiinko tekstiin saatu dynamiikkaa, jos oltaisiin laulettu "haluan kiusata kuuttia... vittuilla kiltille diakoniatyön tekijälle... ryöstää kerjäläisen... kehua Nalle Wahlroosia...  Hyvä biisi. Leppoisa fiilis, jonka tarinaan on helppo eläytyä muttei samaistua. Rentous ja helppous = osaamista.

2.'Hölmö rakkaus' Yksi suomipopin hienoimmista kesäralleista! Bändin sisäsiittoisesta musiikkivideosta huolimatta biisistä välittyy raikas fiilis ja tekemisen ilo. Melasniemi on arvostuksesta huolimatta silti aliarvostettu biisinvääntäjä. Kokkonen osaa olla hauras, melodioillaan originelli ja tästä maailmasta oleville tavoittamaton ihanuuden, puhtauden ja virheettömyyden ruumiillistuma, jonka ilmavaivatkin sanovat vain vienosti niu. Veikkaan että ainakin runopojat haluisivat aukoa nappeja ja kaatuilla Kokkosen kanssa. Lehtinen on elävä, ammattitaidon tuoman rentouden omaava rumpali ja basisti Växby on kuin tennistä takova Jarkko Nieminen, hajuton, mauton mutta silti sirkukseen kuuluva.

3.'Ylpeä sydän' Biisin käynnistää Lehtisen koukuttava komppi ja basson hieno röhinä. Kokkosen sensuelli mutta etäinen olemus toimivat tekstin kanssa. Pyydelläänkö tässä anteeksi häpeillen omaa ylemmyyden tunnetta, koska huomataan, että elinympäristössä, turuilla ja toreilla, julkisissa kulkuvälineissä ja lähes iholla elää intelligenteistä toiveista huolimatta suurimmaksi osaksi vain örvelöitä, 7-15.30 työssä käyviä, Toyotan pesun ennemmin kuin SMG:n keikan valitsevia ja arjessa sika-nauta jauhelihaa makaronin sekaan vääntäviä Salkkari-faneja? Ettei tässä vaan yritetä kerätä symppis-pisteitä tavisten keskuudesta? En usko. Tavis ei ehdi kiireeltään ymmärtää ja muka-ajattelija tulkitsee biisin sanoman väärin. Melodiat ja biisin tunnelma ovat ainutlaatuisia. Hienovireinen kokonaisuus, jonka syvintä olemusta voin vain kiireisenä ja ymmärtämättömyyttäni arvailla.

4.'Katu päättyy aurinkoon'  Jos joku suomalainen biisi on joskus koskettanut meikäläistä syvältä niin se on tässä. Taideteos. Äärimmäisen kauniit sanat antavat kuulijalle tulkinnanvaraa ja vapauden omiin mielikuviin. Biisin melodiat ja painotukset ovat nerokkaat. Kuin kirkkaassa levollisuuden meressä keinumista ja kuohuvien vyörytyksien aiheuttamien kylmien väreiden tarjoamissa kylvyissä lillumista. Nyanssien täydellistä juhlaa! Hauras tunnelmapala joka elää ikuisesti suomalaisen, tai ainakin meikäläisen musiikkitaivaan kirkkaana tähtenä. Aliarvostettu KLASSIKKO!

5.'Ota minusta puolet'  Suoraviivaisempi rock-pop tulkinta, jonka helmenä on Kokkosen mestarillisessa tekstissä pienistä yksityiskohdista (kaulan verisuonet, korvan nipukan läpi kajastava valo) rakentuva suuri itsetuntoisen(itserakkaan) ihmisen rakkauden ylistyslaulu. Hieno ponnistus mietiskelevästä säkeistöstä ahaa-elämyksen täyttävään kertosäkeeseen. Toimii kuin kebab-rulla piimän kanssa.

6.'Vierailla kallioilla' Hienovireinen U2- fiiliksellä kasvatettu ikäihmisten rakkauslaulu. Vähällä kertomisella paljon mielikuvia. Menneiden ihojen kultaamista, jumahtamista turvalliseen vanhenemiseen, askeleen lyhentymistä, aamulääkkeitä, päiväkahveja, iltalääkkeitä, piirongin päällä mustavalkoinen hääkuva dosetin vieressä. Epäilemättä tuo pilkahduksen menneestä minullekin, kunhan saavutan iän, jolloin matalapalkkaiset kotouttamisohjelmaan päässeet hoitajanalut taluttavat minua ystävällisesti maanitellen yhdistetylle, huippukustannustehokkaalle letkuruokinta-, ulostus- ja pesupaikalle.

7.'Opin valehtelemaan' Vaivihkaa kasvava kelpo viisu, jonka sanomana esim.feministin, petetyn yh:n tai vaikka hontelon totaalikieltäytyjän koettu tarve oppia jauhamaan shaissea irtosuhteiden villissä viidakossa. Unisexia sanomaa ja ajankuvaa. Pientä pinkeyttä mutta kokonaisuus linjakasta ja omanarvontuntoista tyylikkyyttä tulvillaan.

8.'Ilman sinua olen lyijyä'  Parhaimmillaan Terhi K. osaa tuoda teksteillään ja tulkinnallaan maailman kuulijan syliin aistittavaksi. Itse näin tämän jazzilla pirskoitetun biisin aikana mieleni sopukoissa tyypin, joka kiireettömänä tanssittaa aamukännit vetänyttä, painonsa kanssa kamppailevaa morsmaikkuansa heinäkuisella mökkiterassilla, kellon ollessa 5.12. Kaunista mutta jollain tapaa vaivaannuttavaa.

9.'Solmu' Soitannollisesti revitellään raikkaasti mutta laulun ja soiton tekeminen eivät mielestäni täydellisesti kohtaa. Ei huono, mutta tämän laatukaman seassa jää armotta kavioihin. Jostain syystä (hyvällä tavalla) mieleeni nousee Rush. Lehtisen patoutumia purkavat fillit ovat loistavuutta. Albumin heikompaa ainesta paljosta hyvästä huolimatta.

10.'Etten säikytä kaloja'  Torso miihailu, joka tuoksuu Terhi K:n ja Melasniemen henkilökohtaiselta matkalta. Leppoisa päätöshattara, joka jättää ilmaan kysymyksiä. Miten Melasniemen niskan kaari on sitten vuosien saatossa muuttunut? Onko Melasniemellä voimassa olevaa kalastuskorttia? Mikä on hänen suhtautuminen catch and release- kalastukseen? Osaako Terhi K. leikata oikesti hiuksia? Syökö hän toiminnallaan parturien pullaa? Paljon kysymyksiä mutta vain vähän vastauksia. Ei urheilijoiden pukukoppeihin.

Scandinavian music group jakaa mielipiteitä. Se ärsyttää omaperäisyydellään ja tietoisella tai tiedostamattomalla sisäänpäin lämpiävällä imagollaan. Mutta nuo "luonteenpiirteet" kääntyvät positiiviseksi habitukseksi, tehden orkesterista kuin omaperäisen kaverin , jota täytyy aika ajoin moikata ja jonka tekemiset kiinnostavat. Jos jaksaa bändin tuotantoon tutustua, se palkitsee. Hienoja albumi kokonaisuuksia, Kokkosen haurasta tulkintaa sanoista joissa voi bongata suomalaisille tärkeitä sää- elementtejä( ;)) mutta myös syvällisempiä nykyjä, mahtipontisuutta ja hienon hienoa pieneleisyyttä persoonallisella hengellä työstettynä.
Nykyisin radioaalloilla kuulee paljon bändejä/artisteja jotka selvästi ovat SMG:a kuunnelleet. Varokaa halpoja kopioita!
Kuuluisiko Scandinavian music group sitten hihhuli-piipertäjien hallitseman yhteiskunnan rock-pop top-100 listalle? Mene ja tiedä, mutta jos bändi siellä olisi, ei se maailma voisi aivan läpimätä olla.

Karl S. Puukoski

9 / 10

Gary Moore - Victims Of The Future (1983)

Unohdettujen levyjen toimituksen 80-lukuosaston fyysinen esikuva antoi allekirjoittaneelle tehtäväksi arvioida otsikon mukaisen levyn sen vuosijuhlan kunniaksi. Olkaa siis niin hyvät!


KUKA: Moore. Gary Moore. Tai Gary oikeastaan vasta kolmannelta nimeltään, koko nimi on nimittäin Robert William Gary Moore (1952-2011). Syntyjään pohjois-irlantilainen siloposki, sittemmin muusikko, kitaristi sekä laulaja, vähemmän siloisin poskin.

MITÄ: Garyn 6. albumi nimeltä "Victims Of The Future" vuodelta 1983. Hänen ensimmäinen soololevynsä sattui ilmestymään tasan 10 vuotta aiemmin. Hard rockia kasarisoundeilla. Ei kuitenkaan niillä pahimmilla, mutta hiukan mauttomilla kaiuilla ja rosoisella komppikitaralla. Keskivertoa laulantaa, ei hiteimpiä biisejä, mutta mukavia kitaramelodioita sekä soolosoundeja kylläkin.

MISSÄ: Levyä puskettiin ulos Euroopassa ja Jenkeissä nyt ainakin. Jenkkiversio sai erilaisen kannen ja "Murder in the Skies" menetti kitaraintronsa. Vastaavasti "Devil in Her Heart"-kipale lisättiin mukaan. Myöskin "All I Want" sai jäädä pois jenkkien lp-versiosta mutta se pistettiin sitten kuitenkin mukaan kasettiversioon bonus-raidaksi. Älkää kysykö miksi piti vekslata.

MILLOIN: Vuonna 1983. Kollegani ovat jo nostaneet tuon vuoden merkityksen esille parissa edellisessä arvostelussa. Jos joltakulta on moinen asia jäänyt huomaamatta, niin kelaapa hieman alemmas ja ota selvää.

MIKSI: Gary oli vielä hyvässä iskussa ja hard rockilla tienasi leipää. Miehellä oli kitaroinnin saralla omaa annettavaa mutta myöskin opittavaa. Sen opittavan kuulee mm. siinä, kun hän koittaa upottaa Eddie Van Halenin juttuja omaan soittoonsa.

KUKA JELPPASI: Nimimiehet. Bassossa aussi Bob Daisley, jolla mittava ura muidenkin joskus kuultujen nimien kanssa, kuten Ozzy Osbourne, Uriah Heep, Yngwie Malmsteen... Rummuissa Ian Paice, parhaiten tunnettu Deep Purplesta. Koskettimissa Neil Carter, joka on taitojaan myös UFO:ssa esitellyt ja oli Mooren mukana aina vuosikymmenelle 2010-asti. Olivat mukana myös Neil Murray, Mo Foster, Bobby Chouinard ja Noddy Holder. Sessiomiehiä.

SYNTYIKÖ MITÄ: No toki, keskivertohittejä ainakin. Parhaillaan brittilistan 12. sijalla levy keikkui, mutta Garyn parhaat hitit olivatkin tulossa vasta 1987 ja 1990. Ainakin myyntimenestyksellä ja tunnettavuudella mitattuna. Olipa muuten Suomessakin listan sijalla 7.

PORNOA: Kitarahekumaa ihan varmasti. Muuten on porno Garyn naamataululla aika kaukana.

OSTANKO: Jos vuoden 1983 kohdalla levyhyllyssäsi on aukko, niin osta ihmeessä. Jos sieltä kuitenkin löytyvät vähintään kollegoiden aiemmissa arvosteluissa esille nostamat älpyt, niin sitten tämän hankinta on vapaavalintainen optio.

METRIÄ VAI JALKAA: Metriä, vaikka on koittanut olla jalkaakin. Tahtoo sanoa, että paremmin se puri Euroopassa kuin Jenkkilässä.

MIKSI VALITTIIN: Tätä kirjoittaessa, vuonna 2013, tulee 40 vuotta Gary Mooren ensimmäisestä levystä ja 30v juhlavuosi se on tällekin albumille. Onnea!

JÄÄKÖ NÄLKÄ: No vähän jää kyllä. Gary Mooren tuotanto ansaitsee tulla tutkituksi ja kuunnelluksi laajemminkin. Ota selvää, miksi mm. kitaramiehet kuten Paul Gilbert ja Kirk Hammet miestä arvostavat. (Minä tiedän jo.) Helpointa kuultavaa äkkinäiselle ovat aiemmin mainittujen vuosien, 1987 ja 1990, levyt.

KENELLE: Kitarafriikeille, jotka tietävät, että Alexi Laihoa parempia jannuja oli jo ennen Alexin syntymää ja älyävät niitä kuunnellakin. Alexi tietää tämän itse, mutta hänen faninsa eivät. Myös niille, jotka arvostavat 80-luvun soittoon, ei ulkonäköön, perustuvaa musiikkia.

PISTÄ MERKILLE: Laulava ja kuulas kitarasoundi, jota mm. Kirk Hammet ja monet muut ovat kadehtineet. Kuuntele esim. Empty Roomsin soolot ja Victims Of The Futuren intro.

KOITA UNOHTAA: Murder In The Skies-kappaleen alkusoolo. Tuona aikana oli jo Eddie Van Halen, joka teki tuon kaiken paljon paremmin ja oli tehnyt itse asiassa jo kauan aikaa.

KNOPPITIETONA: Gary Moore oli ennen soolouraansa Skid Row-nimisessä bändissä. Parikymmentä vuotta myöhemmin tullut jenkkiläinen Skid Row oli niin kohtelias, että kysyi Garyltä, saako nimeä käyttää. Vastaus oli: kyllä saa.

MITÄS NYT: No älkää henkeä pidätellen odottako uusia levyjä Garyn kädestä. Mies nimittäin vinguttaa kitaraa samassa bändissä Elviksen, Janis Joplinin, Stevie Ray Vaughanin sekä yhä laajenevan porukan kanssa.

PISTEITÄ: 7,2/10

ARVOSTELIJA: Mr. Tuca Ton

AC/DC - Flick Of The Switch (1983)

Vuosi 1983 oli musiikillisesti yksi viljavin, nussakin ja runsaudessaan suorastaan huulia pyryyttävä. Klassikoita jutkahteli levykauppoihin kuin sieniä varpaankynsiin. Jos olisi elämä urheilun saralla tuommoisella hurmoksella heruttanut, olisi Suomi voittanut jääkiekon MM-kultaa nöyryyttäen Ruotsia ja Neuvostoliittoa finaalissa kumpaakin ja yhtäaikaa 4-1 ja 6-1. Jokipojat olisi voittanut suomen mestaruuden, kaataen Ilveksen finaalissa 21-20. Aston Villa olisi jatkanut Euroopan valloitustaan ja Terese Johaugin esi-inkarnaatio olisi  VAATINUT saada opettaa minulle luistovoiteen käyttöä. Natsasiko muusikoilla horoskoopit vai möllöttikö Kuu ja Venus luovuuden kannalta oikealla kyljellään vai miksi luoja soi tuolle yhdelle vuodelle noin paljon mannaa vaikka tuossa satsissa olisi ollut rahvaalle jakaa vaikka kymmeneksi!? Vai mitäpä olette mieltä listasta mitä vuosi 1983 tarjosi. Herkemmät ja heikosti hurmosta kestävät istukaa. Tässä kymmenen parasta ja muut klassikot!:

1.MÖTLEY CRUE- Shout at the devil
2.DEF LEPPARD- Pyromania
3.ACCEPT- Balls to the wall
4.ZZ TOP- Eliminator
5.IRON MAIDEN- Piece of mind
6.RAINBOW- Bent out of shape
7.Ozzy Osbourne- Bark at the moon
8.DIO- Holy diver
9. KISS- Lick it up
10. BLACKFOOT- Siogo

Loistavia levyjä julkaisivat myös mm. Y&T, SAXON, QUEENRYCHE, EUROPE, KROKUS, QUIET RIOT, KIX ja moni muu suuruus. Moni noistakin kokonaisuuksista olisi saanut varmasti enemmän huomiota vuotta ennen tai jälkeen tuon hullun vuoden.
Miksi sitten kärkikymmenikköön en ole kelpuuttanut esille tuomaani AC/DC:n "Flick of switchia"?
Siksikö, että sitä ei yleisestikkään pidetä minään AC/DC:n kisällityönä?
Siksikö, että levy-yhtiön mogulit eivät levyn julkaisun aikoihin löytäneet kokopitkältä sinkkulohkaisun arvoista biisiä, joten minunkaan ei toinna ruveta levyltä väkisin helmiä naarailemaan?
Siksikö, että Duran Duranin kanssa musiikillisen neitsyyden menettäneenä olisin ollut (olen) muka liian herkkä kokemaan levyn elämänmakuisuuden ja rujouden?
Siksikö, etten ymmärrä, että AC/DC:n jäpikät olivat vain väsyneitä 'Back in blackin' ja 'For those about to rockin' jälkeiseen valtavaan hypeen ja saatanalliseen kiertämiseen, ja halusivat tästä levystä vain hengähdystauon itselleen tekemällä siitä "vähemmän hyvän", jota myydään meikäläisen kaltaisille "paluuna juurille ilman efektejä, ilman yli- tuottamista ja ilman radiosoittoa kerjääviä hittihakuja?"
Vitut ja juuri näin. Ja kärkikymmenikköön se kuuluu heti Kissin 'Lick it up'in jälkeen. Sorry Blackfoot!
Uskallan kuitenkin väittää, että levy on kaikesta huolimatta ajan uhri. Uudet tuulet (Glam metal) ja edellisten levyjen megalomaaninen menestys söivät 'Flick of the switchilta' pompusta pitoja.
Mutta tänään palautetaan tämä UNOHDETTU LEVY sille kuuluvalle paikalleen!

1.'Rising power' käynnistää albumin nälkäisesti ja itsevarmasti. Brian Johnsonin riipiminen sykähdyttää. Soundit ovat kuivat ja lämpimät kuin jälkiuunileipä. Rasvaa tuovat Anguksen sivaltelut, jotka aikansa piipitettyään lyövät lopulta ihon kananmunalle. Levyn potentiaalinen hitti ja radiosoitto kandidaatti.

2.'This house is fire' Voisi toimia myös Blackie Lawlessinkin ohjastamana. Nasakka kertsi ei jätä kylmäksi vaan pistää jollottamaan mukana. Standardit kuvanmukaisesti täyttävä laatumuljautus.

3."Flick of the switch' Edellisten levyjen paine on kova tällä biisillä! Highway to hell, Back in black ja For those about to rock(We salute you) ovat suvereeneja johtotähtiä levyjensä nimikkobiiseinä ja hittejä omina itsenään. Eikä FOTS:n tarvitse hävetä tässä seurassa. Tarttuva riffi Angukselta, palavaa tulkintaa Brianilta ja pomminvarmaa työstämistä koko bändiltä. Joko levy-yhtiöllä oli kiima muiden bändien kimppuun tai mogulien vanhemmat olivat liian läheistä sukulaista keskenään, mutta vajaampikin ymmärtää että tyrkyttämällä ja pakkosoitolla tätäkin olisi myyty. Paljon.

4.'Nervous shakedown' Rouheaa mutta rentoa karuutta jota alleviivaa Brianin mestarillinen pingottaminen kertosäkeessä. Stemmat tuoksuvat elämälle. Anguksen ote sooloissa ei petä vaikka lisähapen tarvetta ei liene tarvittu tätä narulle riipastessa. Hitti kandidaatti.

5.'Landslide' Alku pyhitetään Anguksen flirttailulle. Biisi lupailee ja antaa sen mitä meni lupailemaan. Menoa muttei mitään yllättäen vaaralliseksi yltyvää. Hieman tasapaksu mutta turvallinen kaahaus AC/DC:n tutuksi viitoittamalla tiellä.

6.'Guns for hire' käynnistyy kuin meikäläisen "buikin" stereot. Tänäänkin ajoon lähtiessä koetin saada kuunteluun ZZ Topin 'Mescallero'- albumia mutta änkyttämiseksi meni mankalla. Perkele. Mikä liene? Biisi ei muuten yllätä. Takuuvarmaa säntillisyyttä kuin Toyota-uskovaisen huoltokirjan ylläpito.

7.'Deep in the hole'  Alkaa ylväästi ja yhtäpuuta ammattiylpeydellä työstäen. Kertosäe Brianin survoessa alkaa epäilyttämään. Ehkäpä kaikilla ei mahdukkaan? Kireyttä kertseissä, joka ahdistaa mitä pitemmälle biisi etenee. Säkeistön suola pelastaa krampeilta mutta muistuttaa kertseissä kirvelynä.

8.'Bedlam in Belgium' Tästä oltiin levy-yhtiössä kaavailtu hittiä. Biisi oli kai ollut jollain tavalla ajan tapahtumia kuvaava. Belgiassa oli riehuttu ja tapeltu. Biisi ei kuitenkaan mielestäni nouse mitenkään esille edukseen, vaan on jopa valju parhaimpiin röhnäkkeisiin verrattuna. AC/DC on kyllä mestari näyttämään miten nostetaan kertosäe sille kuuluvalle paikalleen.

9.'Badlands' ottaa vienolla southern ja western-henkisyydellään otteen kuuntelijastaan. Mitäpä minä olen äkkinäisenä neuvomaan, mutta slide-putki olisi kaulalla tuonut lisää pornoa ja pahuutta kuuntelukokemukseen. Ainakin meille. Ainakin minulle.

10."Brain shake" Jos olet ikäsi juonut samaa kahvimerkkiä, ja eräänä aamuna huomaat, että poropalju on tyhjä. Otat tietenkin kaapista taas sitä samaa merkkiä. Aukaiset paketin. Aistit juuri aukaistun paketin tuoksun. Jännität ehkä maistuuko se jopa paremmalle, kuin se mistä viimeksi keitit. Ei. Ei se maistu. Se on sitä samaa vitun kahvia. Hyvää, mutta jota ei osaa arvostaa, ennen kuin särmit jotain perseestä reväistyä. Vaikkapa halppis-kahvia tai Kotiteollisuutta.

Vaikka Rumpali-Rudd olikin tukkanuottasilla vanhemman Youngin kanssa levyä tehtäessä ja levy-yhtiö ei tehnyt kunnolla työtään, on mielestäni faktaa, että AC/DC:n hulluna vuotena 1983 ilmestynyt 'Flick of the switch' on mainettaan parempi kokonaisuus. Levyn nimikkobiisi häviää edeltäjilleen, mutta on itsenäisenä, ilman vertailuja, loistava teos. 'Rising power' ja 'Nervous Shakedown' ovat  meikäläiselle kuolemattomia ikivihertäviä nussukkanyyttejä. Soundien hiomattomuus olisi saanut olla vieläkin rohkeampaa. Sitten olisin kai tuuliviirinä irvistellyt sillekin. Minulle Flick of the switch on kuolemattoman Highway to hellin jälkeen SE AC/DC albumi. Kiitos perunakiljun ja nuoruuden ensikännien! Nyt ja tällä sekunnilla annan kuitenkin 'Flick of the switchille, tälle aliarvostetulle levylle, 8,5/10 sähköshokkeja aiheuttavaa sykähdystä.

Karl S. Puukoski