Kovasti olen ihmetellyt sitä, miten nykymaailmassa pärjäävät ne, joilla taidot ja taipumukset ovat päinvastaiset kuin tehtävien vaatimukset ja mitä maalaisjärki sanoo. Eduskuntaan pääsee, kun on ulkonäköä, eli olemalla vaikkapa ex-missi. Tai jos poikkeaa sopivasti valtavirrasta, kuten vaikka tulemalla kaapista ulos tai olemalla muuten joutava julkkis. Ei siinä tarvitse tietää valtiomuotoakaan tahi olla tutkintoa kansantaloudestaBig Brother-ohjelmaan pääsee olemalla tarpeeksi tyhmä ja tyrkky. Radion soittolistalle pääsee, kun on isot tissit tai hervottoman ruma naamari. Onhan näitä.
Kehtuuttaa kaikkien niiden puolesta, joilla olisi kykyjä ja osaamista siihen nimenomaiseen asiaan, mitä tekevät. He eivät vain pääse pinnalle tai pysy siellä, koska kansa on totutettu tuohon kieroutuneeseen ajattelumalliin, että paskan tulee kelluman. Perkule taas, sanon minä.
Suomalainen Guitar Slingers-bändi syntyi onnistuneista jammailuista, aivan kuten hyvien bändien kuuluukin syntyä. (Väärä tapa on mm. se, kun tv-ohjelma kasaa satunnaisia kauniskasvoja ja vääntää niistä väkisin jonkun orkan.) Slingersien pojilla oli meriittejä ennestäänkin ja osaamista Suomen mittakaavassa runsaasti. Mainittakoon mm. laulaja Jore Marjaranta, joka kasvatti tukkaa ja kengänkärkiä jo Leningrad Cowboysissa. Kitaristi Ben Granfelt ei häpeä tässä itämeren kupeilla kenellekään. Mononsa lankkasi hänkin jo samoissa Cowboyseissa Joren kanssa ja oli menossa valloittamaan maailmaa Gringos Locosissa. Keneltä löytyy tuo viimeksi mainittu levyhyllystä, niin hatunnosto hänelle. (Veikkaan kollega Mr. Taca Tucaonilta löytyvän.) Mutta toimeen...esitellään ensin Slingersin miehitys.
Jore Marjaranta - laulu
Ben Granfelt - kitara, taustalaulu
Petri Auer - koskettimet
Vesa Kääpä - basso, extra akustinen ja sähkökitara, taustalaulu
Harri Seppälä - rummut, perkussiot
1. "Dreams" Jo alkutahdit kertovat, että nyt on teinibändejä osaavammat soittajat asialla. On jotain mielekästä kuunneltavaa soitonkin saralla. Ben Granfeltin kitarointi suorastaan hivelee korvaa, jos sitä vertaa vaikkapa tylsääkin tylsempään Kotiteollisuuteen, joka ei anna soitosta ymmärtävälle kuuntelijalle yhtään mitään. Hyvin vähän muillekaan. Kappale rullaa mukavasti eteenpäin ja bändin joka jannu bääsee antamaan näytteen taidoistaan. Hyvä alkupala.
2. "Breakway" Akustinen lähtö, joka maalaa kappaleeseen sävyn, jota rauhaisa sähkis ja Joren laulu uskollisesti jatkavat. Miellyttävä nosto väliosaan kertsin jälkeen. Seassa on tamburiinikin, kuunnelkaapa. Kitarasoolo on todella nätti, sopivasti melodinen mutta ei kuitenkaan jyrää edellisiä adjektiiveja alleen liialla teknisellä kikkailulla. Sitä sanotaan tyylikkyydeksi! Näin sitä soittimia käsitellään.
3. "Baby It's Alright" Alkusoolo/melodia omaa kivoja venytyksiä ja vibroja. Muu bändi komppaa taustalla kuin letkeä juna. Blues-henki elää ja polkee viisua eteenpäin. Tämäntyyliset biisit ovat Marjarannan pojan parasta antia, ei niillä suomenkielisillä soolojutuilla olisi niin väliä. Vaan niillä kai se leipä sitten paremmin tulee? Hyvän miehen hukkaa semmoinen.
4. "Hard To Handle" Jos joku ei tunnista tätä biisiä, niin suosittelen ihan alkajaisiksi googlaamaan sanan "soul" ja etenemään juuresta puuhun. Joka ikinen konservatorion bändiviritys soittaa tätä jossain vaiheessa. Ja kaikki ne 1000 kertaa, kun olen kuullut moisen konsabändin vetävän tätä, niin se on ollut laimeaa kuin pakkanen Bangkokissa. Slingersien versioon on tullut ytyä. Vieraileva Joke Linnamaa huudattaa harppuaan ja Ben tyylittelee soolon, jolla ei tarvitse hävetä 6-kielisten suomiareenoilla. Näin se menee konsan pakkopullasoittajat!
5. "Hold Me Now" Aika tasaiseksi jäävä slovari, joka ei nouse levyn kipaleiden parhaimmistoon, mutta kertoo sen, mihin äijät pusertamattakin pystyvät. Jos tämä olisi ollut vaikkapa HIMin biisi, niin se olisi varmasti viipynyt listaykkösenä pitkään. Kieroutunutta tuo joutavuuksien palvonta.
6. "Like A Dog For The Bone" Täysiverinen blues-pohjainen rock-veto. Soitto kulkee aivan kuten sen kuuluukin. Pieni live-henkinen vire tässä on, mikä tuo vain lisää sitä jalan vipajantaa ja sehän on hyvä. Tällä kohtaa muistuu mieleen, että mikä minua aikoinaan Slingersissä vaivasi. Jore Marjarannan äänestä puuttu vielä sitä "ärrää" ja "munaa", mitä hard rock kaipaa. Harmi.
7. "Bad Case Of Loving You" Loistavat soundit siinä ekan kertsin kohdassa, jossa soitto lähtee käyntiin. Tämä Robert Palmerin kuuluisaksi tekemä viisu saa ihan arvoisensa esilletulon kitaralinkojen käsittelyssä mutta ei nouse mitenkään uusiin korkeuksiin. Häviää hieman tuolle Hard To Handle-lainalle. Biisi antaa tuolla 2:40 kohdilla loistavan sauman esitellä bändi live-tilanteissa. Nekin jutut pitää ammattilaisen ajatella.
8. "Rollercoaster" Studioinsinöörinä on tämän biisin (kuten myös biisit 3 ja 10) kohdalla häärännyt Peer Gÿntin T. Nikki. Silti on jäänyt jotain rokkia uupumaan ja tullut laiskahko veto. Väliintippujaviisu, ei voi mitään. Ainut väriläiskä on Benin Mark Knopfler-tyyppinen komppikitara.
9. "Be Yourself" Perusbiisi, joka seilailee keskiluokkaisuudellaan edellisen vedon vanavesissä. Ei erikoisempaa tarttumapintaa kokonaisuutena, eivätkä yksittäiset soittimet tai jekkujutut myöskään ole paikkaa löytäneet. Väliintippuja edellisen kaveriksi.
10. "This Is Forever" Levyn hittibiisi, ehdottomasti. Jos nyt ei maailmanluokan kappale, niin parhaita tämän aallon kipaleita tällä leyllä, tuolla ajanjaksolla Suomessa ja suomalaisessa musiikkiskenessä. Mielekkäät soittokuviot, nostatuksia ja kaikin puolin ehjä laulu sekä biisirakenne. Laadukasta englanninkielistä rokkimusaa aidolla soitannalla, Suomesta ja suomalaisille. Tämmöisiä kaivattaisiin lisää mutta eipä noita ole sen koommin tullut.
11. "Full Moon" Jälleen toimiva kokonaisuus, joka toimisi kenties livenä levyä paremmin. Mieleeni palaa taas se toive, että Jorella olisi vahvempi ääni, joka antaisi varaa revitellä oikein kunnolla. Eihän mies huono laulaja ole, mutta rokkikorvani kaipailee tämmöisiin kipaleisiin vielä ärhäkämpää tarttumista solistin saralta.
12. "Love Sometimes" Hieman hiotummilla soundeilla alku olisi kuin Bon Jovilta. Livenä oikein mukava kappale kuunnella ja katsella soittajien pikkujuttuja. Tämäkin sävellys jättää paljon tilaa laulajalle ja pienille kitarafilleille. Tuota tilaa on levyversiossa täytelty sivistyneen hillitysti mutta livenä siellä on varaa sooloilla ja kikkailla mielin määrin. Benin soolo onkin maukas ja tyylikäs, taidokas tuote.
Useaan kertaan tuli mainittua, että monet näistä biiseistä antaisivat kuuntelijalle livenä kenties levyversiota enemmän. Näin Slingersit 90-luvulla pariinkin otteeseen livenä ja silloin miellytti se varmuus, soittotaito sekä ammattimaisuus, joka heillä jo oli. Lisäksi bändin tyypit olivat oikein mukavia kavereita. Etenkin kitaristi Ben Granfelt osoittautui miellyttäväksi persoonaksi niin lavalla, lavan ulkopuolella kuin tatamillakin. Mieshän on pitkän linjan budoka. Hatunnosto ja terveiset hänelle vuosien takaa. Levylle rapsaisemme pisteitä 7/10 ja toivomme, että 2008 tapahtunut pienimuotoinen comeback ei olisi viimeinen. T: Mr. Tuca Ton
