jonka veljen kuolema kuolemaksi muutti
kuulee hellittämättömänä ihmisen surun joka haaskaeläimenä elää
Puree hän tuskissaan
heidän henkensä murskaajaa jolla olisi tarina kerrottavanaan
Voimillaan hän lihasta
puristaa sanattoman sielun äänen
antaakseen anteeksi kärsimyksellään
kirkastumisen hetkellä
kipulääkettä lainaavalle Juudaksen papille.
Tahtoi hän jatkaa hallinnan kieltäjänä
mutta päätti Cthulhu mielen syöpäläisenä
häntä palvovien tyhjillä sanoilla
maailman ääristä maailman ääriin
hänen tekemisistään kertoa."
Les Prophecies de Rockstaramus sivu 1998, kappale 8 säe 31
Narautin itseni selailemassa kiimaisena moottoripyörä- katalogia. Kylmä hiki pakotti kaunalojouheni hakemaan lämpöä toisistaan. Säikähdin. Olinko ikäkriisissä kun tuollaisia lehtiä läräilen!? Jos teininä haaveili runsaskuutioisesta pyörästä se oli kaihoa nuorena kuolemisesta tai kevytmoottoroidusta "tatinjatkeesta" jolla tyydyttää kyydinnälkäisiä typyjä, mutta moiset haaveet ikäiselläni luokitellaan helposti naurettavaksi rimpuiluksi ikääntymistä vastaan.
Tervettä kaipuuta vauhdinhurmaan se mielestäni kuitenkin on, kai.
Jos satasen aika rupeaa alkamaan kakkosella, niin mistäs sitä tuulta harvenevaan tupeeseen sitten nyhdät? Hevosvoimista tietenkin! Meikäläisen nelipyöräinen ei juurikaan anna säväreitä. Vitutuksen kyllä pääsee kokemaan satasen vauhdissa, jahka siihen vauhtiin kerkeää kiihdyttämään ramppien välillä. Ratti tutajaa ja maantie huutaa ohjaamoon niin, että merisäästä ei ole toivoakaan saada tolkkua. Olen kokeillut saada siitä vauhdista vapauden tunnetta ja vauhdin tuomaa adrenaliinipyrskähdystä työntämällä pään ikkunasta ulos mutta ei hyvä. Hengitystä salpaa ja ötökät napsahtelee. Älkää ymmärtäkö väärin. Autoni on minulle silti enemmän kuin auto.
Olisin selkeästi Harlikka-miehiä mutta kyllä muidenkin merkkien "vanhanliiton" mallit kelpaisivat...
Mikä sitten estää hankkimasta kaksipyöräistä? Miksi en anna lupaa sanoa itselleni rehvakkaasti jees?
Miksi en anna luottoyhtiöiden tapella tarjouksillaan siitä kuka saa minut orjakseen?
Miksi en jo keimaile narskahtava ja kireä nahkapuku päällä peilin edessä?
Miksi en jo harjoittele kypärä päässä visiirin raosta limppimistä?
Miksei "Born to be wild" jo korvalappustereoissani soi?
Miksi en jo haaveile ajavani aamusumuun kuin viimeinen kostaja, jolla on kiire näkemään taivaanrantaan valahtava aurinko?
Eikö minussa ole miestä ottaa kunnon korolla öljyttyä lainaa?
Tiedänkö jo sanomattakin että biker-pukeutuminen ei anna kroppani naurettavuuksia anteeksi?
Näkeekö vaimoni autolla peruuttamisessa olevat pattitilanteeni katastrofin aineksina ja luojan antamina vihjeinä siitä, että olisin moottoripyöräilijänä rajallinen, jopa vajaa, koska hän ilmoitti ettei lähtisi missään olosuhteissa kyytiini?
Kaatuisinko pyörälläni ensimmäiseen kanttiin niin, että naapurin Toyota-uskovainen saisi siitä ilonpilkahduksen elämäänsä ja aseen minua vastaan?
Aloin ymmärtää että en ollut vielä tarpeeksi kriisiytynyt, jotta olisin marssinut polun joka olisi vienyt minut moottoripyörän selkään. Sen sijaan päätin marssia tuuli tukassani, vapaana ja villinä vauhdin hurmasta(oluesta) humaltuen ja uusia kokemuksia kerjäten metsään, josta en tuntenut yhtäkään puuta. Sokkona syöksyen päätin hypätä tyhjyyteen, carpe diem, päätin kuunnella DEATH METALLIA. Päätin kuunnella DEATHia ja ELÄÄ. Älkää kysykö miksi vaan miten.
Voidaan sanoa että meikäläinen on death metallin kanssa äkkinäinen. Tiesin Venomin, Possesedin ja Deathin kyseisen genren pioneereiksi, mutta tuotantoon en ollut koskaan päässyt/vaivautunut/joutunut/sattunut tutustumaan. Näiden bändien välillä kävin kovan kädenväännön. Päätin haukata palasen kuolemaa, kun kerta sille tielle oli lähdetty.
Youtube antoi kattavasti Deathin tuotannosta maistiaisia. Läräsin biisien nimiä ja annoin sieluni sopukoille mahdollisuuden osoittaa sormella minne sukeltaa. Deathin 'Voice of the soul' antoi vahvan signaalin. Laulujen osalta odotin oksentamista muistuttavaa örinää, joissa äng-äänteillä ei juhlita, sumuisia soundeja, kökköä yleisilmettä ja raasua vouhkaamista kuoleman aiheuttamasta vaivasta ja harmista. Painoin play.
Biisi käynnistyy kirkassoundisella akustisella kitaralla, jonka päälle soitetaan jylhän rönsyilevää teemaa. Hieman minutin jälkeen akustinen ottaa railakkaamman, jopa hieman latinohenkisen otteen, jonka päälle maalaillaan veret seisauttavasti moniäänisesti kitaroilla. 1.35 eteenpäin saavutetaan biisin kliimaksi. Kitaroiden tuottama eargismi. Silkkaa loistavuutta! Biisi etenee hienosti välillä hengähtäen ja taas vauhtia ottaen teemaan kautta raukeaan loppuun. Biisi on koukuttava kitarainstrumentaali, jossa on tunnelmaa ja sielukasta tulkintaa. Jos death metal on tosiaankin tätä, mietin hikikarpalo otsarypylläni, ehdinkö kuulla kaiken genren tarjoaman ihanuuden ennen kuin "death" työntää horsmansiemenen rektumiini. Noin niinkuin vertauskuvallisesti.
Kuunnellessani biisiä 5 tai kuudennen kerran peräjälkeen, aukaisin Wikipedian ja huomasin, että orkka ei todellakaan ole ainoastaan kahden kitaristin death-metalli viritelmä vaan Chuck Shuldiner nimiseen jäpikkään henkilöityvä proge-,melodinen- ja tekninen death metalli genreen jumiutuva orkesteri, jolle 'Voice of soul'-biisinkin sisältävä The sound of perseverance oli jäänyt viimeiseksi tuotokseksi.
Chuck itse oli ainut, joka oli jaksanut vääntää hommaa alusta asti soittoniekkoja ympärillään vaihdellen. Alkuaikoina demokratia bändissä kukki mutta mitä pitemmälle Deathin tie kulki, oli homma enemmän tai vähemmän Chuck Schuldinerin diktatuurisen näpin alla.
Chuck ei TSOP:n perusteella kelpuuttanut studioon mitään tapailijoita vaan heti levyn ensi sekunneista alkaen on selvää, että nyt ollaan instrumenttiensa kanssa sinujen jäppisten kyydissä.
Ensi alkuun Chuckin laulussa on puremista. Se on kireätä kirkumisen ja rääkymisen harjoittamaa äänihuulten raiskaamista, mutta mitä pitemmälle ja mitä useammin levyn rullaa läpi, on tulkinta jopa asiaan kuuluvaa. Timo Kotipellon kaltainen taitava mutta hajuton/mauton tulkitsija veisi tuonelaan jotain Deathin persoonasta. Herra C.S oli tälle levylle muuttanut laulutyyliään lajityypillisestä örinästä hieman kirkkaampaan ulosantiin. Mielestäni hän onnistui siinä, jos vertaa aikaisempia tuotoksia.
Levyn soundien yleisilme on korvia hivelevä, josta isoa kättä Chuckille ja tuottaja Jim Morrisille. Ei tietoakaan tuhnuisuudesta, sumuisuudesta ja alakerran roiskeläppämäisestä lätinästä. Tämä instrumenttien selkeyttä ja soundien hengittävyyttä korostava jämäkkä kokonaisuus pitäisi koostaa tuottajien, studioeläinten ja kaikkien musiikista hengittävien opetussuunnitelmiin.
Levy on kokonaisuudessaan hieno ja ehjä teos. Noin 10 kertaa älpyn läpi kuunnelleena nousee em. 'Voice of soul'in lisäksi tästä hienosta rykäisystä esiin mukavan raivokas proge 'Spirit crusher' ja majesteettinen 'Flesh and the power it holds' mutta korostan että levy on hieno kokonaisuus 8/10.
Odotan malttamattomana tutustumista paitsioon jääneiden Possessedin ,Venomin ym. death- metal suuruuksien tuotantoon. Tämä levy lyö nimittäin riman genren suhteen korkealle, olkoonkin että kaikki eivät varmaankaan tätä herkkupalaa "rotupuhtaaksi" death- metalliksi luekaan. Minulle tämä "kuoleman" kohtaaminen avasi yllättäen uuden elämän.
Karl S. Puukoski
