Stone - Stone (1988)

Elettiin 1980-luvun puolivälin Suomessa, kun soittojuhliin paikalle hurautti pyörällään Stone, eivätkä he olleet musagenren ollenkaan huonoimmat vierailijat. Laulaja Janne Joutsenniemi huuteli pyörältään huonolla englannilla niitä näitä ja soitti bassoa. Ei niistä lauluista selvää saanut, sen verran sitkeästi on suomi lukuelimessä. Onneksi ei mies ollut niin junttihiiri, että olisi pelännyt kajauttaa rokkia heikommallakaan lausunnalla. Toista kitaraa soitteli Jiri Jalkanen. Mies jonka isoviiksinen isäukko sai elinaikanaan monta Jykää tanssaamaan. Tuo tanssittaja oli Kari Tapio, rekkamies. Rumpalina, eli komppia pilaamassa, oli Pekka Kasari. (Voiko legendaarisempaa sukunimeä olla?) Kannut Pekalle siis ja jäljelle jää vielä kauhein möly eli soolokitara, jota hoiteli Roope Latvala. Latvala kajauttaa rokkia kirjoittamishetkellä Children Of Bodomin riveissä ja näyttää sille Laihon kundille mallia. Tästä miehityksestä syntyi kiva kokkeli, jolla oli varaa antaa yleisölle heviä koko rahalla.

Koskaan en Stonea livenä ehtinyt nähdä vaikka muistelen, että markka-aikana liput keikalle olisivat maksaneet vain kympin per turpa. Ei pahakaan siis. Mutta mennääs kämpille piristymään ja kuunnellaan Stonen levy vuodelta 1988.

1. "Get Stoned" Biisi on heti alkupäästä kunnossa. Kitarat kiitävät huumassa ja pitävät hitaita komppeja pilkkanaan. Kyllä tämä varmasti kutkuttaa lasta, joka on syntynyt 70-luvulla ja kuunnellut naama kurtussa jokaisen, silloin harvassa olleen, radion rokkilähetyksen.

2. "No Commands" Alkuhimmailujen jälkeen alkaa, tuossa minuutin kohdalla, jaloissa tuntua semmoinen pakkomeno. 2:10 kohdassa voi saada oppia hevistä kuuntelemalla tuplakitarointia. Patut virittelivät kitaransa samaan nuottiin ja lainasivat hiukan Maiden-henkeä. Ei onneksi häviä Maidenille vaan on kuin paraskin sonetti keskellä hevimpää tykitystä.

3. "Eat Your Pride" Rokkikasvot näkkärille sillä nyt tulee laukkakomppia! Nykyaikana tämä on harvinaista ja saamatonta namia. Siinä olisi rutosti hinkkaamista, että grunge-bändit tai sen hengen ylläpitäjät edes osaisivat moista soittaakaan. Sankkaa hevirumbaa sanon minä!

4. "The Day Of Death" Kuoleman päivästä kerrotaan kaiketi tässä vaikka sanoista en saakaan selvää. Hieman on biisi kuten suvimorsian helteellä, eli sippi kesällä. Lieneekö osaamisen esittelyä vai mitä, mutta sinne väliin on laitettu akustisellä kitaralla se ajan hengen pakollinen rimputus.

5. "Reached Out" Nyt on totuttua tylsemmät kitarakuviot, joten toivoisi edes laulusta saavan jotain selvää. Vaan ei, se Joutsenniemi on sen verran tuhiseva rassukka, jottei tuosta tolkkua ota. No ei hänellä ainakaan hellin kurkku ole, kun tuommoista rähinää kestää.

6. "Real Delusion" Ei ole tämäkään kuiskaava ralli vaan ihan täysiverinen mättökipale. Kyllä tuohon aikaan oli harvassa kypsiä bändejä pärjäämään näillä hurjilla kutsuilla. Sooloideoiden hatussa on vikoja, kun juoni loppuu liian aikaisin eikä loppupuolen soitto kolahda.

7. "Brain Damage" Suoraa huutelee Joutsenniemen poika, vaan en häntä ymmärrä edelleenkään. Sen sijaan tämän viisun komppikitarointi on kyllä tehoavaa turskaa. Älä ole kuunteleva silli vaan herkistä korvaa erityisesti kohdasta 2:48 etiäpäin. Pitkiä humppia ovat tehneet, tämäkin kokonaisuus kestää 6:20.

8. "Escape" Nyt se sitten tuli aika hakea vaikka pilsua hyllystä. Eli tämä biisi ei anna hirveästi lisäarvoa tälle levylle. Stone on Keravalta mutta tähän biisiin olisi kyennyt vaikka joku Vantaan solisti. Loppua kohden tölli kumisee tosin komeammin.

9. "Final Countdown" Ihan hullu piisi. Levyn suomiversion kannessa biisin nimenä on "Final Cuntdown", mikä lienee ihan sopivaa, sillä onhan tämä kuitenkin piirteikkäästi hullu.

10. "Overtake" Hevipoppi eikun paranee! Loppuun on säästetty kaikki se, mitä Hattulan virtausjuhlilta puuttuu, eli menoa ja meininkiä isolla vaihteella. Jo tutusti vinkuu Latvalan kitara ja Kasarin Pekallekin on annettu lupa pikkaiseen rillutteluun.


Suomalaiset yllätettiin ihan kylmiltään ja olimme vielä paljaita uneksijoita rokin ja hevin maailmassa, kun Stone tuli ja täräytti levyllisen laatukamaa laareihin. Orkka herkutteli, koska siihen oli varaa. He osasivat soittaa, studiohommat oli hoidettu ajatuksella sekä tarkkuudella ja joku lättyviikari oli uskaltanut ottaa heidät levyfirmansa listoille. Vaikka allekirjoittanut on vaativa ja kireä ukkeli, niin tälle tuotokselle annan 9-/10 pistettä. T: Mr. Tuca Ton.

P.S. Jos arvostelu ei auennut, niin otapa kahvia mukitolkulla, ja koita uudelleen :)

Poison - Look What The Cat Dragged In (1986)

Opinahjossamme vetelehti itseni lisäksi myös muutama punkkari. Ei mitään "wanna be "- punkkareita vaan ketjuilla, koukuilla, rätväkkeillä, rimputtimilla, nahalla ja räikeillä hiusväreillä habituksensa turanneita tytsyjä. Voin vain kuvitella miten neitosten vanhempia on ruokapöydässä sylettänyt, kun neidit ovat raadon näköisinä kihveliä kilisytelleet pärstästä roikkuviin killuttimiin. Mutta tyttöjen yliampuva ulkonäkö petti. Säyseitä ja mukavia olivat.

Mielikuvitustakin näillä emännillä riitti. Eräänä päivänä keksivät että meikäläinen olisi TODELLA komean näköinen punkkari-rokkari, kaipaisin vain pientä "tuunausta" yleisilmeeseeni. Möivät asiansa vakuuttavasti epävarmalle finninaamalle, koska huomasin istuvani heidän käsittelyssään, toiveekkaana siitä kuinka tämä päivä nostaisi meikäläisen samalle viivalle Vince Neilin, David Lee Rothin, Bret Michaelsin, Paul Stanleyn ym. sen ajan villitsijöiden kanssa. Tällä päivämäärällä loppuisi Puukosken pojan puute ja käsien krampit. Loppuisi nönnyttely hameväen kanssa koska nyt uljas ja uudistunut "stailinkini" pakottaisi heidät jonoihin ylenkatseiden ja kikattelun sijaan. Loppuisi se kämmeniä hiostuttava kyräily ja vahtaaminen nuorisotalojen discoissa koska NYT koitti aika, milloin meikäläinen oli se, joka raakkaisi ja pisteyttäisi mimmikarjan!

Kun punkkari- prinsessat olivat rustanneet kajalit, poskipunat, luomivärit, puuterit ja huulipunat mielestään kohdalleen ja tupeeranneet ohuen ja luirun kuontaloni lakalla terästäen juhlakuntoon, oli aika peilata ja valmistautua kohtaamaan koulumme tavoitellummat tyttäret.
Ensin uskoin että peili oli mennyt piloille koska odotukset ja todellisuus eivät juurikaan kohdanneet.
Halusin lyödä itseäni turpaan.
Jos piru vie olisin mennyt tuon näköisenä ulos, minut olisi varmasti virkavallan tukemana hakattu ja pidätetty.
Jos olisin mennyt valtatien varteen, tarjolla olisi ollut vain vääriä kyytejä.
Jos olisin mennyt metsään, salametsästäjät olisivat ampuneet minut lonkalta jättäen haaskaksi tai haavikoksi.
Peilistä minua katsoi karvaisen E.T:n, Heikki Kinnusen ja aknesta kärsivän pingviinin kimppakivana työstetty ällötys!
Kauniin ihmisen kauneutta voidaan korostaa meikkaamalla mutta kyllä ruman naaman maalaamisessä on riskinsä.

Poisonin heeboilla ei todennäköisesti ole ollut moisia ongelmia, kun katsoo 'Look what the cat dragged in'- albumin kantta. Iät ja ajat on nauratettu porukkaa pukemalla ja meikkaamalla urospuolisia naaraiksi, mutta Poisonin äijät opettelivat lisäksi soittamaan ja tällä reseptillä pääsivät hyvällä menestyksellä "möyhimään tsinkkelillä tuusenmeikkereitä" ympäri maailmaa ja tienaamaan biljoonia dollareita. Rumia jääriä se fakta ei naurata.
Hakekaamme lohtua näiden meikattujen pilluhaukkojen musiikista. Mielestäni Poison on aina jäänyt aiheetta paitsioon, kun on ollut puhe rokin ritarikuntaan kuuluvista pelimanneista. Stryperiakin pohjustamassa ollut Poisonin kitaristi C.C DeVillekin ansaitsisi mielestäni suurempaa klooriaa "piireissä".
Poisonin "äijien" debyytti on miehekkäämpää rokkia, kuin mitä albumin kansikuva antaa ymmärtää. Jos kerta naiset saavat ajaa polkupyörällä ja homosta tykätään tehdä pressa, niin kyllä aika on silloin kypsä myös Metallica-fanien tunnustaa että POISON ON ROCK ja tietyissä piireissä jopa ROLL!

Tässä glam-metallin myrkyllisimmässä kokoonpanossa keimailevat:

Bret Michaels- v
Rikki Rockett- d
Bobby Dall- b
C.C. DeVille- g

1.'Cry tough' Debyytti-levyn startti kokoaa lavan reunalle niin lihavat tytöt kuin Freddie Mercury- kloonitkin (Olen muistaakseni joskus haastattelusta lukenut, että Bret Michaels tykkää jäpittää pullukkaa). Liberaali meininki tarttuu muttei kosketa, saatikka itketä. Naseva rytmiikka ja kitaroiden suuri elämää tekevä vaikutus luovat startille oikeutta. Paketti kokonaisuutena kohdallaan vaikka Bret Michaels ei mikään kultakurkku olekaan. Rock-kukkoa kyllä löytyy senkin edestä.

2.'I want action' "Jätkät" rokkaavat vaahtokarkin näkoisinä vanhaan kaavaan tukeutuen. Toimii freshinä luukutuksena vielä tänäänkin. Biisi, joka ei häpeile eikä nöyristele. Tälläistä asennetta ei enää juurikaan löydy muilta kuin Reckless Lovelta. Biisi kuuluu party-biisien klassikoihin ehdottomasti.

3.' I won't forget you' Kun Poisonin "tytöt" suoltavat klassikoita niin silloin ei runsauden torttu äidy ummelle. Tämä biisi on C.C Devillen ilotulitusta, kauniiden melodioiden ja ihmislapsen ikävää, mutta silti toivekkuuden päivänpaistetta julistava slovarin rajamailla seikkaileva hitti, jolle ylistyssanojen tulva voitaisiin luokitella tsunamiksi. Reliikki. Kun kuolen, viskatkaa tämä sinkku myös arkkuuni.

4.' Play dirty' Tällä haetaan settiin vihaisuutta ja siinä onnistutaankin kohtalaisesti. Selkeätä sanomaa pykälien mukaisesti työstettynä. Tylyä muttei veret seisuttavan voimakasta pelottelua. Rumpujen takaperin äänitys oli näköjään ohjelmistossa jo tällöin eikä vasta silloin...

5.'Look what the cat dragged in' Toimii levyllä ja toimii livenä eikä siitä ole kahta sanaa. Persoonallinen ja raivokas sleaze-tykitys joka ei jätä kylmäksi. Poisonin ruumiillistuma jossa bändin koko olemus, sielu ja menestystä raapivat rakennekynnet ovat mestarillisessa paketissa. Ottakaa ja nauttikaa. Musiikkipiirien besserwisser-intellektuellit älköön vaivaantuko. Satuttaisitte vain itseänne näin studin polkaisun kanssa. Teidän surkastunut hedonistinen tunneälynne ei riitä nauttimaan tästä teoksesta.

6.'Talk dirty to me' Video todistaa että useimpien tyttökaverit eivät pärjää koreudessa Poisonin diivoille. Tällä pikkutuhmalla klassikolla on Poison lunastanut paikkansa rock-maailman eliitissä. Rullaavuutta ja bilemeininkiä. Kiimaisten urosten rock-asenteinen jahtikibale, jolla saa herkällä hetkellä naaraan korvan jollottamalla ainakin kirosanoilla voideltuja litsareita.

7.'Want some, need some' Junamainen korkkareilla käpsyttely, jossa mielestäni on kierrätetty jotain 'Cry toughin' ideoita. C.C:n soolossa Mick Marsmaista ilkeyttä ja majesteettimaisuutta, olematta kuitenkaan moisista ylistyssanoista huolimatta elämää suurempia sekunteja. Laatua kuin Toyota-uskovaisten istuinpäällisissä. Kelpo veto mutta jää klassikoiden varjoon.

8.'Blame it on you' Hieman tunkkainen pariminuuttinen, jonka olin polkemassa jo täytebiisien loputtomaan suohon, mutta kertsin yksinkertainen iskevyys jäi syyllistämään minua moisista aikomuksista. Kertsi jauhoi mieltäni vielä yön pikkutunneillakin. Ralli toimii sittenkin kokonaisuuden kanssa, tuoden siihen pientä ilkeyden ja pahantuulisuuden elementtiä kaiken jees- meiningin ja lihallisten ilojen jahtaamisen keskelle. 'Play dirtyn' päätä pienempi serkku.

9.'#1 bad boy' Jälleen biisissä jalkaan rytmiä antavaa tarttuvuutta ja röyhkeää uhoa mutta pikku-pikku uskottavuusongelma tässä on. Kun kerta meinataan olla pahojen poikien ykkösiä, niin kannattaisi katsoa peiliin. Jos meidän kylän baarissa olisi tuon näköinen portsari, kuin vaikka Rikki Rockett, niin ei hän pystyisi virkaansa hoitamaan. Auktoriteettivaje. Syrjäkylän aikamiespojat ryöstäisivät Rikkin emännäksi itselleen. Biisinä ei parasta a-ryhmää mutta heiluu mukana kuin impotentti orgioissa.

10'Let me go to the show' Tällä vajaalla kolme minuuttisella konservatiivisemmat kuuntelijat voivat kuulla kuinka epävarmoja teinejä houkutellaan haureuden tielle. Liberaalimmat kuuntelijat voivat kuulla sujuvan biisin ja houkutuksen lähteä haureuden tielle. 80-luvulla kipuilevaa teiniä yllytettiin polttamaan siltoja sukupolvien välisten kuilujen väliltä tälläisellä illistelyllä. Hyvällä menestyksellä.


Poisonin 'Look what the cat dragged in' on hair-metallin keräilijöille pakko-ostos. Ehjä ja värikäs kokonaisuus, joka kestää kuuntelua vielä tänäänkin. Biiseissä on ajatonta raikkautta, perinteisen rockin uskottavuutta ja intohimoinen ote joka ei synny pelkällä puuterihuiskulla tai suutelun kestävällä huulipunalla. Liian monilla 80-luvun L.A. bändeillä oli näköä mutta musiikki oli monesti kuin yrittäisi itkeä ja nussia yhtäaikaa. Tuskallista vääntöä. Poisonilla ei ole sitä ongelmaa.
Laadukas tekeminen, jos nyt ei aivan 80-luvun veroinen, on jatkunut aina tälle vuosituhannelle asti. Mötley Crue on Sunset stripin ja L.A:n kuningas mutta kyllä Poison voittaisi kuningattaren kruunun jos pahimman kilpailijan, Rattin, kanssa tittelistä kissatappelu järjestettäisiin... 8,8/10

Karl S. Puukoski