Dirty Tricks - Hit & Run (1977)

Antikvariaattien levylaarit ovat tulleet tutuksi jo 80- luvun alkupuolelta asti. Mukaan on tarttunut mitä ihmeellisimpiä levytyksiä kun ostopäätöksen takana on saattanut olla vain mielenkiintoinen albumin kansitaide. Hyvänä esimerkkinä "moni kakku päältä kaunis"- efektistä on TOX yhtyeen tuotos joka lyöttäytyi mukaani hienolta näyttäneen (nyt melko kököltä) kannen perusteella. Siinä tumma noita-neito on keittelemässä isolla padalla kesäkissalleen ja lepakko kavereilleen apetta , jonka makua antavana soppaluuna on kitarankaula(pitääpä kokeilla). Juuri kun olisi aika lisätä kitaristi kiehumaan, ampuu ukko-ylijumala laserpyssyllä keskelle Jamie oliverin suurinta myyntiartikkelia niin että ämmältä meinaa pierettimet purskahtaa leningin kätköistä (Vasen nännipiha todistaa suuresta säikähdyksen määrästä).

Näin eläväisen kansitaiteen kruunuksi oli vielä "hevanderia" miellyttämään keksitty tuotokselle omaperäinen ja aseet riisuva nimi, prince of darkness.
Turha on repiä vanhoja haavoja auki ja ruveta selvittämään levyn sisällöllistä puolta. Paljastavaa on että herään vieläkin sillointällöin omaan itkuuni.

Toisenlaisiakin kohtaamisia olen "divarin" boheemissa (lue:tunkkaisessa) ilmapiirissä päässyt kokemaan . Tämänkertainen märehdittävämme, DIRTY TRICKSin "Hit & Run" oli tarttunut jo aikaisemmilla käynneillä silmiini lähinnä kannen vauhdikkaan typeryyden takia. Siinä jurpon näköiset hipit syöksyvät nyrkit pystyssä kohti ongelmia. Takakannessa keimaillaan kurkon näköisinä voittajina, vaikka opettavaisempaa ja realistisempaa olisi ollut kuvata em. hipit kuntouttavassa toimintaterapia hetkessä, liian pitkälle viedyn kärsänränkkäyksen seurauksena.

Se mikä minut sai tuotoksen ostamaan (muistaakseni vuonna 1985) oli levyn takakanteen teipattu kyseisen levyn arvostelu. Pienestä sanomalehtileikkeestä ei selviä lehden eikä arvostelijan nimeä, mutta leike on vuodelta 1977 koska arvostelija puhuu uutukaisesta.
Arvostelu syyttää aikaisempia tuotoksia (Dirty Tricks 1975, Night Man 1976) kuiviksi ja sieluttomiksi mutta tätä Hit & Run älppyä hehkutetaan estoitta: "..täyttä jytyä.. musiikkia, jossa hikeä ei säästetä ... raskaita riffejä ... hurjasti ujeltavia sooloja...tiukka laulusolisti käyttää äänijänteitään musiikkityyliin sopivalla tavalla (!)... rumpali ja basisti ovat OIKEITA heavy - metal muusikoita(!!)... heavy- musiikin suurimpia tulevaisuuden lupauksia...(!!!)"

Kyseisen arvostelun kirjoittaja on rikas myyntitykki tai köyhä ennustaja. Minut tämä "mustaa valkoisella" sai vakuuttuneeksi ja kaivoinkin revittyjen farkkujeni taskusta ryppyisen 5 markan setelin ja tein kaupat tästä heavy- metallin suurimmasta toivosta. Mutta joku mätti ja pahasti jos "Hit & Run"in ja seuraavan studiotuotoksen väliin mahtuu 32 vuotta!

Guns"n Rosesin vatvoutuminen levyn tekemisen kanssa ei ollut mitään verrattuna näitten heebojen jahkailujen rinnalla. Gunnareiden fanit väsyivät levyn julkaisua odotellessa, mutta Dirty Tricksin fanikunta väsyy tätänykyä kuselle viemisen ja kyljen kääntämisen odotteluun! Bändi osoittaisikin symppiksen elkeitä vanhimpia faneja kohtaan jos julkaisisivat anteeksi pyynnön isolla tekstillä paikallislehdessä, pistekirjoituksena ja äänikirjana.

Pyyhälletäämpäs vuoteen 1977. Pullat näyttivät olevan Dirty Tricksin musikanteilla mainiosti uunissa. Oli käyty kiertueella ihan Amerikassa asti mutta aika oli muuttumassa. Punk ja new wave olivat nousseet surkastuttamaan Dirty Tricksinkin apajia joten jotain oli keksittävä. Ja niinhän siinä tuppaa käymään kun hauskuus häviää ja puristus kasvaa mailan varresta, että koko baletti uhkaa levitä kuin ne paljon puhutut Jokisen voipaperiin käärityt.
Laulaja Kenny Stewart lähti / ajettiin pellolle ja kolmikko Terry Horbury (bs) - Johnny Fraser- Binnie (gt ) ja Andy Birne (dr ) jäivät tupakoimaan ja miettimään että mistäs nyt uusi keula hommattaisi, jotta päästäisiin punkkareille kampoihin pistämään.

Samaan aikaan toisaalla, Ozzy Osbourne teki eroselvitystä BLACK SABBATHin kanssa. Rokin räimettä halusi "pimeyden siniverinenkin" räimimään pikimiten, joten Dirty Tricksin ja Ozzyn tiet kohtasivatkin yhteisen kontaktin kautta (Tony Visconti, Hit & Runin tuottaja). Mistään Black Sabbathin biiseihin turvautuvasta kokoonpanosta ei ollut kyse, vaan uutta ja omaa lämpimäistä alkoivat jannut kovalla tenholla ponnistamaan. Kokoonpanolle nimeksi heitettiin tulevaisuudessa vielä monille tutuksi tuleva (mutta toisessa yhteydessä) Blizzard of Ozz.

Ozzyn viinamato oli jo tuohonkin aikaan melko käskyttäjä, joten tehokasta peliaikaa Blizzardin pojilta meni "tupla oota" pubista odotellessa. Kuutisen kappaletta tiukkaa rokkia kuitenkin saatiin narulle asti tästä Dirty Tricksin ja Ozzyn yhteisestä tiestä. Voisin kaivaa taskusta vielä toisenkin ryppyisen vitosen jos vain saisin kuulla nuo tuotokset!
Verottajan pitkä kopra alkoi kuitenkin lähestymään mr. Osbournen genitaalialueita ja Sabbathinkin touhut vielä janottivat joten Ozzy katsoi että nyt oli paras hetki piipahtaa moikkaamassa amerikanserkkua uudella mantereella. Tutkimuksissani löysin viimmeisenä varmana tietona että Ozzy tapasi tällä "amerikan risteilyllään" jonkun Randy Rhoadsin...

Dirty Tricksin pojat ajattelivat että jos kerta Ozzy aina pubistakin tuli treeneihin, niin miksi ei äijänkäppyrä osaisi kammeta serkkunsakkin luota jameja jatkamaan. Odottavan aika on kuitenkin aina pitkä, joten ajankuluksi pojat veivasivat Led Zeppelinin tuotantoa. Tosin mainittakoon että välillä John Fraser-Binnie kävi virittelemässä vehkeitään Rogue Malen kanssa.


Pistetäämpä tässä odotellessa Dirty Tricksin vuoden- 77 nyrjäyttämä "huitaise & nelistä karkuun" levylautaselle pyörimään ja tutkaillaan oliko orkesteri todellakin tuolloin "heavy- musiikin suurin tulevaisuuden toivo" vai pelkkä ylitreenattu lupaus. Ikävä kyllä, Youtube ei tarjoa teille korvakarkkia, visuaalista eikä oraalista herkkua "Hit & Run" in osalta.


1."Hit & Run" Tuo tarjolle heti klassikkoainesta olevan nasautuksen. Stewart hakee tulkintaansa hieman Plantmaisia tulkintoja mutta hyvänmaun rajoissa. "Oldies but Goldies"- leima tälle viisulle persiiseen ja samalla syvään ääneen ihmettelenkin miksi tätä jyrää ei kelpuutettu aikalaistensa suurten ikivihreiden joukkoon? Ehkä silloin koettiin että tämän tyylin hitit oli jo tehty Zeppelinien ym. suurten toimesta. Jos tämä kultakimpale olisi tehty 5-7 vuotta aikaisemmin, olisi se jättänyt suuremman jäljen rock- musiikin historiaan.

2."Get out on the street" Aussi-korostunut alku lupaa taas nannaa. Boogie voittoisten kitaroiden ja rytmiikan ilotulitus. Väliosassa käväistään hankkimassa neekerisankkeri Rion sambakarnevaaleilta. Makeasti kirvelee tämä veto, mutta hyvän musiikin edestä kelpaa kärvistellä!

3."The gambler" Keskiraskaalla sekottamisella jaetaan kortit. Stewart tuo hieman mieleen Ozzynkin avautumisellaan. Alun virvelikomppi palaa kitaran ilmava riffi mukanaan b-osassa. Kertosäkeessä ei nosteta intensiteetia vaan päinvastoin nerokkaasti lyödään vain iskut kohdalleen ja vertaillaan eilistä panoa helvetin kylmyyteen. Mette Mannonen nostaisi pinnojaan jos hän vienosti hyräilisi tätä Viikon sää- ohjelmassa. Näillä korteilla Dirty Tricks korjaa pelimerkit kevyesti monilta tämänkin päivän rokin jäpittäjiltä.

4."Road to Deriabah" Tällä lähestytään laulu-efektein ja alun itämaisilla vaikutteilla "Ledia" hieman turhankin ärhäkästi. Mainio kibale ja vieläkin mainiommaksi kasvaisi jos ei olisi sorruttu muodin mukana meinikiä tekemään. Aina käy kylmät kun ei uskalleta pelata omaa peliä, vaan jäädään kyttäämään mitä vastustaja tekee. Halvempiakin vonkaajia olen kyllä kuullut.

5."I"ve had these dreams before" Levyn B- rappu antaa alkuun väljän kuvan itsestään. Välissä mietitään missä tiukkuus ja jännitys. Alapään pörisevät soundit jättävät hieman tuhnuisen kokonaiskuvan. Hieman meni hätäilyksi juuri kun olisi pitänyt painaa suurella itseluottamuksella.

6."Walkin" tall" Tällä biisillä olisi ollut mahdollisuudet noustaa kurssi a- rapun tasolle, mutta juuri kun olisi ollut draamankaaren huipentumisen paikka, ruvetaan pistämään kioskia kiinni! Loppuun olisin vielä kaivannut vaikka sen tupla- kertsin nostatuksilla ja ojennuksilla. Hienoja elementtejä sisältänyt teos jonka sovittamiseen olisin hieman enemmän panostanut.

7."Last night of freedom" Jos biisi käynnistyy lehmänkellon iloisella takomisella niin viimmeinen yö vapaudessa ei voi niin kauheasti vituttaa. Soitannollisesti mennään perinteitä kunnioittaen mehukkaasti, mutta Stewartin vokaalit ei tunnu olevan aivan kohdallaan. Ettei vaan studiossa olisi tullut vedettyä höpölimpparia taskumatista..

8."Lost in the past" Levyn pakollinen slovari on jätetty viimmeisiä hitaita tanssittamaan. Ne jotka jäivät, saivat tutustua Stewartin kuolleeseen nuoruuden ihastukseen, jolla olisi kutka päästä iholle vielä tällä puolella rajaa irstailevan muusikonrentun kanssa. Stewart kertoo kääntyneensä pois ja jättäneensä ihastuksensa itkemään. Olisi nyt vielä kerran sussuaan sutaissut! Kokonaisuutenaan slovareiden aatelia. Toimii vielä tänäkin päivänä kuin krapulasexi pakkasaamuna.



Tämä albumi soi ja tulee soimaan levylautasellani siihen asti kun kuuloa ja omaa ymmärrystä riittää. Tämä kuuluisi olla kaikkien klassisenrockin ystävien piirongin laatikossa. Bändin aikaisemmin ilmestyneet työnäytteet täytyisi myös korkata jotta kokonaiskuva tuotannosta hahmottuisi. 2009 ilmestyneeltä "Up at the nine count" albumilta voi käydä myspacesta paria viisua nuuskimassa. Odotusarvot nousevat sietämättömäksi noita biisejä kohtaan. Onhan niitä hiottu se reippaat 30 vuotta!

Dirty Tricks ja " Hit & Run" blätty on joulun kovin paketti. Pehmoilemaan en ala pisteidenkään kanssa, vaan lyön ja juoksen taululle 8,5 / 10 pistettä ja kunnari päälle.

Dirty Tricks kuuluisi julistaa 70- luvun suurien joukkoon jos perusteena on vain tämä tuotos. Arvolle sopiva ajankohta olisi heti sapatin alkaessa, jolloin sateenkaarta on helppo ihailla ilmalaivan matkustamosta, juuri ennenkuin ilta laskeutuu syvään purppuraan...

Nyt kaikki kannustamaan uudenvuoden humalaisia känniääliöitä riskinottoon papattiensa ja noitapilliensä kanssa! Unohdettuja kokemuksia vuodelle 2010!

 Karl S. Puukoski

David Coverdale - Into The Light (2000)

Jos käyt tällä sivustolla, etkä ole kuullut David Coverdalesta, niin silloin et varmaankaan osaa surffata netissä ja olet joutunut väärään paikkaan. Tai voihan olla, että sinulla kävi juuri armottoman hyvä tsägä ja elämäsi voi löytää tolkullisen suunnan. Herra Coverdale on mies Whitesnaken takaa ja vaikuttanut mm. Deep Purplen riveissä ja antanut äänensä loistaa jo monella vuosikymmenellä rockin etulinjassa.

Into The Light-albumin ilmestymisen aikaan Whitesnake oli huililla ja Davidilla oli minuus hukassa. Kultakurkku itse tuumiikin tehneensä levyn ikään kuin mustan kauden päättäjäisiksi. Koko 90-luku oli hevirokin alasajoa monesta yhteiskunnan syövästä johtuen (syyttävä sormi osoittaa mm. Seattleen...) Ketäpä ei moinen synkkyyteen syöksisi. Tämä Coverdalen soololevy antaa kuulijan itsensä päättää, että onko se tehty 70-, -80, -90 vai 2000-luvulla.

1. "Into The Light" on intro, joka muistuttaa Page/Coverdale-tuotoksia. Zep-vivahteita hiukan siis.

2. "River Song" Heti laulun lähdettyä käyntiin kuulija saa päälle pienen ketutuksen, jonka syynä maailman epäoikeudenmukaisuus: Missä jonossa meikäläinen seisoi, kun lauluääntä jaettiin? David oli oikeassa jonossa ja keulilla. Minua kusetti ja hyppäsin pusikkoon tarpeilleni, juuri kun vuoro olisi tullut. Sitten tipuin jonon hännille. Rento ja bluesahtava aloitus levylle. Antaa miellyttävän laskun herran pystyvään ja sävykkääseen soundiin.

3. "She give Me" on laulettu purkkiin "Veljeni, missä lienet"-leffan tyyliin. Hieman tuossa perinteisen bluesin vetämisessä tuo brittiaksentti rikkoo tunnelmaa, mutta biisin siirtyessä perinteisempään rokkiin, se aksentti istuu mainiosti. Kovin on tyyli pirstaleinen tällä viisulla. Pala sieltä, toinen täältä, mutta hyvällä liimalla kun laitellaan niin yllättävän ehjän siitä saa.

4. "Don't You Cry" on semmoinen romanttisen komedian taustaraita hempeälle hetkelle. Jos kaipailee sitä rokki-Davidia, niin tämä murtaa hevarin sydämen. Ei biisin hempeydellä vaan rockin puutteella. Omassa lajissaan vahva veto, mutta täytyy kyllä sanoa, että ei osu ihan täysillä tämän arvostelijan veren uppopumppuun.

5. "Love Is Blind" on akustinen balladi, jossa on jousetkin mukana. Näitä ei Davidin plakkarissa monia olekaan. Jälleen se vannoutuneen pitkätukkahevirokkarin pumppu itkee mustaa verta, kun kuulee mitä idolinsa 70-luvulta asti on mennyt tekemään. Mutta myöntää pitää fledajampankin, että tuolla äänellä voi vetää tämmöistäkin ihan leveästi ja häpeilemättä.

6. "Slave" omaa todella onnistuneen kitarakuvion heti kärkeen. Rockin orjuus puskee ilmoille peittelystä huolimatta heti kohta toisella minuutilla. Tämmöisiä biisejä jos pääsee keikalle eturiviin kuuntelemaan, tai jos kuulee edes yhden, niin kannattaa maksaa se lippunsa ihan narisematta. Hinnasta viis.

7. "Cry For Love" voisi olla ihan hyvin biisi Aerosmithin keikan biisilistalta ja toimisi varmasti Steven Tylerin vetämänä myös. Itse asiassa, voisi olla jopa parempi niin. Kun nyt lähtee tuolle linjalle, niin voisipa toimia vaikka Rollareillakin. Rollarit saisivat tämän toiminaan isolla areenalla. Valitettavasti tämä Davidin ja kavereiden veto ei ihan siihen yllä.

8. "Living On Love" on Zep-henkinen rokki, joita ei varmaan tänä päivänä tee kukaan, muuten kuin heikkoina kopioina omista idoleistaan. Noh, tämä mies on niitä idoleita ja tekee aitoa tavaraa. Ime, hengitä, syö ja juo tätä - saat jotain kuvaa mistä mies ponnistaa tai oikeammin siitä, mistä hard rock ponnistaa. Tämä on vain tuoreempi versio. Ei tämä mikään erityisen hieno biisinä ole, mutta auttaa kompaktina pakettina ymmärtämään mistä rock-ytimessä on kyse.

9. "Midnight Blue" kesyttää yli 3-kymppisiä tai keski-ikää lähestyviä naisia. Pianolla ja akustisella kitaralla terästetty balladi omaa jotain country-henkistä, mutta ei tarvitse kumarrella muuten sinne suuntaan ollenkaan. Kun en nyt tuohon kohderyhmään itse kuulu, niin piti kuunnella biisi kahteen kertaan, että saisin siitä kiinni. Silti huomio karkasi muualle.

10. "Too Many Tears" löi taas repolaisella klyyvariin. Ketutuksella siis! Jösses tuon herran äänensävyä. Kuunnelkaa kunnon vehkeillä heti ensimmäistä säkeistöä. Antaisin mummoni ja kaiken aluskalsareita myöten, jos saisin vastaavaan äänen tulemaan leipälävestäni! Komia kappale, jossa ääni on oikeuksissaan mielekkään melodian kantamana. Davidin ääni on niitä harvoja, joka "soi" ihan itsessään. Rinnalle voi ajatella vaikkapa toista suurta, Skid Row'n Sebastian Bachia, jolla on upea ääni ja asenne. Mutta ei Sebastianinkaan ääni nimenomaisesti soi ja värise noin. Minuutin tai puolitoista lyhempänä biisi olisi vielä parempi. (Videolinkissä Whitesnaken versio samasta biisistä.)

11. "Don't Lie To Me" on kuin Whitesnakea 80-luvun puolivälistä. Jos kitaroihin saisi väännettyä potkua potikasta 2-3 pykälää lisää, niin olisi ollut ihan valmista tavaraa Whitesnaken levyille haarukassa 80-luku - 2000-luku. Aina näihin käärmeenpesiin yksi mahtuu. Tervetuloa valkokäärme!

12. "Wherever You May Go" on yhteisballadi Linda Rowberryn kanssa. Linda ressukka jää jalkoihin vaikka David koittaakin tilaa antaa. Minkäs hän äänelleen mahtaa. Mutta antaahan se Linda vivahteen sinne ylärekisteriin. Hieman jäi vaivaamaan teknomainen bassojytke taustalla. Pysytäänpä perusvehkeissä, eikä sorruta soittotaidottomien vermeisiin, kun ei kerta niitä tarvita.

13. "Oh no! Not The Blues Again (Bonus-track)" on perusblues bonus-raitana, jota ei jokaisessa levypainoksessa mukana ole. Isohko bändi taustalla ja semmoinen biisi, jonka tahtoisin kuulla livenä, enkä levyltä. Sounditkin ovat aika tunkkaiset, mistä lie repäisty.

Kokonaisuutena levy on laajaskaalainen. Whitesnakesta Rollareitten ja countryn kautta ties minne. Jos joku on tutustunut/ihastunut Coverdalen uran yhteen vaiheeseen, eikä tiedä muista, niin tämä voi iskeä tiskirättinä kulman takaa. Mutta ne, joille miehen ura on tuttu jo 70-luvulta, saavat levyhyllyynsä kelpo täytteen ja toivovat keikoillakin kuulevansa näistä muutamia. Voipa olla, että ette kuitenkaan kuule, kun todennäköisemmin näette miehen Whitesnaken kiertueella ja nämä eivät koskaan suuriksi listahiteiksi nousseet. "Slave" oli Billboardin listalla #33, mutta siihen se jäikin. Mutta, mutta....kelpo levy leveäkorvaiselle rokkarille (tarkoittaa kuuntelijaa) ja annamme sille 7-/10 pistettä. T: Mr. Tuca Ton

Mötley Crue - Saints of Los Angeles (2008)

Mötley Crue - Saints of Los Angeles poikkeuksellisesti arviointi tuolla. Hemmetin hyvä levy sai minulta pisteet 9,5/10

mr. Taca Tucaon

Blackfoot - Siogo (1983)

Intiaanit ovat saaneet tuta vääryyttä siitä asti kun isoisä lampun osti. Euroopasta tulleet uudisraivaajat ja VR:n miehet tulivat amerikan mantereelle luihuna tarkoituksenaan vain viedä inkkareiden naiset ja työpaikat. Lisäksi valkoista miestä kiinnostivat hyvät mökkeilymaat joita intiaanit olivat omineet jo ammoisista ajoista asti. Pusseja intiaanien silmien alle aiheutti myös valkoisten miehittäjien levittämä isorokko, johon tölläsi tuhansia amerikan alkuperäisväestön edustajia tiipiin taakse horsmaa kasvamaan.

Tälläinen holtiton maahanmuuttopolitiikka, ja niistä juontuvat pahat sosiaaliset ongelmat pistivät nippanappa arjesta osaaikaisella majavan- ja biisonin metsästyksellä selviävän perus Mustajalka (Blackfoot) heimoon kuuluvan soturiduunarinkin vetämään sulkapäähineen takaraivolleen, ja ihmettelemään tätä maailman menoa. Tuliliemen vaikutuksen alaisena saattoi tämä inkkarin lössykkä haistatella ja jopa kansainvälisin käsimerkein preerialla uudisraivaaja - maahanmuuttajalle näyttää mitä mieltä monikulttuurisuudesta sisimmässään tunsi. Joskus sanansäilä ei riittänyt ja silloin tapella nujautettiinkin oikein kutkulleen, niin että luuta ja verta oli tienoot turvoksissa.

Vuodet vierivät ja tämä alkuperäiskansan perusmustajalka- duunari huomasi olevansa omassa maassaan vähemmistönä, jolla ei ollut omasta kulttuuristaan enää muuta muistoa jäljellä kuin heimolle tunnusomaiset hiostavat mustat mokkasiinit. Elämä reservaatissa oli nussakkaa kun vain muisti niellä ylpeytensä ja laulaa sen lauluja kuka leivän reservaattiin viskasi.

Tälläisen "lähiössä" elämäänsä rakentaneiden jälkeläisiä räimi BLACKFOOT - southern rock bändissä peräti kolme jäsentä. Yhtyeen keulatotemi Rick Medlocke(laulu, kitara), Greg T. Walker (basso, laulu) ja Jakson Spires ( rummut, perkussio, laulu). Lisäksi orkesterissa soittivat maahanmuuttajien jälkeläiset Charlie Hargrett ( kitara ) ja Uriah Heepissakin kikkaillut syna-ukko Ken Hensley ( kosketinsoittimet, laulu, slide-kitara).
"Blackkareissäkin" on kokoonpano muuttunut vuosiensaatossa, mutta tämä kokoonpano oli valkoistenmiesten listataivasta tavoittelemassa minulle muistoja herättävällä Siogo- albumilla.

Tältä 80- luvun puolivälissä teinibileissä luukutetulta pitkäsoitolta nousikin joitakin kibaleita pitkien takatukkien ja "turku-tötteröiden" suosioon, bileissä missä minttu-suklaalikööri ja "keskihölömö" veivät estot ja arvostelukyvyn monelta finni - naamalta.

Nyt vuosien jälkeen tahdonkin kuulla oliko tällä amerikan alkuperäisväestön jälkeläisistä ja agressiivisen maahanmuuton suorittaneiden kansallisen perinnekulttuurin uudelleen muokanneiden maahan tunkeutujien jälkeläisten muodostaman monikultuurisuus orkesterin tarjoama heavy-vaikutteinen rokki vieläkin voimissaan.



1."Send me an angel" Mahtipontiset synat avaavat pelin. Takaumia purskahtaa rusinan kupeesta kun tuttu riffi jyrähtää käyntiin. TÄTÄ POJAT KÄNNISSÄ ULVOTTIIN! Tämä toimii edelleenkin koska kalvakalla sianihollani jouhet törröttävät uljaasti. Piru vie että voi biisi kuulostaa hyvältä! Mielummin kusen housuun kuin että en kuuntelisi tätä loppuun.

2."Crossfire" Pikku huoltotoimien jälkeen voi taas syöksyä ristitulen vaatimiin asemiin. Leppoisampaa meininkiä jossa ainekset sopivasti mitattuna rokkikulhossa. Aavistuksen rivakampi kertsi olisi voinut toimia mutta ehkäpä näin oli biisin identiteetin kannalta parempi. Tässä kerrotaan mitä tapahtuu jos kaksi pikku-poikaa kusee vierekkäin vaikkapa suon, preerian, aavikon, viidakon tai jäätikön reunassa. Rituaali on miehille universaali väriin, uskontoon tai kokoon katsomatta. Tätäpä ei tasaarvovaltuutetut ja feministit vielä ole hokanneet ruveta vaatimaan naisten oikeudeksi.

3."Heart"s grown cold" Ilmavammalla hard -rock otteella luikautetaan väylälle. Taas kaikki periaatteessa puhaltaa yhteen rauhanpiippuun mutta syvempi tulkinta ja tahto uupuu. Jonkun neiti-ihmisen stemma- vedot olivat ainoat sydämmellä vedetyt suoritukset. Ihan ok. joka tässä tapauksessa ei käänny kehuksi.

4."We"re goin" down" Alku lupaa heavy-surfia! Synia on nostettu biisi biisiltä suurempaan rooliin. Medlocken laulu, synat ja yleinen soundi kuulostaa pelottavan paljon Rainbowlta. Tapahtumarikas veto joka palauttaa Blackfootin jälleen reservaatin kodikkaaseen lämpöön pois kotiseutujen kylmien tuulien purevuudesta.

5."Teenage idol" Voi tytöt, miten tätä biisiä rokattiin! Ei päässyt takatukka rasvottumaan, eikä minttu- likööri huulia yhteen liimaamaan kun tämän tahtiin jollotettiin! Riffi on klassikko ja kun kertsi vedetään hitisti niin ei ihme jos teinit kasarina (ainakin meidän porukka) meinasi tikahtua intoonsa. Vieläkin voisin pirskahdella noissa haltioituneissa mielikuvissa, mutta Mustajalka- intiaaneilla verissä ollut hevosten pölliminen ei rajoittunut pelkästään näihin "metukan" makua antaviin aineksiin vaan Osbournen Ozzylta oli säkeistön alkua liisattu kertosäkeeseen vauhtia antamaan. Vai onko se vain kuuntelijan korvissa? Piätä ihe.

6."Goin" in circles" Ponteva rytmiikka siivittää säkeistön matkaan. Kertsi on iskevä pienellä haikeudella maustettunakin. Medlocken laulussa ja soitossa soolovimpuloita myöten on lihaa ja silavaa sopivassa marinaadissa. Bändi soittaa ja kaikilla on lystiä. Kärkivetoja levyllä vaikka ei aivan hittinä eläkkään.

7."Run for cover" Säkeistön osalta melko harmaata arkea reservaatissa. Kertsissä on haettu kunnianhimoisesti kliimaksia mutta nyt ei lähde tappamisen meiningillä vaan puolivillaisella mustalla mokkasiinilla hiivitään kohti uusia pettymyksiä aiheuttavia metsästysmaita kohti. Tätä tehdessä olisi pitänyt ottaa pitkä kulaus tulilientä neuvoa antamaan.


8."White man"s land" Poljentoa on kuin vastanaineitten tiipiissa. Perus nyljentää mikä jättää vähän täytebiisin leiman kokonaisuudesta. Ei omaa, ei lainattua eikä mitään sinistä, joten musiikillisten hienouksien kanssa ei tässä olla naimisissa.

9."Sail away" Eddie Van Halen on varmasti innoittanut tämän biisin riffissä. Muuten biisi on melko hajuton ja mauton suoritus. Sama kun söisi suolatonta biisonin veripalttua haaleassa syys-säässä kalliovuorten pohjoispuolella. Missä intiaanien tuska ja kaipaus, suuret tunteet ja tuliliemen vauhdittama ilakointi? Ei ainakaan tässä lötkössä. Videon tuoma fiilis parantaa kibaleesta jäävää väljää jälkimakua.


10."Drivin" fool" Nyt lähtö lupaa skalpeerausta ja villejä lihallisia iloja preerialla. Yritys on kova tässä Zz-topitkin haistavassa ratsastuksessa. Bilettää mutta lopputuloksena tästä tykkäävä saa intiaaninimekseen kaikessa lyhykäisyydessään "mies, jonka käsi peittoa heiluttaa."




BLACKFOOTin " Siogo" on kokonaisuudessaan melko kellertävää majoneesia, josta makua antavat klimpit tulevat vastaan tasaisin väliajoin, kun vain jaksaa kuppia tyhjentää. Eli perusaines on pettämätöntä, mutta makua antavat ainekset tulevat sattumina.
Ihmettelin joskus miksi tämä levy ei ole noussut suurten klassikoiden ylistettyyn joukkoon, vaikka mukana olivat "Send me an angel"in ja "Teenage idol"in kaltaiset hitit. Syy on ilmiselvästi liiallinen ajanmukaistuminen, mikä johti oman identiteetin katoamiseen ja turhan läpinäkyvään hakeutumiseen aikansa suurten ( esim.Rainbow,Deep Purple) tyylisuunnan imuun.

Jotenkin tuntuu että bändin kasetti ei kestänyt vetää puhtaasti southern - sielulla vaan myyvempää otetetta haettiin. Kieltämättä siinä välillä melkein onnistuttiinkin ( vaikkakin lainaamisen harmaalla alueella hiipien ) mutta tämä "hitti- hakuisuus" mielestäni koitui sittemmin bändin kohtaloksi.

Jälkiviisaana voisin sanoa että bändin olisi kannattanut työstää musiikkiinsa enemmän inkkaria ja vähemmän länkkäriä. Omien juurien suurempi esilletuonti olisi kantanut varmasti verevämpää hedelmää.

"Siogo" karauttaa taululle laadukaalla tasapaksulla tahnalla ja maukkailla sattumilla ryyditetyt 7/10 pistettä. Lisäksi annan sympatiat agresiivisen maahanmuutto- politiikan uhreiksi joutuneille arjensankari- intiaaneille, varsinkin MUSTAJALOILLE .

Gallup- kysymyksenä voisikin olla: Olitko/ oletko western- elokuvissa inkkareiden vai länkkäreiden pelipaita päällä?

Karl S. Puukoski

Lynch Mob - Lynch Mob (1992)

Yrjön luuta vinkui jo 70-luvulla Dokkenissa samalla, kun Don heilutteli mattopiiskaa kaverina. Kitarasankari George Lynch (kotoisammin Yrjöksi usein käännetty) lähti Dokkenista 1988 ja pisti pystyyn oman siivoustiiminsä nimellä Lynch Mob. Ensimmäiset suursiivoukset tehtiin 1990 (Wicked Sensation) ja tämä oman tiimin mukaan nimetty lätty putkahti ulos seuraavaksi. Vuosi oli tuolloin 1992.

Siivoushommat eivät ole kaikkia aina pitemmän päälle kiinnostaneet. Yrjön porukka on vaihtunut tiuhaan ja onpa kyllä toisinaan joku palannutkin, kun ei ole parempaakaan puuhaa keksinyt. Ei se siivoaminen sitten ihan niin syvältä ole? Hommissaan pysynyt mies on tietenkin Yrjö itse, kun on kerta itsensä mukaan firmankin nimennyt. Yrjöhän on itseoppinut luutasankari, jonka ura alkoi jo 70-luvulla ja puhtainta jälkeä taisi tulla jossain 80-luvun puolivälissä. Silloin luuta heilui tosiaankin Dokkenin riveissä ja mm. 1984 tullut levy "Tooth And Nail" taitaa olla eräänlainen merkkiteos, joka tuon ajan rokkiukoilta hyllyistä löytyy. Olipa Yrjö niin pelottavan kova moppailemaan, että sai lisänimen "Mr. Scary" samannimisen biisinsä mukaan. Mutta katsellaas, että minkämoista jälkeä sitä saatiin aikaan kunnon luudalla, imureilla ja räteillä v. 1992.

1. "Jungle Of Love" starttaa luutariffillä ja pistää roskien lakaisun alulle. Kuivasiivousta - työkalut ja soundit ovat 4 miehen poppoossa aika lailla perustavaraa. Luuta, mattopiiska, roskapöntöt ja pölyhuiska - niillä mennään. Kaikki biisin osat tulevat odotetusti ja pääjuttu rakentuu kitarariffiin niin alussa kuin kertseissäkin. Yrjö on sen kunnioitettavan ajan miehiä, jolloin luudalla oli saatava aikaan joku koukuttava kuvio.

2. "Tangled In The Web" jättää heti maalailevan alun jälkeen laululle tilaa ja antaa Robert Masonin pölyhuiskailla säkeistöissä. Luudan soundit ovat kyllä jotenkin kuivakat ja efektit halvan oloiset. Olisi -92 jo laadukkaampaakin aikaan saanut. Yrjö taitaa vain olla sitä perus-Marshall-linjaa. Masonin huiska pyyhkii paremmin ylähyllyjä kuin lattianrajaa. Siitä syntyy pieni syventävän fiiliksen puute muuten jopa hiukan hittiainesta omaavaan biisiin. Torvillakin pölyjä puhalletaan siellä täällä.

3. "No Good" vihjaisee AC/DC:stä hetken, ennen kuin volumet avataan luudasta ja peleistä kokonaan auki. Tällöin siirrytään laulavampaan säröön kuin Youngin veljeksillä. Hard rockia aika puhtaimmillaan, joskin muutamista kohdista olen tunnistavinani pieniä Queen-henkisiä kuvioita. Tulevat enempi esille laulun puolelta. Biisi on ehkä hiukan liiankin simppeli ja "suoraan rockia naamalle"-tyylinen, kun ottaa huomioon porukan musiikilliset kyvyt ja lahjat. Ei ihan sitä linjaa taikka tasoa, jolle siivoustiimi yltäisi.

4. "Dream Until Tomorrow" toteuttaa sen, minkä jokainen rock-luutailija aika ajoin tekee, eli ottaa säröt pois ja kiillottelee puhtailla soundeilla. Näin annetaan laululle tilaa ja niinpä on tehty nytkin - homma toimii. Masonin pölyhuiskakin pyyhkii nyt paremmin hiukan aiempaa matalammilla hyllyillä. Soundit on putsattu niin puhtaiksi, että voit kuulla senkin, mihin kohtaan peltiä roskapöntön tyhjentäjä palikallaan lyö. Ei siis ylituotettu vaan hyvällä tavalla päinvastoin. Pientä vaille hitti tämäkin.

5. "Cold Is The Heart" on saanut alkuunsa luutakuvion, joka tuntuu jääneen siihen, kun sille ei muutakaan paikkaa keksitty. Mutta tämän viisun laulumelodia sai minut pauloihinsa jo kauan aikaa sitten. Nosto kertsiin hoidetaan koko porukan voimin ja itse kertsin laulu koukuttaa ja Yrjön luuta tukee sitä juuri oikealla tavalla. Soolokin on maistuvan kaksiosainen, hyvin ideoitu ja soitettu. NÄIN SE TEHDÄÄN - katsokaa ja kuunnelkaa mallia grunge-runkut!

6. "Tie Your Mother Down" Kyllä vain, se on Queen-coveri. Eihän tästä nyt suorastaan pahaakaan sanottavaa ole. Ehkä jää hieman laimeaksi, kun tässä ympärillä on verrokkina bändin varsin vahva oma tuotanto. Jos levyille yleensä otetaan hyvä cover-biisi nostattamaan mukanaan muitakin omaan kastiinsa, niin tässä seurassa tämä coveri ei siihen riitä. Tai sitten sen esittäjänä pitäisi olla Queen itse. Mutta eihän se sitten enää coveri olisikaan. Noh, levyn tekstien mukaan omistivat sen Freddie Mercuryn muistolle. Se on ok.

7. "Heaven Is Waiting" lähentelee 5. biisiä pikkuhittinä. Ehkä pari osaa liikaa ollakseen hitti, jota juntimpikin kuuntelija osaa kuunnella. Mutta se mikä tekee siitä ei-hitin toiselle, tekee siitä hitin toiselle. Tällä kertaa voittaa puhtauden ystävä, joka osaa arvostaa ammattitaitoisia siivoajia ja haastavaa siivouskohdetta.

8. "I Want It" Nyt olisi ollut kyllä hyvä sauma vaihtaa luudan "Tarot-soundi" hiukan jytäkämpään heti alussa. Mopin kuivakkuus vie hiukan pois täydellisestä soundista ja puhtaudesta. Olisiko ollut mikrokuituliinan esiaste käytössä? Biisissä on yksi loistava luutariffi mutta muuten jotain jää uupumaan. En vain osaa sanoa, että mikä se nyt on. Jos osaisin, niin tekisin itse sen paremmin. Armotonta nauhoitusta ja miksausta. Jos mokia olisi, niin ne kuuluisivat. Hähhää grunge-raukat!!! Koittakaapa soittaa oikein edes yhden säkeistön ajan!!! (Nepä selittävät mokien kuuluvankin niihin biisitekeleisiin....)

9. "When Darkness Calls" on luotu isohkolle klubille tai jäähallin kokoluokkaa olevalle live-keikalle. Kun sulkee silmänsä niin voi jo nähdä lavan valot ja pölypunkkeja lynkkaavan joukon heiluttamassa moppejaan. Jotain erityisen pahaa tahraa Yrjö hinkkaa pitkän aikaa puhtaaksi luudallaan. Loppuefeidaukseen päättyy, joten en osaa sanoa puhdistuiko. Kaiketi.

10. "The Secret" maistuu sekä omalle verelle, että vihollisen. Kaikki muu tuoksuu omalta mutta väliosa kertsiin mennessä maistuu siltä paholaisen pesusuovalta - grungelta! Olisiko se pesuaine vaahdonnut tuohon aikaan niin pahasti, että tursusi tänne asti? Onneksi on vain kerran koko vedon aikana. Tahdon uskoa, että se oli puhdas sattuma. Ihan puhdas. (Videolinkki on jonkun soveltavaan tekeleeseen Rock Star-leffasta, mutta audioraita on aito.)

Lynchin moppi eli lynkkausjoukko ei tarvitse hävetä tuotostaan yhtään vaikka se ei kovin hyvin markkinoilla pärjännytkään. Ensilevy "Wicked Sensation" menestyi paremmin pari vuotta aiemmin mutta jo sen aikaan se paholaisen pesusuopa alkoi haista ja teki tosi rockille olon vaikeaksi. Tämä lätty tuli hyvin siivousvälinein varustautuneena mutta niin suuren sonnan keskelle, että homma oli lähes mahdoton. Harmi että tosi rokki, jossa on hienot biisirakenteet, murhaavat kitarasoolot ja nuottiin osuvat laulajat, joutui hieman perääntymään sen grunge-epidemian vuoksi. Todellisista ansioista, (eikä kurjuuden ruikuttamisesta) annamme Yrjön siivousremmin duunimusalle 7,5 pistettä. T: Mr. Tuca Ton

Jethro Tull - Broadsword and the beast (1982)

Ystäväni toivoi stooria tästä 60 miljoonaa albumia myyneestä proge-folk-hihhulointirokki orkesterista, joka on rampannut vuosien saatossa suomenniemelläkin kiitettävän monta kertaa.
Eli kai täälläkin joku tykkää tästä pillipiiparin johtamasta orkasta, jonka yleisömassa koostuu maailman pelastavista yltiöboheemeista besserwissereistä, joiden todellinen itsetunto on nollassa koska he tiedostavat että heidän arvonsa kansalaisena on sama kuin kasvosolariumilla.

Selvennykseksi on kerrottava että tämä oli vain minun mielikuvani orkesterista jota en ollut kuullut tahtiakaan, ja jonka faneista minulla ei ollut pätkääkään tietoa. Pumpun nimeen olin joskus ja jossain törmännyt. Eli neitseelliselle kuuntelijalle pääsee Ian Jetroineen ja pilleineen vetämään...

Jethro Tull on Ian Andersonin 60- luvun lopulla perustama henkilökohtainen sotakone Englantilaista yhteiskuntaa, kirkkoa, joulua ja talvipäivänseisusta vastaan.Hiljaiseksi veti minutkin, mutta totta se on! (Wikin mukaan)

Yhteiskuntaa ja kirkkoa nyt on arvosteltu iät ja ajat ja joskus jopa aiheesta, mutta jos energiaa riittää olla yli 40 vuotta pinna kireänä joulutonttuista, piparin tuoksusta, joulukiimasta, Tanskalaisesta joulukinkusta, ja päivän lyhyydestä tavalla joka pistää vihalauluja laulamaan em. niin olisikohan jonkun jo aika jutella mr. Andersonin kanssa?!

Kirkonmiehetkin Ian A. on suututtanut niin että eipä tämän pelimannin paljon kannata iltaisin kirkkojen lähellä pillinsä kanssa tillistellä. Miehen lauluja ei tasaisempikaan suntio ole hermostumatta kuunnellut. Oma lukunsa on tämä joulupukin jengi, jolta varmasti löytyisi pukinkontista Ianille antaa itkua ja hammasten kiristystä.

Mietin näin jouluihmisenä että uskallanko edes ruveta kuuntelemaan tätä " Broadsword and the beast"- "joulutähti sucks"- blättyä näin joulun alla. Pelkoa lisää tieto että mr. Anderson pitää henkilökohtaisena suosikkinaan juuri tätä albumia kaikista reilusta paristakymmenestä Jethro Tull- studio tuotoksestaan. Toisaalta siksi tämä tuotos arvioni alle päätyikin.

Siispä kohtaa pelkosi, Petteri! Petteriä käristykseksi ajavat Wikin mukaan:

• Ian Anderson: laulu, kitara, pilli
• Martin Barre: kitara
• Dave Pegg: basso, mandoliini, laulu
• Peter-John Vettese: piano, syntetisaattori, laulu
• Gerry Conway: rummut, perkussio

1."Beastie" Synat paljastavat että ollaan 80- luvun alussa. Andersonin kerronnallinen laulu ei herätä intohimoja. Missä folk ja luonnonläheisyys jota odotin? Kitarasoolo soundeineen toimii mainiosti ja onkin biisin parasta antia. Kertsin stemmat ja rumpalin kulmikkuus koko kestonsa ajan tiputtavat arvosanaa. Jäykkää kuin kossu pakkasessa.

2."Clasp" Biisin alku alkaa ainakin mielenkiintoisemmin kuin äskeinen jööti. Alun mystiikan jälkeen ollaankin keskellä mikä-mikä maan kemuja, jossa lohikäärmeet sukupuuttoon tappaneet maahiaiset nauttivat kotikylänsä torilla huurteisia samalla kun yltiöboheemit besserwisserit huutavat ylistystään näille sankareille. Värikästä menoa jonka ymmärtää vasta kun syö sieniä. Alun ja lopun mystiikka pistää epäilemään että maahiaisilta ei sittenkään ole hommat ohi..

3."Fallen on hard times" Tällä biisillä Ian Anderson todistaa että kun hyvä hetki koittaa niin jälkeä syntyy. Sianlihalle iskevä huiluriffi heti alkuun, rullaava säkeistö ja tarttuva kertsi! Jippi- ja -jee! Tämä on jopa kestonsa puolesta hitti ainesta. Kuuntelutti vielä uudemmankin kerran. Sukulaissuhteet löytyvät Hootersin ja Magnumin suunnasta.

4."Flying colours" Herkempää tunteilua alkuun mutta sitten lähdetään aor- humppaan. Andersonin laulu on sekoitus halpaa jenkkipopparia ja country karaokea. Soitannollisesti mainiota menoa lukuunottamatta synien liian päällekäypää asennetta. Paremmalla laulajalla tämän olisi jaksanut kuunnella edes tämän yhden kerran. Tämä ei parane edes sieniä syömällä.

5."Slow marching band" Hieno kansanmusiikki aloitus onnistuu tunnelman luonnissaan. Andersonin vokaalit, pientä väninää lukuunottamatta sopivat kuvaan hillityllä tulkinnallaan. Tässä kerrotaan herkällä otteella New Orleansilaisen Dresman - vaateliikkeen myyjästä, jonka hautajaiskulkue surettaa koko syvää etelää. Kävelen hitaasti ja hyvilläni hakemaan kaljan.

6."Broadsword" Nyt mieli mustenee Ianilla ja vaimo ja lapset ajetaan luontoäidin helmaan joenvarteen hölmöttämään. Tälläistä viikonloppu kuvausta Eputkin viljelivät " Murheellisten laulujen maassa" Aika väsynyt, laskuhumalainen tilitys.

7." Pyssy willow" Mikä on miehellä mielessä? No, sehän se aina niin. Soitannollisesti vois irrotakkin mutta Andersonin kehittelemät heikkoakin heikommat kertsin "pillu viiva" ruokottomuudet sytyttää ainoastaan bb-Kakin ja Euroviisu- tunnevammaiset. Jos tämä on se elämää suurempi musiikkielämys jollekkin niin lupaan että se henkilö saa minulta vain hengenhaukkomista ja kalankatsetta suoraan silmiin. Ei löydy niin vahvoja opiaatteja että tämä toimisi edes jossittelu asteella.

8."Watching me, watching you" Välillä saadaan kivasti synat ja huilu toimimaan iloisesti. Rytmiosaston konemmainen kaavamaisuus ei toimi millään tasolla. Vokaalit stemmoja myöten ovat kuin koira-koulun acilitytunnilta. Enpä sitten kuitenkaan herkiä ylistämään tätä komentelua.

9."Seal driver" Mukavan pehmeän jouheva aloitus. Jälleen mennään soitannollisesti a-luokassa mutta väninä on väninää vaikka rypsiöljyssä paistaisi. Instrumenttaalina toimii jopa välttävänä proge-melodic rock jutkutuksena.

10."Cheerio" Ian Andersonin joulun vihaaminen ei voi olla kuin kovan jätkän kulissien ylläpitämis kikka. Tällä lyhykäisellä joulumielen kohottajalla Ian turvaa sen että pukki käy kääntymässä Andersonienkin porstuassa. Kaunis anteeksipyyntö koko Korvatunturin väelle. Tiedä vaikka pukki liisaisi muoriaan Ianille tästä hyvästä, tai pari muodokkainta tonttu - tytsyä tai...
Jethro Tull on joskus aikojen alussa tuikannut joulukriitikot villiksi anti-jouluisella jouluhitillä , joka hakkaa monet nykyiset joulukiiman nostattajat mennen tullen pelkistetyllä latteudellaan.


Jos rehellisiä ollaan, kävi tämä Jethro Tull seikkailu työstä. Pohjustusta hain tälle "Broadsword and the beast"- harhailulle kuuntelemalla bändin "best of " ia jonka vaikutusta kehon rappeutumiseen ja dementiaan voi vain arvailla vanhemmalla iällä kiikkustuolissa alleen laskien.

Orkesterin tuotanto kaikessa kokeilunhalussaan, mielikuvituksessaan ja tajuntaa laajentavissa pyrkimyksissään on pipon noston arvoinen, mutta siihenpä se jääkin. Minulle tällä hulluuden monimuotoisuuden todistavalla albumilla on yhtä paljon arvoa kuin Ian Andersonin huiluun kerääntyvällä syljen määrällä.

Terveintä ja jopa suorastaan yhteiskunta kelpoista hetkeä vietettiin "Fallen on hard times" ja varauksella "Slow marching band" sekä viimmeisessä "Cheerio" (biisin kesto oli niin lyhyt että kivun kesti suukapulan avulla kevyestikkin!) tekemisissä. Kokonaisuus on kuin taiteellista pakkopaidan, harhojen, avohoitojaksojen ja sopivan lääkityksen yhteen sovittamisen tulkintaa.

Hakekaa ihmeessä apua jos tästä tykkäsitte, älkää jääkö yksin ongelmanne kanssa! Jos pystyt katkaisemaan Jethro Tullin kuuntelemisen ja tunnustamaan että Ian Anderson ei osaa laulaa on parantuminen mahdollista. Kaikki lähtee itsestä.

Henkilökohtaiset addiktiot on jo maksimaaliset, joten tälle kuralle ei löydy tilaa. 3- / 10 pistettä soitannollisista ansioista ja yhdestä loistavasta biisistä.

PS. Ystäväni isän muistoa kunnioittaen, HYVÄÄ JOULUA!

Karl S. Puukoski

Prince & The Revolution - Purple Rain (1984)

Artistin PRINCE Purple Rain levy on soundtrack albumi samannimiseen elokuvaan. Tämä aikoinaan lähes klassikoksi muodostunut elokuvan ja levyn kombinaatio edustaa mielestäni 80-lukulaisuutta parhaimmillaan. Vuoteen 1996 mennessä kyseinen tuotos on myynyt yhteensä n. 13 miljoonaa kappaletta ja ei todellakaan ole mikään marginaali tuotos. Minusta tuntuukin siltä, että nuoremmat sukupolvet eivät ole tutustuneet kyseiseen tuotokseen.

(Jännä tekijä Princessä on, että hänkin on syntynyt vuonna 1958 kuten itselleni sellaiset suuruudet kuten Nikki sixx ja Lita Ford.)

Mutta menempä itse levyyn, jota muuten pidin erittäin huonona 80-luvulla (lukuunottamatta nimikappaletta Purple Rain).

1. Let`s go crazy; Tiukkaa komppia suhteellisen pelkistetyä soittoa, joka kuiten svengaa todella iloisesti. Yllätys on se miten paljon pientä häröilymateriaalia on piilotettu taustoille. Soundit ovat sitä aitoa kasaria. Heh huomaan rummuttavani ilmaa tässä kotoisessa korituolissa: 8 Ja loistava loppusoolo--- räyh!

2. Take Me With U; Biisin alussa jo tulee maaginen synariffi, joka tukee mukavasti laulua. Hienoa on myös kuulla biissä loistavaa percussionosaston työskentelyä. Laulun melodia vaihtelee mukavasti biisin edetessä. Laulun kaikki puolimiljoonaa stemmaa toimivat eloisasti ja tunteella. Toisaalta biisi tuntuu todella yksinkertaiselta, vaikka ihmettelen mitä kaikkea siihen on piilotettu... 9

3. The Beautiful Ones; Beibi beibi.. Kuinka sujuvaa työskentelyä laulu tekeekään yhdessä koskettimien kanssa. Kuten edelleisessä, biisiin edetessä tulee mukavia lisämausteita jatkuvasti taustalle. Syntikka osastolla taiotaan mitä mielenkiintoisempia ideoita ja uskalletaan hullutella biisin perusrakenteen kustannuksella. Lopun biisin kasvatus on suorastaan lyömätön beibi beibi.. 9,5 I Want YOU että tulee sydäntä särkevästi!!

4. Computer blue; Biisin mielipuolinen alku herättää mielenkiinnon jo viisun ensi tahdeilla. Biisissä on todella mukavasti psykedelisiä maalailuja ja perus pop-rytmiikkaa, johon Minneapoliksen pieniSuuri mies heittelee sooloa päälle. Tässä biisissä uskalletaan ja suorastaan heilutaan sekä svengataan.

5. Darling Nikki; Jälleen pieni viiksekäs mies tarjoaa korville jotain aivan uutta,,, Biisi on edelliseen verrattuna täysin erillainen, mutta toimii saumattomasti vaikka ei omaakkaan sellaista pop-romantiikkaa, jolla virkaveli Michael Jackson ratsasti. Tämä on Crazy biisi... 10 bojoa! Rumpusoundit suorastaan häkellyttävän riettaat. Ja tässä metallisteille tuplabassaria niin että pörisee!!

6. When Doves Cry; Levyn hitti #2 Rytmiosaston ja laulun rytmitys hipoo lähellä täydellisyyttä. Yksinkertaista, selkeää ja mukavalla melodiakoukulla varustettua. Soundit mukavan sähköisiä ja pyöreitä. Ja jälleen kerran biisin stemmat häkellyttävät. Tässä kuulee tekemisen ilon ja nauttimisen. Biisin loppupuolen irroittelut rentouttavat biisiä entisestään. 9,5

7. I Would die 4 U; Biisissä on taas enemmän sellaista pop-biisimäisyyttä, vaikka rumpujen rytmitys onkin hiukan nykivän oloinen ja vaileasti lähestyttävä. Taas on kehuttava laulu taustoja.

8. Baby I`M A Star; Biisi on suorastaan rietasta carnevaali meininkiä, jossa irtoaa viimeisetkin rustoutumat lannenikamien välistä. Tässä biisissä artisti tahtoo olla tähti siis kiintotähti. Hitsi kuunnelkaa mitä kaikkea kivaa soitettua herkkua biisin taustoilta löytyy.. 9,5

9. Purple Rain; Jos et ole vielä itkenyt tämän biisin aikana, niin sen voi suorittaa nyt!! Biisin soittimien kirjo on suorastaan häkellyttävä ja kuitenkin niin vaivattomasti etenevä. Kertsi itsessään on suorastaan alastoman paljas musiikillinen tunnustus sielun syvimmistä sopukoista. Kuunnelkaa kohta 2.55 minne rummut häviää? Ja varmasti tarkoituksellisesti. 10 bojoa!

Näin yli 25 vuoden jälkeen olen häpeissäni ja surullinen miten helposti suorastaan tyrmäsin tämän kyseisen loistavan ja taidokkaan levyn. Ja samaa tahti kaikki mr. Princen myöhemmätkin tuotokset. Takaan ja alleviivaan, että tulen tutustumaan niihin jopa kohtalaisen lähiaikoina. Tämä kyseinen levy on suorastaan loistava aikamatka 80-luvulle ja niihin loistaviin tunnelmiin jossa allekirjoittanut on elänyt. Kiitos Prince ja kiitos äiti ja kiitos maailma. kokonais arvostelu 9,5/10 mr. taca tucaon

Led Zeppelin - Coda (1982)

Jotkut asiat ovat kuin suuret, vanhat tammet. Arvokkaita mutta omalla majesteettisuudellaan itsensä vieraaksi tekeviä. Ne voivat olla myös mystisiä, mutta samalla myös tylsiä mielikuvia luovia (Harvinaisen huonoilla vertauksilla lähtee tänään!). Minulle tätä oli LED ZEPPELIN.

Porautumiseni tämän tammen sisään tapahtui kun tein tutkimustyötä KINGDOM COMEn ja Zeppelinin yhtäläisyyksistä musiikissa ja backstage käyttäytymisessä, kun konserttipaikkana on opec - järjestöön kuuluva (tai siihen tahtova) itsenäisyytensä sodassa menettänyt, mutta demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen omaava maa... Minulla on liikaa aikaa...

Led zeppelin imaisikin minut sitten lähes totaalisesti luokseen. Kirjastosta haalittu tuotanto, itselläni oleva 4:s albumi ja kokoelma cd, alekorista ostettu "The song remains the same"-dvd, netin ja youtuben Led zeppelin-taivas sekä loistava Stephen Davisin kirjoittama "Jumalten vasara" takasivat että viimmeiset 8 päivää on eletty lähes 24h tässä totaalisessa 70-lukulaisessa rock-unelmassa. Unissani olenkin esitellyt vaimoani Zeppelinin groupiena, muikkupaketti kainalossa koska hai-file oli loppu!?

Bändin tuotantoa on syynätty ja arvosteltu jopa enemmän kuin Markku Laamasen uraa. Yksi albumi on kuitenkin jäänyt unholaan ilman ansaittua / ansaitsematonta huomiota. Kun jyvät on lajiteltu akanoista ja jyvät jatkavat kohti merkitystään, on akanoilla kohtalona jäädä unholaan tai Styx-virran penkereelle toivotonta kasvua odottamaan. Antaapa "pakkopullan" esitellä itse itsensä.

" Coda on nimeni ja olen koottu hylkiöistä ja hukkapaloista. Olen John Bonhamin kuoleman jälkeen koottu, levy-yhtiölle sopimuksen täyttävä viimmeinen "joutsenlaulu". Minut on koottu vuosien 70-78 sessioiden rääppiäisistä. Jos olisin itse saanut valita kohtaloni, olisin tarpeeksi kylmä kannettavaksi riiheen!"

No, no Coda kulta. Eipäs vaivuta synkkyyteen! Anna mr.Taca Tucatonin auttaa!
Aina on toivoa kun on aikaa arvostella!


1."We are gonna groove" Tällä biisillä Led Zeppelin aloitti hetken aikaa keikkansa. Bändin letkeä tuhovoima ilmenee heti alkuräjähdyksestä. Soundit ovat hieman totuttua tunkkaisemmat. Basson järkälemmäiset lyonnit Pagen soolossa ei hylkää ketään. Kaavamaisuutta brutaalissa hengessä.

2."Poor Tom" Bonhamin virveli komppi tuo mieleen jonkun SCORPIONSin 80- luvun fiilistelyn. Akustisessa tarjonnassa on irlantilainen pub-meininki huuliharppuineen mukana. Tässä kyydissä tummaolut on kotonaan! Kuitenkin jää jotenkin sellainen olo että tästä ei ainakaan bändi itse tykännyt!?

3."I can"t quit you baby" Puhdas blues slovari jossa varsinkin Bonham jättää jälkipolville testamenttina todisteen taidoistaan. Kun puhutaan Bonhamista on muistettava että hän käytti vain yhtä pedaalia basaaria työstäessään, vaikka tuplat sieltä kuinka tuntuisivat silmille tulevan.
Alun henki ei aivan jaksanut kantaa loppuun saakka, vaan väkisin alkoi tunnelma väsähtämään.

4."Walters walk" A-puolen viimmeinen veto pyörähtää levylautasella terhakasti.
Plantin vokaalit tulevat kaijuttomasta tilasta, mutta tilan mukaista soundiahan Page ja Plant hakevat aina tuotoksiinsa. Villi fiilis saa otteeseensa, mutta se syvempi uupuu. Vauhtia ja muka vaarallisia tilanteita tulvillaan.

5."Ozone baby" Tässä vedossa on Lynyrd Skynyrd pakotettu vetämään ennenaikojaan uutta-aaltoa. Jos kuulostaa eksoottiselta niin paskat sanon minä! Heikko punk- ripuli ennemminkin tämä perseet polttava ruikuli..

6."Darlene" Saluuna- piano antaa Robertille tahdin hokea panonsa nimeä. Loppu osa biisistä ei juuri muuta uutta tarjoa. Jos tällä joku Darlene on saatu / saadaan kellistettyä niin sittehän tämä on asiansa ajanut. Loppua kohden nostetaan tempoa muttei tunnelmaa niin että täytyy vaan ihmetellä että miksi näin? Muut sai Darlenelta mutta minä en..

7."Bonzo"s montreux" Johnin oikean jalan testamentti! Ei sitä parasta, mutta sitä itseään. Ei fillittelyn ilotulitusta vaan rytmiikan riemusanomaa. Synat tukevat värityksellään tämän kovalyöntisen legendan viimmeistä sooloa. R.I.P BONZO!!!

8."Wearin and tearing" Rouheata yhdenmukaisuutta heti alkutahdeista. Hienoa tykitystä koko seurakunnalta. Turhaan tämä jätettiin ulos varsinaisilta musiikin suunnannäyttäjiltä. Häpeilemätön rokkipala jonka moni muu tahkonpyörittäjä olisi varmasti kelpuuttanut johtotähdelleen.

Kyllähän näistä jää hätäinen ja tilkkutäkkimäinen olo. Codasta ei pitäisi puhua Led Zeppelinin albumina, vaan kokoelmana unohduksiin tuomituista biiseistä jotka levy-yhtiö halusi julkaista vain viimmeisenä iltalypsynään ennenkuin Bonhamin (ja zeppelinin) ruumis toukkautuu liikaa fanien mieliessä.

Harmittaa että näin keskeneräinen mutta hienoja aineksia sisältävä tuotos edes julkaistiin tahraamaan näin mahtavan upean orkesterin "discoa".

Suurin voittaja tässä olen minä, joka kaikkien näiden tuntien jälkeen "löysin" tämän henkeäsalpaavan hienon bändin sisäisen olemuksen.

"Coda" tulee olemaan varjoihin jäävä reliikki. Jonkun suuremman jalopuusta vuolema lastu. Unohdettu, mutta verisukulaisuutensa todistava rotulampaiden häiläkänmusta karitsa, joka on kuin luomi Karita Tuomolan nännipihalla... 5,5/10

Mr. Taca Tucaton

Savatage - Gutter Ballet (1989)

Savatage-bändin pojat rupesivat sitten kokeilemaan katuojien balettia vuonna 1989 ja muuttivat soitannollista suuntaansa metallipolkasta progeen ja oopperaan päin. Tämä bändi on taas niitä, joka on tosiaan ehtinyt heittää paljon aikaa, vaivaa ja yhteenhitsautumista sinne kyseiseen katuojaan matkansa varrella. Liekö siinä syy myös tämän pumpun kohdalla, että ei ole ihan sinne kovimpaan kastiin päästy, vaikka on samat esikuvat kuunneltu kuin isoveljetkin ja oltu noiden isoveljien ja niiden kavereiden lämppäreinä. Vaikuttajina ovat siis olleet mm. Sabbath, Purple, Maiden jne. ja isoveljinä taasen semmoisia tekijöitä kuin Metallica, Kiss ja Motörhead.

Savatagessa on lähes aina ollut joku osaavampi kaveri mukana, mutta ikävä kyllä ketju on vain niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Vahvat osaajat ovat olleet kuusikielisen taitajia, kuten Alex Skolnick (Testament), Al Pitrelli (Alice Cooper, Megadeth) ja Jeff Waters (Annihilator). Tälle katuojabaletti-levylle ei ikävä kyllä sattunut noista kukaan, mutta toisaalta ilman tätä progeen taittuvaa levyä ei ehkä olisi koskaan heitä mukaan saatu myöhemminkään.

Kun bändin miehitys on vaihtunut kuin mustalaiselle paita, niin jätetään se lukijalle itselleen tsekattavaksi täältä ja mennään tanssimaan sitä balettia...

1. "Of Rage And War" on levyn préparation, eikä se missään vaiheessa tee entrechat vaan se on ennemminkin pas de marché eli perustasaista rytkettä, jossa ei juuri komppikuviota jakseta vaihtaa. Pojat ovat saaneet hieman kiinni siitä progen olemuksesta mutta biisin rakenne ei vie sitä perusteita pitemmälle. Biisi ei todellakaan ole tour de force vaan ennemminkin á terre.

2. "Gutter Ballet" nimikkobiisinä lunastaa paikkansa esitanssijaa paremmin. Tämä on jo relevé demi-pointe mutta ei ihan au pointe. Maidenilta lainatut kitarakuviot eivät riitä siihen nostatukseen, mitä biisi kaipaisi mutta se pitää kyllä vanhemman fanikunnan tiiviisti paikan päällä ja kuulolla. Jengi ei tee siis jo ovella soutenu en tournant ja mene kotiin.

3. "Temptation - Revelation" Alun intro onkin hypännyt pas jeté entrelacé levyn biisi numero kolmoseksi. Jos tämä olisikin tosiaan se intro niin sen sisältö (tai sen puute) olisi ymmärrettävissä mutta nyt merkitys on hiukan hukassa. Olinko haistavinani pieniä Queen-vaikutteita tuossa? Ehkä yksinään tämä instrumentaalikehittely on hiukan pas failli.

4. "When The Crowds Are Gone" Kyllä, kyllä. Olen melko lailla varma, että Queenin lätyt ovat pyörähtäneet kavereiden savikiekkoraapimessa. Mercuryn Freddie olisi ehkä voinut antaa yhden lecon laulaja Jon Olivalle. No, ehkäpä Oliva suorittaa révérencen Freddielle tämän päätteeksi. Kaunista, mutta laahaavaa, sanoo Freddie.

5. "Silk And Steel" on jo toinen instrumentaali, joka jää keskivertosoitteluksi. Onnistunutta mutta ei mitään uutta, mitä ei olisi jo 1600-luvulla tehty. Kyllä - noilla sadoilla. Tälläistä soitetaan konsan kitaraopetuksessa tuon tuosta. Mutta kuitenkin kappaleen merkitys koko levyn kannalta on mitä oleellisin. Tämä tekee levystä jotain aivan muuta, kuin mitä ulkokuva tai aiempi tuotanto antaa olettaa. Oikeassa paikassa siis. Tämä tekee koko levylle pas assemblé.

6. "She's In Love" aloittaa Van Halen vaikutteilla. Ja vahvasti - sieltä 80-luvun alkupuolelta otetuilla. Tämä ote säilyy läpi koko viisun, jopa sooloa myöten. Kiva suoritus ja muutoin ehjäkin, mutta sen pas brisé vain hauskuuden puuttuminen, joka taasen oli juuri Van Halenin ja David Lee Rothin "se juttu" näissä tekeleissä. Olen kuitenkin tästä vanhalenismista ällikällä battu.

7. "Hounds" rakentaa vähitellen ja kerää sisua sekä voimaa huutaakseen hurttien perään. Soitannollisesti tähän biisiin olisi kitaristiksi sopinut vanhalenismia viljelevää Criss Olivaa paremmin myöhemmin mukana ollut Jeff Waters. Oikeastaan hän olisi ollut juuri oikea mies tekemään vaikka mitkä musiikilliset tours chaÎnés déboulésit. Vaikka biisin alussa tuntui, että tiedän tarkalleen mitä tulee, ja tiesinkin, silti olo on hiukan yllättynyt. Miksi?

8. "The Unholy" käskee pistämään bras ilmaan ja huitomaan kuin Maidenin ja Van Halenin yhteiskeikalla. Sillä sieltä tämä viisu on. "Koppotikoppoti faster" huutaa Olivan poika kuin pas chassé. Livenä varmasti niistä vaikutteista ja isoveljistä pitäville tämä on nannaa nanskia. Melkoista couru!

9. "Mentally Yours" antaa laulaja Jon Olivan äänen parasta antia alussa, jossa hän ei puske sitä yhtä tiukille kuin yleensä. Hänen äänensä säröytyy mutta ei aina sillä hyvällä tavalla, mikä tekee, vaikkapa Dream Theateriin tottuneen, korvassa pahaa. Suusta lentänee tavaraa en dehors tahtomattakin. Soolo jeté biisin ilmaan mutta viimeiset laulut olisi kokonaisuuden kannalta kannattanut jättää laulamatta. Passé.

10. "Summer's Rain" tuo mieleen Saksan lahjan maailmalle, Les Scorpions. Sävelrakenne ja kitaroinnit voisivat olla miesten Meine, Schenker ja Jabs tekemiä. Biisi on oikea poisson, lähinnä made, ei komea mutta kuitenkin kuin kala vedessä. Ei pärjää levyllä yksin vaan tarvitsee porté.

11. "Thorazine Shuffle" oli alkuperäisillä c-kaseteilla ja cd:llä bonusraitana. Mitään bonusta biisi ei ikävä kyllä levylle tuo, vaan kuviot on kuultu tällä levyllä jo pariin kertaan. Olisiko jo troisiéme kerta? Tässä vaiheessa levyä laulajan ääni on jo tehnyt tehtävänsä ja siihen on ehtinyt väsyä. Mutta minkäs teet, kun mies on bändin perustajia.

Miettiessä ukkojen taustoja, tehdyn työn ja aikaan saatujen levyjen määrää, ihan tässä arvostelijaa harmittaa, että eivät ole saaneet koskaan kilpeään kiiltävämmäksi. Pas brisé bändin tausta ei ole antanut parasta lähtökohtaa rakentaa fanikuntaa tai musiikkiakaan. Jatkuvuus puuttuu. Mutta tämä levy oli siis kuitenkin käänne parempaan ja sopivampaan tyyliin Savatagelle, joka proge metalliksi sittemmin on luokiteltu. Oui? Taivumme petite plié:een ja annamme 5,5/10 pointsia. T: Mr. Tuca Ton

P.S. Jäykkäkinttuisille baletin kieltä täältä.

Krokus - Headhunter (1983)

Ne olivat aikoja, kun c-kasettien pituus saattoi olla 120 min = 2h. Kasetin toisella puolelle mahtui yksi lp ja toiselle puolelle yksinkertaisella matematiikalla toinen. Minäkin omistin 120 minuttisen kasetin jolle toiselle puolelle oli nauhoitettu varhaista eppua eli Eppu Normaali orkesteria ja toisella puolella Krokus

Headhunter. Valitettavasti kyseinen kasetti oli niin suosittu, että tuli se karmea päivä, jolloin se katkesi naps. No eipä hätää, kun allekirjoittanut melkein, korostan MELKEIN tekniikan insinöööööri otti ruuvimeisselin ja avasi kyseisen kasetin. Onneksi kyseinen katkeamiskohta oli kasetin loppupäässä, joten siitä sai vielä kuunneltavan. Kun kyseistä toimenpidettä oli toistanut noin kolme kertaa pääsi hyvin palvellut c-kasetti kasettien hautausmaalle. Ja sisältö vaipui unholaan.

Kuinkas sattuikaa hyvä ystäväni mr. Tuca Ton lahjoitti, luovutti tai vaikka palkitsi minut Krokuksen koko tuotannolla (jota muuten on aika paljon n. 19 levyä). Näin pääsen maistelemaan sitä musiikkia jota ahkerasti kuuntelin noin. 23 vuotta sitten. Silloin kun Vaahtopää iski P-Karjalan jokisuistoon.

No muistelot sikseen ja mennäänpä musiikkiin..!

1. Headhunter; Levyn nimi biisi heti alkuun.. Uskomatonta miten mukavan metalliset soundit kitaroissa on. Kun biisissä lauletaan sex, drugs & rockn`roll niin homma on saletti. Biisi on mallia tulta munille. Laulaja Marc Storace on kuin jääpalat nivuspotkun jälkeen. Kattokaa nyt toi live!! Jos saunaan pääsee näin helposti, niin kiitos 9

2. Eat the Rich; Loistavat alun kitarariffit, johon laulu iskee kuin salama pyhään-selkään. Biisistä kuulee, että bändi on tosisaan ja.... Auutss nyt lähtee sooloon sellaisella luovuudella, että sedältä palaa nahka kirjoittaessa. Anteeksi tämä vain kuulostaa mgeelta.!! 9

3. Screamin in the Night; Ainut biisi, jonka muistan jo etukäteen!! Heh tämä video näyttää ainakin kasarilta..!! Biisin pituus yli 6 minuuttia..!! Jo alun kitarat ovat hyytävät ja koskettavat. Anteeksi vaan mr. Van Halen, Vai yms. mutta ette ole koskaan soittaneet mitään tähän verrattavaa..!! Ja maailmalle tiedoksi. En ole Urpo vaan edellä mainitut äijät ovat maailman parhaita, mutta tässä on jotain sanoin kuvaamatonta kuin auringonnousu ja -lasku samassa stereokuvassa toinen oikealla ja toinen vasemmalla. Tietysti kirkuminen illassa/yössä saattaa jostakin kuulostaa kornilta, mutta miten helvatessa muuten voi järkevästi kuvata syvää ja aistikasta tunnetta. Olisiko parempi sitten joku olen kylmä kuin rauta, lämpenen kuumaksi teräkseksi?? Soundit tod. hyvät kun ottaa aikakauden huomioon ja kitara riipivät tärykalvoja... Ja mikä rauhoittava väliosa kitaroineen = pikku sooloineen. On kuin rakkaani hieroisi jääpalalla ihoani. 10 KIITOS!

4. Ready to Burn; Edellisen jälkeen on vaikea kuunnella yhtään mitään, mutta onneksi biisin kitarat lähtevät kuin mr. Tuca Tonin pärrä!! So high is my speed!! YEAH!! Ja minä olen valmis palamaan...!.!. Ha biisissä mainitaan myös Heavy Metal... Muurrr!! Räyh !! Soolosta kuulee, että se tulee oikeanpuoleisen reisilihaksen päältä leveässä haara-asennossa. Ja jos tiedot pitävät paikkansa mr. Rob Halford (Judas Priest), jos ette tienneet niin kyseinen herra on ollut myös Black Sabbathin jäsen. 8,5

5. Nightwolf; Jälleen kitarat maalaavat loistavaa äänimaisemaa.. Ja millainen riffi aloitus.. Jos mietitään kumpi oli ensin muna vai kana, niin minä olen teurastaja.?? Jotain erittäin omaperäistä laulussa on. 8,5

6. Stayed Awake All Night; Biisi jammaa enemmän kuin Steve Wonderin bändi.. Kuunelkaa ja ??+ Aivan sama tää on cool!! 9

7. Stand And Be Counted; Olen niin kelju että en linkitä kyseistä biisiä!! Etsikää se nyt itse!! Hah hah!! Mut numeron annan... Hmmm. 8

8. White Din; Jos mä olisin nainen, niin ehkä minunkin ajatukseni olisivat näin ympäripyöreitä. Hei, en minä mikään sovinisti ole, naiset ajattelevat ehkä jopa järkevämmin kuin miehet joskus se ajattelu on vain kovin laaja-alaista!! 10!! Mie tykkäsin,

9. Russian Winter; Pa-pa-pa-paa, näin menee alun kitarat, kuunelkaa nyt itse. Kun biisissä on laukkakitarat (ja on muuten yhdyssana 8D) niin tämä hemmo hymyilee. Tyylikäs levyn lopetus ja kruunaa kakun mansikoilla. 8,5

Nyt ymmärrän miksi 120 minuuttinen c-kasetti hajosi. Ja kaikella kunnioituksella Eppuja ei siitä voi syyttää... Meininki on todennäköisesti aikoinaan ollut levy loppuun ja kelataan kasetti alkuun.. Arvostelu matemaattisesti menee seuraavasti.. pinnat yhteen ja jaetaan 8D.. = 8,9444444444 joten minä annan yhtään mukisematta 9/10. En olisi uskonut miten kova tapaus kyseinen levy on!!! Ymmärrän, että laulajan äänestä voidaan olla montaa mieltä, mutta nyt kokonaisuus toimii. Tietysti tieteellisesti voidaan arvioida, että nuoruuden kasvuvaiheessa koetut asiat voivat korostaa tunnetilaa, mutta olen ottanut sn huomioon ja arvioinut kyseistä tuotosta erittäin kriittisesti. Mutta hei mielestäni tämä levy on Vi..N kova levy. (Sensurointi, koska lapsetkin saattavat lukea näitä). T: Mr. Taca Tucaon