Exciter - Unveiling the Wicked (1986)

Se on menossa vuoden 2010 viimeinen päivä ja ulkoa kuuluu jo kaikenmoista rätinää ja pauketta. Ohops!!...siinä meni varmaankin naapurin ikkuna tahi rouvan hermot. Oli kilinää ja vinkunaa siihen malliin. Toisin sanoen ulkosalla paukutellaan jos jonkinmoista rakettia ja rytinäpataa. Tänään palaa ruutia rutkasti.

Ja sitten yleistietoa omaamattomile pieni tietoisku, joka pohjustaa tietä ymmärtämään tämänkertaisen arvosteltavan bändin/levyn biisejäkin:

Ruuti on nopeasti palava aine, jota käytetään mm. ilotulitteissa ja erilaisten ampuma-aseiden ammusten ajoaineena. Ruutia on kahta peruslajia, jo 800-luvulla tunnettua mustaruutia ja nykyaikaista eli savutonta ruutia. Kaikki nykyaikaiset aseet käyttävät savutonta ruutia. Ruuti ei kuitenkaan kuulu varsinaisiin räjähdysaineisiin vaan nk. deflagroituviin eli palaviin aineisiin, sillä sen räjähdysnopeus on alle 2000 m/s. Varsinaisia räjähdysaineita ovat nk. detonoivat eli äkillisesti räjähtävät. 2000 m/s palamisnopeus on yleisesti hyväksytty deflagraation ja detonaation välinen raja. Suljetussa tilassa mustaruuti voi kuitenkin detonoida. Tällöin se räjähtää paljon normaalia suuremmalla paineella, ja voi särkeä aseen, jolla sitä ammutaan.

Ruudin keksinnästä on monenmoista tietoa ja ajankohtaa mutta mustaa ruutia on tunnettu jo 800-luvulla ja ruudin ainesosia on käytetty 'kreikkalaisen tulen' raaka-aineina jo 671. Historiaa on siis jo kauempaakin vaikka ihan tarkkoja keksijöitä tai aikoja lieneekin vaikea sanoa.

Tämän illan kunniaksi arvostelemme räjähdysherkän Exciter-bändin Unveiling the Wicked-levyn, joka on kaunis brutaaliudessaan. Exciter on kanadalainen speed metal-poppoo, joka on vaikuttanut marginaalisena mutta vahvana jo n. 30 vuoden ajan. Nyt on niin hinku biisien pariin, että lisätietoa täältä. Ja heps, uudenvuoden paukkujen pariin:

1. "Break Down The Walls" Tämä setti alkaa rupisten rumpupapattien paukkeella ja laukaisee sitten vinkuvat laulukissanpierut perään. 2:58 kohdilla tuntuu kuin T. Nikki Peer Gyntistä vierailisi hetken kitarassa. Tämä viisu on antiinsa nähden aivan liian pitkä (6:38). Kuin tuhat kiinaria ampuisi yhden kerrallaan sytyttäen. Siinä on jo viimeisten kohdalla näpit aika kohmelossa. Suosittelemme illan aloitukseksi ja esim. naapurin vittumaisen valittajaukon postilaatikon räjäyttämiseen. Biisin lopussa ääniraita kyseisestä tapahtumasta.

2. "Brainstorm" Nimensä mukaisesti tällä voi huolimattomasti käsiteltynä ja kuunneltuna vammauttaa vaikka aivonsa. Ei biisin nerokkuudella vaan ahdistavana köyhän miehen EVH-kopiona. Instrumentaali kitaravinkelo. Miksi et aloittaisi uutta vuotta ajamalla kitaraa soittava veljesi hulluuteen soittamalla tätä tuntikausia? Räjäyttää se ainakin hermot ;)

3. "Die In The Night" Kun on ilta aloitettu papateilla, niin sitten käydään toimeen toden teolla. Tapetaan jotain. Jos edes marsun saisi hengiltä tällä vedolla. Kyllä tässä on alkupoksua, hiukan väriä ja korkeuttakin, mutta ei ole rakettipaketin näyttävimpiä jysyjä. Peruspaukku. Suosittelemme ammuttavaksi illan isompia odotellessa.

4. "(I Hate) School Rules" Ilman laulua lähes lempeä balladi. Sanoitukset säkeistössä ovat yläkoululaisen jälki-istuntonuoren tasoa. Kertsi sen sijaan ei yllä kuin alakoululaisen vastaavan aikaansaannokseksi. Voi jösses sentään! Lohduttavana sanana sanon, että ei tätä bändiä sanojen informatiivisen tai filosofisen sisällön takia kuunnella. Jos joku moista odotti... Suosittelemme tätä soitettavaksi korvalapuista samalla kun sytyttelee pikku paukkuja oman koulun lehtikeräysastiassa.

5. "Shout It Out" Nyt on semmoista hyökkäämisen makua jo. Rakenteet eivät hivele säveltäjätietoisten mieliä vaan piruakos tuosta. Naapurin kersat aikoinaan ammuskelivat toisiaan ilmakivääreillä semmoisen 50 metrin matkan päästä. Kääntivät vain kasvot poispäin, kun oli toisen vuoro ampua. Näin uudenvuodenaattona suosittelisin tätä viisua kuunneltavaksi rakettisodan fiiliksennostajana. Ehdottoman suositeltavaa varmasti myös sosiaali- ja terveydenhoitotyöntekijöiden mielestä. Parhaimmillaan kaverin kintuille ammuttuna.

6. "Invasion-Waiting In The Dark" Muistattekos vielä ekan biisin kohdalla vastaan tulleen naapurin vittumaisen valittajaukon? Tämä soi taustalla silloin, kun sitä laatikkojäynää mennään vasta virittämään. Ensin odottavaa jännitystä ja paikalle hiipimistä, sitten varovaisen kiireistä toimintaa paukkua asettaessa. Seuraavaksi hiivitään penkan taakse asemiin ja odotellaan hissukseen langan palamista. Paukun tultua juostaan karkuun ja helkkarin kovaa. Juostessa joku porukasta kuulee korvissaan jo poliisiauton ja sen ukon kiljunnan, vaikkei sieltä oikeasti mitään kuulu. Virittelyn tunnelmaa luomaan tämä viisu, vähän nimensä mukaan.

7. "Living Evil" Oli korttelin raskain ja kovin latinki, kenties vuonna 1986. Tulee mieleen omasta nuoruudesta uusi vuosi -84, kun isäukko oli ostanut 180m korkealle nousevan raketin. Sen ampumista odotettiin serkkupojan kanssa koko pitkä ilta. Nimi ja lukemat lupasivat paljon. Kyllä se luvatun 180m menikin, tosin vaakasuoraan pitkin läheisen pellon hangen pintaa. Lievä pettymys siis. Niin on Living Evilkin. Elvistele tällä paukulla kavereille, mutta älä koskaan näytä tai soita sitä. Sano, että säästät erikoistilanteita varten.

8. "Live Fast, Die Young" Rakettikeiu kauppaa 'Koskelan Konekivääriä'. No tämä on vastaava tekele. Tulittaa tasaisen nopeasti muttei liian pitkään. Laululla ja musiikilla ei ole paljon yhteistä. Kai se laulaja vaihtaa osien mukaan mutta muuten olisi aika sama, että mitä siellä vinkuu. Koskela naputtaa tasaisesti. Onneksi kuolee nuorena ja alle 4 minuutin. Suositellaan ammuttavaksi paikoissa, joissa ei kärsi viipyä liian pitkään.

9. "Mission Destroy" Ja viimeiseksihän jätetään aina se isoin jysy. Se, jonka 'tehtävänä on tuhota'. Kyllä tässä semmoista ainesta olisikin, kun vaan saataisiin noihin rimpulasoundeihin jytyä kokolailla enempi. Sen siitä saa, jos kuvittelee Tokmannin rakettipaketilla saavansa aikaan samanlaiset paukut ja kuviot kuin mitä ammattilaiset veronmaksajien varoilla taivaalle syytävät. Suosittelemme ammuttavaksi kaltaistensa seurassa, ja katsojina lienee tuttuja 10-14 vuotiaita. Riittää tekemään vaikutuksen.

Älkää antako vähättelyn taaskaan huijata. Exciter on tehnyt kamaa, jolla posautetaan ilmaan paljon muutakin kuin naapurin muovinen postiloota. Sillä ampuisi nekin Itellan rautaiset lähetyslaatikot. Ja jokainen hevari, joka selvisi hengissä grunge-syövästä 90-luvulla, tietää Exciterin ja nostaa hattua sen järkähtämättömälle speed-linjan pidolle. Nyt vain kävi niin, että tämä Unveiling the Wicked-levy ei vuoden 1986 soundeillaan ja kokoonpanollaan yllä sille Exciterin itsensä luomalle paukkutasolle. Vuoden 2010 päätteeksi ja sen viimeisenä arvostelunani annan tälle speed metallin tyrannien äänitteelle 4/10 pistettä. Asenteesta! Vuonna 2011 aion viettää terätöntä tammikuuta (partaa ja hiuksia ei ajeta) sekä toivon keksittävän parannuskeinon syöpään. Grungekausien varalle. Uutta vuotta lukijoille! T: Mr. Tuca Ton

White Tiger - White Tiger (1986) sarja no: 311210

"Leijonaa eiku ... tiikeriä mä metsästän, tahdon saada suuren, enkä pelkää yhtään" lauleskeli Vladimir Putin. Tiikeri ei ollut todennäköisesti valkoinen vaan sellainen keltaraidallinen mallia by siperia. Hyvän karvahatun Putin siitä varmaan sai (tai tosi mageen aamutakin). Valkoisesta tiikeristä haaveili myös suomalainen suosikkiorkesteri Dingo silloin kultaisella 80-luvulla. Timo Kotipelto taasen coveroi ja vinkaisi valkoisista tiikereistä Hell-vetin paljon korkeammalta tässä. Ja korkealta laulettu särökitaroiden säestämä rockmusiikki kuului myös White Tiger poikien repertuaariin.

Olipas tuossa varsinainen aasinsilta = (kirjoitettua typeryyttä) illan arvosteluun, eli White Tigerin saman nimiseen albumiin.

1. Rock Warriors; Varsin tyylikäs aloitusbiisi levylle. Kitarat soivat suurella lämmöllä ja luovat höyryjunamaisen tunnelman. Vaikka kertsin we are warriors .. rock warriors kuulostaakin hiukan kornilta niin se toimii. Ainakin minun korvissani, itseasiassa kertsin rytmitys on loistava. Tsekatkaa nyt itse.

2. Love/Hate; Biisissä selkeästi ei ole samaa vetovoimaa kuin avausrallissa. Basson mukava laukkakomppi piristää päivääni kummasti ja muistelen elämääni nuorena miehenä noin 25 v sitten. ... nuoruus jatkukoon!! Biisi on ihan turvallisesti etenevä ja varsin kuuntelukelpoinen, mutta ei kuitenkaan mikään hittipotentiaalia omaava.

3. Bad Time Coming; Uskoisin että tämän biisin ansiosta ei kovinkaan pahoja aikoja ole luvassa. Biisi on jälleen ihan mallikaasti rakenneltu ja sanoisin että rumpalin ja basistin yhteistyö on kuin Wärtsilän telakalta, jossa valtameriristeilijöitä valmistetaan. Biisin väliosa ihan hauska.

4. Runaway; Jos Bon Jovi näytti aikoinaan kuinka juostaan uskottavasti kauas pois, niin tiikerin pennut suoriutuvat samasta toiminnasta hölkällä. Tässä tapauksessa hölkkä ei ole kovan kuntoilijan hymyillen esittämä liikuntamuoto vaan huonokuntoisen epämääräistä etenemistä kohti pakollista maalia. Ei biisi toivottoman huono ole vaan vertailukohtani aika kova. Hyvää biisissä on alun erillaiset ja kivasti panoroidut kitarat.

5 Still standing strong; Pidin biisin alun kitaroista ja niiden sahaavasta soittotyylistä. Muutoin tasainen uskottava biisi, joka kärsii kuitenkin eräänlaisesta C- luokan heavybändin biisinrakennustaidosta. Taas soolo ihan jees.

6. Live to rock; No nyt alkaa biisi oikeaoppisella rumpukompilla. Perään tykittää tyylikäs kitarariffi sekä aloitusosan loppuun yhteneväisesti soitetut peltilyönnit. Laulu todella raskasta kuunneltavaa??? Loistava biisi, mutta laulun takia piloilla. C-osan kitarat taas jees. Huom. biisissä todella surkea kertosäkeen laulu.

7. Northern Wind; Kitaroiltaan taas aivan mallikas biisi. Laulukin onnistuu kohtuu hyvin ja biisi pysyy melko yhtenäisenä ja kuunneltavana. Selkeästi levyn parhaimmistoa yhdessä aloitusbiisin kanssa. Taas kitaristi raapaisee aivan mallikelpoisen soolon.

8. Stand & Deliver; Levyn huonoin biisi. Mistähän roskiksesta tämä on vetäisty.. ei kannata kuunnella.

9. White hot Desire; Mallikkaalla kitarariffillä irroittelevaa matskua. Selkeästi levyn parhaimmistoon kuuluvaa matskua. Jännä miten bändin kitaroissa on paljon samankaltaisuutta Vinnie Vincentin soiton kanssa. No toisaalta olihan bändin johtohahmo Mark St. John (kitaristi) mukana Kiss-orkesterin kuuluisalla Animalize levyllä ja superhitti Heavens on Fire biisillä.

10. Rock Warriors; Levyn päättää joku Demo versio aloitusbiisistä. Mikähän tämän kokonaisuuden ajatuskulku nyt oikein on,, (raavin päätäni). Onko tarkoituksena saada kuulijalle mielikuva kovemmasta albumista mitä kokonaisuus oikein on??

Valkoinen tiikeri ei mielestäni osoittanut sitä koskematonta, ihailtavaa sekä hiukan pelättävää olemusta kuin isoveljensä bengalintiikeri . Kokonaisuudessaan levy oli aivan mallikasta kitarointia, hyvää laulantaa, kivaa rummuttelua & bassottelua. Kuitenkin se joku yhteen hitsaava olemus levyltä puuttui. Levy ei ole mikään Edenin puutarha, mutta ei täysin Kalaharin autiomaakaan. Kertakuunteluna varsin antoisa ja mielenkiintoinen tuttavuus kasari heavy diggareille, kuurimaisesti käytettynä varsin turruttava. 6,95/10

mr. Taca Tucaon

Charlotte - Medusa groove (1988-92/2010)

Vuosi 2010 alkaa raahautua kohti takaseinää joten on aika tarkastella vanaa jonka se taakseen jätti.
Henkilökohtaisesti huomasin säilyneeni muodikkaana intellektuellisuuteni kuitenkaan siitä kärsimättä. Jo ennestään salskea kroppani oli kasvattanut mukavasti ja tasaisesti lihaksia vaikka en ole kun löhöillyt. On hauska seurata kuinka neitsytöljy harrastaa "sikspäkkini" kauniisti ruskettuneella radalla kumparelaskua. Ihra ei tunnu tarttuvan vaikka olen syönyt rasvaista paskaa kuin sika koko vuoden. Alkoholin turaaminen on vain parantanut maksa- arvojani. Olen myös saanut ääneeni lisää syvyyttä jonka huomaan siitä että menen kananlihalle aina kun puhun. Laulustani kiihotun. Anali- jooga on avartanut germaani- henkistä seksuaalisuuttani ja olen löytanyt sisäisen Stingini. Liikkumiseni on entistä sulavampaa ja kaunista katsella. Olen katsellut sitä nauhalta ja peilin kautta herkistyen sen kreikkalaishenkisestä veistoksellisuudesta. Hiuksiini olen erityisen tyytyväinen. Kiiltoa riittää ja sitä on mukavaa hulmutella tuulessa. Joten eihän tässä voi muutakaan kuin nöyrästi odottaa mitä vuosi 2011 tuo tullessaan!

Entäpä musiikkiosastolla? Vuosi oli kokonaisuutta ajatellen yllätyksellinen. Iron Maidenin "Final frontierilta" odotin parempaa mutta luulen että levy nostaa arvoa silmissäni ja korvissani ajan mittaan. Levyllä on hyvät hetkensä mutta kokonaisuus on niin massiivinen että se vaatii paljon kuuntelua. Nyt levyllä on vielä paljon aukeamattomia kysymysmerkkejä.
Rattin "Infestation" lupaili sinkullaan paljonkin mutta albumilta löytyy myös paljon viemäristä vedettävää materiaalia joten Rattin "comeback" jäi hieman puolitiehen.

Keväällä ilakoin White wizzardin "Over the top" levystä ja syksyllä se sai haastajan Holy grailin "Crisis in utopiasta". Levyt ovat hyviä mutta eivät hunajantuotantoon vaikuttavia. Holy grailhan koostuu White wizzardista eronneista tyypeistä joten nyt kaikki yllyttämään heitä samanlaiseen vihanpitoon mitä Metallica ja Dave Mustaine ovat aikojen saatossa pitäneet. Vihalla kun on näköjään luovuutta lisäävä voima.
Positiivisia yllätyksiä löysin "vanhoilta" konkareilta Armored saintilta (La raza) ja Death Angelilta(Relentless revolusion) joiden pitkäsoitot olivat tasaisen laadukasta työstämistä genreissään, mutta joiden levyltä uupui se biisi, "jumalten vasara", joka olisi nostanut ne kaikkien tietoisuuteen.
Acceptin "Blood of the nations" oli levy jota odotin pelonsekaisin tuntein. Levy tuli eikä tuottanut pettymystä mutta aavistuksen tylsä se on kun sitä enemmän kuuntelee. Hieman tunteeton ja fiiliksiä huutava. Laatu tavaraa kuitenkin ja uusi laulaja, Mark Tornillo, ottaa paikkansa ja äijä täytyykin toivottaa tervetulleeksi. Ilman häntä tuskin olisi noitakaan biisejä koskaan Acceptilta päästy kuulemaan.

Priimaan päästään kun julkistan vuoden kolme kovinta. Treatin "Coup de grace", Helloweenin "7 sinners" nousivat vuoden levyiksi tasaisen hyvillä biiseillään ja ehjillä kokonaisuuksillaan. Kumpi noista teoksista sitten on parempi? Tänään nostan Treatin ykköseksi mutta huomenna voin olla toista mieltä. Kumpikin levyistä ansaitsee aploodeja, hurraa huutoja, pitkiä ylistyspuheita, öljyttyjä naisia nuuskimaan levyn kansia...

...ja se kolmas levy joka ei juurikaan kalpene em. mutta jonka palstamillikilometrit ovat hävettävän vähäiset. Levy on CHARLOTTEn "Medusa groove" jonka ensitahdit lyötiin melkein 23 vuotta sitten mutta joka julkaistiin vasta nyt, kohta lusittuna vuonna 2010.
Levyä ripsittiin kasaan vuosien 1988- 1992 välillä mutta sitten levy- yhtiön mogulit huomasivat että nyt alkoi lama ja Charlotten pojilta vedettiin töpseli seinästä. Vaikka tavaraa olisi ollut julkaistavaksi asti oltiin levy- yhtiössä kaukaa viisaita ja julkaisua lykättiin rapiat 18 vuotta. Turha oli hukata näin hyvää settiä aikana jolloin porukka tykkäsi kuunnella itsesäälin nirvanassa harmaita soundeja puutarhassa, jossa ei ollut kuin joku rasvatukka Jeremy työstämässä kahlittua Alicea.

Levy on enemmän kuin oikeutettu pääsemään Unohdettujen Levyjen katsastusasemalle. Syynääminen tapahtuu kliinisesti ja oraalisesti mutta luotettavasti niin ettei tietoja luovuteta muille kuin niistä kiinnostuneille. Kumihanskat koprissa tutkitaan ne paikat joihin ei aurinko, kieli tai levyn- neula yllä. "RÄPS!" Riisukaa miss Charlotte. Tutkitaan mitä medusanne oikein groovaa.

Charlotte on vähän niinku:
Eric Ganz – Laulu
Nick DiBacco – kitara& tausta joigu
Vinnie Cacciotti – kitara
Chris Colovas – Basso &tausta mylvintä
Eric D. Brewton – rytmi& tausta äänähtely

1."Medusa groove" Aika on kohdellut kovalla kädellä Charlotte- pelimannien hiuspohjaa mutta pääasia on että soitto kulkee! Levyn nimikkobiisissä on fiilistä ja mukavia kerroksia jotka tekevät siitä yhden tämän vuosituhannen klassikoista. Biisin Aerosmith vs.Billy Idol gruuvi lyö tajunnan euforianmeren aalloille. Lopun hiimailu sallii orgasmin saaneen kellua paratiisimaiseen poukamaan, missä palvelu pelaa ja wc- paperissa on aloe veraa. Toimii livenä. Toimii levyllä.

2."Woman behind the eyes" Keskitempoinen nuotioblues- hengittää sopivan sinisenä jotta kertosäkeen vellovalle fiilikselle saadaan happea. Kitaristien Di bacco & Cacciotti työskentely on yhtä pastaa joka ei parmesaania edes kaipaa. Souneihin on löydetty sopivasti "retroa" mikä ei enää tänään ole niin muodikasta, mutta minut ne villitsevät kuin huulet villiintyneiden kiharoiden lomassa. Tuoksuu Great whitelle mutta ei häiritsevästi.

3."Siren" Alun mystiikasta topakaksi rock- palaksi ryntäävä kibale. Kertosäkeen oooooh vonkuminen meinaa arveluttaa mutta enemmän kun biisiä kuuntelee niin "seinäruusu- seireenin" kutsuun turtuu. Kuuluuko tässä Cult vaikutteita? Jotain minulle vierasta tässä on...?

4."Little devils" Jos Kingdom comea syytettiin Led Zeppeliinin apinoimisesta, voi Lenny Wolf (Kingdom comen nokkamies) hätistellä Charlottea pois omasta porstuastaan. Charlotte tekee oman lainailunsa kyllä tyylikkäästi ja rokkaavammin kuin esikuvansa. Alku lupaa rypistystä mutta sitten liutaan Kingdom comen valtakuntaan. Komeasti kaiutetut rummut ja leveä yleisilme järjestävät säkeistössä ja kertsissä juhlat. Soolo-osio on oma hienovarainen kokonaisuus jossa herkästä kuulaudesta noustaan uljaasti takaisin säkeistö/ kertosäkeen ylevään tarjoiluun. Kun odotat biisin loppuvan bändi esittää vielä yhden yllätyksen. Finaali vihmotaan sellaisella raivolla jonka kestoa olisi voinut venyttääkkin. Sen jälkeen olisin hymyillyt väsyneenä mutta onnellisena, lusikallinen jälkeläisiä pussihousun puntissa. Loistava tämä on näinkin. Livenäkin.

5."Miss necrophilia" Vahvasti fiilistä Skid Rown valamaa kivijalkaa vasten rakentava pumppaus , jonka omaperäisyys on jo maatunut. Parasta antia saadaan kitaristi- kaksikon tanakassa kyydissä. Ei tässä mitään vikaa ole. Mr. Sebastian Bach kumppaneineen ehti vain ensin. "Maailman rauhaa!" vastaa miss. Nekrofiili vuosimallia 2010, kuolleen jääkiekkoilija miehensä kainalosta. Byahahahahaa...

6."She get it up" Reilu pari minuuttinen suoraviivainen hurjastelu Sunset Stripin paheellisilla kulmilla. Tässä ei ollut mitään ylimääräistä. Mitään ei puuttunutkaan. Seisomaan sai muttei laukeamaan. Kiusaaja.

7."Got love on the line" Biisin ilakointi 80- luvun New Jerseyn ainoan kiharapään tyylillä ei jätä kylmäksi. Hyvää mieltä löytyy vaikka kylän ämmille jakaa. C- osa ennen soolon tynkää halaa kuulijaa yksinkertaisen aidosti. Vaikka tämäkään ei omaperäisyydellä mässäile on sitä ilo kuunnella.

8."Changes" Liian mietityn oloinen slovari, joka voi olla syynä miksi biisistä jää horkka kapajamaan. Tunnetta on yritetty saada mutta se ei kuulijalle välity. Hyvin toteutettu kokonaisuus ilman fiilistä. Kylmä kuin hukkuneen jenkkakahva tammikuun pakkasilla.

9."Roadhouse of love" Pölyä, lihallista rakkautta ja whiskya. Mukavaa road- henkistä mielikuvituksettomuutta. Parasta antia elävät rumpusoundit joita voisi tarjota yleisempäänkin käyttöön. "Drive in of love"- olisi ollut osuvampi nimi.

10."Ocean of love and mercy" Levy saa uuden alun pienen suvantovaiheen jälkeen. Bändi todistaa tällä teoksella taitonsa eri musiikkityylien yhdistelijänä. Välillä mennään lähes pop- sektorilla, tyylikään saksofonin hölvätessä kultasulalla biisin menoa. Pohjalla on kuitenkin bluesin henki jonka mystinen mieli rokkaa ja pirskahtelee vastustamattomasti. Hienosti tunnetta, hienosti toteutettuna kokonaisuutena. "Sisäinen stingini" muljahti iloisesti!

11."Invisible man" Funk tulee ja soul tappaa! Tässä nyljetään jälleen tyylillä jos nyt ei aivan levyn luxus- hetkien tasolla. Hillitön groove äijillä on ollut levyä tehdessä. Saxofoni pidetään kuvioissa mutta hillitymmin kuin edellisellä vedolla. Linkin live- veto ei anna täyttä oikeutta biisille vaan jää pelkistetyksi esittelyksi näkymättömän miehen anatomiasta.

12."All tied up" Keskivertoa parempi tusinaralli mallia Great white ym. kasari suuruudet. Alun kitaramurinat liippaavat Mötley cruen "Kickstart my heartia". Kaikki legot ovat jees mutta täytebiisin leima on väistämätön tämän kasari- ruhon kyljessä.


Blues- henkisyys yhdistettynä 80- luvun hard rockiin ei sinäänsä ole mikään uusi ja mullistava keksintö, mutta bändi on uskaltanut keventää medusaansa retrohenkisellä yleisilmeellä joka tuo levylle persoonallista makua.
Nostakaa hattua ja tarjotkaa levyn tuottamisessa mukana olleelle Stephen Craigille ryyppy jos äijän jostain yhytätte. Mutta tarjotkaa vain halvinta niin jää kyhnyä vielä Charlotten tuotantoonkin...
CHARLOTTEn "Medusa Groove" on hieno levy. Jos nyt haluaa jostakin murmettaa, niin levy olisi pärjännyt 9- 10 biisillä mainiosti ja paketti olisi ollut timakampi. Nimikkobiisin, "Little devilsin ja "Ocean of love and mercy" kaltaisten herkkupalojen nosteessa ja karmeuksien uupuessa levyn kuuluu jäädä vuoden 2010 unohtumattomiin rock- klassikoihin!

Unohdetaan tämä vuosi ja muistellaan taas unohdettuja vuonna 2011!

Karl S. Puukoski

ps. Unohdin välittää teille vuosi sitten nämä uudenvuoden toivotukset! Parempi myöhään kun... ;)

Vinnie Vincent - Guitars From Hell (1991)

Mitäpä mies tekisi, kun raaka rasva uunissa tirisee? Ja tontut tanssivat hiljaisuudenvalssin kuusen alla. Vuosi on syöksynyt synkimpään pimeyteen. Onko tämä nyt se hell, kun uunissa koristelee +200c ja kitarat kirkuvat luureista korviin? Siis tonttujen taikayö 22.12.2010

Tässä pimeydessä tiedän piteleväni kädessäni ääntä, joka on peräisin jostain arkistojen aarteista ja markkinatalouden julkaisematonta kultaa. Mutta onko kulta sitä mikä kiiltää? Näin yhtäkkiä on siihen vaikea vastata, mutta kutsutaan avuksi Vinnie Vincent Invasion ja Guitars From Hell äänite.

Vincent John Cusano, määräsi äiti huutavalla äänellä! Mitä sinä olet taas tehnyt? Et kai taas ole viritellyt niitä rautalankoja tammipuun oksaan. Siitä metallisesta paukkeesta eivät pidä naapurit, en minä, eikä isäsi. Ei tällä onnenpäiviä aikaan saada!! Oi niitä onnenpäiviä Suzi Quatron kanssa!!

Ensinnäkin mielestäni VV on hemmetin kova kepittäjä. Hän saa kitaran soiton haisemaan, tuoksumaan ja lemuamaan. Mihin ihmeeseen sitä enää korvia tarvitsee?
Mutta mitä tekee Invasion Vinnien taustabändi? Saako helvetillinen guitaramatka tukea??

1. Rocks on fire; Oletko tulessa?? Minä ainakin kovien odotusten kanssa, koska edelliset levyt olivat aika tiukkoja. Biisi tarjoaa tuttua ja turvallista Vinnie-1riffiä. Kieltämättä täytyy myöntää että kitaristi on hyvä, kun pystyy luomaan omasoundisen tyylisuunnan. Muutoin biisi on sellainen vauhdikas ja hiukan hyökkäävä hard rock-kibale. Ja kilometrisoololla varustettuna.

2. Nuke it; Tuttua ja turvallista Invasonia. Tiukkaa helvete-kitaraa ja laulu menee korkealta ja kovaa. Riffit hiukan monotonisen oloisia. Mutta Vinnien läpi biisin sooloileva kitara on tulessa ja näppejä polttaa. Soolossa on matkaa kuin Joensuusta Varkauteen. (Sisäpiirin vitsi, joka ei aukea lukijalle kuin kulkemalla se matka).

3. Shocker; Hmmm. Biisin alusta takatukkainen herra tykkää kovin. Biisi muistuttaa hiukan Boyz are gonna rock biisiä, mutta ei tarpeeksi.. Sanoisin, että alkuperäinen on parempi..

4. Invincible; Selkeästi biisi, josta on yritetty tehdä suurta ja mahtipontista viisua. Biisihän soi isosti ja hyvin soitettuna, mutta se biiseihin kuuluva pop-sielu puuttuu. Ei tästä tullut Love kill tai Ecstasy tyylistä tippalinssiin ja iho-kananlihalle biisiä.

5. Truth; Totuuden nimessä tällä levyllä se juttu löytyy kitaransoitosta. Muutoin biiseistä puuttuu se jokin henki. Tässäkin isoa bassaria, helvete-kitaraa ja sirkkeli-laulua. Lähellä onnistumista ollaan, mutta ei aivan. Kuunnelkaa nyt itse!!

6. Full Shred; Biisissä on jotain jännää. Jotenkin tähän mennessä ehyin kokonaisuus. Sellainen sopivan rouhee rockpala urpoille miksauslavan etupuolelle. (näihin luen mm. itseni).

7. Wild Child; Tämän nimiset biisit tuovat itselleni mieleen tietenkin W.A.S.P (ja silloin puhutaan klassikosta) orkesterin. JA MITÄ TEKEE VINNIE? Heittää rautaisen rock-biisin kehiin. Tämä saa jo minunkin suonikohjuisen jalan taputtamaan latiaa, niin että Uudessa-Seelannissakin sen kuulevat!!

8. Young Blood; Ennakkokuuntelun perusteella levyn paras biisi. Ovatko nämä samoja biisejä?Jeff Scott Soto Vinnie Vincent? Nyt on tämä isäntä ihan pihalla, pajalla, tai muuten vaan?? On ne perkele!?!? Itse tykkäsin enemmän Mark Slaughterin (Joka oli myöhemmin perustamassa Slaughter orkesteria)laulamasta versiosta (siis eka). Mutta mitä?! Biisi on hyvä, mutta valitettavasti kuitenkin kaukana Vinnien parhaimmistosta eli That Time Of Year biisistä, biisistä jonka lumoissa voisin itkeä menetetyn rakkauden verisiä kyyneleitä tai huutaa kaipauksen tuskaa yli seitsemän valtameren.

9. Genesis; Erittäin helvetillisen oudolla kitara-alulla päräytetty biisi. Ei tämä ole biisi vaan omituinen sekoilu jossa ei vesilasista löydy rantaa??

Ja lopuksi sanoisin; ei äiti huutanut riittävän kovasti Vincentille, kun meni ja teki tälläisen levyn?? Totuutta en tiedä, mutta huhut kertoivat, että levy-yhtiö ei olisi suostunut julkaisemaan tätä levyä. No en julkaisisi minäkään, kun tiedän herran ja bändin osaamisen. Kierointa tässä onkin se, että levy on hemmetin vaikea saada, joten se tulisi olla jokaisella itseään asian tuntevalla hard rock-fanaatikolla olla. Mutta eihän sitä voi kuunnella kuin...paria päivää ennen kuin kesäloma loppuu, jotta saa kunnollisen vitutuksen päälle. Nyt kuulen ääniä päästäni. Ei levy huono ole vaan paska, mutta voisin kuunnella sen yhä uudelleen. Antakee nyt armoa.. ei tälläisiä levyjä voi olla olemassa. Kumpi käristyy enemmän? Kinkku uunissa vai mr. Taca Tucaon näppäimistön ääressä, Arrggg. nyt sekoan ja kuuntelen...Sabrinaa

V2 - Out to launch (1990)

V2- raketti oli Adolf Hitlerin Englantia ja Belgiaa vastaan käyttämä politiikkansa terästäjä. Se oli myös maailman ensimäinen ballistinen ohjus, jos se tieto nyt jotakin sattuu kiinnostamaan. Yksin Lontoossa "veekakkoset" tilsivät tuhansia ihmisiä hengiltä. Raketin suunnittelivat NSDAP- puolueen jäsen SS- majuri Wernher Von Braun ja Helmut Gröttrup työryhmineen (wikin mukaan). Kun sitten kävi niin että "AH wöörld diströi oy" meni konkkaan ja selvitystilaan, päävelkojat halusivat tietenkin AH:n johtoa tilille niin kuin historiankirjoihin on kirjoitettu. Nämä nimeltä mainitut herrat he kuitenkin siirsivät omiin firmoihinsa jatkamaan siitä mihin he "Aatun" kanssa jäivät. Von Braun siirtyi tekemään "paperiliittimiä" jenkeille ja Gröttrup löysi askartelua ja näppihommaa kerhotoveri Koroljovin "neukkulasta". Palkkakin oli sen mukainen ettei tarvinnut äijien köyhille moikkailla.

En vain ymmärrä miksei arkkitehdille löytynyt jobia tuhoisan sodan jälkeen? Koulutettiinko tuohon aikaan liikaa arkkitehteja? Oliko Albert Speerin palkkavaatimus liian kova vai löytyikö Albertin työhistoriassa epäilyttäviä aukkoja? Epäonnistuiko hän ryhmäkeskustelussa? Haisiko hengitys?

Kysymyksiä herätti myös biisi jota kaverini soitti lähes 20 vuotta sitten. Muistin biisin olleen akustinen ja olin kovasti diggaillut kibaletta mutta siihen se jäikin. Tuolta(kin) osin muistissani oli iso mustaaukko KUNNES sitten pari päivää sitten jostain aivosolukkoni erittämän metaanin mukana mieleeni nousi bändi ja biisin nimikin kirkkaana kuin puhdas posliini. V2:n albumilta "Out to launch" biisi "Firefly" lopetti viimeinkin karkumatkansa mieleni eksyttävillä käytävillä.
Olisiko ollut helpointa kysyä biisistä kaveriltani joka biisiä minulle soitti? Varmaan.

Bändin perustivat vuonna 1988 pornopumppu S.A.D.O:n kitaristit Simon D"Brouier ja Alexander W. Reich sekä rumpali Matti Krebs. Mikin eteen saatiin Tommy Heart (Zeno, Uli Jon Roth, Fair Warning, Soul doctor) ja samana vuonna tehdä suihkaistiin debyytti V2:n, ja levyn tiimoilta lähdettiin Helloweenin matkaan Englantia kiertämään.
Oli kulunut 44 vuotta siitä kun V2 oli viimeksi aiheuttanut tinnitusta ja nyrkin punomista saarivaltiossa.
Tämä rauhanomaisempi pyrotekniikan esittely meni menestyksekkäästi mutta siitä huolimatta Tommy Heart päätti hypätä Zeno:n kelkkaan. Tilalle saatiin rouhea ääninen Ralf "the rat" Dohanetz. Samaan syssyyn kitaristiksi Simon D"Brouierin tilalle vaihtui Joannis Steeva. Tällä kokoonpanolla juonittiin laukaisualustalle V2:n seuraava pitkäsoitto, ja ulos se laukaistiin elokuussa 1990.

Oliko levyllä muitakin biisejä kuin "firefly"? Mikä mätti kun levy jäi unholaan?
Nyt riittää kysymykset. On vastausten aika.


1."Hungry for you" Siististi tuotettu hard rock- pala jonka parasta antia on mieleenpainuva kertosäe ja mukava soundinen yleisilme. Lyriikat on kierrätystavaraa 80- luvulta jotka eivät jätä sanomaa arvailujen varaan. Nälkä on ja panettaa. Runopojat ja puunhalaajatytöt saavat tästä välikorvan tulehduksen.

2."Take me home" Helppo ja karikot kaukaa kiertävä viisu jonka kertsi menee samalla kaavalla kuin edellisessä kurnuumisessa. Niin mitään sanomaton että ei pysty edes ärsyttämään. Oikeastaan tästä ei kykene sanomaan oikein mitään ja sekös ärsyttää!

3."Mean machine" Edelleen jatketaan edellisen vuosikymmenen kierrättämistä mikä tehdäänkin musiikillisesti mukiinmenevästi. Keskitempoinen kone jonka päästöistä löytyvät kaikki ainesosat KISSin ja BON JOVIn väliltä. Lyriikoiden ensisäkeistö ja kertosäe kertoo millä tasolla mennään:

Looks like a queen, like a dynamite dream
Hot little sister, sweet sixteen, oh, babe
Still in school, breaking all the rules
Messing around, nobody's fool, hey
Friday night's for dancing
Right time for romancing

Kertsi:
Like a mean machine
Do you know what I mean?
Bad, bad woman
She's dynamite
All through the night
Bad, bad woman, hey
Like a mean machine
Do you know what I mean?

Niinpä. Jos V2 vielä tänään nousee lauteille ja punastelematta tämän esittävät niin se on vakava paikka kaikille tyttölapsen omakseen tunnustaville . Kaikki 16 vuotta täyttäneet tyttäret patteriin kiinni ja siveysvyöhön nahkapaskalla lisää reikiä! V2:n konserttiliput roviolle ja bändi on talutettava tukkapäästä kaupunginrajojen ulkopuolelle! (Mitä vuodet ja isyys ovat tehneet minulle...!?)

4." I"m insane " Bändiltä vauhdikas tilitys omasta mielentilasta. Niinkuin hulluuden ja nerouden raja on häilyvä, kiikkuu tämäkin biisi turhuuden ja kuunneltavuuden rajalla. Kuunneltavuus vei voiton, mutta vain vaivoin. Kertsin laulussa on jotain tuttua?

5." Firefly " Tätä ballaadia hain muistini syövereistä vuosia. Biisin pienieleinen mahtipontisuus toimii. Haurasta ja kuulasta tulkintaa saksalaisella korostuksella värisyttää ilman nostalgian tuomia säväreitäkin. Laatu slovari- hattara illan viimeisiksi hitaiksi nuorisotaloille ja kylän discoiltamiin. Tämä biisi tuntuu iholla, maistuu huulilla ja tuoksuu sormissa.

6."Knock" me out" Laulajamme Ralf vetelee välillä kuin Rob Halford mikä on tietysti mielipiteitä ja -kuvia nostattava asia. Mukavasti jytisevä "aito" live joka ei kerjää persoonallisuus pisteitä mutta joka toimii kuin Lieksalaisen heteromiehen Toyota corolla. Kuuntelemalla tätä ei rikki saa.

7."Still alive" Mukavasti tunnelmaa raukeasta makoilusta valkoisen käärmeen iskuiksi vaihteleva vemputus, jonka kertosäe olisi ansainnut paremman nosteen. Soolo- osiossa coolia fiilistä, mutta kokonaisuus ei saa suoristettua selkäänsä jotta meno olisi uljaaksi äitynyt.

8."Kick it down" Täysiverinen kasari- brassailu hyvällä fiiliksellä työstettynä. Kliseitä käytetään tyylikkäästi eikä niissä säästellä. Biisi on kuin suklaa. Jos siitä tykkää ja syö liikaa voi siitä saada ähkyn, mutta jonkun ajan kuluttua sitä huomaa haluavansa lisää. Toimii bissenkin kylkiäisenä.

9."Ashes to ashes" Jos biisiin olisi istutettu messevät vokaloinnit ja sovitukseen olisi satsattu olisi homma voinut olla kärki vetoja. Näin tämä ei pistä tojimaan. Hieman jää maku biisin raakileesta jota ei oltu keretty tehdä valmiiksi kun studioon rumuttiin keppanasäkin kanssa. Kitara jutuissa ja yleisessä menossa on kyllä fiilistä mutta instrumenttaaliksi liian ideaköyhä.

10."Ride on" Bändi laukaisee viimeisellään ilmoille parasta osaamistaan. Temmonvaihteluita, nyansseja ja helposti hengittävää pruuttailua jota kuuntelee jalka läpättäen mutta ihohuokoset tuulelta turvassa. Bändistä huokuu kyllä hieno fiilis ja tyylitaju josta sakeena pojoja.


Toivoa sopii että "wikiliiksi" paljastaa mitä tapahtui V2:e tämän levyn jälkeen. Minulle se ei selvinnyt vaikka yritin sitä ylitöinäni selvittää. V2:n "Out to launch" on toimivaa kasarihenkistä hard- rockia jolla hyvästä yrityksestä ja tyylitajusta huolimatta oli liian kosteat ja laimeat nallit jotta se olisi voinut pärjätä noihin aikoihin noussutta suurta saatanaa (grunge) vastaan. "Firefly" tulee elämään mukanani nostalgia- trippinä, eikä levy tuhmennakkaan jos sen läpikin silloin tällöin pyöräyttää. Kasarihenkiselle kelpo hankinta. 6,5/ 10

Nippelitietona ilmoitettakoon että V2- raketin osumatarkkuus oli vain 50% joten hutejakin tuli. Toisaalta tuolla sihdillä olisi saatu torpattua joltain grunge- pitkäsoitolta puolet biiseistä unholaan!

Karl S. Puukoski

Ps. Koin toisenkin selvän hetken kun muistin kibaleen joka varhaisteininä räjäytti pankin! Uriah Heepin 'Free and easy'- biisissä on kuultavissa henkilökohtainen alkuräjähdykseni, josta siamilaisuus rock- musiikin kanssa sai alkunsa.

Annihilator - Alice In Hell (1989)

Pienenä pentuna, ihan naskalina, minulla oli kova usko, että Kanada on täältä Suomesta katsottuna kaikkein kaukaisin maa, mitä olla voi. Totuutena pidettiin myös sitä, että Kanadassa kasvaa hirveästi vaahteroita ja että niissä kaikissa on ihan jättimäiset lehdet. Sittemmin tuli Kummeli, joka teki Kanadasta myös oikean vastauksen kysymykseen kuin kysymykseen. Vaan vaikka kaiken tuon huiman tiedon tiesin jo tuolloin, niin enpä silloin tiennyt, että sieltä oli kotoisin myös bändi nimeltä Annihilator. Kyseisen orkesterin vinyyli löytyi hyllystäni jo vuonna 1989 ja löytyy se edelleenkin. Ostin sen ihan Alison Hell-biisin musiikkivideon perusteella, jossa Jeff Waters veti niin komean soolon! (Vhs-kasetilta löytyy vieläkin. Nauhoitettu Headbanger's Ballista. Ken muistaa?!).

Lisättäköön tähän vielä se, että olen aina ajatellut Kanadan olevan minulle sopiva maa. Johtunee lähinnä siitä, että olen kirpeän syksykelin ihminen ja sisuksissani olen aina uskonut, että Kanadasta löytyy juuri semmoista säätä ympäri vuoden. Menen vielä joku päivä asian tarkistamaan.

Mutta se Annihilator...kitaristi Jeff Waters on pitänyt bändiä jo vuodesta 1984 omana hiekkalaatikkonaan, jolla on mellastanut tahtonsa mukaan. Varmasti suurelta osin ihan oikeutetustikin. Ukkoa on tullut ja mennyt. Joka levyllä on uusia pärstävärkkejä ja pakka vaihtuu tiuhaan. Itselle pistää silmään mm. rumpali Mike Mangini, jota pidän kovan luokan kannuttelijana ja on tehnyt työnsarkaa myös Extremen ja Steve Vain palkkalistoilla.

Jeff itse on soitellut nuorena kloppina hieman myös klassista kitaraa, mikä alkupuolen tuotoksissa kuuluukin. Hiukan töksyvästi tosin. Siis ei se soitto töksy mutta biisien osanvaihdot kylläkin. Aika erilaisista aineksista on kasaan liimailtu. Joskus moinen askartelu Eri Keeperin kanssa toimii ja joskus ei. Ulkonäöltään äijä muistuttaa nyttemmin hieman uransa loppuvuosia pelaavaa jääkiekkoilijaa, mikä hänelle kanadalaisena suotakoon. Eroa on tullut nuoruuden takatukkaan ja viivottimella leikattuun etukuontaloon.

1. "Crystall Ann" Tuli jo mainittua se Jeff Watersin klassisen kitaran soittotausta. No tässä introssa sitä nyt nylon-kielistä akustista näppäillään. Jossain olen lukenut Annihilatorin lukeutuvan trash-metalliin. Minä olen ollut tästä aina eri mieltä. Lasken Jeff-pojan tuotokset melodiseen heavy metalliin (jos nyt pitää luokittelemaan ryhtyä). Luokitten siksi, että minusta oikean melodisen metallin tekijöitä on ihan liian vähän. Laadukkaan etenkin. Ei tämä mikään erikoinen intro ole mutta ovatpahan ekalle levylleen saaneet vähän väriä.

2. "Alison Hell" Levyn helmi. Hienoja kitarakuvioita, osien erilaisuudesta huolimatta miellyttävää vaihtuvuutta. Laulukin jostain syystä kelpaa korvaani tämmöisenään. Semmoista King Diamond-meininkiä sieltä löytyy. Ja se soolo! Se on edelleen komea. Se lähtee lennokkaasti, siinä on hienossa suhteessa erilaisia elementtejä ja se osaa hengittää välillä. Alexi Laiho (joka muuten tunnustaa Watersin yhdeksi esikuvistaan) on vielä kaukana tästä. Ja varmaan tulee pysymäänkin. Ei isojen poikien liigassa meuhkaamisella pärjätä.

3. "W.T.Y.D." Tästä ajasta katsoen voisi sanoa, että onhan tämmöistä kuultu, mutta ottakaapa kitarointia kuunnellessa huomioon, että tämä tuli jo vuonna 1989. Mm. tämmöisistä kuvioista johtuen Waters on nostettu modernin heavy metal-kitaroinnin suureksi esikuvaksi ja vaikuttajaksi. Taas on kuultavissa, että biisintekotaidot eivät ole olleet ihan yhtä vankalla pohjalla kuin soittotaidot. Scotch-teipin kanssa on laiteltu paloja peräkkäin. Mutta on siitä silti kipale syntynyt.

4. "Wicked Mystic" Tämän viisun alun voisi laittaa suoraan vaikka Metallican Kill'em All - Master Of Puppets välisen ajan levyille ja täydestä menisi. Vaihtaisi vain laulajan. Paremmista sooloista tietäisi, että ei ole Kirkki asialla ;) No laulun puolesta täytyy sanoa, että olisin minäkin laittanut laulajan vaihtoon tämän perusteella. Jos joskus aiemminkin olen miettinyt, että miten hyvän jostain biisistä saisi laittamalla vaikka Sebastian Bachin siihen laulamaan, niin nyt olisi taas sen paikka. Ihan ok pohjat, mutta heikko laulu. Tämän levyn kiertueen jälkeen laulaja Randy Rampage menikin vähäksi aikaa taas D.O.A.:han treenailemaan.

5. "Burns Like A Buzzsaw Blade" Melekosta paahtoa, sanonpa vaan. Polttelee kun sirkkelin terä, sanoo jo biisin nimikin. Treenibiisi kitaristien oikealle kädelle. Siinä jänne vinkuu ja lihas huutaa. Hilivatun laulaja, nyt se alkaa jo vähitellen ottamaan korvaan, eikä millään latinon miehekkäällä tavalla. Saati hyvällä tavalla. Yläasteella ja lukiossa tuherreltiin bändien logoja penaalin kylkeen juuri tämmöisten soidessa päässä.

6. "Word Salad" Nuppisalaatti paremminkin. Melkoista soopaa tuo sanoitus- ja laulupuoli. Yritin taas kerran kuunnella kappaletta niin, että suljen korvistani laulutaajuuden kokonaan. Mutta Voima ei ole minussa niin vahvana, että olisi onnistunut. Kuunnelkaas tuossa 2:20 kohdalla kitarointia, siinä on yksi Watersin tavaramerkeistä. Ja perään taas erikoinen osanvaihto siihen klassiseen vivahtaen. Mieluummin niitä kuin sitä hardcore-kitarisannäyttäjää. Komeat soolot. Ei ihme, että Megadethin Dave Mustaine on aikoinaan pyytänyt Jeffiä pariinkin otteeseen porukkaansa. Vaan ei saanut.

7. "Schizos (Are Never Alone) Parts I & II" Kun laittaa kappaleelle tuommoisen nimen niin se sopivasti oikeuttaakin laittamaan sinne mitä vain treeneissä keksittyjä riffejä ja osasia. Kun vertasin Watersia alussa jääkiekkoilijaan, niin pitää sanoa, että noilla ranteilla tekisi jo maalejakin. Aika näppärää ja nopeaa. Ja mikä parasta: tässä viisussa ei paljoa laulella! Jotain koittaa ääntänsä aukoa, mutta flunssassako lienee.

8. "Ligeia" Nyt se Dave Mustainen toive sai ymmärrystä taaksensa. Tämä kipale kävisi suoraan Megadethille ihan kaikilta osin. Joku vanhempi biisi heillä on ihan tämänkaltainen. En nyt vain saa nimeä päähäni, mutta uskokaa pois silti. Keskivertoveto niin sävellyksen kuin soitonkin osalta. Ainakin suhteessa tämän levyn muihin biiseihin.

9. "Human Insecticide" Kultakypärä irtoaisi noilla ranteilla taas tässäkin matsissa. Noihin aikoihin, kun tämäkin levy tuli, oli meikäläisella semmoinen musiikinkuuntelun ajanjakso, että piti mennä aina vain nopeampaa ja kovempaa. Tämmöiset kipaleet vastasivat huutavaan tuskaan. Mutta sitten tuli Paul Gilbert ja nauroi olemattomaan partaansa... ;) Onhan tässä tarkkuutta ja vauhtia, josta voisi taas se Laihon muorin rimpulapoika ottaa oppia. Selkeyttä! Kunnes tuli taas se Paul Gilbert ja minimaalisella säröllä soitti nuppinsa 11:sta asti vääntävät suohon...

Sitä minä en ymmärrä, että millä ilveellä se samainen Laihon kloppi sai itsensä mukaan vierailemaan Annihilatorin levylle? Kai se fanitti tarpeeksi, tai jotain pyllynnuolentaa lie tapahtunut. Toinen asia, mitä en ymmärrä tai ikinä tule hyväksymään, jos vaikka sattuisin ymmärtämäänkin, on tämä grunge. Se tuli ja teki tuhonsa tällekin laadukkaalle metallibändille. Roadrunner-yhtiö oli aikoinaan jopa vaatinut Annihilatoria muuttamaan nimensä ja tyylinsä, jotta diili pysyisi. Niin lähti Jeff musiikkeineen rapakon yli Eurooppaan ja sai pidettyä tolkun mukanaan. Ikävä kyllä bändi ei koskaan niin suureksi kerennyt, että sen "Vetäkää minut kiikkuun, kun olen itse niin nahjus sen tehdäkseni"-grungen jälkeen olisi voinut tehdä oikein grand comebackin. Piru vie, sanon minä!

Vaan olkoon. Grunge kuoli - Annihilator elää. Peli päättyi 0-1 tältä osin. Ja levy saa pointseja 6,5/10. Helmibiisi joukossa, mutta karu laulu ja hiomattomasti toisiinsa niitatut biisien osat vievät parasta terää. Vaikka numeroissa tuo arvio ei niin suurelta tunnukaan, niin tämän levyn ja bändin merkitys on paljon numeroarvoaan suurempi. T: Mr. Tuca Ton

PAGANINI - It's a long way to the top (1987)

Olemme aina ihailleet virtuooseja jotka hallitsevat alansa häikäisevällä taidolla ja tyylillä. Virtuoosit päästävät tavan tallukat näkemään ja kokemaan jotain "yliluonnollista" maailmassa jossa ei uskota ennen kuin nähdään jutut omilla silmillä. Elämään saadaan hieman taikaa kun saamme nähdä näitä alojensa huippuja puuhissaan.
Jokaisella on omat virtuoosinsa yhteisesti tunnustettujen lisäksi. Minulle tuon "arvonimen" alle kuuluu ihmisiä elämän eri osa-alueilta.

Urheilun saralta on helppo nimetä vaikkapa Wayne Gretzky, Neuvostoliiton jääkiekko maajoukkue 70- ja 80- luvulta, Diego Maradona ja Matti Nykänen. Aika selviä valintoja. Mukaan kuuluvat myös poliisiluistelun maailmanmestari Kiira Korpi, Kremlin naisvoimistelijoihin siirtospekulaatioissa liitetty Alina Kabaeva, tennistähti Anna Kournikova ja painija Pamela Andersson joiden tekemisestä aistii ylivoiman ja tekemisen riemun.

Kulttuurin puolelta ensimäisenä mieleen nousevat näyttelijöistä virtuoosikerhoon edelleenkin aliarvostettu Mickey Rourke, Bruce Willis ja Juha Veijonen. Muitakin on mutta em. nimet muistan ja osaan ne kirjoittaa.
Naisnäyttelijöiden kerma ei kalpene karjuille. Monipuolinen ja älykäs Ashley Judd, muikea Marilyn Monroe ja herkkä Pamela Andersson eivät jätä kylmäksi. Hulluutta olisi jättää listan ulkopuolelle Satu Tuomisto joka olisi virtuoosi jos ryhtyisi näyttelemään... tai laulamaan... tai tanssimaan tankoa... tai...

Kokiko virtuoosi- arvonimi tilityksessäni inflaation ja merkityksen halvaantumisen? Epäilemättä.
Enkö ymmärrä "virtuoosi"- sanan merkitystä ja sitä titteliä kantavan ylevää mestarillisuutta omassa genressään?
Ymmärrän mutten niin kuin pitäisi.
Tunnenko riittämättömyyttä ja rajallisuuden tunnetta itseni ilmaisussa ja jonka aiheuttaman ahdistuksen puran kateellisena panetteluna?
Varmasti, bodylanguage mukaan lukien.
Olenko mielestäni hauska kun vähättelen lahjakkuutta ja kovaa työn tekoa?
Se on siinä ja siinä...

Paneteltu on virtuooseja myös musiikin puolelta jo vuosisatoja. "Pirun kanssa vehtaajaksi "parjattiin viulisti Niccolo Paganiniakin (1782-1840) tuota aikansa kiistatonta viulun soiton mestaria jonka taitojen alkuperää aikalaisensa kilvan veikkailivat. Joidenkin mielestä Niccolon taidot olivat lahja taivaasta (Niccolon äidin, Teresan, iltarukouksen saldona) , mutta enemmistö kallistui mielipiteessään siihen että Niccolo oli tehnyt diilin Hjallik... eikun itsensä paholaisen kanssa. Esimerkkinä vuonna 1800 ja jotain, oli joku Milanon konsertissa parvella istunut nähnyt miten vihtahousu oli vemputtanut Niccolon jousikättä niin perkeleesti.
Oli miten oli, Niccolo Paganini oli aikansa palvottu viuluvirtuoosi jonka suosiosta saa hyvän kuvan kirjasta "Paholaisen viuluniekka",(Saussine, 1959) Kirjassa kerrotaan miten aikansa kuuluisuudet alkoivat väkertää runojaan ja sonaattejaan tyyliin "alla Paganini", joissa jokaisen rivin ensi kirjaimet pystyyn päin kirjoitettuna muodostivat yhdessä sanan Paganini. Italialaiset ja Saksalaiset ylistivät kilvan tätä "taitureiden kuningasta" "viulun jumalaksi" ja eikä enempää eikä vähempää kuin "jumalan pojaksi". Michael Jackson- vainaan titteli "king of pop" ei tunnukkaan enää yliampuvalta.
Aikansa muotokuva maalarit kilpailivat siitä kuka saa kunnian ikuistaa tämän virtuoosin kuvan jälkipolville. Näyteikkunoissa oli esillä näitä Paganini- jumalankuvia kaikkea sorttia jättiläismäisistä kivipiirroksista miniatyyreihin. Kahviloissa, makeiskaupoissa ja ravintoloissa vedeltiin Niccoloa poskeen marsipaanikuvina, leivoksina ja ruokalistojen tarjoamina "a la Paganini"- herkkuina.
Nuoret kaunottaret jäljittelivät hänen kampaustaan ja miestenpuvut, hatut, solmiot, paidannapit ym. ym. täytyivät olla "alla Paganini" jos tahdoit olla in Wienissa tuohon aikaan. Biljardipöydässä tapahtunut onnistunut lyönti oli "a la Paganini"!
Voisi sanoa että Mr. Paganini oli onnistunut hienosti tuotteistamaan itsensä. Turha kai on mainita siitä "pikkusuolaisen" määrästä mitä tämä aikansa virtuoosi sai napostella ja "jousellaan" vinguttaa.

Niccolo Paganinin kuoltua meni lähes 140 vuotta ennen kuin seuraava Paganini riehui lavoilla ja takahuoneissa. Sveitsiläinen Marco Paganini päätti jättää "Michael ja Rudolf Schenkerin sisko Barbaran"- pumppu VIVAn, ja kokosi bändin jonka nimeksi hän antoi kaikkien, myös itsensä, yllätykseksi PAGANINI.
1985 raapaistiin heti kokopitkä "Weapon of love"- albumi jolle oli erehtynyt myös hitiksi noussut "Berlin by night"- kibale jonka video ei juurikaan sykettä nosta mutta on nyt 25 vuotta myöhemmin nostalginen trippi muurin sille puolen.
1987 oli sitten esittelyssä olevan "It"s a long way to top"- kiekon aika nähdä päivänvalo. Samana vuonna Paganini kiersi eurooppaa itsensä MÖTLEY CRUEn kanssa, josta kuin todisteena on vinyylin sisäpussiin saatu Tommy Lee virnuilemaan.

Mitä Paganinin "It"s a long way to to top" sitten on. Virtuoosimaista soittoa ja laulua? Virtuoosimaisia sävellyksiä pullollaan? Suuria tunteita ja sanomaa ähkyyn asti? Jos levy sitä tarjoaa niin markkinointiosasto voidaan taluttaa Berliininmuuria vasten jos sitä vielä jostain pätkä löytyy.

1."It's a long way to the top" Nimikkobiisin kitarariffi pelmauttaa mieleen vahvasti Def Leppardin. Biisissä on tarttuvuutta josta takeena on ärsyttävyyden rajoilla jollottava, mutta mieleen jäävä kertosäe. Kitarasooloon oli saatu henkeä ja on biisin parasta antia. Teininä tykkäsin tätä kaverin kanssa kännissä päräytellä. Miksiköhän? Olihan maailma jo silloin parempia biisejä pullollaan vaikkei tämäkään toivoton vedätys ole.

2."Rich girl" Terhakka tempoinen, Kix- henkinen jumputus ilman hienouksia. Sanomana joka pojan haave jos "kalkkunankaula" ei enää toimi tai riihikuiva menee liukkauden edelle. Biisi on laatikkomainen eikä oikein pääse eloon vaan kumisee tyhjyyttään. Marco P. on Marc Storacen ja Bon Scottin äpäräpoika äänensä puolesta.

3."Salted water kisses" Tyylipuhdasta kasarirassausta Kissin viitoittamalla raitilla . Edellistä mielenkiintoisempi keskitempoinen imuttelu joka jättää janon. Ehjä kokonaisuus vaikka ei nousekkaan valioittensa joukkoon. Marcon virtuoosimaisuus jää vielä odottamaan itseään onnistumisesta huolimatta.

4."One of a kind" Hyvä henkinen jytkytys joka pääsee elävässä elämässä todennäköisesti paremmalle hapelle. Bändi toimii mukiinmenevästi eikä Marco P. tällä vedolla tahraa nimensä mainetta jos nyt ei tuo myöskään mitään lisärvoakaan.

5."Our rock will find a way " Ajanhenki ja bändin esikuvat yhdistyvät tällä pirteällä ja lähes yltiö positiivisella biisillä. Alkoholisoituneet ja yli 20 vuotta pinnalle yrittäneet muusikon raadot saavat tästä biisistä tippaa silmäkulmaan, pontta jossitteluihin miksi ollaan vieläkin kellarissa ja huuruista uskoa huomiseen. Kyllä se siitä vielä...

6."Mr. big mouth" Mitään sanomaton uhoaminen tuotannollisilla pikku jipoilla eivät onnistu tekemään tästä kuunneltavaa biisiä. Tyhjiä ideoita Marco Paganinin epäuskottavan lätinän alla puudittivat perseen ja korvat. Käyn kaljan ja mietin kummalle kyljelle Niccolo P. kääntyy haudassaan.

7."Hold you back" Tällä biisillä bändi korjaa äskeisen katkokävelynsä komeaksi askellukseksi pitkin hard rock- avennueta. Säkeistö on kelpo pullaa mutta kertosäkeen tarttuvuus lyö tyytyväisen hymyn naamariin. Kertsin stemmoissa on linjakkuutta ja iskevyyttä. Levyn kärki tuikkauksia ehdottomasti.

8."For your love" Levyn pakollinen kostuttaja tulee tässä. Tyyli pysyy ajan mukaisesti kliseisen niljakkaana eikä kenellekkään jää epäselväksi että vonkaajan aika on pitkä. Kitarasoolon viipyilevä lähtö nostaa tämän puolijäykän puristelun arvoa.

9."Get ready" Alku ei lupaa hyvää teennäisine yleisön huudatuksineen. mutta kun kertsi koittaa huomaan jammailevani biisiin uppoutuneena. Kokonaisuus on kuitenkin väsähtänyt boogie, jolle kertosäkeen raikkaus on elinehto. Ristiriitainen lopetus levylle.


PAGANINIin "It"s a long way to the top" ei ole virtuoosi- sanalle synonyymi. Levy on kelpo nostalgia- trippi 80- luvulle ajanhenkeä huokuvine elementteineen. Tuotanto on hyvää mutta biisit jäävät sävellyksellisesti keskinkertaisiksi. Hittiä huutaa vaikka jotkut biisit (It"s a long... ja Hold your back) jäävätkin iloisesti korvamadoiksi pälliin pyörimään. Ei levy ja bändi huonoja ole mutta en ihmettelisi jos Niccolo kävisi Marcon unissa joku yö neuvoa antavasti pyörähtämässä... 6,15 / 10

Minulle suurinta instrumenttinsa virtuoosimaista työstämistä on edustanut aina Yngwie j. Malmsteen. Tuo "hurri helvetistä"! Vaikka hän ei juurikaan ole enää tehnyt mitään uutta sitten 80- luvun, on hän suurin soittimensa taitaja joka minut löi virtuoosimaisuudellaan sanattomaksi silloin joskus. Siihen ei kukaan muu ole pystynyt samanlaisella voimalla sen jälkeen. Eikä pysty.

Karl S. Puukoski

Ps. Seurasin suurella mielenkiinnolla Sibelius- viulukilpailuja ja jäin miettimään pientä epäkohtaa. Sibelius- kilpailun voittaja Nikita Boriso- Glebsky kuittasi voitosta 20.000 euroa ja kisan kakkonen Petteri Iivonen 15.000. Vastaavasti bb- voittaja kuittasi 50.000!? Mikä mättää! Nikita ja Petteri voivat lyödä viulunsa lootaan kun vituttaa ja pitää taukoa mutta Big brother- porukan pitää olla itsensä kanssa 24/7! BB-työläiset on palkkakuopassa!