Twisted Sister - Stay Hungry (1984)

Haluatteko rokata?? Siis HALUATTEKO ROKATA!!! Minä ainakin halusin ja niin halusi Twisted Sisterkin vuonna 1984. Muistan sen päivän kuin eilisen, kun kuulin kyseistä bändiä ja levyä ensimmäisen kerran. Istahdin luokkakaverini olohuneessa korituoliin ja kuulohermoni täytti ääretön äänivalli, joka sai minut suorastaan nälkäiseksi kyseistä bändiä kohtaan. Jäin nälkäiseksi... Toisen taistelun koin itseni kanssa, kun näin orkesterin maamme televisiossa ensimmäisen kerran, mutta se on jo eri tarinaa.

Orkesteri on saanut alkutahtinsa vuonna 1972 ja haki paikkaa ikuisuudessa yli 10 vuoden ajan kunnes laukesi... osui ja upposi..

Suurella kunnioituksella ja tunteella lähden kelaamaan jo keski-ikäistyvän ihmisen korvin tätä kyseistä albumia, jonka kannessa riehutaan todennäköisesti naudan sääriluun kanssa.

Vieläkö kokonaisuus on korville namia vai olenko liittynyt jo pappa eppujen aktiiviseksi kuuntelijaksi??

1. Stay Hungry; Suht´ nopeatempoinen ja raudanmakuinen rockveto, jossa laulun nostattama väliosa saa minut viehtymyksen valtaan. On bändillä pokkaa heittää ensimmäiseksi biisi, jossa jäädään nälkäiseksi. Ja minähän jään. Tyylikäs kitarasoolo ilman trapetsikikkoja ja muutenkin toimiva.. 9/10

2. We`re not gonna take it; Se pankin räjäyttäjä. Jos kasariluvulla halusit, että jenggi laulaa niin se täytyi tehdä yksinkertaisesti ja tyylikkäästi. Juuri näin.. 9,5/10. TÄLLÄ PÄÄSEE JO LUOKAN PINKO-OPPILAAKSI.. Muistan kuinka kavereiden kanssa on istuttu vierekkäin ja hakattu polviamme tämän rumpu-riffin tahdissa!!

3. Burn In Hell; Tämä liimaa persuksen tuoliin tai saa rykimään niskat kipeäksi. Mielestäni tämä on heavya johon ei Bodom tai muut vastaavat kevyt-cola orkesterit kykene. Biisissä on uskottavuutta ja häpeämätöntä rock-asennetta. 9,5/10

4. Horror-Teria

a) Captain Howdy: Tämän kaksiosaisen tai kertovan biisin kokonaisuus jää minulle hieman hämäräksi, mutta kohdellaan nyt osaa a) arvostellen. Biisin erittäin murhaavan kitara kompituksen päälle on rakennettu uhkaavan ja voimakkaan oloinen laulumelodia mukavasti mutkitellen. Kertosäe saa ajatukset seilaamaan aavalla ajatuksen merellä jnka aallokosta määräävät kitaran rytmitykset. 9/10

b) Street Justice; Jo biisin alun rupiset kitarasoundit saavat ihokarvat nousemaan pystyyn. Biisin kertosäe on suorastaan seinään naulaava. Kuitenkaan kokonaisuuden kuletus ei ole aivan niin nerokas kuin aikaisemmissa biiseissä.. joten nyt 8/10

5. I Wanna Rock; Suora ja terve haastaminen yleisölle. Ja minähän haluan rockata.. Ei tässä mitään ennätä kirjoittamaan tää täytyy kuulla!!! 9,5/10

6. The Price; Katri-Helena lauloi anna mulle tähtitaivas.. Mutta sen antoi jo Twieted Sister tällä biisillä!! Kuunnelkaa kitaristin vuodatus biisin alusta!!! 10/10!½! Hitto jos tää bändi tulee kotikaupunkiini keikalle, niin en osta lippua vaan koko hallin!! Kuinka vanha heavyurpokin voi kyynelehtiä biisin tahdissa... Onneksi ette tätä näe...

7. Don´t let me down; Tällä biisillä bändi ottaa taas nopeat bassot ja rummut käyttöönsä.. Suorastaan tappoa, mutta kärsii edellisen biisin yltäkylläisestä hyvyydestä!! 8,5/10

8. The Beast; Levyä lopettelevia rankkoja raitoja. Kun bändi on tarjonnut suorastaan jysäri biisejä useita peräkkäin, niin tämä biisi on kuin laskisi pulkalla jäävuorelta alaspäin. Huikan töyssyjä ja hiukan lumipölyä. Rento vauhti ja väistellään jääkarhuja.. 8/10

9. S.M.F; Hyvä levy sisältää 10. biisiä niin tämäkin.. Mitä? ihmettelettekö juoksevaa numeroa. Huom. yhdessä biisissä oli a ja b osat joten tavallaan tämä on 10. vetäisy.. Ja loppu ilotulitusta kaivataan tässä se tulee your SMF. Mikä lie mother Fuck*r 9/10

Vuosien jälkeenkin tämä levy on tykki! Ainakin minun munuaisissa tuntuu kyseinen julistus. Harmittelen vain, että bändin muut tuotokset eivät aivan samaan ole yltäneet, mutta mitäs siitä jos yksi teos on näin hyvä!! Kokonaisuus 9/10 Ja seuraavan viikon autoradioni saa nauttia kyseisen klassikon kosketuksesta.. mr. Taca tucaon kiittää!!

Stuart Hamm - Kings Of Sleep (1989)

Tätä kirjoittaessa ovat ylioppilaskirjoitukset taas menossa. Itsellä ovat jo sen verran kaukana takana, että on päässyt paras tieto ajukopasta karkaamaan. Tuskin menisi läpi mikään osio. Kirjoitin minä reaalissa jotain kemiaankin liittyvää - muistaakseni ainakin. Kemiaanhan kuuluvat mm. alkuaineet. Tiedättekös mitkä ovat tilastojen mukaan maailman harvinaisimmat alkuaineet? Minäpä kerron. Kultaa pidetään kalliina sekä harvinaisena. Sitä se onkin, vaikka lähes jokaiselta löytyy parin karaatin rihkamaa kaapistaan, kuten rippilahjaksi saatu kaulaketju tahi työpaikan lahjoittama rannekello 30 vuotta kestäneestä orjuutuksesta. (Ei, se Thaimaasta ostamasi kello ei suinkaan ole aitoa kultaa vaikka myyjä niin vannoikin. Harvinainen on nääs myös kallista.) Niin, se kulta on vasta #7 harvinaisten listalla. Harvinaisin on Iridium, sen pitoisuudeksi sanotaan 0,3mg/tonni.

Kaikkea muutakin harvinaista ja huvittavaa vastaan tulee. Atari 2600:n Gamma Attack on rankattu harvinaisimmaksi peliksi. Ebayssä joku hullu kyselee sillä puolta miljoonaa dollaria. Tai no, hullu lienee se, joka maksaa.

Vaan minäpä tiedän jotain vielä harvinaisempaa kuin mikään edellä mainittu. Tämän asian tiimoilta on niin monta vitsiäkin, että sekin kertonee asian eeppisyydestä jotain. Lähdetään purkamaan harvinaisuuden salaisuutta ja jännitystä mukavan musiikin myötä. Toimituksen levylautaselle lyödään bassosuuruus Stuart Hamm: Kings Of Sleep (1989). Herra Stu Hammin toinen soololevy, kaikista tähän mennessä julkaistuista 5:stä.

1. "Black Ice" Usein kun sanotaan, että basistin huomaa vasta, kun se puuttuu, tai se ei soita esim. kännitilastaan johtuen. Totta sekin. Mutta huomaisitko Toyota Corollan autojonon keskeltä? Et varmasti. Huomaisitko samaisen Corollan, jos se johtaisi F1-kisaa. Varmasti huomaisit. Tässä biisissä huomaat heti alusta, että basisti on paikalla ja soittokunnossa. Parasta antia ovat kitarasoolon jälkeiset osiot. 3:40 jälkeen vasta iloitellaan. (Mitä yhteistä on salamalla ja basistin sormella? Kumpikaan ei osu kahta kertaa samaan paikkaan.)

2. "Surely The Best" Jason Newstedtin alkuaikoina Metallicassa hänen bassoraitansa miksattiin lähes kuulumattomiin. Parhaimmillaankin basso saattoi vain toistaa komppikitaran pohjanuotteja. Tässä biisissä Stuart näyttää miten bassolla voi hoitaa tyylikkäästi sekä kompin, melodian, että yleisilmeen luomisen koko biisille. Onhan siellä kitaraakin, jonka hoitaa ammattimies Harry K. Cody, silloisesta Shotgun Messiah-bändistä. Harry on siis Harri Kemppainen! Tsekkaa! (Mitä eroa on kadulla ja basistilla? Katu kulkee kapakan ohi.)

3. "Call Of The Wild" antaa kitarasooloiluille tilaa ja Kemppaisen muorin pitkätukkapoika antaakin luuttunsa soida. Tämä biisi toimii mainiona oppituntina niille basisteille, jotka eivät soita kuin yhtä nuottia melodioiden tai soolojen alle. Asiat voi tehdä toisinkin ja se kuulostaa vielä paremmalle. Nuoret klopit julistavat usein RHCP:n Flean peukkubassoilua. Tervetuloa Fleakin oppiin tänne. (Basisti tuli armeijaan. Komppanian alokkaat saivat käskyn laittaa joka päivä uudet sukat jalkaan. Viikon kuluttua basisti tuli pyytämään varusvarastolta isompia kenkiä.)

4. "Terminal Beach" Kuten levyn eka biisi "Black Ice", on myös tämä viisu nimensä puolesta viittaus William Gibsonin kirjaan Neuromancer eli Neurovelho. Jälleen koulunpenkkiä nouseville basistikyvyille: rytmiikka bassolla ei tarkoita sitä, että bassonuotti pikataan aina samaan aikaan bassorummun kanssa. Haastava biisi soittaa ja pitää kasassa. (Aina pitkän juopotteluputken jälkeen basisti sai hulluuskohtauksia. Hän kuvitteli olevansa kissa. Se hänet lopulta tappoikin. Hän katkaisi niskansa yrittäessään nuolla persettään.)

5. "Count Zero" ottaa agressiivisen bassostartin, lähes espanjalaistyylisin rämpsäytyksin. Harrin kitara laulelee ja luo itse biisin juonen sekä melodian. Kipale kärsii väliosistaan huolimatta yksitoikkoisuudesta. Hartsan kuviot olisivat voineet olla enempi melodiaa varioivia. (Tohtori kysyi basistilta, milloin tämä huomasi sairastavansa ripulia. Basisti vastasi: Noustessani pyörän satulasta ja irroittaessani pyykkipojat lahkeista.)

6. "I Want To Know" on levyn slovari, sillä vuonna -89 piti jokaisella rokkilevyllä semmoinenkin olla. Ja niin se pitäisi olla vieläkin, paitsi ehkä AC/DC:n levyillä. Tässä biisissä kitarat hoitaa Howard "Buzzy" Feiten, joka jakaa levyn kitaroinnit Harrin kanssa. Hyvin rauhoittava viisu, jossa olisi tilaa vaikka mille sooloilulle. Onneksi sitä ei ole tungettu täyteen. (Mitä eroa on muusikon häillä ja hautajaisilla? No hautajaisissa on yksi humalainen vähemmän.)

7. "Prelude In C" on J.S. Bachia. Noihin kasariaikoihin moni kitaristi todisteli soolotaitojaan vetämällä hihasta jonkin klassisen klassikon. Useimmiten kovan tiluttelun. No tämä ei ole tilutusta vaan kaksi ja puoli minuuttinen yksinkertainen teos. Sanoisinko, että välisoitto. Kaipa se Stuart on vaan sattunut pitämään siitä? (Mitä yhteistä on ihokarvalla ja basistilla? Jollei ne haittaa, niin antaa olla.)

8. "Kings Of Sleep" taipuisi moneksi. Siitä saisi pienellä sorvauksella kauniin kipaleen vaikka Katri Helenalle tai lasten tuutulaulun. Olettekos muuten koskaan laittaneet merkille, että parhaat hempeät melodiat ja fiilikset syntyvät, kun soittimissa ovat kovat rokkijätkät? Kitarassa näistä kahdesta se rokimpi, eli Harri. Stu pysyy omalla tontillaan ammattimaisesti ja antaa tilaa muille sekä itse biisille. (Kitaristi: On se kumma, kun aamulla aina sojottaa pystyssä. Basisti: Samanlainen se on minunkin tukkani.)


Niin se on, että siitä puhe, mistä puute. Aina niitä basisteja pistetään halvalla ja kyllähän niistä totta puhuen paljon huvia irtoaakin. Tai itkun aihetta. Mutta kuitenkin kaikki kaipaavat sitä basistia ja tahtoisivat sen paljon puhutun ja vitsaillun bassosoolon kuulla ja nähdä. Halleluja! Älkää etsikö enää. Maailman harvinaisin asia on löytynyt. Tässä on teille basisti, Stuart Hamm, joka osaa soittaa bassoa, soittaapa vielä loistavasti, osaa soittaa bassosoolon, soittaa paremmin kuin useimmat muusikot millä tahansa soittimellaan, osaa tehdä biisejä, kitaristit tahtovat hänet levyilleen ja hän on tehnyt 5 soololevyä, joita kestää kuunnella. Eivät ne levyt ehkä ihan massoille uppoa mutta ei tarvitsekaan. Kuinkas se keskivertoihminen voisi loistavaa bassonsoittoa tunnistaa, kun ei sitä ole ikinä ennen kuullut. Aistit eivät hahmota sitä, mitä mieli ei usko. Biisien mieleen jäävät kertsit tai listasijoitukset eivät ole olleet tämän levyn tavoitteena mutta muusikot tämän ovat löytäneet. Kyllä itseään kunnioittava kriitikko uskaltaa antaa Stuartille soittotaidosta 10 pistettä mutta levylle kokonaisuutena 7+/10 pistettä. Ansaittu se on. Iridiumia kasvaa puissa tähän verrattuna! T: Mr. Tuca Ton

Scorpions - Lonesome crow (1972)

"Mesopotamian peljätyt lähettävät ihailtavia Germanian kuolevaisten joukkoon nimissään, ihmisyyden pois jättäen, yksinäiseksi linnuksi nimettynä.
28 vuotta ennen vuosituhannenvaihdetta, yhdelle järjettömäksi tulevalle selviää että kaikki riippuu vastauksesta hänen pyyntöönsä saada jäädä etsimään kadottamaansa mielenrauhaa. Mutta perimä ajaa hänet toimimaan yksinäisen varislinnun lailla, vaikka hän onkin skorpioni- ihmisten jälkeläinen."

Les Prophecies de Rockstaramus M. Nostradamus (1532)


Scorpions, yksi maailman suurista heavy- jättiläisistä ilmoitti taannoin että on aika pistää pillit ja rämpyttimet kiertoon ja lopettaa tämä yli 35 vuotta jatkunut rokin nyhtäminen. Mitä yhtye sitten jätti jätöksinä jälkipolville? Ainakin kuuntelua kestäviä albumikokonaisuuksia ja ikivihreitä ralleja joita tullaan nostamaan jalustalle vielä tulevinakin vuosikymmeninä. Väheksyä ei voi myöskään bändin " Wind of change"- biisin ajanhermolla olemista "rautaesiripun" haihtumisen aikoihin, ja "Still loving you"- kostuttajan vaikutusta nuorison ( ja vähän varttuneemmankin väestön) intiiminä "pettinki- siirappina" vielä tänäkin päivänä.

Bändi tullaan muistamaan myös alkuaikojen iljettävästä kansitaiteesta. "Virgin killer" on "taiteena" sitä luokkaa että siitä voisi nasauttaa orkalle rangaistuksena tunnin kehityskeskustelun maarakennusmiesten kanssa aiheesta, "Taiteen moraali ja sen merkitys agressioiden aiheuttajana Bismarkin Saksassa ja tänäpäivänä", kaksi tuntia sulkeisia "Jumalan teatteri" - yleisönä, ja jos vielä ei katumus kasvoilta kajasta niin kolmetuntinen Kotiteollisuuden musiikin parissa takaavat että oma tahto ja kiinnostus yhteisön sietokyvyn holtittomaan venyttämiseen sammuvat kuin järjenvalo Toyota- uskovaisella kesän viimmeisessä kokoontumisajossa. Mietit varmaan mitä mahtaa Amnesty olla mieltä tuollaisesta "kidutus-kombinaatiosta". Sitä mietin minäkin, hetken.

Eikä sikailu jäänyt "Scorppareiden" osalta vielä tähän. 1980 ilmestynyt "Animal Magnetism" kertoo taas mikä on nainen / koira- roolitus bändin mielestä.(Se on myytti että koiran suu on puhdas). Näinä tasa-arvon vuosina pistää myös silmään että naisella ei ole edes tyynyä polviensa alla. "Lovedrive"- kansitaide puolestaan viestittää faneille orkan Hubba- bubba -fetisseistä.

Koetan hakea selitystä näihin törkeyksiin kädessäni pitämäni "Virgin killer"- albumin vaihtoehtoisessa kansikuvassa heiluvilta asianomaisilta. Kuva kertoo tosiaankin enemmän kuin 1000 sanaa.
Arvioikaa itse antaisitteko näille herroille mursunne hoitoon, tai päästäisittekö tyttärenne näitten herrojen kanssa "reilaamaan". En väitä itsekkään olevani apinankainaloa koreampi tai nohevampi, mutta jätän lapset ja elukat rauhaan (korkeintaan päälaelle taputan). Tyynyä en tosin olisi minäkään naiselle antanut.

Veikkaan että monikaan ei tiedä että Scorpionsin taival alkoi jo 1965. Tänään esiteltävä "Lonesome crow" oli ensimmäinen albumi näiltä "Scorpioni- ihmisiltä".
Pistetäämpä koirat kiinni, purkat tukkaan ja kuunnellaan oliko hittiä puskemassa jo tällä 1972 ilmestyyneellä debyytillä.


1."I"m going mad" Hippimäiset rytmit siivittävät riffiin. Hieman viipyilevän kuoroosuuden jälkeen päästetään joku juontamaan harhaista tarinaa. Siis onko tämä edes meidän Scorpparit?! Kuoron ja juonnon sekamelska, kitaraylivallalla hapuiltu omaperäinen hihhuli- veivi joka jakaa mielipiteet.

2."It all depends" 70- luvulla ollaan ja se kuuluu. Schenkerin veljekset mahtuivat vielä tällä debyytilla samalle kynnölle ennenkuin Michael päätti lähteä sooloilemaan. Tässä vauhdikkaassa vedossa rytmiikka tuo fiilistä muuten melko kuivakkaan vouhkaamiseen. Meinen "Klasu" etsii edelleenkiin itseään. Osaaminen kuuluu ja kokonaisuus toimii kuin saksankieli hydrauliikka- elokuvissa mutta tunne ei välity nuorten miesten kruisailusta.

3."Leave me" Hämyisestä alusta päästyään saadaan viimmeinkin tuttua "Klasua" kuulolle. Tässä haetaan jo hieman fiilistä sekopäistä persoonallisuutta unohtamatta. Loppua kohden mentäessä koetetaan intensiiviä ja vauhtia nostamalla saada biisille sisältöä. Turhaan.

4."In search of the peace of mind" Alku antaa ymmärtää vaikka mitä mutta sitten siirrytään hukkapalojen ja ideantynkien liimailuun, jossa ei pientä paatoksellisuutta lukuunottamatta ole juurikaan mitään mihin tarttua. Ajassa 3:45 Klasu räväyttää ilmoille keuhkojensa täydeltä todisteluita olemassa olostaan. Jollakin tapaa pelottavaa kuunneltavaa. Koskettikohan tämä sekamelska sisimmässäni jotakin sellaista minkä olen tiedostamattani halunnut kieltää ja torjua? Takaumia lapsuudesta? Häpeiltyä ja itseruoskinnalla tukahdutettuja mielihaluja? Sekasortoista minäkuvaa jonka skitsofreninen voima kiihottaa? Enpähän usko että kosketti.

5."Inheritance" Ensimmäistä kertaa albumilta on kuultavissa tuulahduksittain tuoksuja Scorpionsin tulevasta suuruudesta. Tässä päästään jo tulkinnassa hieman rannalta ulapalle päin. Taustajollottaja on joko hukkumassa tai häntä koskee. Punaista lankaa ei vain tahdo vieläkään löytyä remmin tekemisestä. Manaamista ilman selkeätä kohdetta.

6."Action" Proge- jazz- rock- mässäily jossa vedellään jo pro- meiningillä. Nyanssit kunnossa, eikä vähiten mr. Meinen tulkinnassa. Parasta antia ehdottomasti. Taito kuuluu tekemisessä ja sitä punaista köyttä on tässä vedossa alusta loppuun. Ei välttämättä tarttuvuutta mutta eheyttä kyllä löytyy kuin Tuksun koreografiasta.

7."Lonesome crow" Nimikkokibale on kuin tiivistelmä( kesto reilut 13min.) koko albumista. Mennään vaistojen varassa sinne minne vietit vie, ilman toisille jaettavaksi riittävää ajatusta. Kunnianhimo kuuluu kuten myös potentiaali. Yhteinen suunta on vain tästä "spektaakelista" hukassa. Siis totaalisen hukassa. Raskasta kuunneltavaa kevytmielisemmällekkin.


Ei lähtenyt nuorilla Sakemanneilla vielä tällä esikoisella. Kokonaiskuvasta jää käteen hillitöntä huitomisista ilman lihaksia. Tarkoitan sanoa että tekniikka toimii mutta tekemisessä ei löydy toimivaa voimaa ehjiksi kokonaisuuksiksi asti. Tästä bändin ura kuitenkin lähti kohti mainetta niin hyvässä kuin pahassakin. Tältä levyltä ei kuitenkaan saa plakkariin kuin sairasta tajunnanvirtaa, vilahduksia silmäkulmassa ja käskyttäviä ääniä pääkoppaan. Pistetään tämä Scorpionsin "Lonesome crow"- albumi kategoriaan "jostain kai se on lähdettävä"- levyt. Tässä yhteydessä on mainittava bändin "In trance"- albumi joka ilmestyi vain kolme vuotta (1975) myöhemmin ja on kokonaisuutena jo bändin tuotoksien aatelia.

Kiitos Scorpions! Kiitos näistä hienoista vuosista joina olet elävöittänyt miljoonien elämää sulo / rujo soinnuillasi. Olet ollut mukana kun vaatteita on riisuttu...huulia kohdattu... muotoja kokeiltu... seeferiä silitetty...purkkaa pöydän alle piilotettu... 4- / 10...


Karl S. Puukoski