Megadeth - Countdown To Extinction (1992)

Megadeth on toimintansa aikana kerännyt palstatilaa eri tietolähteissä jo sen verran paljon, että sen historian kertaaminen on yhtä tarpeellista kuin kysyä Toyota-uskovaiselta että mikäs se on parasta maanpäällä.

Tiivistettynä voidaan kuitenkin sanoa että eräs vihainen punapää uhkasi kiljupäissään lämiä silloisen orkesterinsa muita jäseniä klyyvariin. Bändin tanskalainen rytmiosastonhoitaja säikähti legojensa puolesta niin, että tämä "turmiolan Tommin" riivaama rehentelijä piti lähettää kilometritehtaalle.

Punapäätä sieppasi vielä enemmän kun potkut antanut bändi käytti hänen väkertämiään kappaleita omalla pitkäsoitollaan. Voi, minkä menivät tekemään tuttavalle miehelle! Tälläinen nöyryytys olisi ollut monelle liikaa mutta tämä sisukas punapääpä sai vain tapahtuuneesta maanisen pakkomielteen menestyä paremmin kuin bändi josta sai fudut. Tämä yhdistettynä patologiseen vihaan on siivittänyt Megadethin isän DAVE MUSTAINEn tekemään metallipäille rokin rytkettä.

Ja hyvin on onnistunutkin. Levyjä on myyty laatikkosotalla kautta maailman ja Megadethin nimi kuuluukin ehdottomasti rokin kultaiseen kirjaan. Minulle henkilökohtaisesti orkesterin materiaali on jäänyt syystä tai toisesta hieman hämärän peittoon mutta nyt korjaan asian tällä yhtyeen kaupallisella kärkinimellä.

Nippelitietona ja monelle veret seisauttavana faktana voi tulla se että hiusten värin määrää väripigmentin määrä ja eumelaniinin sekä feomelaniinipigmentin suhde kokonaispigmentin määrästä. Tuolla asialla voi olla merkitystä Dave Mustainen minäkuvan ja taiteellisen identiteetin tutkijoille. Tuskinpa muille.

Levylle Daven pilluilua pääsivät säestämään tällä kertaa kitaristi Marty Friedman, rumpali Nick Menza ja basisti David Ellefson. Albumin kansitaiteessa on kuvattu mäkihyppääjä kuivaharjoittelemassa.

Mutta laskeudutaanpa nyt kuuntelemaan sukupuuttoon kuolevien viimmeisiä narinoita.



1."Skin o"my teeth" Terhakasti ampaistaan metalliseen riffiin. Intensiteettia lasketaan hiukan kertsissä mutta laahustamaan ei mennä. Tuottaja Max Norman on leiponut mukavan tanakat soundit. Soolo-spotti oli kuin helmikuun toinen tiistai margariinitehtaan pakkausosastolla. Perusvarmaa ja yllätyksetöntä, niin kuin koko biisikin. Ei tällä sukupuuttoon tapeta ainakaan isompia elukoita.


2."Symphony of destruction" Tämän teurastuskoneen käyttöohjeita ei tarvitse lärätä! Tällä saadaan sivettikissoille kyyti kylmäksi. Upea sinfonia pitää otteessaan alusta loppuun. Elävää kitarointia kaikissa osioissa ja Mustainekin onnistuu pitämään vihansa sen verran aisoissa että kertosäkeeseen saadaan murinan sijaan melodia. Tätä kuunnellessa voi keitellä vaikka sivettikissan paskasta kahvit. Jos vaan lompakko ja vellireppu kestävät.


3."Architecture of aggression" Konetuliaseitten nakutus kertoo että luomuteurastajat ovat taukoa pitämässä. Riffin mukaan Dave lähtee tarinoimaan agression arkkitehtuurisista mahdollisuuksista. Kertsi ei elä mutta c-osan riffi ja sitä seuraava soolo toimivat jo paremmin. Tästä uupui vähän se tappamisen meininki. Suositellaan käytettäväksi toimistojen hyönteismyrkkynä.


4."Foreclosure of a dream" Nyt lähdetään syvällisemmissä tunnelmissa liikkeelle. Nyansseja haetaan rauhallisemmalla tulkinnalla. Kertosäettä nostetaan vähän jottei se aivan sukupuuttoon kuolevien punahäröjen sekaan uppoaisi. Muhevan sooloosion jälkeen kehoitetaan lukemaan huulilta ruususiipisirkan nylkemisohjeita. Tästä ei kyllä saanut oikein selvää mitä tällä haettiin. Rauhatonta ja sekavaa suolistusta.


5."Sweating bullets" Uljaasti lähdetään kohti pohjanvalkotäpläpaksupäitten reviiriä. Nyt Mustaine on säkeistössä jo tikahtua kiukkuunsa. Liekkö koppikset arvostelleet Megadethin tuotoksia. Tässähän innostuu jo itsekkin! Kertsiin saadaan intoa pirskuva meininki. Soololaatikosta löytyy priimaa tykitystä. Ihan kelpo mättö.


6."This was my life" Eläkkeelle jäänyt yliteurastaja esittäytyy ja kertaa ikimuistoisimmat työkeikat. Alun kerronta nostattaa tanakkuudellaan karvoituksen pystyyn. Parasta säkeistö- vokalointia tähän mennessä. Kertsi toimii yksinkertaisuudessaan hyvin ja soolokin on yhtäpuuta biisin kanssa. Sopivan mittainen tilitys. Jos Mustaine saisi kanavoitua vihansa näin, olisi kaikilla lupsakampaa. Myös korukeräpallokkailla.


7."Countdown to extinction" Alkuiskujen jälkeen herää mielenkiinto. Hävitys alkaa hiipimällä kohti kertsiä joka läväyttää ilmoille kansantanssi-hilipatihippa melodialla höystetyn napakettujen kuristus talkoot. Toimii muuten, mutta Mustainen kasvohalvaus kohtaus rajoittaa kertsiä nousemasta tappiin. Kuitenkin nimikkobiisin arvoisesti yksi parhaista vedoista.


8."High speed dirt" Tutuilla konsteilla mennään tässäkin riehunnassa. Vauhti ja vaaralliset tilanteet kertovat valkoselkätikan ahdingosta. Nasakkaa menoa jossa kitararaidat on vedetty tyylikkään tanakasti. Väliin saadaan country- henkinen lassotuskin luotua. Lopussa Mustainen tippuminen hirttolavalta sai porukan nauramaan! Oiva veto joka ei jätä kylmäksi muut kuin tikat.


9."Psychotron" Ei mahda Dave nyt itselleen mitään. Säkeistössä vedetään niin vihan sokaisemana että laulaessa Daven on pakko samalla purra kieltään. Kersissä verenpaine laskee sen verran että saadaan ukkoon joku tolkku. Tasapaksua uhoamista jota riivaa turhanpuhumisen henki.


10."Captive honour" Äskeinen purkaus vei oman tahdon Davella nollaan. Nyt tilitys alkaa leppoisasti. Mutta eihän tiikeri raidoistaan pääse muuten kuin nahkurin orsilla. Niinpä viha ja murina täyttävät käytävät. Kersissä on kuitenkin ideaa. Soitannollisesti ok, mutta soolo jättää kylmäksi niin minut kun korpikolvatkin. Herkimmät teurastajat puuduttavat tällä itsensä.


11."Ashes in your mouth" Työterveydyshoitaja oli käskenyt rasitusvammoja ehkäistäkseen teurastusporukkaa vaihtamaan välillä työtapoja. Niinpä tomu pöläjää kun saimaannorppa saa maistaa isänmaata. Mukavasti rytmitetty ralli jossa on käytetty mielikuvitusta melodioissa iskevyyttä unohtamatta. Daven vokaalitkin lähtee välillä jo ilolla muttei sentään riemulla. Hiukan lyhyemmällä kestolla olisi päästy vielä parempaan lopputulokseen.




Ymmärrän kyllä metallipäitä jotka nostavat Megadethin yhdeksi genren suurista. Biiseistä löytyy rautaa niin paljon että levyn kylkiäisinä olisi hyvä jakaa verenohennus lääkkeitä. "Mustin murinat" takaavat myös sen että viha tarttuu ja vihalla on liikkeelle paneva, sekä yhdistävä voima. Sama vaikutus on Saipan pelipaidalla Lappeenrannassa.

Kuten alussa kerroin, ei Megadeth ole itselleni mikään tuttava murikka. Sympatiani ovat olleet enemmänkin sen tanskalaisrumpalin tahdittaman orkan takana, jos näitä orkestereita alentuu vertailemaan. Se miksi näin, johtuu Mustainen vänisevän murisevista vokaaleista, ja jonka äänenvärikään ei toimi minulle. Lisäksi muutamaa biisiä lukuunottamatta vedot olivat soitannollisesti melko puuduttavan tasapaksua, mutta kaikesta huolimatta taidolla taottua metallia.

Oli tämä tulevaisuuden kuvaus kuitenkin parempi kuin mitä odotin. Pisteitä suurena elukoitten ystävänä pompsahtaa 5- / 10 niin että tuntuu.

RUN KORUKERÄPALLOKAS RUN!!!!

T.Mr.Taca Tucaton

Kix - Midnite Dynamite (1985)

Usea suu sanoo ja sormikin näppäilee kertoen, että Kix-bändi on/oli yksi hard rockin suurimmista. Otetaan vertauskuvallinen ajatus. Mount Everest on 8850m korkea. Sitä sarjaa on siis kovin. Palataan tähän myöhemmin…

Kixillä oli kaikki eväät karjalanpaistista marjapiirakkaan, kun se lähti tappelemaan sähkökitarasotiiin rumpupatteritulen tuella. Se heitti sähkökitaran olalle ja kurlasi kolmen tähden pullolla kurkut kirkumista varten.

Mutta sota ei yhtä miestä kaivannutkaan niin kovin. Etenkin, kun siellä oli jo kavereita, jotka tekivät samat hommat vähän vielä isommin ja rankemmin ja paremmalla tyylillä. Palataan vuorivertaukseen. Jos AC/DC on se Mount Everest ja itse olet yksi Kalliovuorten huipuista, yllät yli 4000 metrin korkeuteen, mutta niin tekee rinnallasi 40 muutakin. Noh, näette mihin se vie…

1. ”Midnite Dynamite” käynnistetään kovin AC/DC-tyylisesti. Päästään parikymmentä sekuntia ylläpitäen sitä ajatusta, kunnes laulun alkaessa huomataan, että ollaankin vasta siellä base campissa, eli puolessa välissä kunnolla isoa vuorta. Josko vielä sielläkään. Ohkaista on, mutta ei ilma.

2. ”Red Hot (Black & Blue)” koettaa lahjoa kuulijansa jälleen Youngin veljeksien tyylisellä riffillä. Apuun olisi ehkä tarvittu Spinal Tapin kamoja, jotka menevät 11 asti. Potkua lisää tai edes jotain karheampia särmiä ja stoppeja. Matalilla volteilla ollaan vielä.

3. "Bang Bang (Balls of Fire)" tulee maitojunalla perusleiristä alas ja puhuu kuitenkin alakylän baarissa isoja bang bangeista. Silloin kun rockin nälkä on suurin, niin tämä riittää kyllä, mutta vaatimustason kasvaessa itseään kehittävä rokkari vaatii tukevampaa sapuskaa. Kiva paketti, alhainen kaloritaso ei vaan elätä vuoristo-oloissa.

4. "Layin' Rubber" kehuu miten sitä kumia poltellaan. Menevää meininkiä on rakennettu hyvällä temmolla. Kun ei jaksettu kiivetä sinne vuorelle, niin Kix koittaa ajaa sinne pitämällä kovia kierroksia ja isoa mekkalaa. Mutta hei – tässä maastossa olisi ollut parempi valita kunnolla vääntävä kone ja isojen poikien tehot. Ei sinne mene Suzuki PV, jos tiukkaa tekee maastureillakin.

5. "Walkin' Away" uskoo edellisen ja rauhoittaa menoa. Taustat ovat jo ihan asialliset, antaen potentiaalia jo ihan ok biisiin. Sanon nyt tämän kaiken uhallakin: laulaja Steve Whiteman kuulostaa Nylon Beatin tyttöjen jenkkiveljeltä. Nasaali mikä nasaali. Siinä se sudenkuoppa. Ehkä hänelle annettiin siellä vuorenkupeessa heliumia hapen sijaan?

6. "Scarlet Fever" antaa kitaristeille vinkin. Tee riffistä joko sopivasti jekkuinen tai pistä siihen potkua, jos se on yksinkertainen. Tämä vinkki tulee muodossa ”ei näin”. Soolosta plussaa! Se on ottanut hyvässä mielessä vaikutteita tuon ajan suurimmalta eli herra Van Halenilta. Siperia opettaa, ota mallia niistä, jotka osaavat. Muutoin biisi on kyllä tasapaksu tuote, kuin kuivattu liha reppuruokana.

7. "Cry Baby" Seitsemännen biisin kohdalla levyä on mennyt jo sen verran, että ajatus alkoi harhailla. Sanoituksen taso ei päätä huimaa ja kun päätä ei huimaa se korkean ilmanalan hapenpuutekaan, niin mikä se sitten on? Tämä biisi on niin täytemaata kuin olla ja voi. Okei, otetaan sen verran takaisin, että alun 13 sekuntia lupaavat parempaa kuin koskaan saat. Sinulle luvataan matka Alpeille ja pääsetkin kirkonmäelle pulkkamäkeen. Laimeatahan se on.

8. "Cold Shower” yrittää peittää sen nasaalivinkujan vuorelta tippumisen räppimäisellä kuorolla. Eivät vaan jaksaneet pitää sitä koko aikaa yllä. Uskomatonta, että tämänkin pääsee sanomaan, mutta basisti pelastaa tämän kipaleen. Yllättävän toimiva bassokuvio biisin alussa ja myöhemminkin on saatu yksinkertaisuudessaan mukiinmeneviä kohtia.

9. "Lie Like a Rug" vihjaa poikien vaikutteista. Ja ovathan ne idolitkin näemmä isoilta vuorilta, niin isoilta, että ne näkee vain Zeppelineistä… Myös Young-tyylin riffi on saatu tungettua mukaan. Mutta tulikohan tämä kuiva lihanpala nuoltua jo pariin kertaan reissun aikana, sillä sen verta mauton se on?! Ja millä tämän erottaa siitä purukumista, joka sekin on purtu ja pantu pakettiin jo puolenkymmentä kertaa?!

10. "Sex" varastaa röyhkeästi Aerosmithiltä sitä, mitä se teki Run DMC:n kanssa. Perkele pojat! Se on tehty jo! Ja paremmin! Uskokaa nyt hyvällä! Tulkaa alas sieltä kumpareelta, treenatkaa paremmin ja menkää eri reittiä.

Nyt ei riitä selitykseksi sekään, että vuonna -85 ei olisi parempaan ollut mahdollisuutta. Kyllä oli. Kix kärsi alkutaipaleellaan useista miehistönvaihdoksista ja kenties siksikin omaa ehjää linjaa ei päässyt syntymään vaan biisit ovat kuin kokoelma jo toisten käyttämiä ideoita. Pureksittuna mauttomiksi asti. On kai se edes kieroutuneesti ekologista, jos ei muuta. Monikaan ei osaa nimetä yhtään 4000m korkeaa vuorta. Eikä siihen erityistä syytä tule tämänkään levyn myötä. Vaikka Kix on muutamia kertoja rivejään kasannutkin 2000-luvun puolella satunnaisiin keikkoihin, niin laulaja Whiteman itse tokaisi vuonna -95 osuvasti : ”Musiikkiteollisuus aloitti uudet juhlat ja Kixiä ei ollut niihin kutsuttu.” Annamme tälle älpylle 2,5/10 pointsia. T: Mr. Tuca Ton

Chickenfoot - Chickenfoot (2009)

Näin äkkiä yhtye Chickenfoot ei sano minulle paljon mitään. Olen kuitenkin kuullut, että yhtyeessä soitta monia ns. superstaroja energisemmän rock musiikin alalta. Kun soittajien taustat mm. Vanhalen ja punaiset & tuliset chilipippurit = RHCP odotus kasvaakin arvaamattomiin mittoihin. Kannuksia noilta pojilta ei todellakaan puutu, joten mennäänpä asiaan turhia kiertelemättä!!

1. Avenida Revolucion; Nam biisihän alkaa mukavan murakoilla kitaroilla. Säkeistöjen laulu on kuitenkin jotenkin lattean ja tasapaksun oloinen. Soolo kulkee kiemurtelematta hyvin. Täytyy kyllä sanoa, että mr. Satriani hoitaa tämän biisin kotiin päin. Eivät bändin muut jäsenet oikein pysyneet samassa "nuoruuden innossa" mukana. 7

2. Soap on a rope; Kun lauletaan, että mä saan rahaa ja nopeita autoja niin minä kyllä sytyn yleensä..... Tanssimaan! Biisin kitarariffit on ihan jees ja niiden kuuleminen livenä olisi myös ihan jees. Tässä sama, kuin edellisessä,, Satriani on onnistunut luomaan mukavia rinnakkaisia kitararaitoja. Kokonaisuus ei kuitenkaan yllätä.. 7

3. Sexy little thing; Mielenkiintoisin biisin alku tähän mennessä. Nam. Basisti toimii tässä tyylikkäästi ja herrasmiesmäisesti. Kokonaisuutena tämä on mielestäni paras tähänastisista biiseistä. Tässä on sellaista rentouttavaa ja luonnollista meininkiä. Mutta ei helvata, en mie tällästä väliosaa olisi halunnut kuulla. Se mukava ja junnaava meno hävisi. Aahh nyt se tulloo takas. Biisi toimii kivasti ja vertaisin biisin kuljetusta Ac/Dc orkesterin uskottavaan rokkarollaan. 8

4. Oh Yeah; Nyt bändi on onnistunut tekemään tylsän biisin.. Yleensä minä diggaan kaikista uuuh, aaah, ouu yeah yms. huudoista, mutta nämä tässä ei yksinkertaisesti toimi. Soolo hyvä ja soolon taustan sointumaailma kiva. Pinnat vie jälleen kerran Satriani. 5

5. Running out; No nyt bändi laittoi taas dieselin käyntii ja toimii!! Tässä on jo kivasti omaperäisyyttä (lähinnä soundimaailmassa). ´Biisin tahdissa on mukava jammata ja nyökytellä päätään. Kuunelkaa nyt itse. Ja biisi kasvaa mukavasti sooloa kohti mentäessä. 8 tää on kiva!!

6. Get it up; Biisi lähtee kivan vauhdikkaasti ja säkeistö on jopa luokseen kutsuva ja kertsi kulkee mukavan hypnoottisella otteella. Mutta mikä tämä "change the world" tms. pelleily nyt on???? Jätkät menivät ja pilasivat loistavan biisin.. Soolon 2. osa ja siitä lähtevää naa naa naa naanaa osa on suorastaan taas magee. Voi hiton kananjalat kun menitte tuhnimaan noin huonon väliosan. Kokonaisuus kärsi mielestäni pirusti. 7

7. Down the drain; Alkuun jotain banjoa tms.. Nyt olen kyllä ihan virallisesti tyhmä kun biisi on mukavan raskas edellisen biisin jälkeen, mutta alku ihan käsittämätön. Täytyy nostaa hattua bändille, että biisien pituudet eivät ole kyllä radio soitto mittaisia. Tämänkin pituus on yli 6 minuuttia. Ehkä kokonaisuus on kuitenkin liian raskas ja pohjautuu lialti kitaran kuunteluun = kiva kitaristeille, mutta minua alkaa nukuttamaan. 7

8. My kinda girl; Hiukan Aor tyylinen aloitus. Tasaista varmaa,,, kohta lävähtää... Kertsin vokaalit hiukan vixen tyyliset; Joko nyt lävähtää... Joo soolo,,, Ok säkeistö joko lävähtää... Soolo 2. taas hyvä. 7

9. Learning to fall; Todella nätisti kulkeva biisi. Sanoisin, että tässä bändi oikeasti lähtee käyntiin. Kitarat hyviä. Hagar laulaa kuin langennut enkeli. Tällä biisillä on syy olla elossa. Helvata minä pidän tästä. 9

10. Turning left; Tasaisen tarkkaa työskentelyä. Piilaakso rokkia. Porchella töihin ja kotiin sekä stereo laulaa vitosella. Aikuisrokkia, siis tää pitäisi olla mulle. Mut ei ihan tänään. Taas pinnat tippuu kyl Satrianille. Plussaa pienistä basso sooloista= liian pienistä. Ja joe soittaa.. Ei kotiin vaan kitaraa. 7

11. Future in the past; Taas biisi lähtee mielenkiintoisesti, mutta mitä Hagar nyt laulaa ihan eri biisiä. Kertsissä voisi olla jotain muutakin kuin vain uiih ouuu jee ah,, Hyvä biisi, kun joku ottaisi tuon laulun pois. 6

Mielestäni kokonaisuutta vaivaa sellainen; pidätään tässä nyt vähän toimintalomaa meininki. Nämä kaikki herrat ovat tehneet paljon merkityksellisempiä tuotoksia. Mielestäni kokonaisuutta vaivaa sellainen kyllä me osataan meininki, mutta se huutava ja menestystä janoava sekä hullu rakkaus soittamaansa musiikkiin mielestäni puuttuu. Kyllä tämä diggareiden kannattaa ostaa, koska kokonaisuus ei soitannollisesti petä. Vain politikot pettävät. Antaisin kokonaisuudesta 7,5/10 ja kiitokset kivasta slovarista. T: Mr. Taca Tucaon

Randy Piper's Animal - Virus (2008)

Tästä alkaa tarina, miehestä ja kitarasta. (osa 203666) Miehen ja kitaran, eli tässä tapauksessa herra RANDY PIPERin uran alun koordinaatit kirjataan aikajärjestyksessä SISTER-CIRCUS CIRCUS-W.A.S.P. Ainakin Monelle KASARISTILLE tuollaisella hyökkäysvitjalla olisi käyttöä.

Mutta jos puhutaan em.orkestereista, on otettava keskusteluun mukaan myös mr cool., eli pääjehu Blackie Lawless. Blackien ja Randyn yhteistyö sujui vielä mallikkaasti 80-luvun alkupuolella. Biisejä tehtiin ahkerasti ja yhteistyön hedelmät saivat parhaimman satonsa W.a.s.pin kahdella ensimmäisellä albumilla(w.a.s.p ja Last command).

Mutta sitten Randy poika tuumi että eiköhän tämä sottiisi jo riitä ja erosi. Kun bändissä on kaksi loistavaa musikanttia joiden sosiaaliset taidot ja empatia ovat betoniporsaan tasolla, ei yhteistyötä ollut järkevää jatkaa. Randyn ja Blackien välit eivät tänäkään päiväna kuulemma ole miteenkään lämpimät. Mutta kyllähän maailmaan vihanpitoa mahtuu.

Maita ja mantuja lähdettiin kiertämään glam-rock kauttaan juuri aloittelevan ALICE COOPERin matkaan. Mutta Randy P. huomasi jo 6 viikon jälkeen että toisen Alicen bändissä bändäreitä bylsineen kitaristin KANE ROBERTSin kanssa ei onnistu kimble eikä naisten jako, joten tästä tuohtuneena päätti "ransu" perustaa ihan ikioman orkesterin, jossa ei pitkätukat hypi silmille.

Juttua Randy lähti ajamaan työnimellä KING"S HORSES, mutta pähkäili että elukoita ne on siniveristenkin hepat, joten nimeksi laukesi RANDY PIPER"S ANIMAL.Hommaa rakennettiin kuin Iisakin kirkkoa, josta tulokseksi jäi mystinen 900 lb.steam - demo albumi, jossa mukana ruoppaa myös ex- w.a.s.p kitaristi Chris Holmes.

Voita nokkaan Randy sai kun tiet kohtasivat ZAN CLANin kitaristi CHRIS LANEYn kanssa, jonka energisyydellä läimittiin läjään albumi nimeltä "Violent new breed (2006)" ( Mielenkiintoinen yhtälö löytyy siitä että Zan Clanin vokalisti Zinny Chan riekkui SHOTGUN MESSIAH yhtyeessä, jolla myös on saman niminen biisi ja albumi, ennenkuin perusti Laneyn kanssa Zan Clanin!?") Tuon tiedon kanssa täytyy vaan elää.. :)

Laneyn suhteilla päästiin räimimään SWEEDEN ROCK FESTIVALeille vuonna 2007 , ja koska meno oli niin hurjaa, haluttiin se tallentaa ihan dvd:lle asti. (Käsittääkseni se ei kuitenkaan ole koskaan nähnyt päivänvaloa. Korjatkaa jos olen väärässä! ) Seuraavana vuonna syntyi nyt pääosan varastava "Virus"-albumi, jonka pelimanneina kitaristien Piper&Laney lisäksi virusta torjumaan lähtivät laulaja Rick Lewis, basisti Nalle"grizzly" Påhlson ja rumpali Johan Koleberg.

Tutkailkaamme, oliko virus kausiluontoinen vai viekö se peräti kuuliansa kylmäksi.

1."Cardiac arrest" Räväyttää heti kuumeen lähelle 40 celsiusta. Ihmetystä herättää R.Lewisin säkeistö vokaalit jotka on pakko tulkita tulkinnalliseksi murinaksi. Kertosäe mennään tyylillä ja osaavasti. C-osassa ennen mainiota sooloa on hienon harrasta kepeyttä. Tässä on a-luokan makkara jonka lihapitoisuus on vakuuttava.


2."Can"t stop" Lähtee ilmoittaen edellisen viisun menehtyneen liialliseen hyvyyteensä. Nostetta haetaan heti alusta. Säkeistö ei pyri kikkailemaan vaan se luottaa kertosäkeen parantavaan voimaan. Ei nouse aivan äskeisen hoitojakson veroiseksi, mutta kyllä tälläkin vanhan kasarin luut lämpiää! Soolot ei lyö ällikällä mutta ovat tikasti biisin kropassa kiinni kuin kuivuneet peräpukamat o-renkaan välittömässä vaikutuspiirissä. Biisin lopussa joku RÄPPÄÄ (voitteko kuvitella!?) poliisien saapuessa! Kerrankin virkavalta on paikalla kun joku tekee rikoksen koko ihmiskuntaa kohtaan. Sujuvaa keskinkertaisuutta tarjoili tämä raita.


3."Don"t wanna die" Tikuttava synaluuppi johdattaa radiohittien pariin. Säkeistössä on jopa U2-tuoksuja muttei liikaa. Kertsi on rennon tiukka jossa kuolemanpelko on todellakin aistittavissa. En ihmettelisi vaikka mr.NIKKI SIXX löytyisi tekijätiimistä. Jotain Sixx a:mkin tähän on sivelty. Jokatapauksessa lähes hitti meikäläisen radioasemalla.


4."Crying eagle" Nailonin herkkä näppäily on vain intro murhaavalle säkeistölle.
Kertosäkeessä ruvetaan sitten kiskomaan sankarillisesti niitä nailoneja jalkaan. Hieno soolo-osio, josta loppu mennään tutusti perinteitä kunnioittaen. Kyllä tällä lohduttaa niin itkevät kotkat, kasarit kuin sukkahousunsa särkeneet hevaritkin.

5."Unnatural high" Nyt lyödään alun otteilla sianlihaa iholle. Europe meets Nightwish ja nämä meets vielä ohimennen Bonon pumpun. Hienoa menoa vaikka ei niin omaperäistä kuitenkaan, siis loppupelissään. Tästä tuli riemua rintoihin! Kumpaankin!


6."Judgement day" Alku on niin skitso että jos tuommoinen tillutus soi korvissa tuomiopäivänä, voi olla varma että nyt tuli hylätty. Säkeistöä edeltävä riffi on mallia heavy. Säkeistössä rytmiikka siivittää kohti vähän tasapaksua kertsiä. Ei tästä saa taivasta eikä helvettiäkään irti. Kun ennen viimmeistä kertsiä alun tillutus taas palaa, tietää helvetin olevan vain kellon lyöntien päässä.. ja nyt odottavan aika ei ole pitkä.


7."Who"s next" Kysyy tuonelan-virran lautturi helvetinkellojen vielä kaikuessa tummanjoen pinnasta. Raskasta tunnelmaa keventää kuoroosuudet joita totuttiin kuulemaan jo Queenin kultaisina aikoina. Mr.Pipper tulkitsee tummanpuhuvasti bändin tukemana. Hieno tunnelma, joka jaksaa soutaa juuri ja juuri kestonsa ajan.


8."Zombie" Kyllä, tämä on juuri se The Cranberries hitti, joka oli aalloilla silloin 90-luvun synkkinä vuosina. Itse pidin ja pidän edelleenkin alkuperäisestä versiosta, joka lohdutti tuona musiikin pimeänä vuosikymmenenä. Animalin versio lähtee kakistelematta. Hommaa viedään semmoisella tenholla että Ozzy ja Andykin leikkivät tämän tahdissa "seuraa johtajaa"- leikkiä Talent-kisan voittaneen Motoriikka-Miikan kanssa. Tyylikäs coverointi Randy Piper"s Animalilta.


9."Shoot to kill" Keskiraskas nylkytys, jonka raikas kertsi tuo aurinkoa viruspotilaan kalpealle iholle. Tässä yhdistyy hienosti raskas ja kevyt elementti niin että kummallekkin jää oma tila. Osaamista! Tämä biisi paranee jokaisella kuuntelukerralla.


10."L.U.S.T" Alun vieno mahtipontisuus kasvaa perus rymistelyyn säkeistöön mentäessä. Taas saa kertosäkeessä kaivaa sukkahousut repusta. Niistän nenän haarakiilaan ja ihmettelen eikös Helloween räimi tämän värisillä. Pikkuisen loppui Animalin pojilta dosetista ideat tätä harhaa lääkittäessä. Ei huono veto, mutta viereinen potilas kertoi jo samat tarinat.




RANDY PIPER"S ANIMAL on läjätty kitaristin nimen ympärille, mutta sitä ei juurikaan kuulu levyn kibaleissa. Hyvä niin, koska R.Piperin vahvuus on ehjien ja kuuntelua kestävien biisien teossa, eikä niinkään virtuoosimaisessa sooloilussa. Jotain uutta ja ihmeellistä etsiville tämä levy ei anna juurikaan mitään, mutta paremmin "alanmusiikkiin" tutustuneet saavat kyllä hyviä viboja toimivista biiseistä ja toisiin artisteihin kohdistuvista mielleyhtymistä. Sitä tappohittiä kaipailin kaiken hyvän keskellä.

Pisteitten valossa annan tälle viiruksen tappolääkkeelle 8- / 10 ja suositukset kohti suurempaa tietoisuutta....

...mutta samaan hengenvetoon on todettava että bändissä suuressa roolissa ollut kitaristi ja tuottaja Chris Laney ilmoitti v.2009 tammikuussa lähtevänsä soolo-uralle, ja sen jälkeen on Randyn ja Animalin dosetti ollut taas enemmän kuin sekaisin. Sääli jos em.kumppaneiden seikkailut olivat tässä. Sen verran laadukasta menoa "virus" ja aikaisempi "Violent new breed" tarjoilivat.


Potilaan vieressä valvoessa... t.Mr.Taca Tucaton

Lita Ford - Lita (1988)

Tässä albumi, jonka arvostelusta voisin jopa tapella. Mielestäni tämä kuuluu ehdottomasti 80-luvun klassikoihin, niin tekijöiden kuin myös biisien johdosta: Anteeksi tiedän, että kumarran tälle levylle jo etukäteen.

1. Back to the cave. Biisi on lähes salonkikelpoinen. Tasaisen tarkaa ja tyylikästä työskentelyä. Tykkään erityisesti kitara soolosta, joka on luontevan kuuloinen ja kivoilla bluestyylisillä melodioilla täytetty.

2. Can´t catch me: No nyt karkasivat jo naapurin tammatkin laitumelta. Selkeästi suuren kaupungin meininki (L.A) on houkuttavaa.... kiinni. Biisin koskettimet ovat kuin Pate Nykäsen tuotoksilta.. Ja on muuten Lemmy ollut tekemässä tätä biisiä mukana siitäkös se vauhti johtuu..

3. Blueberry; Tässä biisissä riittää se, että Lita näyttää magialta!! biisihän on selkeästi levyn täytebiisejä.

4. Kiss me deadly; Hyssst nyt hiljaa tämän biisin päälle ei sitten puhuta!! Biisi on ollut jenkkien singlelistalla #12 ja ei turhaan, vaikka sieltä kaikenlaista kakkaa löytyykin. Kuunnelkaa nyt hemmetti..

5. Falling in and out of love; Jos olisin mooses, niin kirjoittaisin ilmestykseni tästä.. Jos biisin säveltäjien nimilistassa komeilee sen kaltainen kultasormi, kuin SIXX (ihan vain yksi ei siis kuusi). Oopps ja tässä biisissä on KITARASOOLO!! kaunista ja rokkaavaa!!

Ja minä valun jälleen kerran rakkauteen tätä biisiä kohtaan...

6. Fatal Passion; livenä video versio. Minusta tämä on mitään sanomaton biisi. Katson mieluummin videon kuvaa kuin kuuntelen tätä..

7. Under the gun; Nyt Lita karkaa keikan jälkeen nightclubiin ja on vain kivasti.. Ei paha, mutta oisivat nyt saakeli antaneet Nikkin tehdä parempia biisejä tälle levylle. 2. Säkeistön kitarat on ihan kivat,, Sooloa edeltävä kohta ja soolo avat selkeästi biisin parhaimmistoa. Tässä on myös soolo joka lämmittää tämän sedän vinkuvia korvia,,, Hmmmm

8. Broken dreams; Tämähän biisi voisi sopia vaikka bonnie tylerille.. Täti rokkia.. Joten seuraavaan...

9. Close my eyes forever; Setä Ozzy ja Lita ovat tehneet jotain niiiiin kaunista, että tälle biisille auringonnousu ja -laskukin kalpenee. Jos joku biisi saa minut itkemään, niin se on tämä. Tiedän yhden hiennommankin balladin, mutta sitä ei uskalla lausua kuin juhlapäivisin ja tämä ei nyt ole sellainen.

Nyt olen vaikean tehtävän edessä. Mitä antaa levylle pisteinä, kun siinä on 1/3 kappaleista klassikkoja + pari hyvää ja loput täyttä paskaa. Anteeksi lapset... kiroilu. Voi Lita olisitpa tehnyt näistä biiseistä EP- levyn, niin olisin kiitellyt sinut maasta taivaaseen. Nyt saan tippalinssissä kuunnella biisejä 4,5 ja 9 (hassu juttu, mutta 4+5=9) ja muutoin loikkia biisistä toiseen.. Ok, olen rohkea kokonaisuus 8,5/10 ja siinä on aavistus liikaa, mutta nuo kolme biisä on vain niin tajuttoman hyviä. mr. taca tucaon

Danger Danger - Revolve (2009)

Mitäpä arvelisitte bändistä, jonka nimi on Danger Danger ja sen suuria hittejä semmoiset kuin Bang Bang ja Naughty Naughty?! Koottiinko poppoo änkyttäjien kesäleirillä vai uskotaanko tässä toiston voimaan kuten Adolf Hitler kansalle puhuessaan?

Pään aukominen sikseen. 2 X Dangerin tuore tuotos tarttui korvaani radiosta. En bändiä edes tunnistanut vaan korvani koukutti mainio kitaran soundi. Siitäpä liikenteeseen ja uusinta Revolve-levyä kuuntelemaan. Ajastaan ulos päässyt kasarirokkari saattoi jo ajatella tämän bändin kadonneen tukanleikkuun myötä parturiliikkeen lattialle. Vaan ei, ovatpa Tuplavaarat tehneet levyjä tasaiseen tahtiin vuodesta 1989 asti.

Uudella Revolvella mikkiin on taas tarttunut Ted Poley ja näin alkuperäinen miehitys on kasassa, tuoreempaa kitaristia, Rob Marcelloa lukuunottamatta. Kevyttä melodista rokkia bändi edelleenkin tekee ja aikuistuminen on sopivasti poistanut sanoituksista änkytyksen ja riman alittavat reisiliukasteriimit.

1. "That's What I'm Talking About" kertoo heti levyn yleisilmeestä. Rennolla otteella tehty, kun ei enää tarvitse huolehtia hiuskuontalon otsonikerroksen puhkomiskyvystä. Hieman tunkkainen yleissoundikuva ja uusi kitaristi, Marcello, tuntuu pärjäävän paremmin sooloissa kuin kompeissa. Poleyn ääni miellyttänee useimpia rokkikorviakin. Kyllä tällä ilkeää keikan aloittaa. Juu juu.

2. "Ghost Of Love" toimii hienoine kertseineen ja taustalauluineen upeasti. Tämä olisi ollut megabeibemagneettihitti 80-luvulla. Ja tämä on kehu, sillä biisi ei kuulosta kuitenkaan kasarilta tai elähtäneeltä. Kyllä Poleyn ääni toimii hienosti melodioita rakennellessaan ja Marcellon kitara täyttää hengähdystauot. Kyllä kyllä.

3. "Killin' Love" antaa kuulijan ymmärtää, että D2 osaa rakentaa biisinsä säveltäjän ammattitaidolla. Jos korvasi on harjaantunut, niin tiedät biisin laadukkaaksi heti lähdöstä ekaan kertsiin. Koskettimiakin on käytetty sopivasti ja moodin muutos sooloon on maukas. Noin se pitää tehdä pojat! Suosikkini levyn biiseistä tähän mennessä. On on.

4. "Hearts On The Highway" maustetaan paremmalla komppipohjalla kuin edelliset viisut. Jokin tässä kuitenkin muistuttaa liikaa tuota Killin' Lovea. Ei ansioiden puolesta vaan ihan toistona. Mutta ansiona on kyllä se, että kertseihin huomaa tarttuvansa mukaan helposti. Tämän D2 osaa. Osaa osaa.

5. "Fugitive" on balladi, joka on sama kuin tekisit 16 palan palapelin vieressä olevan ohjeen mukaan. Voihan siitä tulla ihan hyvä ja palapelintekijänä voit olla noheva, mutta eipä se juuri valmistuttuaan yllätä. Vähän akustista ja vähän pianoa ja vähän kivaa laulua. Vähän vähän.

6. "Keep On Keepin' On" palauttaa ukot baanalle taas ja tällä tiellä D2 osaa ajaa. Ah, huolettomuutta, kun tukka hulmuaa avoautossa Californian teillä. Onneksi tätä ei ole tehty, kuten se olisi tehty 20 vuotta sitten. Mutta kyllä tämä silti saa kaipaamaan vuoteen 1989. Saa saa.

7. "Rocket To Your Heart" päästelee kummia kopauksia ja klingautuksia, jotka ikävä kyllä tuovat mieleen joitain 2000-luvun AOR-bändejä. Se ei ole hyvä se. Tässä tapauksessa bändille/biisille on käynyt samoin kuin Bon Jovin tuoreemmille tekeleille. Hieman tasaista, eikä uskalleta tehdä selkeää riffiä vaan toistellaan kertsiä hiukka liikaakin. Liikaa liikaa.

8. "F.U.$" kulkee läheltä esim. Def Leppardin Adrenalize-aikoja. Näistä sanoituksista olisi voinut jo päästä eroon vaikka ne hetkeksi hymyä huulille nostavatkin. Trumpin hiuksissa on aina kertanaurun paikka, mutta ei se biisiä listahitiksi nosta. Hiukan vetelä veto. Vetelä vetelä.

9. "Beautiful Regret" palauttaa taas uskoni melodiseen hyvin soitettuun hard rockiin. Marcellon komppi- ja soolokitarointi saa hyväksyvän nyökkäykseni ja Poley mikin varressa on taas mies paikallaan. Tämän tyylisessä kipaleessa muukin bändi tuntuu ansaitsevan liksansa paremmin. Peukku ylöspäin. Ylös ylös.

10. "Never Give Up" on ihan kelpo balladi vaikkapa romanttisen komedialeffan kohtaan, jossa vakavoidutaan ja lähdetään sen break-upin jälkeen yksin kävelemään lumisateeseen nähden rakkaan naisen kasvot jokaisessa vastaantulijassa. Perusrakenne: maukas soolo soitetaan, kun biisiä on mennyt 3/4, ja sitten lopussa tuplakertsiin kohotellaan fiilistä. Kohotellaan kohotellaan.

11. "Dirty Mind" -biisin alku tuo mieleen The Who:n "Won't Get Fooled Again"-kipaleen, joka on monelle paremmin tuttu telkkarin etsiväsarjasta. (Enpä kerro mistä. Muistelkaa.) Jos muistaa levyn ekan biisin, niin tämä on aika ehjä päätös sen aloittamalle linjalle. Taas huoletonta ajelua autolla ilman kelloon katsomista tai huonoa säätä. Pikkutuhmat sanat, mutta ei tipu 20 vuoden takaiselle linjalle. Ei tipu, ei tipu.

Jos olisivat Tuplavaaran jätkät saaneet aiemman kitaristin, Andy Timmonsin, vielä mukaan, niin paketti olisi melko täydellinen. Yhtään en hauku Rob Marcelloa kuusikielisessään, mutta Timmons nousi isojen poikien liigaan soolourallaan. Jos tämä levy olisi tullut 20 vuotta sitten niin se olisi varmasti kieppunut grammarissani kovasti. Vaan eipä ehtinyt siihen, hyvä kun tuli nyt. Odotettua parempi "comeback" vaikka eivät koskaan kadonneetkaan. Annetaan pisteitä 3,5/10 ja kun kaikki tehdään tämän bändin kanssa kahdesti niin toiset 3,5/10 päälle eli yhteensä 7/10 pistettä. T: Mr. Tuca Ton.

Malice - In the beginning... (1985)

Elettiin kultaista 80-luvun alkua ja amerikkalaista nuorta miestä Brian Slagelia närästi. Eurooppalaiset metallipäät saivat nauttia tuutintäydeltä NWOBHM ja muista metallin hedelmistä, mutta jenkkilä oli tuolla saralla kehitysmaa.
Pientä lohtua Brian sai eurooppalaisilta ystäviltään, jotka lähettivät nauhoja vanhan mantereen suuruuksista, mutta herra Slagel tunsi nivusissaan että ruoho ei välttämättä ole vihreämpää, nahka narisevampaa, eikä niitit suurempia rapakon toisella puolella.
Suurin ongelma oli ettei jenkkilän levymogulit ymmärtäneet hyvän päälle mitään, vaan jättivät ilman levytyssopimusta Brian-polon niin rakastamat raskaan rokin vääntäjät.

Mutta Brianissa asui pieni yrittäjä, joka pisti pystyyn oman levylafkan, ja yritysrekisteriin ilmoitettiin puulaakin nimeksi METAL BLADE RECORDS.

Ongelma ratkesi ja ensimmäisenä työnään MBR pykäisi ulos, jo klassikoksi nousseen METAL MASSACRE vol1. (1982) kokoelmalevyn, jolle Brian kokosi jenkkilän nuoria ja suurelle yleisölle tuntemattomia bändejä. Mukaan pääsivät mm.BLACK"N"BLUE, BITCH ja joku Metallica ("Hit the Lights").

Suurimman huomion kuitenkin otti tämän tarinan sankari, MALICE, joka sai levylle ainoana ympättyä kokonaista kaksi kibaletta, "Captive of flight"in ja "kick you down"in. Kokoelman suuri suksee herätti myös levy-yhtiöt, jotka kilvan alkoivat metsästämään omiin talleihinsa näitä uusia, raskaampia rokkikukkoja, samalla toisella kädellä "nössöorkestereita" nurkasta pois hätistellen.

Suhdanteet muuttuvat nopeasti myös rokkibisneksessä, mutta Malice joutui kuitenkin odottelemaan vielä tovin ennenkuin päästiin ensimmäistä täyspitkää leipomaan.

Kaksi albumia"IN THE BEGINNING..." debyytti vuodelta -85,"LICENSE TO KILL" vuodelta -87, sekä vuoden -89 ep "CRAZY IN THE NIGHT" jäivät eläväksi todisteeksi bändin olemassaolosta. Kohokohtiin pumpun historiikissa kuuluu myös euroopankiertue SLAYERin kanssa ja elokuva rooli elokuvassa VICE VERSA.

80-luvun puolivälin krouvissa ympärillä riekkuivat toisaalla RATTin, MÖTLEY CRUEn kaltaiset sankarit ja toisella kupeella kilpailivat fanien sieluista nouseva METALLICA ja trash-tyylisuunnan opetuslapset. Voisi sanoa että PASKA TSÄKÄ MALICE! Tähän kilpailutilanteeseen piti Malicen kuitenkin esikoisensa murjauttaa.

Mutta olisiko bändillä ollut rahkeita ottaa paikkansa auringossa, jos se ei olisi joutunut taistelemaan noin kovassa seurassa, metallibuumin ollessa kovimmillaan möhömahojenmaassa? " In the beginning..." sen meille kertokoon.



1."Rockin" with you" Karauttaa levyn liikkeelle tuoden mieleen ACCEPTin "London lether boys"in. Meno jatkuu kuitenkin eri teille ja keskitempoinen kasarihiiviskely ottaa tilan. JAMES NEALin vokaalit nousevat kertsissä kasari standardit täyttävästi, mutta säkeistöistä uupuu elämä. Melko laiskan sutjakka aloitus, mutta ajalleen tyypillisellä fiiliksellä neppailtu tanhu.


2."Into the ground" Nostaa tempoa edelliseen olematta kuitenkaan mikään doupattu sprintteri. Kitaristi JAY RAYNOLDS pyörittää biisiä mukavasti. Perus kasari kaavalla leikattu ja liimattu veto tämäkin. Biisi ei nouse millään osaalueella esille, ei hyvässä eikä pahassa. Melko mautonta kasaripullaa.


3."Air attack" Nyt lähdetään nylkyttämään jo JUDAS PRIESTin jalanjäljillä. Bändi tunnustautuu kovaksi "juuttaan pappien" ihailioiksi, joten se tuodaankin häpeilemättä koko maailman kuuluviin. Homma kuitenkin toimii ihan mukiinmenevästi, vaikka esikuviinsa verrattaessa meno on hiukan heppoisempaa.


4."Stellar master" Kivikautinen riffittely avaa koohauksen, ja Neal lähtee säkeistöön uho päällä. Stemma "huudahdukset" kuulostavat hieman kököiltä mutta hajua biisiin tuoden. Neal vetelee välillä kuin ROB HALFORDin äpäräveli. Perus kasarimateriaa, jota käytettiin runsauden pulassa jopa teiden tekoon.


5."Tarot dealer" Alussa on uhkaava ilmapiiri päällä, mutta meno muuttu tuttavallisemmaksi kun biisi käyntiin saadaan. Ponnetonta vässyttämistä kokonaisuudessaan eikä edes pelottanut sanoa tätä. Nämä tarotkortit olivat niin kökösti merkatut että biisi ei päässyt yllättämään, ainakaan positiivisesti.


6."Squeeze it dry" Rumpali CLIFF CAROTHERS antaa alkutahdit johon kellään ei ole vaikeuksia lähteä mukaan. Nyt menossa on mukavampi fiilis ja kertsissä öllikuoro huutaa "KEEP ON ROCKIN" jo mallikkaasti. Parasta antia tähän mennessä. Itse olisin jopa aloittanut levyn tällä veisulla. Ainut huono puoli Malicen kannalta tässä biisissä on että TWISTED SISTER, BLACK"N"BLUE,KEEL ym.samoilla vesillä kalastavat olivat tehneet tämänkin biisin jo aikaisemmin.


7."Hellrider" Startti tapahtuu Datsun 100a:ta huudattaen. Hyvällä sykkeellä noustaan Datsunista riekkumaan. Yritystä tässäkin biisissä on eikä tätä haukkumaankaan tarvitse ruveta. TOP-20 "hellrider"-nimisten biisien listalla kivuttomasti. Neal antaa mallia äänijänteiden käytöstä mallikkaasti. Kyllä tämän voisi vaikka yllätys vetona kasari-iltamissa soittaa.


8."No haven for the raven" Alku antaa savuisen utuisen kuvan. Sitten kohdassa 1:10 säkeistön alkuveryttelyssä Neal ruikauttaa keltaista omiin muroihin käsittämättömällä MARTTI SERVO imitaatiolla. Jos tuota muljautusta herra Neal selittää taiteilijan tulkinnan vapaudella niin sitä ei usko humalainen Mervikään! Käsittämätön tyrtelö se on! Onneksi biisi petraa kokoajan loppua kohden, joten lopputulos on oikeastaan ihan ok!


9."The unwanted" Tuulen tuiverrus siivittää menoa tässä rokkipalassa. Kulmikasta kääntyilyä säkeistössä. Kertosäkeessä on fiilistä vaikka aivan hittihakuisuutta ei löydetty / haluttu. Neal ei taas tiedä skitsofreniassaan olisiko Rob vai James. Mutta kyllä tästä ihan kelpo jälkimaku jäi!


10."Godz of thunder" Kitaroiden sahaus lupaa hyvää. NYT Neal jopa voi sanoa tulkitsevansa. Suoraviivaista kasaripaahtopullaa joka ei aivan jaksa olla omaperäinen ja kiinnostava. Moni muu teki vaan nämä rinnanmitan paremmin. Neal antaa palaa mukavasti kertseissä mutta muuten bändiltä aika väsynyt lopetus tälle pitkäsoitolle.



James Nealin (voc), Jay Raynoldsin (gt), Cliff Carothersin (dr), Mick Zanen (gt) ja Mark Behnin (bs) väkertämä, ja ASHLEY HOWEN (ni-iin,kiusaus olisi suuri!) tuottama pitkäsoitto antaa melko pehmeän kuvan itsestään. Vuonna 1985 kilpailu taivaspaikoista oli niin kova ettei tälläisellä esityksellä voinut nousta HARD"N HEAVYn näkyvimmille paikoille.

Toivoton paketti Malicen "In the beginning..." ei ole. Parasta antia ovat James Nealin paikoitellen Rob Halfordin(ei Martti Servon) jalanjäljissä ilmavasti vedetyt vokaalit ja muutama mukava kibale, mm."Hellrider" ja "The unwanted". Levylle pisteiden muodossa 5-/10

Tämän päivän tekemisistä ei ole täyttä varmuutta, mutta v.2008 bändiltä ilmestyi kokoelma The Rare and Unreleased. 2007 oli vielä aikomuksissa tehdä reunion-kiertue eurooppaan uudistuneella kokoonpanolla ( mm.Neal oli jäänyt pois jo v.1987 ja hänen paikkansa otti Brian Allen), mutta se peruttiin rahoituksen puutteessa.

Kyllähän MALICE tuoksui koko tekemisellään mukavasti kasarille. Suurin meriitti historian kirjoihin bändiltä jää sen mukana olo "Metal massagree vol1"llä vuonna-82, josta voidaan metallimusikiin todellisen invaasion jenkkilässä alkaneen.

Bändille suotakoon paikka kuolemattomien 80-rocks bändien joukossa, 2.divarissa, turvallisessa keskikastissa!

Lopuksi vielä muistutus folkin vaaroista. Folk on vienyt turmioon monta hyvää rock laulajaa. Nämä on niitä sarjassamme surkeita ihmiskohtaloita...

KEEP ON 80-ROCK! T.Dick Sniper, alias Taca Tucaton

Manowar - Kings of Metal (1988)

Bändi, jonka nimi tulee sanoa seisten ja käsi nyrkkiin puristettuna. Kokeillaan MANOWAR. Ja aaah kyllä tuntui hyvälle. Kokeilkaapa. Mitä voi odottaa bändiltä joka on kirjoittanut levytyssopimuksensa verellä!! ?

Illan albumina, minulla on orkesterin Kings of Metal, josta wikipedia seuraavaa " 1988 uusi albumi nimettiin Kings of Metalliksi, joka kriitikoiden vielä mielestä tänäkin päivänä on yksi heavy metallin kulmakivistä ja vaikuttajista . Perkele!!

Mietin tässä, että mihinköhän metalliin olen jälleen käteni jälleen iskenyt??

Mutta asiaan.

1. Wheels of fire; Tykitystä, joka herättää unisimmankin kuulijan jo ensitahdeilla. Biisin alussa polkastaan harrikka käyntiin... Biisin erikoisuutena on panoroidut säkeistöjen laulut.. toimii ja kertsi suorastaan hyökkää melodiallaan..

2. Kings of metal; Junamainen rumpukomppi yhdistettynä jykeväilmeiseen kitarakomppiin saa perskarvatkin palamaan!! Sieluni huutaa! Metal, Metal, Metal!

3. Heart of steel; Biisin sähköinen pianoalku, jopa hiukan alkukantaisen laulun kanssa saa suorastaan jäätävän kelttiläisen fiiliksen heräämään mielessäni. Biisi soi ylevästi ja raaaskaastiii, mutta tyylikkäästi.

4. Sting of the bumblebee; Cover ja instrumanttaali, jossa basso soi kivasti ja hiukan koomisesti.

5. The Crown and the ring (Lament of the kings) versio 2008; Jos jossain biisissä on jylhä alku niin tässä.. Sanoisin, että näin 21 vuoden jälkeenkin tämä biisi pysäyttää 100 henkisellä kuorollaan. Selässä vierivät hikikarpalot suorastaan jäätyvät!! Huomaan hyräileväni biisin melodiaa.. Tämä tuo elävästi mieleeni Kolin jylhät maisemat.

6. Kingdom come; Sähköiset kitarat kivat molodiat ja taas mukavasti käytetty panorointia lauluissa. Jylhää, mutta perus kauraa.

7. Pleasure slave; No tässä himot pääsevät valloilleen jo alussa. Tämä on heavya, siis tosi heavya. (Tämä on bonus raita cd:llä)

8. Hail and Kill; Suuri sointi ja väkevä rytmiikka. Tiukkoja riffejä ja sellaista saksalais- metal laulukuoroa.

9. The Warrior parayer; Biisin kuulostaa kornilta, jos ei ymmärrä bändin ajatuksia taiteen suhteen = Kuunelma.

10. Blood of the kings; Iskee korvaani heti raivokkaana ja hyökkäävänä! Kuunnelkaa nyt hemmetti tää itse!

Levy hämmensi minua suuresti, koska olin onnistunut kulkemaan sen ohitse ja toisaalta koko bändin tuotannon ohitse 80-luvulla. Siis henkisesti ruoskin nyt itseäni. Tämä levy on parhaimmilta osiltaan loistava, mutta mukaan mahtuu todella keskinkertaisuuksia. Kokonaisuutena levy aiheutti minulle kuitenkin positiivista ja fiilistä nostattavaa tunnetilaa ja tulen todellakin tutustumaan paremmin bändin tuotantoon. Live bändi on ollut aina loistava. Katsokaa nyt itse tästä! Kokonaisuus kuitenkin 8/10 mr. taca tucaon

Shy - Excess All Areas (1987)

Birmingham Englannissa on kotikaupunki neljälle suurelle.BLACK SABBATHille, tuolle heavy rockin isoisoisoisoisoukille. OZZY OSBOURNElle, tuolle kuolleitten kulmien prinssille. JUDAS PRIESTille, tuolle nahan ja niitin elävälle katalogille ja tietysti ASTON VILLA FOOTBALL CLUBille,ainoalle seuralle jonka fanipaitaa ilkeää esitellä julkisilla paikoilla.

Sieltä tulee myös SHY,tuo metroseksuaalien oma MOTÖRHEAD.(tulee muuten Stokesta)

Bändi joka perustetaan miehekkäällä nimellä TROJAN vuonna 1980, ja joka soittaa heavyrokkia kaupungin suuria poikia kunnioittavalla tavalla, ei voi tölätä uraansa muuten kuin häviämällä massaan. Häviämällä kunniakkaasti. Kuolla tekemällä muutama kulmikas heavy-levy, jota besserwisser soundipoliisit pääsevät pilkkaamaan "tyttöystävilleen" kirsikkasiideri nousuhumalassa. Se olisi tavismaista, mutta turvallista standardikuolemaa.


Tälläinen keskiluokkainen tulevaisuuskuva ei miellyttänyt Trojanin poikia vaan päätettiin haistattaa nätisti kaikille ja vaihdettiin orkan nimeksi kaikkien fysiikanlakien vastaisesti Shy, (shai) (Suom.ujo (yjo) ja jotta ero entiseen minään saataisiin totaaliseksi, mentiin urkukauppaan ja ostettiin urkkuset. Tai sitten urkkuset toi Queensrychen "Rage for orderin" ansiokkaasti tuottanut, ja "Excess all areas"in kimppuun käynyt Neil Kernon.

Oli miten oli, mukaan hyppäsi vielä mies jonka heavyhormoonit tulevat tippapullosta, kaikkien särmien tuho, ärrän ällittäjä, mies joka varmistaisi että Shyn saattohoito olisi munaton,mr.DON DOKKEN...

Eikö olisikin kurjuudella mässäily helpoin jättää tähän, jotta ei ihan sosiaalimusikaalipornoksi menisi?

Mutta kun Tony Mills (voc.), Steve Harris! (gt), Roy Stephen Davis (bs), Alan Kelly (dr.), Baddy McKenna (gb) esittelevät 3.täyspitkän albuminsa, yllätys on yhtä suuri kuin pornotehtailijan eläkepäätös.



1."Emergency" nasauttaa ilmoille pirteän rallin. Melkein aoria mutta ei tästä kaikkia karvoja ole viety. Kertsi nerokkaan yksinkertainen ja koukuttava. Tasapainoisen hyvä aloitus albumilla!


2."Can"t fight the night" Basson lonkotus vie keppoiseen riffiin ja säkeistöön. Väliosa nostaa tunnelmaa hienosti. Kertsi vähän jäykkä mutta toimii.
Jostain syystä Millsin kimitys kuulostaa maagisen hyvältä, vaikka särmän puolesta aina huutelen. Tasapainoisen hyvä esitys koko pumpulta! Kasaripulla on aina hyvä...:)


3."Young heart" Syntzezizinzer ja Mills aloittavat ilmavasti. Harris maalailee maltilla mutta biisiin sopivasti. Kertsiin aukaistaan peltejä sen verran että nuoriso saadaan villiksi. Millsin ja Harrisin kemiat toimivat hienosti. Sarjassamme helppo ja mukava kuunnella.


4."Just love me" Aor-slovari. Nyt on D.Dokken ollut nylkemässä ja hiomassa. Tämä olisi mennyt vaikka Ressu Redfordin englanninkielisellä maailmanvalloitus levyllä. Tässä sitä nyt oli metroseksuaaleille heavya ja doomia viimmosenpäälle!


5."Break down the walls" Tässä on täysverinen Melodic-rock HITTI! Kasari haisee kuin D.Beckhamin aftershave metroseksuaalin orvaskedessä lauantai iltana. Kaikki palaset kohdallaan. Ei huikeata, mutta hitti se on pienikin hitti.


6."Under fire" Alun rauhallisuus on hämäystä. Säkeistö lähtee koppoti - koppoti laukkaan, ei heavysti mutta hyvällä maulla. Jotain käsittämätöntä taikaa on parivaljakossa Mills / Harris. Nämä vedot vaan toimii! Taas ehjää kokonaisuutta.


7."Devil woman" Cliff Richard-coveri ei säväytä muttei ärsytäkkään. Tässä on metroseksuaalin hyvä levittää pärstään kevyt iltameikki. Harrisin soolon kohdalla kannattaa puuterihuisku pistää sivuun ettei röplyä Guggille. Harris sai pojot.


8."Talk to me" Urkkuset aloittavat kuin yksinäinen pumpulitollo metroseksuaalin ihonpuhdistuksen kiivaan bridge-pelin jälkeen. Ujo esitys bändiltä joka on tähän asti pystynyt selittelemään muodonmuutoksensa. "Tästä ei voi kuin nousta!" -sanoi "metris" kun solariumista virta loppui.


9."When the love is over" Nyt pukkaa illan viimmeinen hidas. "Metris" käy hakemassa parketille kuuntelijan, jolle voi tanssin pyörteissä kehua kuinka tiukille voi ottaa spinningissä ja anaalijoogassa.
Biisi on taas Millsin ja Harrisin näytöstä. Harmonia löytyy joka nuotilla. Muu orkesteri jää vähän näiden kahden varjoon mutta ei niin että kokonaisuus kärsisi. Slovari koko kauneudellaan.


10."Telephone" Vanhanajan puhelimen numerokiekon rahina nostalgisoi tunnelmaa. Vauhdilla ja tunteella mennään loppuun saakka. Kokonaisuuteen istuva perushyvä kasari pehmis. Hieno lopetus sopivan mittaiselle albumille.



Itselleni oli yllätys levyn tasaisen hyvä taso lähes koko kestonsa ajan. Mitään elämää suurempaa mahtihittiä ei levyllä ole, mutta vastaavasti heikot hetketkin ovat vähissä.

Mills on tehnyt uraa myös mainiossa norjalaisorkesteri TNT:ssa mutta veri on vetänyt myös "ujostelemaan".

Kyllä tätä tuotosta kuuntelee ihan ilokseen ja mitä olen lukenut niin paremmin bändiin perehtyneet suosittelevat myös tällä vuosituhannella ilmestyneitä Unfinished Business (2002) ja Sunset and Vine (2005) albumeja.

Metroseksuaalien black-ja industrialmetal-siipi antaa SHYn "Excess all areas"-albumille 7+/10 pojoa, sekä sinitiaisen maidolla puhdistetuilla käsillä pehmeät abloodit.

 t. Karl S. Puukoski

Queensrÿche – Rage For Order (1986)

Kantaaottavat kasariprogepioneerit – tiedän, omintakeisia sanoja - mutta pätkähti ensimmäisenä mieleen, kun toimituksemme kävelevä rocktietosanakirja tarjosi arviointiini Queensrÿchen taipaleen kolmannen julkaisun. Seattlen suunnalta on saanut alkunsa jotain siedettävääkin mutta tämä bändipä aloittikin uransa 10 vuotta ennen grungen depressiivistä tuloa.

1. ”Walk In The Shadows” pistää heti bensaa suoraan kaasariin. Ei ihan ysisysiä mutta 92-oktaanista kuitenkin. Starttaa varsin kelvosti mutta hihna vinkuu… Josko koneen lämmetessä ja kakkosta pesään pistäessä ääni katoaisi?

2. ”I Dream In Infrared” Ei, eipä kadonnut vinkuminen. Vielä kuuluu. Biisillä on nerokas nimi. Aikalaisekseen sivistynyt soitto pelastaa muuten latteahkon kipaleen. Tai mikä tämä biisi nyt tahtoo olla, mutta alku- ja loppupäistään slovarina yrittää mennä. Kantaaottavuuskaan ei ole vielä mennyt kovin kauas, sorrutaan ”lonely eyes”-sanoituksiin. Mutta tulevaisuuden tietäen, annetaan poikien vaihtaa isompaa vaihdetta.

3. ” The Whisper” Ah, nyt on noussut öljypohjasta liukastetta riffikoneeseen - hyvä kuvio. Tuolla pääsee jo pitkälle. Harmi kun se korkeahko vinkuna vieläkin riivaa ajonautintoa. Parasta antia ovat säkeistöjen välit, joissa palataan siihen alun riffiin. Hyvin soitettu. Hieman tulee mieleen vanhat Def Leppardit samoilta aikakausilta kuin tämä levykin.

4. ”Gonna Get Close To You” Nyt ei pelasta mikään. Huoltamolle on mentävä. Kun tätä kosketinosastoa kuuntelee, katsoo ukkojen kuvia levynkannesta ja tietää että juuri tästä biisistä tehtiin se musavideo, niin ei voi kuin ihmetellä sen ajan makua. Olisi levyllä parempiakin vaihtoehtoja videota varten. Tiesittekös muuten, että popahtavan hempeästä nimestään huolimatta biisi ei kerro kaukorakkaudesta vaan kunnon stalkerista (savoksi: kehvelin kyyleejä)!

5. ”The Killing Words” rakentelee jo taidokkaammin. Kitaristit Wilton ja DeGarmo ovat aina olleet luotettavia kavereita, mutta eivät koskaan nousseet ihan sinne kirkkaimpaan kastiin vaikka arvostusta ovatkin saaneet. Biisi laahaa vähän koko ajan. Ei ota kierroksia, liekö roska kaasarissa? Ja onkohan se laturin vai tuulettimen hihna, joka sitä ääntä pitää vieläkin?

6. ” Surgical Strike” Huoltamon pojat onnistuivat saamaan kaasarin kuntoon. Nyt voi jo kertseissä kiihdytellä, eikä kone käy rykimään yhtään. Eivät varmaan pojat sanoja tehdessään arvanneet, että Persianlahden sota on tulossa muutaman vuoden päästä. Olisi tunnariksi kelvannut. Instrumentaalit väliosat silti parasta antia, koska unohdin huoltamolla mainita siitä hihnasta…

7. ”Neue Regel” eli New Order pohtii omalla tavallaan tuota epätäydellisen ihmisen yritystä täydelliseen yhteiskuntajärjestykseen. Livenä veto toimii varmasti paljon paremmin, sillä se vaatii toimiakseen hieman enemmän sitä jytkettä. Sitä, mikä pitää tuntea rinnan ja jalkojen kautta, eikä niinkään korvilla. Korvissa nimittäin tinnuttaa jo kohta. Arvatkaa mikä?

8. ”Chemical Youth (We Are Rebellion)” luottaa nuorempaan sukupolveen ja varoittaa sitä teknologian vaaroista kehottaen samalla seisomaan yhtenä. Muutama mukava kitaranyanssi mukana ja rumpalillekin siunaantunut pari mielekästä kohtaa. Kun vielä ne koskettimet olisivat jääneet kokeilematta. Vinkuna ei vaivannut nyt niin paljoa. Varmaan siksi, että sitä ei kuulunut viimeiseen puoleentoista minuuttiin!

9. ”London” biisin kohdalla voidaan ihastella ajon suuntavakautta huonoissakin tieolosuhteissa. Biisi pitää saman linjan kuin kaikki edellisetkin levyn kipaleet, mikä on jo saavutus levyn yhdeksännen veisun kohdalla. Ei nouse vesiliirtoon (harmi kyllä) vaan raahautuu melankolisuudessaan. Voisiko se vinkuna tulla sittenkin jarruista…?

10. ”Screaming In Digital” on kokeellinen tekele. Josko rytmikäs kojelaudan takominen auttaisi vinkunan katoamiseen? Auttaa se takominen moneen muuhunkin. Minullakin auton tuuletin lähti käyntiin kun kerran täräytti kunnolla. Jos ei ole ammattilainen vielä, niin pitää kokeilla kaikenlaista.

11. ”I Will Remember” saavutti sen, missä kakkosbiisi epäonnistui eli puhdasverisempi slovari. Kipale saavuttaa sen, mitä se on, ei enempää tai vähempää. Tasainen temmoltaan, soitoltaan, soundiltaan. Ympäriinsä siis. Ihan kuten Toyota Corollat – ei mitään erityistä mainittavaa.

Ei Rage For Order todellakaan niitä Queensrÿchen uran kohokohtia ole mutta sillä on yksi erittäin merkittävä saavutus: kun lehdistö ohitti sen ja fanitkaan eivät pitäneet siitä, niin bändillä ei ollut kuin yksi vaihtoehto – nimittäin tehdä seuraavasta albumista pirun hyvä. Ja sen seuraavan nimi oli Operation: Mindcrime. Mutta kun se tuli vasta kahden vuoden päästä, niin tälle edeltäjälle hellytetään pisteitä 4/10. Ai niin, se vinkuna, se olikin se laulaja! Piru vie, olisin voinut erehtyä. Toiset eivät välitä häiriöäänistä, tykkäävät jopa, kunhan auto vain kulkee. Minä kyllä kiristän hihnaa. Tilalle olisin toivonut vaikka David Coverdalea. T: Mr. Tuca Ton