Tänään jossittelen hieman Quentin Tarantinosta ja Robert Rodriquezista. Herroista, joiden tuotoksia olen syynännyt viimeaikoina isolla hanskalla.
Entäpä Jos kaverukset kyllästyneinä väsähtäisivät hollywoodilaiseen glitteriin?
Entäpä jos äijiä sylettäisi käpsehtiä punaisilla matoilla kirkuvien fanien ja salamavalojen kilpaillessa heidän huomiostaan?
Entäpä jos juutaat huomaisivat ammentaneensa jo idealaarinsa tyhjiksi niin ettei sydäntä lähellä olevat aiheet enää anna uutta näkökulmaa ja inspiratiota duunin tekemiseen?
Entäpä jos jullit huomaavat ettei hyvää tarinaa ja dialogia saa enää liippastua paperille vaikka kuinka nyhtäisi ja ähkäisi?
Mistä lääke jotta luovuuden hulluus taas revahtaisi täyteen väriloistoonsa?
Viikko örvelö-kännissä Cancunissa ?
Toinen krapulassa Toscanan auringon alla maisemia vähätellen?
Kolmas viikko Japania kierrellen, Tokion metrossa 18 tuntia töissä olleille kotimatkalaisille rähjäten ja päätään puistellen?
En usko että toimisi. Liian tavista.
Jos yltäkylläisyyteen kyllästymisen seurauksena luovuudensarvi äityisi näillä Hollywoodin mestareilla ummelle, uskon että paras hoitokeino kuitenkin olisi maisemanvaihto mukavuusalueen ulkopuolelle. Loma paikassa, mikä on vastakohta pitkille hiekkarannoille, ruskettuneille silikoneille, jatkuvalle auringolle ja valoisalle yes-meiningille. Pieni irtiotto arjesta. Täsmätrippi tuntemattomassa. Mitä siis vaatia lomapaikalta jotta näidenkin herrojen luovuus- suoni saisi uutta ärsykettä?
Miesten täytyisi löytää paikkaan, missä on pimeätä ja masennus yleisempää kuin intiimihygienian hoito.
Paikkaan missä supi jölköttää eksoottisesti, räksä on paskalintu ja majava vesistöihin kuseksija.
Paikkaan missä viinakset eivät kerkeä tarjoiltavaksi lasin kautta ja missä smalltalk ja feng-sui tulkitaan homosteluksi ja siten rikolliseksi toiminnaksi.
Paikkaan missä tuulipuvun kahina ja vetoketjun narahdus ovat ainoa esileikki.
Paikkaan missä naiset ovat vankkoja eivätkä rakastellessaan elehdi joutavia.
Paikkaan missä aikamiespoikien/tyttöjen mandariinikiinalainen turvasana on ainoa kosketus kansainvälisyyteen.
Paikkaan missä kielisoittimet soivat ja siat kiljuvat...
Jos jostain moisen paikan löytäisi, voisi sitä markkinoida näiden taitureiden mr. Tarantinon ja Rodriquezin lisäksi muillekin Hollywoodin tähdille, rokkareita ja kirjailijoita unohtamatta, inspiroivan lomailun Saint Tropezina. Näin tehtäisiin matkailulla mania! Harmi vain, ettei moista paikkaa taida ainakaan Suomesta löytyä... kai?
Mikä sitten erottaa näitä lahjakkaita tovereita toisistaan? Mr. Tarantino on verkkaisen sytytyslangan ja ainutkertaisen tarinan mestari elokuvissaan, kun taas Rodriquez hyökkää valkokankaalla kuin kunnossa, mutta pirusti myöhässä, oleva pendolino heinäkuun helteillä, räjähtävä tunnelma kyydissään.
Toinen erottava tekijä on musiikki. Robert Rodriquez on tehnyt komeata uraa elokuvillaan mutta musiikin tekeminenkin onnistuu. Quentinilta onnistuu suunsoitto.
"Tupla R:n" Chingon-yhtye olisi tuskin tullut minulle tutuksi ilman Tarantinon loistavaa Kill bill 2 elokuvaa, jolla Chingon erottuu edukseen Malagueña Salerosa-coverillaan. Bändin musiikki on yhdistelmä meksikolaista perinnettä ja teksasilaista rock-henkeä.
Kuulostaako em. kombinaatio äkkinäisestä väkinäiseltä kuin Teksasilaisen rajavartijan vääntö kultaketjuisen huumekuriirin veneluun kimpussa?
Mmm... ei minustakaan.
Luoko Chingonin musiikki stereotyypisia mielikuvia rektumista kurkistelevista pussukoista? Rajajoesta ja valonheittimistä? Aseista, koirista, verkkoaidasta, peililaseista, pampuista, säälimättömyydestä, verestä, siitä värjäytyneistä valkoisista "wifebeatereista", käsiraudoista, pidätyksistä, toivosta ja sen menettämisestä, pick-upeista, elämästä ja kuolemasta, ylpeydestä, uudesta alusta, neitsyt Mariasta, hiestä, liasta, pelosta, kyyneleen jättämästä norosta pölyisellä poskella, viiksistä, stetsoneista, sombreroista, tequilasta, olkapäät paljaina tanssahtelevista ruskeasilmäisistä kaunottarista, värikkäistä hameista, huonoista hampaista, väkivallasta, rumasti ahavoituneista miehistä, lapiosta, ruumiista, hiekasta, kaktuksista, kuumista öistä ja vielä kuumemmista päivistä?
Nyt ainakin luo.
Mutta Chingonin "Mexican spaghetti westernin" kuunteluun kannattaa lähteä neitseellisin mielin. Musiikillisesta elämyksestä vastaavat kitaraa soittavan Robert Rodriquezin lisäksi:
- Alex Ruiz - laulu
- Mark del Castillo - kitara ja laulu
- Rick del Castillo - samat elkeet kuin edellisellä
- Albert Besteiro - basso
- Carmelo Torres - perkussiot
- Mike Zeoli - rummut
Nyt suolat ja sitruunat kitusiin ja tequilaa päälle! Jiii-haa CHINGOOOON!
1.'Se me paro' (Se on miun poro) Koska en osaa pätkääkään Cancunin kieltä, enkä jaksa opetella, tulkitsen biisien nimet ja sanoman väkivaltaisen mielivaltaisesti.
Aloitusraidalla ollaan jo senjoritan selkään kamuamassa. Kiimaista hohoilua ja iskelmähenkistä laulantaa. Soittopuolessa on rokkikukkomaista pörhistelyä jossa Rodriquez on 'liiderinä'. Välillä esitellään bändi ja huudatetaan eturivin neitoja. Hienoa fiilistä kokonaisuudessaan vaikka ei elämää suurempi soljuttelu olekaan.
2.'Malaguena salerosa' (Makasin Salen kassalla Roosan) Biisi on käsittääkseni meksikolaisille sama kuin suomalaisille on 'Ihanaa leijonat ihanaa' tai 'Sininen ja valkoinen'. Kansallisen identiteetin ja tunteiden tulkki, joka lyö väreille ja lippua pussaamaan. Riffi on henkeäsalvaan hyvä, joka Iron Maidenin näpeissä kuulostaisi aivan Iron Maidenilta. Alex Ruizin äänestä ja tulkinnasta huokuu ylpeys ja herkkyys sävähdyttävästi. Sisällä ei tarvitse elää pientä meksikaania, että tykkää tästä. Loistavuutta jonka kuulee ja tuntee vaikkei ymmärrä.
3.'Fideo del Oeste' (Videolla on teidän Esteri) Teos alkaa kumarruksella menneille western suuruuksille. Sitten vallan ottaa kitaravoittoinen fiilistely, jossa juuret ja nykyaika kohtaavat välillä mystisissä syvyyksissä, nousten välillä helppouden siivillä tanakkaan riffittelyyn. Kokonaisuus koostuu loistavista osista, hieman nykivästi, kaivaten lopullista lentoonlähtöä joka olisi liimannut kokonaisuuden melleväksi taco-burgeriksi.
4.'Severina' (Se on verinen) Robert Rodriquezin siskon, Patricia Vonnen, kirjoittama ja tulkitsema herkkä kibale on täynnä tunnetta. Herkuimmillaan ollaan 2.12 jälkeen, jolloin sisarukset löytävät toisensa ja antavat vanhemmilleen lisää ylpeyden aihetta.
5.'Alacran y pistolero' (Alakylän pistoolisankari) Tito Larrivan työstämä ja tulkitsema tunnelmapala, jonka parasta antia on Castillon veljeksien nailonien näppäily. Biisi toimii vaikka on hieman hannumainen.
6.'El rey de los chingones' (Esteri ryöhnäsi suoniessaan) Taidokasta työstämistä, jolla Chingon pistäisi Suomessa esiintyeessään ainakin varttuneimmat pirskahtelemaan tenoihinsa. Raikasta, elävää ja hengittävää soljuntaa, jossa on seassa laadukasta pop-kudosta, joka tuo mukaan tuttua ja turvallista mielikuvaa.
7.'Bajo sexto' (Paljon seksiä vaati Joni) Biisi jossa luuseri-Johnny tequila-päissään örveltää huonon elämän kiemuroissa. Elävää musisointia jonka erikoisuus löytyy lontoon-kielisestä tarinoinnista. Toimii, mutta tequila-snapsi toimii paremmin. Ei aiheta yökki-refleksiäkään joten tequila onnistuu siinäkin paremmin.
8.'Cielito lindo' (Voi voi voi miten on kieli kun linnulla) 1800-luvulla syntynyt meksikolainen klassikko joka Chingonin käsittelyssä on saanut sähköt. Meksikolaista kansanperinnettä, jossa on yhtymäkohtia suomalaisiin juomari-lauluihin. Liian kansallinen ja stereotyyppinen meikäläiselle ollakseen raikas tai edes hauska versio.
9.'Siente mi amor' (Sienen miulle annoit) Itsensä Salma"hottis" Hayekin tulkitsema laulu, joka kestää ja kuunteluttaa. Pettämätöntä tunnelmaa, hienostunutta soittamisen riemua ja äänessä Salma"vapari" Hayek! Herttinen sentään! Jos rakkauden hetki kaipaa taustatukea, niin tämä biisi sen tarjoaa. Mankasta play, huulet yhteen ja näppi tekemään tunnusteluja rintamalle ja aluskasvillisuuteen ennen tatti-karnevaalien alkamista. Chingon huolehtii lopusta.
10.'Cuka rocka' (Kuka ratsaa?) Jos omistatte nailonkielisen akustisen kitaran niin tässä Castillon vellokset tarjoilevat mukavan näppiharjoituksen jo hieman soitossaan edenneille. Soittoiloittelu joka pistää mielen ja leipäläven virneeseen. Tällä vedolla jää pienimmät jalkoihin. Huikea rock- pala meksikolaisella korostuksella. Vauhdikas lopetus bändiltä ja tältä vauhdikkaiden leikkausten mestarilta, Robert Rodriquezilta!
CHINGONin 'Mexican spaghetti western' ei ole millään muotoa ennalta arvattavuuteensa kangistuva sisäsiittoinen pitkäsoitto vaan raikas, värikäs ja sielukas kokonaisuus jota on lysti kuunnella. Parasta antia ovat Castillon veljesten muikea soittokunto ja koko bändin luoma ainutlaatuinen tunnelma. Rodriquezin tyylikäs liippailu kuorruttaa tacon. Uskon ja toivon että saamme vielä kuulla Chingonia niin Tarantinon pätkillä kuin muissakin elokuvissa missä hengen riistäminen, mantelitumakkeen moukarointi ja verbaalinen hutunkeitto halutaan tuoda esille kuohahtelevan latino- sävelten kera. Kesässä keikaroivien järki ostos.
8,51/10
Karl S. Puukoski
Ps.Näin toukokuussa voisi olla inspiroiva kokemus käydä itä-suomen salomailla melomassa kun joissa on vielä paljon vettä. Voisi leirinuotiolla opetella banjon soittoa...
