Smack - Salvation (1987)

"Rakkauden pelastuksesta julistavat, helvetinkoira varjonaan. Häneen luottaen kuunvalossa paikkaa etsivät mihin rakentaa, minkä tuhota.
Kuolemankauppias heidät korven valolla sokaisee.

Ei kanna laulu, ei nouse rytmi, eivät oikeutta saa nuo joiden huumaavaa nimeä kuningaskunta pelkää.
Kyllästyminen kasvattaa siivet ja vaaleasta kiinalaisesta erottaa, runoillen, suomujen taa kasvonsa peittää.

Sydämmen ääni sammuu, elääkseen ikuisesti vapaana vangittujen sanojen elävässä meressä."

Les prophecies de rockstaramus s.2101, kappale 11 säe 21 ja 22


1. Vastarannan rumat kalat

Siinä sinä olet, herra kapteeni, joka et vielä tiedä viittä suuta ruokkivasi, kasvotonta karhua pakenevasi, jättäen huumeisen vaimosi vieraan vallan vartioitavaksi.

Uppoavia laivoja johdat etkä niissä hukkuvia tahdo tuntea, häpeämätön ystäväni.
Siinä sinä olet ja pyydät boheemina tulta punaraitaasi.


Siinä sinä olet tietämättömänä, neiti hymyilevä, joka annat nuoren ruumiisi 15 vuotta vanhemmalle miehelle. Annat hänelle lapset ja lyhyen elämäsikin.
Kenelle kostat kuolemallasi joka tulee kaikkien ihailemien rintojesi kautta?

Nyt vielä suret omankädenoikeuden korjaamaa hullua, joka vei hautaan sydämesi ja minulta lainatun ajan.
Hymyilet surua minkä savuavalla suullasi pystyt.
Kenties jo arvaat meneväsi sydämesi perässä, ystäväni.

Siinä me olemme. Täynnä hormooneja jotka estävät meitä näkemästä elämän punaista lankaa. Täynnä kipuilevaa ulkokullattua uhoa. Täynnä pelkoa taistelusta joka riisuisi roolit ja pakottaisi meidät meitä pelkäävien joukkoon.

En minä sitä sotaa kaipaa. Teitäkin helvetin harvoin.

Tumppaan tupakkani eritelampeemme, jonka rannalla oksensimme mielemme keveiksi.
Sydän nälästä kurnien, mieli täynnä musiikkia joka meitä yhdistää.
Nyt se viimein soi ymmärrettävästi, ystävät!

Velvollisuuden kello soi. On kiire sivistymään, vastarannan rumien kalojenkin.


Karl S.Puukoski


Eeva- Liisa Manner- runopalkintoa odotellessani pyöritän "vartaassa" kimpaletta suomi- rockin hienointa lihaksi tullutta ja lihoiksi mennyttä historiaa.

Smack "Salvation" on yksi rocktaivaanportin avaimista, pelastuksen tuojista, mihin ihmiskunta ei ymmärtänyt tarttua vaikka Claude (s.1966-k.1996) (voc), Manchuria (gr & voc), Jimi (b & voc) ja Kinde (dr) sen sydänverellä rockinnälkää näkeville kultatarjottimella tarjoili armonvuonna 1987.
Studio- mestarina hääri tuottaja- legenda T.T Oksala (s.1958-k.2010), jonka kädenjälki tuoksuu mestarillisesti tällä(kin) levyllä.

Smack on yksi niistä orkestereita suomenniemellä, jolle lämpimästi olisin suonut maailmanlaajuisen läpilyönnin, ja jolle olisin ilman kateuden häivääkään suonut kaikki ne kipsivaloksia harrastavat bändärit, BDM- neidon tuoksuisilla wunderbaumeilla varustetut limousiinit ja ihailusta mykkinä kirkuvat miehet jotka megabändeille käsittääkseni luontaisetuna kuuluu. Suomesta samat kyydit kuuluisivat myös Zero Ninelle ja Tarotille.

Nämä katu- rockin kuninkaat ovat olleet esikuvina mm. Guns"n rosesin muusikoille ja Nirvanalle, joista jälkimmäinen raiskasi hapuilevasti ja anteeksipyydellen Smackin "Run rabbit runin".

Päästetään irti hampuusien riveleistä ja kuunnellaan "pelastuksen" ilosanomaa!

1."The only salvation" Rapsautan kasetin stereoihin ja kuuntelen kuinka Suomalaiset kitarasirkkelit silpovat epäilijät siemeneksi. Biisi kasvaa sekuntteja syödessään ja on loppuun asti säälimätön peto, joka ei houkuttele pelastukseen vaan vie sinne kyselemättä. Soolon heleys kertoo että tekijöiltä irtoaa sydäntä ja lämmin paska. Kinde taas todistaa että rummut ovat lyömäsoittimet tämän klassikon loppukliimaksissa .

2."Set my love on you" Hypnoottinen rytmiikan ja rakkauden jutkutus, jonka metallisena kiiltelevä basso olisi saanut olla kuuluvammassakin roolissa. Clauden Bon Scott- tyyppinen tulkinta on komeata kuunnella. Täydellistä väkyttämisen ja pumppaamisen taiteeksi tekemistä.

3."Hellhounds on my tail" Yhtyeen blues-vivahteinen kumarrus Robert Johnsonille, joka kitaran viritystä odotellessa kusettaa helvetinhurttaa jossain tienristeyksessä. Clauden räkäinen tulkinta vie minut baariin jossa olut juodaan rypyliäisestä kahvatuopista ja jossa tupakointi on suotavaa, ellei jopa pakollista. Juokaa ja polttakaa, minä tarjoan!

4."Moonshine chile" Tällä vedolla koko bändi todistaa sen että kaikki soittimet ovat lyömäsoittimia jos niin päätetään. Tappavan tehokkaat iskut vangitsevat kuuntelemaan tuota hengityksensalpaavaa agrea joka repii itseään irti. Herkimmilläänkin vain kuunvalossa tapahtuva Chileläisen aikamiespojan itsellään leikittely. Universaali tykitys joka ei jätä eikä kylmetä.

5."Trust on you" Tasaisen varma glam- miihailu joka toimii muttei pistä hihhuloimaan. Lido Salosen soolo on jammailun hienointa aikaa. Biisin video todistaa että ollaan Suomessa vuonna 1987 ja meillä oli tuolloin hyvä sienivuosi. Kaikki ei natsaa. T. Koivusaloko tämän ohjasi? Missä Pekko, Punahilkka ja pingviinit? Ei JU#¤%AU&A! Ja maailmalle piti mennä...

6."Look around" Levyn hitiksi noussut vääntö, joka kyllä tarttuvuudestaan tittelin ansaitseekin mutta ei nouse allelaskeneen henkilökohtaiseksi suosikiksi. Hieman lisää särmää kaipaava leppoisa "tsiigailu", jos nyt uskallan tuota Itä- Porvoolaista ilmaisua käyttää. Kuin puoli tuntia pöydällä levännyt olut. Eli hyvinkin nautittava olematta priima.

7."Built to destroy" Suoraviivainen tykitys joka palvelee Kinden raajojen motoorisia pyrkimyksiä ja fysiologisia lahjoja pyytettömästi. Rakennetaan ja tuhotaan! Tämä sukupolvi ei säästele! Eikä tarvitsekkaan. Arkkitehtuurisesti tyylisuuntaa on haettu Bronxin ja Venicen lähiöistä. Tai Vantaalta.

8."Blinded by the light" Junamainen matka jossa kertosäkeestä kumpuaa jotain haikeaa. Muut biisin osat tukevat tätä tunnelman nousua mestarillisesti. Olenko tämän fiiliksen kanssa yksin? Joku voi kuulla vain junnaavan matkanteon ilman välipysähdyksiä. Sekin on oikein vaikkakin epäilyttävän moukkamaista.

9."Johnny the pusher" Johnny ei ihmisen nimenä kuulosta voittajalta joten biisi antaa sille vain lisää merkitystä. Clauden henkevä tulkinta kutsuu minut jälleen samaan baariin kuuntelemaan tätä elämältä tuoksuvaa tulkintaa. Karua ja raakaa mutta sitähän elämä on. Tämän tahdissa on teatraalista oksentaa verta ja hymyillä. Yhtäaikaa.

10."Wilderness" Southern väritteinen junttaus joka kestää albumin kokonaisuuden asettaman pääsyvaatimuksen mainiosti. Ei yritä kilpailla muotovalioiden kanssa vaan on itsevarma levyn päättävä rokkipala. "Salvationille" kuulumaton "You"re all i have" tulee linkin mukana haikeuttamaan kuulijansa kaipaamaan tätä aikansa UNOHDETTUA suuruutta.

Smackin "Salvation" on loistava kokonaisuus. Levy on yksi parhaita Englanninkielellä rustattuja rock- levyjä mitä "suokansan" pelimanneista on koskaan irronnut. Tämän rujon uljauden, taidon ja persoonallisen tuoksun olisi luullut avaavan rotubändäreiden napit, limousiinien ovet ja mauttoman suuret pankkiholvit mutta toisin kävi. Kultti- maine on kulttimainetta. Se ei elätä. Ja vaikka se kuulostaakin hyvältä on maku katkera. 9 / 10

Joka tapauksessa "Salvation" on mielestäni Smackin uran zenit, vaikka moni nostaa "Smack on you" (1984) ja "Rattlesnake biten" (1985) "pelastuksen" ohi. "Radical"(1988) oli tuhoon tuomittu Pave "yamma yamma" Maijasen tuottaessa levyn halattavaksi.

Bändin alasajo oli siis alkanut, joten Claude alkoi raapustaa runoja . Miehen tuotokset julkaistiin vuosi kuoleman jälkeen vuonna 1997 "Julmia ovat valvotut unet"- runokirjassa, jonka omakseen haalinut voi kiittää itseään. Kirjaa ei löydy enää mistään. Ei edes piraattina. Tarkistin asian tullista.

Kirjastosta teosta etsiessäni huomasin sen olevan kirjaston "setissä", mutta edellinen lainaaja oli sen lainannut vuonna 1999 eikä ollut saanut sitä vielä änkytettyä loppuun jotta olisi kirjan palauttanut! Kirjasessa on 64 sivua ja selkeä fontti!
Kerrottuani asiasta kirjaston henkilökunnalle, huomasin kolmen huonohampaisen virkailijan aukaisevan nutturansa ja laskevan silmälasinsa rinnalle roikkumaan. Heidän katseessaan oli jotain kylmää eläimellisyyttä. Vielä enemmän kuin tavallisesti.

Jos tunsit piston sydämmessäsi, lukija, ja tunnet omatunnontuskia palauttamatta jääneestä Clauden runoteoksesta, on nyt hyvä aika halata koira ja omaiset. Sillä kun oven takaa kuulet tuulipuvun kahinan ja sauvakävelyn kolkkoa laahausta on liian myöhäistä. Julmaksi käy valvomasi uni! Helpoimmalla pääset kun annat heidän näykkiä rimpuilematta.

Huudat nyt varmasti anteeksiantoa. Kiteytän asian Ilari "Claude" Peltolan kirjoittaman runon "La tristesse dureran" viimeisellä rivillä:

"Jumala antakoon anteeksi, Hän osaa."

Karl S. Puukoski

Rocky IV - Movie soundtrack (1986)

Vuoden 2010 urheilijaksi valittiin suunnistaja Minna Kauppi. Ei huono valinta. Ei huono valinta olisi ollut Laura Lepistökään. Ainoastaan tummempi. Kaupin voiton takaavat myös tuskaisat irvistelyt ja räkä naamalla kun lepikosta on rynnitty maalialueelle niin että voisi kuvitella vauhkoontuneiden ajokoirien olevan perässä, valmiina kietomaan etukäpälät maitohappoisten reisien ympärille. Kyllä mielikuva köyryselkäisistä elukoista pistäisi minutkin juoksemaan, kampurajalan!

Mutta se mikä säväytti peräänantamattomassa Minna Kaupissa oli tuskan kautta saavutettu hieno tulos. Suomalainen on ansainnut arvostuksensa jos leipä tai maine on saavutettu vaivalla ja kärsimyksellä. Niin se vain on. Enemmän arvostan hemo- päissään suolla kuolaavaa "hiihto-niiloa" kuin hiihtohississä hymyilevää, hikoilua pelkäävää Monacon ulkosuomalaista. Joku voi tulkita tämän kateudeksi. Se joku voi olla oikeassakin.

Tuskaa joutui kokemaan myös nyrkkeilijä Rocky Balboa (S.Stallone elokuvassa Rocky IV) jotta sai kostettua ylimielisen ystävänsä Apollo Creedin (Carl Weathers) kuoleman "neukkulan moottoriturpaiselle pellavapäälle", Ivan Dragolle (Dolph Lundgren).
Voi sitä henkistä painetta ja stressiä mikä Rockylle kasaantuu kun kamu kuolee työnsä ääreen, "ryssä" mulkkaa ja murisee, eikä vaimokaan luota Rockyn ammatilliseen osaamiseen. Suomalainen surun ja nöyryytyksen murtama mies tarttuisi pulloon, eukkoa ryntäistä ja itkisi itsensä uneen kuolleen ystävänsä nimi oksennuksen tahmaamilla huulilla. Mutta ei Rocky. Ei "Italian ori" niin toimi.

Rocky lentää treenaamaan Neuvostoliiton saloille askeettisiin olosuhteisiin jossa "ei tuskaa - ei tulosta" treeniohjelmaa käydään läpi kylmässä ja karussa ympäristössä hangessa juosten ja kivirekeä repien, peräsuolen prolapsista kärsien. Mukana on juoppo lankomies narisemassa ja Apollon valmentaja joka virittää em.kuolemasta mieli järkkyneenä Rockyn kostoa hakemaan. Samaan aikaan kommunistien "ihq-Ivan" treenaa lämpimässä, huippu hipleet ja värmeet käytössään. Vauhtia treeneihin antaa pitkäjalkainen vaimo ja sikahormoonit. Aika selvää kumman puolelle sympatiat ropisee.

Mutta entäpä JOS? Olisiko työläisten sankari Ivan Drago hyväksyttävämpi JOS hän olisi käynyt pieksämässä Apollosta hengen pois koska halusi vain tehdä työnsä ateistisesta kasvatuksesta huolimatta luterilaisen hyvin. Olisiko Ivan sympaattisempi JOS hän olisi valmistautunut matsiin lihava ja hampaaton maatuska kainalossa, pörröinen takkutukka maantien värisenä ja itse puukolla nyrhittynä, kylmä ja nälkä kivireessä lisäpainona? Olisitko ollut Ivanin puolella JOS Rocky olisi tullut Venäjälle treenaamaan luxus- oloja vaatien, design- hormoonia Brigitte Nielsenin rintojenvälistä ryystäen ja kapitalismin kovia arvoja julistaen?

Mmm... minun sympatiani kohdistuu tuohon ryystämiseen...

Elokuva on huonoimmillaan vaivaannuttava kuin tuttavuutta tekevän ajokoiran kuono hikisellä haarakiilalla, mutta parhaimmillaan suurta ähkämisen ja testosteroonin ilotulitusta. Homma toimii niille jotka eivät leiki intellektuellia. Elokuvan parasta antia on kuitenkin musiikin ja tarinan käsikynkkä. Levyn soundtrackille panoksensa antavat mm. Survivor, James Brown ja säveltäjät Di Cola & Conti. Elokuva on tuottoisin urheiluelokuva koskaan, mutta yltääkö soundtrack itsenäisesti miten korkealle. Sylkäisy, hanskat yhteen ja kohti ensimmäistä biisiä...


1." Burning heart" Tunnen kuinka velttoon olemukseeni saan jotain äijämäisyyttä tätä kuunnellessani. Alkukantaiseen soturivaistooni vetoaa junnaavan iskevä rytmiikka ja kaihoisa laulun melodia.Tahdon taistella! Sydän palaa halusta huutaa naapurin toyota-uskovaiselle "TULE PERKELE!" En tee sitä vielä koska kaapeissa on vielä juomatonta kaljaa. Biisi on vaikuttava kokemus aina kun sen kuulee. Survivor- bändi ansaitsisi viirin monen urheilupyhätön kattoon!

2."Hearts on fire" On kustava sankollinen testosteroonia tämän vedon jälkeen. Biisi on niin profiloitunut hien, keskittymisen, halun ja peräänantamattomuuden ylistyslauluksi ettei mitään väliä. Ilman elokuvan tuomaa "hypeakin" biisi on hieno kokonaisuus melodioita ja iskeviä rytmityksiä. Elokuvamaisuus tuoksuisi ilman elokuvaakin mutta se ei ole moite eikä tukkapöllyä tuova elementti.

3."Double or nothing" Biisin yleisilme antaa leppoisan kuvan mutta biitti takoo kiihkon vallassa. Tuntuu kuin rumpali olisi kimppuun käymässä. Jännä mutta varmaankin tarkoituksen mukainen epäsuhta. Tyylikäs kibale, hyvillä soundeilla ja tilanne tajulla.

4."Eye of the tiger" Survivorin heebot uhrasivat jopa oman fyysisen olemuksensa jotta tämä biisi saavuttaisi koko maailman urheilevan nuorison. Tämä biisi nostaa suorituskykyä olipa kysymyksessä pituushyppy, kroketti, hevospoolo, virpominen, karate, ruoskiminen tai juurihoito. Tarkoituksenmukaisuudessaan mestariteos. Hitti kaikilla mittareilla. Parempaa "sport & rock"- biisiä eivät tule tekemään edes sinun lapsenlapsenlapsenlapsesi.

5."War" Pommit irti! Jos olet / tahtoisit olla mies tai Eva Wahlström, joku liikahtaa rinnassasi kun katsot linkkiä ja kuulet Vince DiColan sävellyksen "viimeiselle taistelulle". Biisi on symbioosissa elokuvan kanssa ja ilman sitä se menettää verevyyttään. Kuitenkin, jos olet kerrankin elokuvan katsonut ja kuulet tämän biisin, maistat veren, haistat kiihkon ja tunnet sisäisen soturisi. Huikeata musiikin ja elävänkuvan tuottamaa eargasmista ja visuaalista mielihyvää. Katso! Kuuntele! Tunne!

6."Living in America" James Brown saattelee Apollon sylttytehtaalle tällä amerikkalaisuuden ylistys- soulilla räiskyvästi. Tekopirteää ja tyhjää nyhtämistä joka toimii ainakin tuhkimokänniä tavoittelevalla ja Suomi - Amerikka -seuran puheenjohtajalla kansallislaulun korvikkeena. Totta, ilman tätä viisua soundtrack parkkeeraisi invaparkkiin.

7."No easy way out" Tässä tulee biisi joka lyö polvilleen. Hieno tuskan ja epätoivon ilmapiiri joka ei vaadi edes kuvaa silmien eteen jotta tunne ja sanoma vääntyy ymmärrettävästi kuulijalle. Biisi on kuin Strömssössä askarreltu. Tunnetta ja tyyliä. Kaikkeutta muttei liikaa. Hats of to (Robert) Tepper!

8."One way street" Rauhallisempi poppis jolla saadaan levylle leveyttä. Ei hullumpi fyllinki mutta tunnelmaltaan hieman bliisu. Toimii joukkuepelaajana muttei ole yksinään siirtomarkkinoiden kuumin nimi. Tauko- hissi- tausta- kähmintä ja nyrkkeilyelokuvan soundtrack- biisinä ookoo.

9." The sweetest victory" Kibale ei juurikaan huikentele suurella tunteella vaikka haku on kova. Biisi jää hieman puolivillaiseksi sliippailuksi jossa nuollaan voittajaa vaikkei vastustajaa olla vielä tiputettu. Arka tulkinta.

10."Training montage" Kaikki maailman urheiluhullut yhtykää! Di Colan taputtelema hymni kaikille hikoilusta ja sykkeen noususta kixit saaville lajista tai taitotasosta riippumatta. Tätä kuunnellessa moni luulee itsestään liikoja. Kibale on varmasti osasyyllinen moniin revähdyksiin, sydänpysähdyksiin, astmakohtauksiin ja keskenmenoihin. Niin kuin Robert Oppenheimer omalla sarallaan, ei Vince Di Colakaan varmaan ymmärtänyt millaisen "musiikillisen stimulantin" loi.

11."Man against the world" Viimeiseen erään Survivor koettaa tulla "We are the champions"- hengellä siinä kuitenkaan onnistumatta. Mahtipontisuus jää teennäiseksi ja punastuttavaksi nivellykseksi loppukliimaksin huulille. Levyn lopetukseksi haettiin "voittajan on helppo keikistellä"- fiilistä, ja tämä selittääkin biisin mukana olon. Yksin biisi olisikin kultakutrinen luuseri. Vässykkä joka omistaa nätin neuleen ja liian hyvännäköisen tyttöystävän.


Moni ihmettelee miksi tämä levy päätyi sorkittavakseni, soihan "Eye of the tiger", "Living in America" ja "Burning heart" harva se päivä radioaalloilla. Halusinkin tuoda esille koko levyn, koska sen idea toimii myös itsenäisenä pakettina, ilman elokuvan tuomaa lisäarvoakin. Pisteiden valossa 8,5/ 10 älppäri.
Toimisiko tämä elokuva ilman musiikkia? Ainoastaan Kaurismäkeläisenä tai ultrapsykotaiteellisena versiona, mutta tuskin silloinkaan.

Karl S. Puukoski

Sandra - The Long Play (1985)

Hei hoi sinkkumiehet! Nyt jos on daamin tarvetta ja kelpaisi saksalainen kasarieurodiskolaulaja, joka asustelee Ibizalla, niin pistäkääpä korvat hörölle ja silmät killilleen. Sandra (koko nimeltään Sandra Ann Cretu) on eronnut jo vuonna 2007 silloisesta ukostaan Michael Cretusta - eikä minullekaan oltu kerrottu aiemmin!

Muistelen lämmöllä niitä aikoja, kun kasettisoittimestani kuului kirkkaan kuulas Sandran ääni vetäen Maria Magdalenaa tahi In The Heat Of The Nightia nuorekkaalla äänellään. Sitä pienessä mielessään kuvitteli siellä laulavan viattoman tyttösen, kissan, joka vain odotti törmäävänsä minuun. Vaan onpahan tuo tämäkin tyttönen syntynyt jo vuonna 1962, joten nyt voisi jo törmätä melkoiseen puumaan. Tämä puuma julkaisi ekan sinkkunsa jo 14-vuotiaana ja lauleli siinä Andy-nimisestä hurtasta (Andy Mein Freund). Arabesque-niminen discoyhtye sai Sandran päälaulajakseen vuonna -78 ja sielläpä syntyi jo Saksan TOP10-hitti, mirrin ollessa vasta 16-vuotias. Mutta sitten pamahti isommin. Ainakin meikäläisen korvissa. Sandran eka soololevy, The Long Play, vuonna -85 toi mukanaan niitä todellisia Sandra-hittejä. Maria Magdalena oli yön olentona 26 maan listakärjessä ja kiikkui Saksan TOP20 listallakin 16 viikkoa. Ei paha.

Eurodisko on tullut alaspäin kuin lehmänhäntä noista ajoista, mutta onneksi voimme juuri nyt palata vuoteen -85. Kultaista aikaa... :)

1. "In The Heat Of The Night" Tuohon aikaan, kun tämäkin HITTI tuli, ei meikäläisellä ollut musiikista sen kummemmin mielipiteitä tai ylikritisismiä. Kun biisi sattui kuulostamaan hyvältä, niin hyvähän se sitten oli. Ei ollut väliä (lue: tietoa) tyyleistä, soittamisesta tahi mistään muustakaan. Tämä oli hyvä biisi. Korjaan: tämä oli loistava biisi! Sittemmin tajusin, että lauluun on laitettu kaikua parin kalliovuoren verran ja tämänkertaisella kuuntelulla löytyi jopa kitarasoolotkin. Biisi siis vaan paranee vanhetessaan - tai kuuntelija on oppinut kuuntelemaan. No okei, sitä kaikua voisi hiukan pehmentää ja säätää. Aika pitkä radiohitiksi (5:20), mutta HITTI joka tapauksessa!

2. "On The Tray (Seven Years)" Missä lie studiossa tehneet tämän levyn, mutta ekvalisaattorissa on ollut vain diskanttipuolen säätönippeleitä ja kaikissa vain yksi toimintasuunta: ylöspäin. Kirkkaat on soundit niin laulussa kuin koskettimissakin. Hymyä herättävät nuo kosketinsoundit. Keskitempoinen perusbiisi, joka elää hiukan siellä isompiensa siivellä. Lopetus on kuin euroviisuista. Hauskaa.

3. "Little Girl" on levyn kolmas sinkkulohkaisu Maria Magdalenan ja In The Heat Of The Nightin lisäksi. Tähän viisuun on muuten Sandra itse käsikirjoittanut musavideon, joka oli siihen mennessä kallein Saksassa tuotettu ja se kuvattiin elokuvakameroilla Venetsiassa. Liekö tippuneet kamerat puroon välillä? Kalliita kastella... Mutta itse kappaleessa on edelleenkin korvia hivelevän kaunis kertosäe. Voisin minä vieläkin kaunista naista tanssittaa tämän soidessa taustalla. Tässä ihan lauletaan ja soitetaan, eikä luoteta pelkän tanssin tai taustalla jytkyttävän konebiitin voimaan. Pointsit siitäkin. HITTI mikä HITTI!

4. "You And I" Taisin minä aikoinaan pitää tästäkin kipaleesta. Nyt en ihan osaa sormella osoittaa ja sanoa, että miksi. Mutta kuunnelkaapa sitä kosketinsoittajaa. Taitaa soittaa bassot ja lähes kaiken siinä samalla. Aika kaveri. Hauskat kuviot ja bassolinjat, ei tuommoisia osaa enää kukaan tehdä nykyisin. Liekö sitten suurikin tappio ihmiskunnalle, tiedä häntä. Mutta siis semmoinen rauhallisempi biisi tämä, eikä sanoituskaan suurta nirvanaa tarjoile vaikka kuuden minuutin ajan sitkeästi yrittääkin.

5. "(I'll never be) Maria Magdalena" Levyn hiteistä suurin! Mutta ei minulle kylläkään, sillä ne kaksi muuta sinkkulohkaisua olivat enemmän mieleeni. Mutta ei häpeä tämäkään aikansa tekeleille millään muotoa. Biisintekijällä on kyllä ollut taito hallussa kertsien tekoon. Mieleenjääviä ja samaan aikaan hyvänkuuloisia (ne kun eivät ole sama asia) kertosäkeitä saman levyn useassa biisissä. Kaveri on ollut ihan 'moneymaker'. Kasariaikaan tukat olivat suuria ja soitossakin oli mahtipontisuutta. Sitä löytyy tästäkin ja se on hienoa se ;)

6. "Heartbeat" Syntsa soimaan ja lauletaan päälle. Miksauskin onnistuu syntsan volume-napilla, toisin sanoen kertsin aikaan laitetaan vähän kovemmalle fiilistä nostamaan. Tästä kappaleesta uupuu se jokin. Aika tasapaksua pulssia kautta linjan. Olikohan muuten noihin aikoihin sana 'Heartbeat' jotenkin trendi, kun näyttelijä Don Johnsonilta tuli samanniminen levy, biisi ja jonkinsortin leffakin.

7. "Sisters And Brothers" Mahtavat kaikutilat taas tuossa laulussa ja syntsassa. Noista oli varmaan kasariaikoina moni äänituottaja ja -insinööri kateellinen. Tehtaat kilpailivat siitä, kenellä pisin delay ja tilavin echo. Täysin täytebiisi minun mielestäni, sillä ei tällä paljon ansioita ole. Sandra olisi varmaan laulanut vaikka puhelinluetteloa lukien ihan samantasoisen biisin, jos se syntsa olisi laitettu soimaan taustalle. Ei herätä edes muistoja tämä tekele.

8. "Change Your Mind" Jos tätä saisi kuunnella isolla stadionilla illan live-keikan loppupäässä, niin tämä olisi ihan kelpo kipale herkistämään ja saisi ottamaan neidon syliin tai ainakin pitämään kädestä kiinni. Liekö ollut studiossa nauhakaiku ja se on kulahtanut loppuun, sillä nyt sitä on jo puolet vähemmän, mikä on hyvä. Toki sitä vieläkin on, mutta inhimillisesti. Balladi ja ihan ok semmoinen, kun sen oikein ajattelee.

Sandralla oli 80-luvulla myös pari pahaa kilpasiskoa kuten Samantha Fox ja Sabrina. Tsekkaa tästä molemmat livenä. Näistä kuitenkin Sandra oli minun silmiini kaunein ja paras laulajakin. Myös kappaleet viehättivät eniten. Tosin jos nyt olisi ulkonäöstä äänestettävä, niin antaisin ääneni Sabrinalle. Musiikista bojot edelleen Sandralle. Ja kun on kyse Unohdetuista Levyistä, niin ulkonäköäkin voidaan arvostella mutta ei sillä musiikkiansioihin vaikutusta ole. Kyllä minä voisin edelleenkin pistää Sandran The Long Playn soimaan autossa tai tietokoneen äärellä mutta nykyisin aivoni vaativat enemmän musiikillisia/soitannollisia haasteita, joten kertakuuntelu suurinpiirtein riittää. Kuolemattomista kertosäkeistä annan Sandran ekalle soololevylle mojovat 7/10 pistettä! T: Mr. Tuca Ton

Skold - Skold (1996)

Viisitoista vuotta on pitkä aika ihmisen elämässä. Taitaa olla noin 20% miespuolisen henkilön elinaikaodotteesta. Viisitoista vuotta on suuri aika nuorelle, koska pääseehän silloin suorittamaan sitä himoittua mopokorttia.

Viisitoista vuotta on myös pitkä aika minulle, joka on halunnut aina sanoa muutaman painavan ja harkitun sanan äänitaiteilija Tim Skoldin (Sköld) äänitaiteesta.

Edelleen viisitoista vuotta on aika, jolloin huippu jalkapalloilija tai jääkiekkoilija on saanut peliuransa päätökseen, rikottuaan ensin oman fysiikkansa. Viisitoista vuotta on aika, jolloin kunnan työntekijä on joutunut kokemaan 3-5 tuottavuusohjelmaa (lue katselemaan virkojen ja toimien lakkauttamista). Viisitoista vuotta on myös aika jolloin se pieni suloinen kakka-automaatti kehittyy automaatiksi joka ulostaa suustaan sitä mitä ennen tuli vaippaan.

Viisitoista vuotta on myös se aika, jonka Skoldin albumi on saanut nauttia minun uskollisesta suojeluksesta.

Mutta mikä tai mitä on artisti Skold ja saman niminen albumi???

Tim Sköld (*1966) on mielestäni Ruotsin lahja rock-musiikille. Hänestä löytyy mainintoja Wikipediassa muodossa "multi-instrumentalist". Olen samaa mieltä, hän on multimuusikko ja tuottaja. Mutta hassuinta tässä on se, ettei hän ole yhdenkään soittimen erityisosaaja. Ennemmin sanoisin mr. Skoldin olevan rock-musiikin kameleontti, monimuotoinen muuttuja, joka osaa tarvittaessa muuntua sceneviidakossa haluamaansa suuntaan. Nimen omaan haluamaansa säilyttäen omaperäisyyden, salaperäisyyden ja kapinallisuuden.

Skoldin ammattimainen rock-ura sai lähtölaukauksen vuonna 1988, kun hän allekirjoitti bändinsä Kingpin (myöhemmin Shotgun Messiah) kanssa tuotanto/levytys/yms. sopimuksen Cliff Cultrerin kanssa.(jonka kanssa muuten tekevät yhteistyötä Vai, Satriani, Paul Gilbert yms. Aika kovaa matskua,,)

2000- luvulla Sköld seikkaili noin. 6 vuoden verran Marilyn Mansonin bändissä säveltäen, tuottaen ja sovittaen useampia hittiveisuja kuten; Heart-Shaped Glasess , This is the New Shit, (S)aint, Doll-Dagga butsi hutsitutsi vai mikälie...sekä putting holes in happiness.

Äääh nyt potkaisen omaan nilkaani ja yritän pysyä itse aiheessa.

Skold albumi Skold (1996)

1. Chaos; Kyseinen biisi on ollut mm. Universal soldier leffassa, Twisted Metal pelissä jne. Mutta itse biisiin. Biisissä on hyökkäävä ja todella kovaa takova kokonaisfiilis. Suoraviivaisen tehokasta ja jäsentynyttä kaaosta??

2. Remember; Mielestäni levyn parhaita biisejä. Sellainen syvällinen musiikillinen kosketus sopivasti vinojen kitaroiden ja soundien maailmaan. Sopiva sillanpaalutus-rytmiikka. Korostan, ei päivän poppia, vaan omaperäistä= ei valtavirta industralia, vaan oman näköistä ja kuuloista.

3. PAMF; Biisissä on enemmän punk-asennetta, kuin yhdessäkään 90- 2000 luvun jenkkipunk bändissä. Sillä erolla, että tässä osataan sentään soittaa jonkun verran. Rohkeita ja aseenteellisiä soundi- ja soittoratkaisuja.. tämä haisee.. ja ollaan niin mötherfycker;!;!;!

4. Neverland; Kitaroissa kaunis riffimelodia. Syviä synteettisiä bassoja ja käheää asennelaulua. Piukkunätti kertsin melodia. Biisi on täynnä kaikenlaista panoroitua synteettistä kivaa. Itse asiassa kertsi on todella helposti mukana laulettava sekä hiukan pop-tyylinen. If I loose my faith... jne.. mageeta..

5. VOID; Jo biisin alku saa niskavillani pystyy. Biisi on surullisen koskettava ja raskas, jopa miellyttävästi painostava. Ehkä kertsin soundien tukkoon meneminen sekä kireän tuskaisa laulu ei anna oikein oikeutta kokonaisuudelle. Ja taas taustat on täynnä kaikkea pientä kivaa ja jännää.

6. Dust To Dust; Murisevaa bassoa ja kitaraa. Biisi on kuin mäyräkoira joka hyökkää munille. Puree ilman, että merkittävämpiä vahinkoja syntyy.

7. Anything; Junnaavan uhkaava biisi, jonka kertosäe hyökkää raatelematta.. olisi nyt saanut raadella edes vähän. Kivat synteettiset bassot.

8. Hail Mary; Biisissä lopetellaan lähes 4. maailmansotaa. Raskasta.. palavan metallin voi jopa haistaa. Ihmiskunta yrittää takaisin jaloilleen. Näin yössä ja pimeässä biisi on jopa aavemaisen kaunis. C-osan tuomion hammondit soittavat surun lopputahteja.

9. Devil Insaid; Levyn selkeitä Chaos-rock kappaleita yhdessä aloitusbiisin kanssa. Kertsi ampuu itsensä tärykalvoille paha paholainen suorastaan turskahtaa pintaan. Taas vaikuttava C-osa.

10. Shut Up; Viimeisen biisin rytmiikka muistuttaa enemmän zombien hautajaisia. Nyt on säröt 11, niin bassossa kuin kitaroissa.

Levy on kokonaisuudessaan varsin omaperäinen ja jopa hiukan vaikea kuunneltava. Soolotuotantona albumi Skold eroaa edellisestä bändi albumista erityisellä raskaudella sekä biisien punkmaisuudella. Kun edellisellä levyllä (Shotgun Messiah violent new breed) bändi tarjoili maukkaita industrial hittipaloja kuten Violent new.., monkey needs sekä Jihad sekä I am a gun niin tarjoaa albumi Skold mielestäni enemmän hikeä ja tuskaa. Tätä albumia ei tule kuunnella jos odottaa kevätpäivän uutta tuloa tai haaveilee bikinitytöistä Ibizalla. Tämä albumi on hikeä, rasvaa, nahkaa, niittejä, solkia, mustaa kajalia sekä järjestäytynyttä kaaosta!?!?!

Annan levylle 8,25/10 mr. Taca Tucaon