Dokken - Under Lock And Key (1985)

Minä sen niin tiesin! Mitään maailmanloppua ei sitten tullutkaan! Olisitte tulleet vaan minulta kysymään! Lupasin joskus aikaisemmin korkata oluen ja nauraa paskaista kaiken maailman foliohatuille jotka olivat tuhoa ennustaneet. Pidän joskus lupauksistani kiinni. Niin nytkin. Nauraa käkätän niin etten meinaa saada huurteista huulilleni. Miksi ilakointiini kuitenkin sekoittuu helpotusta? Miksi huomaan esittäväni itselleni perimmäisiä kysymyksiä vaikka tuhopäivä oli ilmiselvästi hullujen houreita?
Epäilenkö riittämättömyyttäni vielä kuoleman jälkeenkin?
Pelkäänkö ettei horsma kelpuutaisikaan persettäni kasvualustaakseen?
Että taivaanporteilla portsari ei olisi tyytyväinen kenkiini ja yleiseen kuntooni?
Tai että Tuonelan jengille olisin nönnyttelijä?
Olisinko kuoleman jälkeen väliinputoaja?
Syrjäytynyt taivaan ja helvetin tarjoamista mahdollisuuksista?
Onko joku kolmas kuolemanjälkeinen mesta josta kukaan ei tiedä?
Saako siellä olutta kunnon lasituopeissa vai mennäänkö muovisilla?
Tekeekö Toyota-uskovaiset siitäkin paikasta helvetin?
Taloja valtaavat aikuiset miehet, metroseksuaalit, "Elämä alkaa 200km/h jälkeen"- paidoillaan julistavat, mönkkärillä huvikseen ajavat ja vain yläkroppaa treenaavat, kohtalo olisi kai älynnyt passittaa Tuonelan junaan maailmanlopun tuoksinassa?

Pullonaukaisijoiden ja kaulureiden valmistajat,Quentin Tarantinon, David Lynchin, Jenna Jamesonin, Meiko Kajin, Michael Madsenin, Robert Plantin, Tommy Leen, Yngwie Malmsteenin, Johanna Kurkelan, Nikki Sixxin, Anne Borgströmin ym. pro-tekijät kohtalo olisi kai puljannut Nooan arkkiin, jotta tietotaito, "know how", olisi säilynyt uuden kauden alkaessa?

Mitenhän moni päräytti maailmanlopun uskossaan velkaa niin että varmasti piisasi? Mitenhän moni miettii nyt takaisinmaksun mahdottomuutta jalat sätkien?
Olikohan henkilöitä jotka ottivat paska-duunistaan loparit ja lähtivät Goalle odottamaan 21.12.2112 tulevaa maailmanloppua? Moniko heistä edelleen odottaa silmät lasittuneina? Moniko heistä käy moikkaamassa entisellä työpaikallaan entistä pomoaan kuin vanhaa ystävää?
Moniko tunnusti, moniko päästi vihan valloilleen, moniko ei enää välittänyt? Moniko uskalsi kopeloida ventovierasta, näyttää hänelle munat tai "pöön" vain siksi että usko edessä olevasta tuhon päivästä antoi turvan häpeältä. Kehtasiko joku jopa paskoa kissansa hiekalle? 

Olikohan kukaan anteeksipyyntö mielellä? 21 kysymyksen jälkeen olen ainakin yhdestä asiasta varma.
Jos minä olisin moiseen hölynpölyyn uskonut, olisin pyytänyt siltä ainoalta, jolle olen koko elämäni aikana vääryyttä tehnyt, sanoin, teoin ja ajatuksin, anteeksi niin että olisi varmasti riittänyt.
Mr. Don Dokken. Minulla olisi ollut sinulle asiaa.

Olin ehkä 21.12.2112 päivämäärän suhteen hieman härilläni. Perustarpeiden, veden, ruuan ja lämmön suhteen bunkkerini varastot  tulisivat riittämään kuukausien, jopa vuosien ajan, mutta vaistoni varoitti että musiikin saralla en ollut vielä huomioinut kaikkea. Päivien ajan selasin pelastautumis- suunnitelmaani musiikin osalta, mutten nähnyt siinä aukkoja. Viimein, kun hiljennyin ja kuuntelin sisimpääni, tunsin sielussani aukon melodisen heavyn kohdalla.
Hätäännyin. Kuvittelin olevani etuoikeutettu. Luulin että olin haalinut jo kaiken kuunneltavan melodisen heavy-rockin mitä populaarimusiikin maailmalla oli minulle tarjota. Mutta sitten muistin sinut ja bändisi Don Dokken. Olit minun henkilökohtainen genrekiusattuni. Genrekiusattu on bändi joka kuuluu periaatteessa kuuntelemasi genren piiriin ja jota hypetetään, mutta sinulle henkilökohtaisesti se on punainen vaate. Inhokki. Dokkenissa ärsytti itse pää- jehu, Don Dokken vaikka muut musikantit räimivätkin mallikkaasti.
Mistä saisin sinut kiinni? Pelkäsin että olit tehnyt jotain ikävää itsellesi. Ratkennut musikaaleihin tai jopa vajonnut mieskuoroon. Mutta helpotuksekseni huomasin että levytit edelleen Dokken nimellä. Kävin kirjastosta lainaamassa 2002 ilmestyneen "Long way home"- albumisi ja olin viimeinkin, avoimin mielin kuuntelemassa mitä sinulle kuuluu.
Herra Don Dokken. Tuo levy on yksi surkeimmista mitä olen äkkipäätäin korviini joutunut tunkemaan! Väsynyt nahka, jota tahtoisin ruoskia sen mitäänsanomattomuuden ja aikaa raakalaismaisesti pöllivänä tekeleenä. Tämän lapsuksen ansiosta uskon muistavani, miksi olit minulle genrekiusattu. Laulumelodiasi tekee kokonaisuudesta uhoavan eunokin! Hetkittäin bändi yrittää vaivihkaa saada biisiä eloon, mutta sinä lauot laulullasi kokonaisuuden munattomaksi.
80- luvun pehmometalli aateliin te kuitenkin meriiteiltänne ehdottomasti kuulutte.
Sen todistaa levymyynti luvut, jotka pyörivät miljoonaluokassa. Lisäksi johtotähtenne 'Dream warriors'- hitin pääsy 'Painajainen Elm Street'- elokuvaan on kiistaton sulka tupeeseen.
Vika voi olla minussa. Olinko vain hemmottelun sokaisema nuorimies, joka ei nähnyt Dokkenin näköistä puuta 80-luvun musiikillisessa yltäkylläisyyden metsässä?
Jos näin on, on korkea aika muistella aikaa millainen oli Dokken silloin kun meiltä vielä odotettiin suuria. 'Long way home'- albumin perusteella teiltä ei, jos nyt ei minultakaan, voi enää odottaa muuta kuin suoriutumista elämästä hengissä.
Ostaa päräytin teidän koko 80- luvun tuotannon. 4 studioalbumia ja yhden liven. Teko on symboolinen kädenojennus. Nappaan kuunteluuni 'Under lock and key'- albumin  joka olisi voinut tehdä meistä ystäviä, aikana jolloin olin ikäni puolesta ottavimmillani.
Samassa pöydässä kanssani vanhoja muistelevat:
 

• Don Dokken – (Munaton?) laulu, kitara
• George Lynch – kitara
• Jeff Pilson – basso, koskettimet, taustalaulu
• Mick Brown – rummut, taustalaulu

1. Unchain the Night – 05:17
2. The Hunter – 04:06
3. In My Dreams – 04:18
4. Slippin' Away – 03:46
5. Lightnin' Strikes Again – 03:47
6. It's Not Love – 05:01
7. Jaded Heart – 04:13
8. Don't Lie to Me – 03:38
9. Will the Sun Rise – 04:09
10. Til the Livin' End – 03:59 

Levyn startti yllättää. Uhmakas intro on heti näpäytys minulle pilkallisista sanoistani. 'Unchain the night' on itseasiassa soundiensa puolesta nussakka ja Donin äänikin toimi vuonna 85 mallikkaasti. George Lynchillä homma toimii.
'The hunter' ei suostu sekään jäämään jalkoihin vaan on kovan luokan pala. Huomaan odottavani koko ajan Donin tekemää ärsyttävää laulumelodian poikkeamaa biisin hengestä. Sitä ei tapahdu vaan homma toimii enemmän kuin hyvin.
'In my dreams' oli kaveriporukassani jonkun sortin hitti. En ymmärtänyt sitä silloin enkä ymmärrä nytkään. Don imellyttää kuuntelijan kusen hunajaksi ja nyytit marenkipalleroiksi niin että puistattaa. Ilman G. Lyncin loistavaa sooloa, biisi olisi äitelä oksennuspallo jonka voisi syöttää Tilpehöörin nälkää näkeville poikasille.
Lällyttely jatkuu 'Slippin' away' kibaleen myötä mutta nyt Donin tulkinnassa on  uskottavuutta. Standardit täyttävä slovari joka ei kuitenkaan  herätä tunteiden nukkuvaa karhua.
'Lighnin' strikes again' biisissä nostetaan tempoa ja tasoa. Bändi kuin yhtä puuta jossa oksat lähtevät luontevasti kasvamaan kohti korkeuksia. Ei metsän korkein puu mutta terve, luotettava ja komea ilman pelkoa kaato määräyksestä.
'It's not love'  lähtee mukavalla näppäilyllä jossa on salaperäisyyttä mutta öllikuoro palauttaa 'se ei oo rakkautta'- ölähtelyllä pois mystiikan maailmasta. Levyn puolivälissä huomaan etten enää kiinnitä huomiota Don Dokkenin suoritukseen. Se on hyvä merkki, mutten nuolaise ennenkuin olen riisunut.
'Jaded heart' hiipii laadukkaasti. Kertsin nostatus yritys jää puolitiehen. B-osan ride- pellin nakutus on piikki lihassa. Pieni mutta kiusallinen. Kokonaisuudessa on jotain vanhanliiton virheitä joita en osaa pukea sanoiksi.
'Don't lie to me' Don tekee mahdottomasta mahdollisen. Jää välillämme on sulanut! Kelpo kibale vaikkakin hieman imelä, mutta pakko todeta että "äijä" osaa kuitenkin laulaa. Miksi kaveriporukkani ei tätä biisiä jollottaneet "kymppikassia" kantaessaan? Parempi kuin 'In my dreams' vaikka miten kääntelisi.
'Will the sun rise' on myös haukkumaton suoritus. Tässäkin biisissä kuitenkin Dokkenille tyypillinen jännitteen nosto a-ja b- osassa, joka lässähtää hieman kertosäkeessä. Kertsin melodisuus pelastaa vittuilulta.
'Til the livin 'end' on menopala joka vedetään tunteettomasti ammattimaisella otteella. Lynch on keppinsä kanssa pelastajana tälläkin biisillä. Bändi toimii, Don toimii mutta joku ei toimi. Kuin maihari jolla ei uskalleta potkaista kusipäätä. Kuin verikoira jolla ei ole hampaita. Kuin nyrkkirauta kylän pienimmällä miehellä...

Dokkenin muutkin 80- luvun tuotokset kuunneltuani on pakko todeta että ilman George Lynchia ei bändi olisi päässyt noihin meriitteihin. Kitaristina hän on juppe paikallaan. Biisit ovat lupaavia, mutta aivan se viimeinen nousu veret seisauttavalle tasolle jää meikäläisen kanssa tekemättä. Genrekiusattu Don Dokken ansaitsee paikkansa melodisen metallin hunajaisena tulkitsijana. Ääntä löytyy mutta lauletut melodiat eivät aina meikäläisen korvia hivele. Päinvastoin, silloin tällöin edelleen Dokkenia kuunnellessani huomaan käsieni puristuvan nyrkkiin. 80- luvun tuotokset kuitenkin hakkaavat suurimman osan tämän päivän yrittäjistä. Kirkkaasti ja hymyssä suin.
Dokken kuuluu 80-luvulle. Jotain nirhattiin bändin tekemisestä seuraavina vuosikymmeninä. Väsynyttä ja halutonta jyystämistä. Elämää bändissä ei enää ole, tai elämä ei enää halua Dokkenia.
Surullista?
Ja vitut on.
Dokkenin 'Under lock and key' on soundeiltaan hyvä kun huomioidaan aika milloin teos zlatanoitiin. Biisit ovat laatutyötä mutta niin on ranskanleipäkin. Uskon että olemme löytäneet Dokkenin kanssa harmonian. Sen verran bändin kanssa on tullut tehtyä välien selvittelyä joulunpyhinä, että 80- luvun tuotantoa tulee kuunteluun otettua ilman irvistelyjä. Myöhempien aikojen tuotannon poltan roviolla, seuraavaa maailmanloppua odotellessani.

Hyviä joulun rääppijäisiä ja paljon unohtumattomia levyjä vuodelle 2013!

Karl S. Puukoski

Metal Church- Metal Church (1984)

Lähestymme kovaa vauhtia kirkkovuoden suurinta juhlaa. Itse juhlakalu on kuvattu erittäin monen monen taiteilijan toimesta pitkähiuksisena sanantuojana sekä syntien sovittajana. Minä kyllä tiedän syntien säveltäjät -80 luvulta ja tähän säveltäjien suureen ja minulle pyhään arvokirjaan voi tutustua täällä. Mutta jätetäänpä juhlakalu ja annetaan suurten kirjojen levätä rauhassa ja tutustutaan vauhdikkaaseen kirkkomeininkiin, sekä kuulostellaan parit kirkkokunnan ensimmäisistä virsistä.  Mutta viettäkäämme ensin minuutin hiljainen hetki kirkkokunnan ensimmäiselle saarnaaja David Waynen,  kunniaksi,joka nukkui suruksemme pois 2005.



Kuten kaikki tiedämme, on Yhdysvallat kirkkokuntien luvattu maa. Mitä ihmeelisempiä lahkoja ja uskonnon suuntauksia sieltä löytyykään. Ja mitä virsiin tulee, on esittäjiä mitä moninaisimpia. Esimerkkejä piruntorjunnasta täällä.  Itse kuitenkin nostaisin yhden ainoan bändin "henkiosaston"  heavy bändeistä ja se on tietenkin STRYPER, ja yksi sen lemppari biiseistä Shining Star.  Mutta se siitä ristiheavysta, tämä artikkeli käsittelee siis kirkkokuntaa, joka tottelee nimeä Metal Church ja heidän samoin nimettyä esikoistaan. Ja muistutukseksi, he eivät siis kuulu ristiheavyn osastoon.

Jännää huomata, että kyseisessä orkesterissa on ollut herra Lars Ulrich, ja hänestä ei varmaankaan tarvitse kirjauksia tehdä tässä "joulun hevankeljumissa".  Ja bändistä sama wikiäänenä.

Mutta itse levyyn:

TRACKS: (Virret)


1. Beyond the Black - 00:00  Varsin mainio aloitusraita levylle. Riffissä hiukan sellaista Black Sabbath tyylistä riffiosastoa. Varsin mukavaa kuultavaa.

2. Metal Church - 06:20 Henkilökohtaiseti pidän tästä biisistä paljon. Alun kitarariffi on suorastaan jylhän tummanpuhuva. Jatkossa seuraava säkeistöjen sahaus on tukeva pohja vokaaleille. Kertsi mukava ja voin kuvitella kuinka 14 vuotias meikäläinen olisi laulanut aikoinaan mukana, jos olisin bändiin silloin tutustunut. Kivaa tilutus sooloilua vuorotellen. Rumpali on hyvä! Hienoa filliä tippuu päälle, kuin lunta suomalaisessa talvessa.

3. Merciless Onslaught - 11:23 Instrumentti täräytys, joka kuvaa allekirjoittaneen löylyn heittoa joulusaunassa.

4. Gods of Wrath - 14:19 Mukavalla balladimaisella alulla aukeava biisi. Laulaja onnistuu mukavasti ja melodiat kutsuvat korvaa. Kivaa heavyriffiä :-) Tässä vaiheessa kirkossa on jo täysi hurmos"!

5. Hitman - 21:00 Mukavalla laukkakompilla isketään korville, kuin suntion harja kirkon rappusiin jouluaamuna. Tykitystä josta tulee taakuu lämmin olo.

6. In the Blood - 25:36 Ja joulun väreissä mennään. Hitto miten tiukka biisi. Varsinaiset höyryjuna kompit ja kivaa tuplabassaria. Lisää päänheilutusta ja Dio sormet pystyyn!

7. (My Favorite) Nightmare - 29:07 Reunalyöntiä ja sellaista nopeaa hevanderi sahausta. Nyt on joulusaunassa päästy siihen vaiheeseen, että on aika lähteä sian syöntiin. Kyllä kunnian korpit lopussa soi.

8. Battalions - 32:18  Biisi jatkaa siitä, mihin edellinen jäi. Suorastaan hillitöntä tykitystä. Hiukan ehkä kuitenkin puuduttava biisi.

9. Highway Star (Deep Purple cover) - 37:13 Hieno cover veto joka kuulostaa korvissani paremmalta kuin alkuperäinen. Tässä versiossa enemmän sellaista punk- henkisyyttä jossa hammondit on heitetty takaisin 70-luvulle, minne ne kuuluvatkin.
Kokonaisuudessa tykkäsin kovin tästä kirkon meiningistä. Aion todellakin tutustua bändin uudempaan tuotantoon.  Laitetaanpa vielä lopuksi tuoreempaa pätkää 2000- luvulta täältä. Annan levylle 8,85/10 Taca Tucaon 

Agent Steel - Skeptics apocalypse (1985)

Soitin turpaani joku aika sitten kaiken maailman maailmanlopun ennustajille, varsinkin heille jotka ennustivat ja ennustavat että meikäläisenkin perse alkaa kasvamaan horsmaa 21.12.2012.
 Nostradamus, Shilttonin(tai joku) luola mummo, Mayat, maailman suurin tietsikka ym. jotka kyseisen päivän tuhovoimaan uskoivat, alkavat olla päivämäärässä jolloin katsotaan miten lottous maailmanlopusta sattui kohdalleen.
Maapallo on Nasan mukaan silloin linjassa joidenkin taivaankappalaiden kanssa jolloin maapallon akseli muljahtaa vitulleen, joten sekin antaa vauhtia hihhuleille. Musta-aukkokin väijjyy kuulemma nurkilla vastenmielisenä kuin pukamien maisemoima rektumi. Huomio on kiinnitettävä myös nitribu(tai joku sellainen) -murikkaan joka meinaa liiskata maapallon ihan näinä päivinä. Eiköhän sekin möllykkä ole ajoittanut pölläytyksensä juuri tuohon 21.12.2012 päivämäärään.

Myönnän. Olen nyt lusikallisen verran purskauttanut hätäkakkaa pöksyyn katumumuksen kiirastulessa möyriessäni ja em. tietäjien ennustuksia lukiessani. Että tulikin illisteltyä tuolla tavalla em. "tietäjille". Kaduttaa moinen korskea käytös! Etsin rohkeutta kohdata apokalypsit hyppyyttämällä tyhjyyteen bisseä, valkkaria ja pälyilemällä fyysisesti isoa kirjaa, Rockstaramuksen ennustuksia, joiden perusteella on ennenkin menty syteen ja saveen. Jotain viittauksia on sivuilla 2338-2339:

"Kertovat nuo karaistut toimijat
epäilijöille ilmestyksestä, maailmanlopun ilmestyksestä.
He, joiden kutsumus on toimia karastuneina
on otettu väkivalloin pahan silmän alle,
pahoin ajatuksin.
Vuotavat he verensä epäjumalille
jotta auringonlapset
kaikki 144000 kuolemalle katoaisivat.
Kiristelevät he syyllisyyttään
koska nyt valta on palannut.

Kutsumuksen saaneista 98 epäilee
odottamatonta

Nähdään mieletön kulkusirkkojen nousu 
jotka 
pysäyttämättömällä voimalla
tuovat nähtäväksi
oomegan juonen
valaistuneiden maailman järjestyksen
jolloin
muukalaisarvoitus ratkeaa."

Kävi miten kävi mutta musiikissa ei kannata säästellä silloin kun taivas on  täynnä tulikiveä ja jatsareiden alla maa alkaa muljahdella. Yksi hyvä vaihtoehto on tämä Agent Steelin Skeptics apocalypse. (8/10) Ei jonninjoutavaa lässyilyä eikä mitään suurella joukolla käsikädessä jollotettavia maailmanpelastus lauluja vaan tormakkaa speed/trash- metallia alusta loppuun.
Tämä Los Angelesilainen bändi teki verevimmät albuminsa 80- luvulla laulaja John Cyriisin kanssa. Ei Cyriisin lähdön jälkeen mikkiin sylkemään tullut Bruce Hallkaan pöllömpi ole, hakaten monet kilpailijansa rouhealla otteellaan, mutta joku identiteettia tuova elementti katosi Cyriisin lähdön jälkeen Agent Steelin tekemisestä. Cyriisin ilmaisussa on mukava sekoitus King Diamondia, Bruce Dickinsonia ja Geoff Tatea.
 Bändin ongelmana on selkeän johtotähden (hittibiisin) puuttuminen esim. tältäkin levyltä. Taso säilyy nussakkana mutta aivan hurmokseen ei päästä. Joissakin biiseissä olisin jättänyt kiirettä vähemmälle jotta hienot melodiat olisivat päässeet paremmin oikeuksiinsa. Myös youtuben live- pätkien perusteella lavalla ei showta tahdo syntyä. Kunnon habitusta ja veret seisauttavaa karismaa ei vain ole.
Ei niin. Ei sitä ole minullakaan.
Agent steelin meno miehistönvaihdosten osalta on ollut näihin päiviin saakka sekavaa kuin lopunajan aikoina pommisuojien porteilla kuunaan. Ukot ovat matkalla vaihtuneet ja vuodet 1988-1998 huilittiin vaikka silloin olisi pitänyt olla taistelemassa grungea vastaan. Rintamakarkurit!

Agent steelin studio tuotantoon "metallikylvyn" ottaneena bändi ansaitsisi kaikesta huolimatta suuremman statuksen. Tyylitajua ja ymmärrystä tekemisestä löytyy. Hieno bändi. Hyviä biisejä, terhakkaa tekemistä mutta jos oikein syvällisesti sivalletaan niin:

Agent Steelin biisi on kuin itse elämä, elää kestonsa ajan.


Karl S. Puukoski

Cinderella - Still Climbing (1994)

Tunnen pelkoa ja häpeää joutuessani tähän kiusalliseen tilanteeseen. Katson hämilläni ympärilleni ja naukkaan salaa brandystäni poskellisen. Kuulen tuomarin lukevan monotonisesti syytelitaniaa. Humal... hämmentynyt mieleni  tartuu vain kohtaan "...rikos inhmillistä musiikkia vastaan...".
Haagin rocktuomioistuin on edelleenkin täystyöllistetty 90-luvun hirveyksien jäljiltä. Grunge tappoi musiikkimaultaan kymmeniä, jopa satoja, uskotaan että tuhansia, on esitetty arvailuja että jopa kymmeniätuhansia, ellei jopa satojatuhansia, mutta todennäköisesti miljoonia, mutta henkilökohtaisesti epäilen että puhutaan miljardeista tuon ajan uhreista jotka miedoimmillaan vain sotkeentuivat sinitarraan ja Nirvanan julisteisiin. Sen aikakauden jäljiltä menee sukupolvia ennen kuin kaikki haavat ovat arpeutuneet. Minä, Karl S. Puukoski, olen joutunut kiusalliseen tilanteeseen koska minut on kutsuttu kansainvalisen rocktuomioistuimeen lautamieheksi tuomitsemaan bändiä, jota syytetään 90-luvulla valtaa pitäneen grunge-aatteen tukemisesta ja jopa kyseiseen genreen sekaantumisesta. Kavaltajia oli jo Jeesuksen aikaan. En voi uskoa että CINDERELLA teki Juudakset minulle. Fanille!

Kaikki paikalla olijat hikoilevat. Salissa on kuuma mutta suurin syy hikoiluun on Cinderellan syyttömyyden puolesta puhuvat faktat, joita bändin puolustusasianajaja lyö pöytään:
Loistava debyytti "Night Songs" vuodelta 1986. Levy, joka kuuluu glam-metallin klassikoihin, on vahva rypistys. Heikkoja hetkiä ei levyltä löydy ja kärkivedot ovat priimaa ja luksusta. Unenomaisen nimibiisin lisäksi mestarillinen voimaslovari"Nobody's fool", pörhistelevä hitti "Shake Me" ja klassikkon statuksen ansaitseva "Somebody Save Me".
Levyn julkaisun jälkeen kierrettiin yhdessä Bon Jovin kanssa "Slippery When Wet"- kiertueella, jolla meno on ollut varmasti hilpeätä hippaa. Ei siis tietoakaan mistään grungelle tyypillisestä synkästä ja itseinhoisesta mullistelusta.
Vuonna 1988 julkaistiin seuraava pitkäsoitto, "Long Cold Winter", joka flirttailee tyylillä bluesin ja countryn suuntaan homman pysyessä holtissa ja terveperäisenä. Levyn sisältämät sykähdyttävät hetket päästään kokemaan startissa "Bad seamstress blues/ fallin apart at the seams" ja elämää suuremman slovarin "Don't know what you got(till it's gone)" myötä. Ei ujettakaan grungeen sekaantumisesta. Vaikka herkistellään, ei synkistellä. Ei näy kauhtunutta villapaitaa vaan pitkää lievettä ja hillittyä glitteria.
Vuonna 1990 ilmestyneellä "Heartbreak Station"- albumilla matkattiin jo syvemmälle bluesin sinisiin syövereihin ja terävin ote tekemisestä karkasi, vaikkakin slovareiden taso pidettiin yhä paraatikunnossa, nimibiisin ollessa asiasta elävänä todisteena. Bändin työstäminen oli vielä tälläkin albumilla suoraselkäistä ja arjen painetta kestävää. Tupeerattu tukka on puhdas ja perushygienia kunnossa. Ei siis MITÄÄN viitteitä grungesta.

Puolustuksen päättäessä puheenvuoronsa, salissa on ihaileva ja leppoisa puheensorina, jonka katkaisevat tuomarin nuijan kolkot nasahdukset. Ilmapiiri vaikuttaa olevan selkeästi Cinderellan syyttömyyden puolella. Minua huolestuttaa syyttäjän itsevarma olemus, kun hän valmistautuu omaan vuoroonsa. Syyttäjä Alice Chains-Jeremyssa on jotain epäilyttävää. Hänellä huhutaan olevan luurankoja kaapissaan. Syyttäjä ilmoittaa tympeällä äänellä esittelevänsä 11 raskauttavaa todistetta albumilta "Still Climbing", flopilta joka väännettiin vuonna 1994.
Vaikka levyn tuottajaina häärivät Ozzy Osbournenkin kanssa häärineet herrat Burden ja Baron, yhteistyöstä syntyneet hedelmät olivat kuppaiset. Ainakin levymyynnillä mitattuna. Olen "Still Climbingin" suhteen neitseellinen. Ennen tätä sessiota en ole kuullut pitkäsoitolta tahtiakaan.
Albumilla setvineet musikantit, joita grungen kanssa rötöstelystä epäillään ovat:

• Tom Keifer - Laulu, piano, kitara ja huulten mutristelu
• Eric Brittingham - basso
• Jeff LaBar - kitara
• Kenny Aronoff - rummutus
• Fred Coury - rummutus biisillä "Hot and Bothered"

Todiste no:1."Bad attitude shuffle" Syyttäjä:" Kappaleessa selkeää taipuvaisuutta masennukseen ja ongelmissa piehtarointiin niin, että ympäröivä maailma koetaan jo aamun ensi tunteina niin tympeänä että vätystely koetaan julistamisen arvoisena. Selkeitä grungeistien aatteita siis havaittavissa".

Minä kuulin jotain aivan muuta. Kelvollinen boogie-henkinen tirpaisu joka pistää karvoituksen kasvamaan. Mukavaa uhmakkuutta ja särmää pilke silmäkulmassa työstettynä ja roots-nyansseilla höystettynä. Tom Keiferin persoonallinen raakkuminen kruunaa kelpo avauksen. Syyllinen-syytön 0-1.

Todiste no:2."All Comes Down" Syyttäjä: "Grungeistien nihilistisessä maailmankuvassa elämä on yhtä alamäkeä. Olet yhteisön silmissä jotain, jos saat vedetyksi muitakin omaan apaattiseen komeroosi. Tässä biisissä verhotusti nämä grungen ominaispiirteet tulevat hyvin esille."

Minä kuulin tasalaatuisen hard rock-palan, jonka ei anteeksi tarvitse pyydellä. Ei loistelias, mutta identiteetiltään riittävän ryhdikäs rykäisy, ettei tämän vedon pohjalta ainakaan löydy syytöksille pohjaa. Syyllinen syytön 0-2.

Todiste no:3."Talk Is Cheap" Syyttäjä: "Masentuneen velttoilijan on helppo ohittaa ihmisen järkipuheet huumeiden käytöstä, työnteon tärkeydestä, perushygienian hoidosta ja jatkuvan valittamisen vittumaisuudesta paskapuheena ja halpana johdatteluna normaaliin arjen hallintaan. Tämä kappale on grunge-ajattelun läpitunkema ja näin ollen raskauttava todiste Cinderella-orkesterin hengailusta grungen kanssa".

Onneksi puolustus sai todistettua, että kyseistä biisiä Cinderella esitetti jo vuonna 1987, jolloin grungesta ei vielä juurikaan tiedetty, joten tuomari hylkäsi sen epäkuranttina todisteena. Biisin lievä väsähtänyt ja väkinäinen meininki ei aivan vakuuta. Kibale ei kuitenkaan syyllisty mihinkään rikokseen, jos mitään sanomaton kuolevaisuus ja elämää pienempi merkitys eivät täytä rikoksen tunnusmerkkejä. Edelleen 0-2.

Todiste no:4""Hard To Find The Words" Syyttäjä:"Pitkän päihdeputken  jälkeen "toimintatonnit" ovat tarpeen, koska velkojat ja vapina painavat päälle. Itsestään vastuunotto ja selkärankainen toiminta eivät ole grungeistille edes vaihtoehtoja, koska ne vain vituttavat ja masentavat. Läheisten kusettaminen rahan ja säälin toivossa on taas tyypillinen kyseisen genren vaalijan toimintamalli toimintatonnin saamiseksi. Äidin rakkaus on jakkara, kun halutaan kusta silmille niin, että roiskuu."

Hieman imelä southern-henkinen sliippailu, jonka henkevät stemmat eivät hommaa ainakaan rumenna. Ei voi puhua Cinderellan mahtislovarien kanssa samana päivänä, mutta 90-luvun ajanhengen huomioiden tyydyttävä tuotos. Grungen kanssa ei mitään yhteistä, jos ei sitten pieni puistatus tätä kuunnellessa ja grungea ajatellessa niitä yhdistä. Kuitenkin selkeästi syyllinen-syytön 0-3.

Todiste no:5 "Blood From The Stone" Syyttäjä Alice Chains-Jeremy: "Riffissä ja koko teoksessa on samea yleisvaikutelma, johtuen artistien halusta amputoida ja näin invalidisoida biisin melodiat torsoksi. Grungeistit vievät,"Glam-neidit" vikisevät!".Syyttäjä nostaa kierroksia jo pientä epätoivoa äänessään.

Syyttäjä on osittain oikeassa. Biisin utuinen (samea) meininki ei päästä lupaavista koukuista huolimatta biisiä lentoon. Riffeissä huolestuttavia kaikuja mutta kokonaisuus pelastaa syyttävältä sormelta. Hieman maanantai-meininkinen vetäisy vaikka ainesta olisi loppuviikon villikointiinkin. 0-4

Todiste no:6 "Still Climbing" Syyttäjä:" Grungeisti tuntee herkästi itsensä ulkopuoliseksi yhteiskunnasta ja eristäytyy siksi mielellään. Biisi on helppo tulkita kiipeämiseksi henkiselle ullakolle mököttämään. Perustoimintaa grungeen höpläytyneille."

Nimikkobiisi olisi saanut olla kunnianhimoisempi. Alun jylhä virvelikomppi lupailee uljautta mutta lento lässähtää melko nopeasti. Homman veri tulee kuitenkin syvästä etelästä. Ei sateisesta Seattlesta. 0-5.

Todiste no:7 ""Freewheelin" Syyttäjä: Grungeisti ei voi tuntea vapautta yhteiskunnassa, jossa pitää käydä töissä, koulussa tai muussa velvotteessa. Yhteiskunnassa, missä pitää maksaa lainansa,vuokransa, kirjastosakkonsa, veronsa tai kännykkälaskunsa, grungeisti lyö turhautuneena kämmenet velttoihin "reisilihaksiinsa." Grungeisti ei ole onnellinen yhteiskunnassa, mistä löytyy aamulla kello 7.00 huomenta sanovia ihmisiä. Tämä biisi on hätähuuto utopistisen vapauden kaipuun ja arjenrattaaseen takertuneelta bändiltä. Silkkaa grungea siis."

Alice Chains-Jeremy, syyttäjä, jossa on jotain epäilyttävää, on pahasti hakoteillä. Kyseinen biisi on levyn parhaimmistoa, vauhdikas southern-revittely, jossa pilkistää elämänilo ja tekemisen meininki. Totuus kuitenkin on, että biisi ei olisi mahtunut "Night Songille" ja tuskin "Long Cold Winterillekaan". Kaikki tahdit ja soinnut ja ääntelyt puoltavat syyttömyyttä. 0-6

Todiste no:8" "Through The Rain" Syyttäjä koettaa saada jotain epämääräistä pohjaa todistukselleen, mutta tuomari ei saa sepostuksesta tolkkua ja säkeytyessään hylkää todisteen käyttöarvon.
Totuus on, että biisissä koetetaan puristella bändin vanhoista hiteistä lihaa tutun luun ympärille. Hengetön puristus, josta ei löydy grungea, ei tunteen paloa, ei paloa puristaa jotain henkevää. Ei henkeä löytää lihaa, verta ja sille ruumist,a joka olisi puristunut sapluunaksi, josta olisi kasvanut varteenotettava taistelija grungen maailmanvalloitustakaan vastaan. Surullinen viritelmä, joka silti tuo pisteen 0-7 syyttömyyden hyväksi.

Todiste no:9 "Easy Come Easy Go" Syytäjä Alice Chains-Jeremy sohlautuu sanoissaan ja todistuksissaan eikä tuomari anna kyseistä biisiä kirjata todistusaineistoon. Tuomari kyseenalaistaa syyttäjän ammattitaidon ja haukkuu häntä Soundgardenin roudariksi. Ilkeästi sanottu.
Tuomari antaa biisin kuitenkin soida tauon aikana. Jonottaessani kahvia ja pullaa huomaan sen silkaksi filleriksi ja kuolemaan tuomituksi tekeleeksi. Nuhteeton, hajuton ja mauton. Pelkään, että madotkin saavat vain ilmavaivoja tätä biisiruumista syödessään.

Todiste no:10 "The Road's Still Long" Syyttäjän rakentama todistusaineisto on levinnyt kuin korttipakka viinakrampista kärsivän pelurin kellertävistä sormista. Tuomari ei anna enää hänelle mahdollisuutta kommentointiin vaan esittelee loput todisteet niin, että jury ja tuhatpäinen käräjärahvas voivat itse tulkita onko syytteille pohjaa.

Mieleni tekisi tämä tyhjänpäiväisyys taluttaa roviolle mutta rikosta tekemättömänä annan armon käydä tälle tekeleelle, jolla on pitkä matka kuljettavanaan Cinderellan top 50-sarjaankaan. Kibaleessa on haettu samaa fiilistä, missä Bon Jovi jo epäonnistui muutamaa vuotta aikaisemmin. Muka juurevaa. Muka kaihoisaa. MUKA rehellistä mutta niin tylsää, että tylsistyminenkin kasvattaa suupielet jotta voi haukotella.

Todiste no:11"Hot And Bothered" Samalla kun tuomari päästää viimeisen "todistusaineiston" ilmoille, näen kun syyttäjä Alice Chains-Jeremy kerää kimpsunsa ja kampsunsa ja vetää kauhtuneen villapaitansa päänsä yli. Hän selkeästi valmistautuu poistumaan vähin äänin tappio koipien välissä. Hän selkeästi manaa todisteiden riittämättämyyttä sitoessaan Conversen tennareita hikisiin jalkoihinsa. Hänessä on edelleen jotain epäilyttävää. Haen katsekontaktiin hänen sielun peiliensä kanssa, mutta rasvaiset hiukset estävät yhteyden. Hänen poistuessaan tuomari lyö pöytään syyttömyyttä bändille, syyllisyyttä heitä syyttäville, Hot and botheredille pientä pilkkaa matkimisen mielekkyydestä ja Wayne's World- elokuvan yhden tähden tuikkeelle. Otan taas huikan, pyyhin suupieltäni. Olen helpottunut mutta pettynyt.

Cinderellan toistaiseksi viimeisin studioalbumi "Still Climbing" (6/10) ei mielestäni sorru grungelle kätyriksi, vaikka jotkut tuntuvat olevan edelleen sitä mieltä. Ei levy kyllä aiheuta ilopissin kultaista pirskahteluakaan kuuntelijalleen, vaan levy on todellinen allelasku bändiltä joka on on pystynyt joskus mestarillisiinkin tuotoksiin. Bändi antaa alkuvuosien tuotannoillaan edelleen hienoja säväreitä, mutta mielenkiinnolla kuuntelisin mihin äijät vielä tänä päivänäkin venyisivät. Huhuillaan että Tom Keifer on antanut ymmärtää, että kun sooloiluiltaan kerkeää, on luvassa uutta Cinderellaa jopa parinkin pitkäsoiton verran. Jos saan esittää oman pienen pyynnön herra Keiferille ja kumppaneille, niin tuleville tuotoksille uskallusta tarttua taas glam-metalliseen talikkoon, jolla ammentaa tarttuvia ralleja ja voimallisia slovareita, vaikka pienellä blues-country vivahteella maustettuna, nykyaikaan sopivalla soundimaailmalla kuorrutettuna. Luulenpa että näin hyvä tulee. Tai sitten ei tule.

Karl S. Puukoski

Rush - Hold Your Fire (1987)

Monen suomalaisen penkkiurheilijan luotto doping-asioissa entisiin hiihto- ja yleisurheilusankareihin on aikaa sitten mennyt, mutta on yhä lössiä joka jääränä uskoo urheilijoidemme puhtauteen. Kuulun itsekin siihen koulukuntaan, joka herkästi urheilijoitamme syytettäessä älähtää  "vieraanvallan porukoiden" vain koettavat pökkiä keppiä viattomien kansallissankareidemme pinnojen väliin. Jos urheilija "tunnustaisikin" dopingin käytön, epäilen että häntä on uhattu aseella tai oikeisiin töihin joutumisella. Ensimäisen "Mitä vittua!" taisin purskauttaa huuliltani vuonna 1984 Los Angelesin kisoissa, kun Vainion Martille oli "tuttava talonmies" tehnyt töllöntyön piikittämällä Martille piruuttaan kiellettyä jöötiä suoneen. Sanoin (uhosin) jo silloin 51 kiloisena teininä, että TUOKAA se talonmies näppeihini niin Martti saa oikeutta. Totuuden nimissä täytyy sanoa etten niillä (näillä) siimoilla olisi saanut kuristettua edes kiinanpalatsikoiraa. Joka tapauksessa tarjous on edelleen voimassa.

Seuraava veret seisauttava vääryys koettiin Lahdessa 2001, kun koko meitä ympäröivä hiihtomaailma väärensi myrkyillään meidän poikien ja tyttöjen kusinäytteet niin kitkeriksi, että näytepönikät oikein kupruilivat. Surulliseksi veti, kun katsoi miten "vieraanvallan hiihtopahikset" saivat Isometsän Jartskin "tunnustamaan" puuta heinää. Jari on Lapista. Lappalaiset eivät valehtele.
Nyt kun se Lahden porukka on kaluttu loppuun, eikä nykyisistä evilöistä ja jauhojärvistä ole otsikoihin, on lähdetty hiekoittamaan menneitä latuja.
Älkää edes yrittäkö! Ennemmin vitussa on matoja kun että Mietaan Jussi olisi koskenut kielenkärjelläkään myrkkyliemiin. Syntymähidaskin ymmärtää, että jos mietaa olisi käyttänyt vauhtilisää, ei hän olisi voinut hävitä Wassbergille sadasosa sekunttia. Ja onhan äijä sentään kansanedustaja ja reilun urheilumiehen ruumiillistuma.
 Joku äkkinäinen väitti että Matikaisen Marjon yöpöydällä olisi ollut epo-leili hörpittävänä. Eiköhän se vain ollut tummelituubi Terinitin aiheuttamiin hiertymiin. Marjokin on kansanedustaja. Kansanedustajat eivät voi sellaisella palkalla valehdella.
Pahoin pelkään että Virenin Lassesta ruvetaan kylillä jauhamaan paskaa ennemmin tai myöhemmin. Nimittäin vielä on hengissä sitä porukkaa, jota korpeaa se, että Viren taklattiin turvalleen mutta siitä huolimatta Lasse juoksi kultaa. Totuus on se, että Lasse sai vain kaaduttuaan ponnistettua itsensä hyvään loppukiriasentoon. Eli onni onnettomuudessa. Kiellettyä pulveria ei Lasse moinaan tarvinnut saatikka ottanut. Ei kepulipelillä Lasse olisi kansanedustajaksikaan päässyt.

Eikä painajainen ole varmastikkaan vielä sillä hyvä. Kun urheilusankarimme on saatu mustamaalattua, ei kulttuuripuolikaan jää osattomaksi näissä kekkereissä, joissa kansallis-aarteitamme parjataan ja sanallisella kartulla kiusataan. Uskon että näillä "vieraanvallan juutailla" on seuraavaksi tähtäimessä artistit, joita suomalaiset ovat nostaneet jalustalle kaiken kritiikin yläpuolelle. Voin verestävin sielunsilmini nähdä kuinka sinivalkoiset hengentuotteet töllätään kansan keskuuteen agitoitujen kateellisten ja mitään ymmärtämättömien toimesta.
"Juice onnistui muutamissa teksteissä mutta biisit pistävät pieremään verta."
"Hector olisi voinut startata ja päättää jäähyväiskiertueensa jo uransa ensimmäisellä keikalla."
"Sleepers Sleepers vai Neuvostoliitto? Kumpi oli OIKEASTI hauskempi?
"Sunrise Avenue  on kuin murot joihin on kustu. Haisee ilman ravintoarvoja."
"Don Johnson big bandia ei oikeasti kuuntele kukaan mutta kaikkien on uskoteltava niin jotta kuulut trendikkäästi ajatteleviin."
"Nightwishissa akat saa kuulemma katsoa ovenkahvoja jos alkaa liian omatoimiseksi tai koettaa isännille älähdellä tai silmiään muljautella. Siellä kuulemma jos laulaja on 5 metriä irti mikrofonista niin se on karkuteillä."
 Olkaamme tarkkoina ettei moisia valheita päästä kylvämään urheilevan ja musiikkia kuluttavan nuorisomme neitseelliseen aivolohkoon. Joku voi heikkouttaan vielä uskoa moiseen.

Toisin on Kanadassa, tuossa Horst Bulaun valtakunnassa. Siellä ei epäillä eikä kyttäillä joutavia. NHL joukkueiden, Oilersin, Canuksin, Senatorsin ja Canadiensin pelaajatkin saavat lisäpotkunsa peliin palosta lajiin. Siinä ei silloin vilunkiröppöjä tarvita kun pelataan innosta pinkeänä melkein joka ilta.
Kanadan musiikki ympyrät ovat myös kupsakat. Löytyy Anvilia, Heartia, Triumphia, Voivodia Brian Adamsia ja Celine Dionia. Loistavaa kattausta. Mutta yksi nousee jalustalle ylitse muiden. Se on suuri ja mahtava RUSH.

Omistan vinyliversiona Rushin "Hold your firen", joka oli aikanaan pettymys kriitikoille ja faneille levyn kepeähkön ja popimman otteensa vuoksi. Syynä lienee levylle sliipatun ilmeen antava synapainotteisuus ja lievempi progeote josta bändi aikaisemmin sai voita nokkaan. Klassikoiden "2112" ja"Moving picturesiin " verrattuna Hold your firen materiaali on äkkinäiselle helpommin lähestyttävissä. On turvallista rytmiä ja jopa selkeitä tartuntakahvoja kertseissä. Mutta kyllä tältäkin levyltä Rushin tunnistaa. Siellä täällä pirskahtelee progelle ominainen omahyväinen jakomielitauti.
Levynkansi on outo ja punakka. Ainakaan minulle ei kansi aukene. Annoinkin sivupersoonilleni luvan kertoa mielipiteensä siitä mitä levynkansi esittää. Homma meni huutoäänestykseksi. Vastauksia tuli kaikkea karanneiden geishakuulien ja veriripulin kuorruttamien puolukoiden väliltä. Joku ehdotti lähikuvaa koulukiusatun nenäliinasta ja joku lauloi "...punertaa housut Marjatan, kuin verta niillä ois...".
Levyn biisimateriaali on kaksijakoinen. Tässä tapauksessa huonomman puolikkaankaan ei tarvitse lillua tervassa ja höyhenissä sillä sekin toimii. Parempi puolisko vain sattuu olemaan enemmän kuin 100 jänistä. (Kuulin vasta vertauksen ja se on käsittämätön, erään metsästystä harrastavan punaniskan harhainen vertaus jollekkin suurelle määrälle. Eikö 2 hirviä tai 25 joutsenta, 13 goala-karhua tai 59 ladottua kuuttia pakkasessa kuulosta enemmältä ja rehvakkaammalta?!)
Rushin "Hold your firen" paremman puoliskon muodostavat levyn avaus, aina seisauttava ja uljas "Force ten" , hitti potentiaalin "Time stand still", henkilökohtainen suosikkini ja ilmava "Open secrets" sekä video-veto ja mielestäni levyn aliarvostetuin helmi "Lock and key" (Ei olisi vääryyttä vaikka levy olisi avattu em. biisillä). Levyn päättävä "High water"in vakuuttava ote takaa että kuuntelet levyn heti uudelleen. Levyn muu materiaali on taidokasta mutta tunteita herättämätöntä laatu työtä.
Vaikka levyä ei yleisesti nosteta Rushin kärki pistoiksi kun bändin tekemisiä sottaillaan, on se minulle SE Rushin tekonen, joka eniten on sydäntäni lähellä. Bändin huikea tekninen osaaminen esitellään muilla pitkäsoitoilla,tällä todistetaan myös se että lähelle valtavirtaa osataan tulla jos halutaan. 4-/5

Rushiin ei voi kyllästyä. Sen takaavat Geddy Leen synat, basso ja ei niin basso laulu. Alex Lifesonin kitarat ja Neil Peartin rytmit. Ukkojen osaaminen jaksaa lyödä aina ällikälle. Olen kuunnellut bändiä noin 25 vuotta mutta olemme silti vain hyvänpäivän tuttuja. Syystä tai toisesta"Hold your firea" lukuunottamatta tuotanto on melko ahkerasta kuuntelusta huolimatta jäänyt piirun verran etäiseksi emmekä ole päässeet koskaan täysin toistemme ihon alle. Toisaalta jotain tärkeää elämästä uupuisi jos ei Rushin kanssa säännöllisesti kohdattaisi.
Jos jossain törmäätte tämän levyn cd- versioon, ostakaa se huutaen kuleksimasta. Olen itsekkin levyn suhteen härilläni.

Karl s.Puukoski

Tall Stories - Tall Stories (1991)

Joskus siivoaminen on järkevää ja jopa kulttuuririkastuttavaa toimintaa. Havaitsin tämän omakohtaisesti, kun asettelin tavaroita paikoilleen uudistuneeseen "työhuoneeseeni". C-kasettiläjän syvyydestä ponkaisi esille Tall Stories-bändin esikoistuotos, joka kantaa myös yhtyeen nimeä. Nappasin kasetin käteeni ja lähdin etsimään formaattiin sopivaa soitinta... etsin.. etsin.. etsin.. ja kun löysin, huomasin kauhukseni, että kyseinen soitin EI TOIMI!! Kuinka minä saan nyt nautittua päivittäisen kulttuuriannoksen? Paniikinomaisesti raavin päätäni ja rapsuttelin taskujani, josta löytyikin kimppa VW kuplan avaimet ja kyseisessä kulkuvälineessä sijaitsee suorastaan loistava magneettinauhaa lukeva lukupääte monokaiuttimella. Rokkibiili tulille ja Tall Stories soimaan.

A - puoli
1. Wild On The Run Kunnon kitararäimeellä ja poliisisireenillä käyntiin polkaistu biisi. Ja tämähän rokkaa kuin jänikset kotikaupunkini kukkapenkeissä. Henkilökohtaisesti kuuntelen tätä biisiä korvat höröllään kuin rusakko. Komiata sointi syntinen on. Hyvä aloitusbiisi.  

2. Chain Of Love Suuresti soiva biisi. On hienoa havaita, kun rumpusounditkin voi haistaa, maistaa ja suorastaan koskettaa. Biisi itsessään on melodioiltaan mielekäs, mutta hiukan itseään toistava. Kokonaisuus kantaa kuitenkin hyvin ja kestää vaativampaakin kuuntelua. Kitara mielekäs varsinkin loppupuolen säkeistössä. Hienoa miksausta ja tuotantoa.

3.Crawling Back Henkilökohtainen suosikki. Biisin "vuorenhuipulla" kitaraosa on suorastaan tajunnan räjäyttävä (kohdasta 4.00 alkaen). Biisissä sopivasti heavyä rytmiikassa, mutta kuitenkin loistavaa melodiaa. Biisissä mielettömän hieno lopetus.

4. Sister Of Mercy Varsinkin 80-luvulla tuntui, että jokaisella bändillä oli tämän niminen biisi. Edelleen biisi soundeineen loistavaa tuotantoa. Kuitenkin  kokonaisuutena biisi ei ole levyn (kasetin) parhaimmistoa. Kuitenkin kuuntelemisen arvoinen.

5. Stay With Me Kauniita melodioita ja mukavaa kitarointia. Mahtipontinen ja suurieleisesti soiva kappale. Kuitenkin katson ns. kertosäkeen olevan hiukan mitätön biisin muutoin niin suurelliseen sointiin.  

B- puoli

1. Somewhere She Waits:  Korkeatasoista tuotantoa hyvät soundit ja rakenteita selkeästi mietitty. Itseäni viehättää kertosäkeen melodia ja kertosäkeestä pois johtava melodia. Biisi täynnä pieniä ja makeita kitarajuttuja. Ei vaikeasoittoisia vaan molodialtaan vehreitä. Biisi aika mukavaa melodia leikittelyä ja täytyy sanoa, että laulaja hallitsee äänenkäyttönsä ja omaa puhtaa ja kirkkaan lauluäänen.

2. World Inside You Mainio hard rock kappale. Röyhkeää kitarointia ja laulaja aukaisee äänijänteitään kiitettävästi.

3. Restless One: Kohtuullinen biisi. Jälleen soundit ja toteutus ok, mutta biisi hiukan tylsä.

4. Never Enough: Ei levyn parhaimmistoa, mutta menettelee pitkillä ajomatkoilla.

5. Close Your Eyes Alkaa videolla kohdasta 2.00. Biisissä toimiva kertosäe jne. Ei levyn parhaimmistoa.  

Bändi on laulaja Steve Augerin aikaansaannoksia. Ja Augerin megatuotoksia on mm. Remember Me biisi Armageddon leffasta. Ai niin Steve otti ja siirtyi myöhemmin sellaiseen pikkuorkesteriin, kuin Journey.

Kokonaisuutena kasetti on varsin mukavaa kuunneltaavaa. Ei kokonaisuus mitään Bon Jovia ole, mutta kuitenkin kuuntelun kestävää ja maukas löydös 21 vuoden takaa. 8 - /10 bojoo.

mr. Taca Tucaon

Pearl Jam - Ten (1991)

Olen ollut viikon sairaana. Ensin oli kuumetta lähes 4 päivää. Elokuun puoliväli piru vie, ei edes tolkun tautiaikaa. Ei tähän aikaan pitäisi olla kuumessa kuin immuniteettikadosta kärsivät tai kohti valoa jo kulkevat. Noh, lämmön palaillessa normaaliin kipeni kurkku. Ja niin kuin ei se riittäisi, meni kipeäksi myös kielen kannakkeet ja leukapieli. Samperi sentään! Levyarvostelu odotti tekijäänsä ja minä en saanut irvistelemättä purettua syvimpiä tuntojani suusanallisesti edes lähipiirilleni. Hyvä olisi ollut purkaa, sillä nyt ne on sitten kirjoitettava. Kun nyt kerran olen kurjasta olosta kärsinyt, niin arvelin purkaa v#&%tustani valitsemalla levyn, joka tuon kaiken ansaitsee.

Mutta minä olen tauteineni päässyt vähällä. Musta surma, aids ja vastaavat ovat saaneet paljon pahempaa aikaan. Grunge-niminen syöpä on tainnut viedä kaikkein eniten ihan hyviä ihmisiä ja musiikin kuuntelijoita sekä (keskiverto)-tekijöitä. Pearl Jam on yksi niistä bändeistä, jonka nimeä ei Harry Potterkaan ääneen lausuisi. Heillä on ensituotos nimeltä "Ten". Yksikään biiseistä ei paikkaansa valossa ole ansainnut, mutta milläpä ne ihmiskunnan saasteet olisi ennenkään maton alle saatu lakaistua. Jos hyvää tahtoa venyttämällä sanon tuota heidän tekelettään "levyksi", niin silloin voinen käsitellä sen yhtenä läjänä. En näe syytä mennä kakkaläjää tikulla liikoja sohimaan ja erittelemään. Samaa tavaraa se on ja haju vaan leviää. Annetaan maatua mieluummin. Harrastan kuitenkin pientä itsesensuuria nuorten lukijoidemme tervettä henkistä kasvua edistääkseni.

Olen saanut tästä poppoosta semmoisen kuvan, että yleensäkin heidän yhdessäolonsa on yhtä virhettä. Ihmisinä he ovat erehdyksiä. Se on kaksoisveellisen v%#"n varma. He ovat:

Eddie Vedder - laulu, kitara
Mike McCready - kitara
Stone Gossard - kitara
Jeff Ament - basso
Dave Krusen - rummut

Haluaisin kertoa millimetrilleen, mitä ajattelen laulaja Eddie Vedderin ja hänen bändikavereidensa osaamisen tasosta. Veikkaan, että sosiaaliturvan oikeusapulaitos, oikeusjärjestelmän lääkärikeskus, lääke- ja sosiaalialan tutkimuskeskus, jokin pilipalilaitos, se pilkunnussijoiden Stakes tai Styroks olisi varmasti kiinnostunut siitä, mitä Eddie Vedder lauluksi kutsuu ja miten laulajan paikkaa hoitaa. Luulen, että vakava huomautus tai sakot ovat vähintä, millä Vedderiä muistetaan. Myös linnatuomio on mahdollinen. Byrokraattiset seuraamukset ovat vasta alkusoitto oopperaan nimeltä Ammattitaidottoman laulajan Häväistys ja Kuolema. Mollissa se menee. Grunge-taudin ja Vedderin jalkoihin jääneet pitkatukkaiset rokkarit 80-luvulta eivät ehkä vaikuta yhteisön tukipylväiltä mutta Vedder tulee vielä nielemään karstakielensä, kun hänelle selviää, että nuo rokkarit ovat tolkun ja toiminnan miehiä, joita potkiessa pitää muistaa, että paluupostissa tulee lapikasta arkaan paikkaan. Lujaa, merkittävän lujaa.

Silmänsä Cobainin flanellipaidalla peittävä näkee asiat toisin. Totta kai jokainen näistä grunge-laulajista on takkutukkainen ja ulkoasultaan surullinen sekä säälittävä. Mutta sisältä sielussaan he ovat viattomia ja niin puhtoisia kuin vapauteen laskettu pyhimys, joka on omistanut elämänsä musiikille ja tuntojensa oraaliselle ulosruikuttamiselle ja siitä heitä ylistettäköön henkeä vetämättä. He ovat tuossa tehtävässään autuaita kuin Äiti Teresa. Tämä Vedder on Orlowski. Mutta silti, pyytäisin herra Vedderiä muistamaan kun seuraavan kerran jynssäät kultalevyjäsi puhtaaksi kiillotusaineella, että tämä musiikilla toimeen tuleminen on rakennettu rokilla ja raadannalla. Teitä paremmat bändit tekevät keikkaa selkä vääränä ja mitä he siitä saavat? Vedderin korsiparta tulee ja kusee heidän kengilleen, koska toiset osaavat hymyillä soittaessaan ja laulaessaan. Tai yleensäkin osaavat laulaa.

Todelliset musiikin osaajat eivät arvostusta saa, kohtuuttomalla kritiikillä kyllä mätkitään. Samat arvostelijan r%#!karit, jotka halaavat puita ja pelkäävät tuulen vilustuttavan valkopersetikan, kuuluvat korsipartoineen grunge-heimoon. Heillä on arvostelijan kaapissaan suuri, ebenholtzista ja nahasta komponoitu kahvallinen arvosteluleimasin, jolla kunnon levyjä arvosteluissa mätkitään. Oikein olan takaa. Jos olisi olemassa Jumala ja sattuisin häneen uskomaan, niin iltaisin sänkyni edessä polvillani rukoilisin Itse Hänen Pyhyyttään muusikoiden tasavertaisesta kohtelusta. Mutta näköjään se vaikuttaa maailmassa oikeuden ja kohtuuden toteutumiseen yhtä paljon kuin meteorologi säähän. Pakko on turvata vapaaseen omaan sanaan.

Nämä alakerran herran luomat sekasikiöt väsäsivät tuotokselleen jotain, joka kulkee nimen "Jeremy" alla. Se sai aikanaan, vuonna 1993, useita palkintoja MTV Video Music Awardseissa, mukaan lukien Best Video Of The Year-palkinnon. Julkaisuvuonna, 1991, ei Jeremy tai koko levy vielä mullistavia aikaan saanut. Mutta kun tarpeeksi joka pöntöstä ja tuutista tuupataan mitä tahansa, niin lopulta se on olevinaan hyvä, ja jokaisen omaa arvostelukykyä omaamattoman tahi muuten vain selkärangattoman on se saatava, kun naapurin Irmelilläkin se on. Nuo samat ihmiset menevät sitten levykauppaan, ostavat sen sätöksen ja lähtevät puhumatta liikkeestä, kun kesäapulainen antaa viisisatasesta takaisin, vaikka he maksoivat satasella ja hyvin tietävät, että kauhuaan nyyhkyttävä tytönpullero joutuu hyvittämään sen natsahtavalle myymälänhoitajalle olemattomasta palkastaan kassanlaskun aikaan ja samat saamarin paiseet kiikuttavat löytölompakon poliisille palkkion toivossa, koska heidän sieltä varastamansa rahat eivät ole riittävä korvaus varkaaksi alentumisesta. Ja mistä he maksavat? Läjästä äänipotaskaa, jonka ovat saaneet aikaan liejuparrat, takkutukat, huitaisumatkan ulkopuolella olevat itkijänyyhkijäruikuttajat, jotka saavat luomulopetusta odottavasta älystään ja ruumistaan sen verran ruumiinlämpöä irti, jotta sillä saa tuotettua sen verran myrkyllistä sylkeä, että he pystyvät nuolemaan niiden em. selkärangattomien kuulijoiden persettä ja pitämään huulet kosteina auttaen valitusjoikauksen ulostuloa kurkusta kohti mikrofonia.

Ja kun tuota Jeremyä aikanaan huudatettiin joka riivatun radio- ja tv-kanavalla, niin minä kirjoitin kirjeen Music-TV:lle ja anoin, hyvien ja oikeudellisten perusteiden kantaani puoltaessa, oikeutta ja kohtuutta kaapeli-tv:n maksujen maksajille parempien ja monipuolisempien musiikkivideoiden muodossa. Ei riittänyt. Olisi varmaan pitänyt olla kauniiden sanojen lisäksi vaikka mitä täydellistä, ei riitä vähempi, ei tietenkään vähempi riitä, miten riittäisi, täydellistä selvitystä, selontekoa, raporttia, resuneerausta, katsausta, anomusta, hakemusta, päässäkusta, tutkimusta, tutkielmaa, tarkastelua, kartoitusta, liitteen lisäliitettä, pöytäkirjaa, väitöskirjaa viiden viimeisen vuoden musiikkitarjonnasta, keskivertokuuntelijan kannalta katsoen ja ottaen huomioon, poisunohtamatta, mukaanlukien ja karkausvuoden kiirastorstaita edeltävästä lauantaista lähtien laskien, mutta parittomat perjantait kolmella kerrottuna ja täydenkuun vipajavassa valossa laskettuna, luonnollisesti oikeaksi todistetuin jäljennöksin, että minulla, Herra Katsojakuuntelijalla, olisi juuri ja juuri ja vielä juuri ja juuri ja vielä yksi neliöjuuri, josta en enää kunnolla muista miten se otetaan, olisi siis epäämätön oikeus hengittää ja kuunnella muuta musiikkia, jos suostun hengittämään vain sikalan päästöilmaa korkeintaan kuusi kuutiota viikossa sekä kuuntelemaan vain toisella kuurolla korvalla, niin he jättäisivät sen Jeremyn rauhaan loppuviikoksi mutta ensi maanantaista käynnistäisivät saman rupisen ruljanssin uudelleen.

Minä en tätä tuotosta enää kuuntele. Arvosanaksi annan -25000/10 pistettä. Siinäkin on pari liikaa. Lievennyksenä mainittakoon, että tämä ei ole ollenkaan genrensä huonoin tuotos.

T: Mr. Tuca Ton

P.S. Kiitokset kuumeelle ja Jari Tervolle.

Dust - Hard Attack (1972)

Huomio kaikki syrjäytymisvaarassa olevat ja jo elämästä syrjäytyneet!
Meille on arvokas tehtävä. DUST- bändi ei ole koskaan saanut sitä arvostusta mikä sille ehdottomasti kuuluu.
Korjataan suurella joukolla tämä yksi ihmiskunnan populaarikulttuuria koskaan kohdannut vääryys!
Julistetaan ja levitetään sanaa turuilla ja toreilla, juoppoputkissa, yhteiskunnan tarjoamissa jonoissa, baareissa joissa pummimme, tunteja murhaavilla ensiapuasemilla, tuunatuissa toyotoissa ja kesäisissä katuojissa että:

70- LUVUN ALUSSA VAIKUTTANEEN  DUST BÄNDIN KUULUU SAADA TAKAUTUVASTI KAIKKI SE MITÄ SEN AJAN SUURUUDETKIN (mm.Led Zeppelin, Black Sabbath ym.) SAIVAT ARVOSTUKSEN, RADIOSOITON, LEVYMYYNNIN, RAIDER- LISTOJEN JA MARKKINAVOIMIEN HYPETYKSEN, SUIHINOTON, URBAANIEN LEGENDOJEN, USKOVAISTEN AHDISTELUN, FANIEN KIRKUMISEN, BACKSTAGE PALVELUJEN, MUSIIKKI- JULKAISUJEN PALSTAKILOMETRIEN JA TASKUPOKKAREIDEN (mukaan lukien ovenkorkuiset julisteet), BÄNDIN MUSIIKILLISTEN JA ULKOMUSIIKILLISTEN EPÄTIETEELLISTEN- JA TIETEELLISTEN TUTKIMUSTEN OSALTA.

Kierretään vaikka pareittain ovelta ovelle ja julistetaan tästä vääryydestä. Jätetään merkki ovenpieleen sellaisille, jotka haluaisivat kuulla enemmänkin DUST- bändistä.
Ostetaan pyöräilykypärät ja tyylikkäät puvut jotta olisimme uskottavia.
Sidotaan itseemme vöillä ja remmeillä DUSTin cd-levyjä, c-kasetteja ja vinyylejä (Minä voisin ottaa itselleni yhden vinyyli-version, maksan kovalla rahalla...)
Paastotaan kaikesta muusta musiikista paitsi DUSTista, jotta saisimme julistukseemme tenhoa ja pontta. (Pimeän tullen voimme kuunnella muutaman biisin vaikka Wingeriä tai vastaavaa.)
Jos keskustelemme naispuolisten kanssa DUSTista, eivätkä musiikkinäytteet, bändin promokuva eikä ylistävät sanat meinaa upota, vetäiskäämme keskusteluun mukaan toinenkin loistava ja unohdettu 70- luvun bändi Birtha, niin mahdollinen feministi ja lesbo-korttikin tulee käännettyä.
Mennään rohkeasti grungea ja hipihopia kuuntelevien luo. Heidän korvansa tarvitsevat pelastusta kipeimmin.
Meillä on touhuamisemme tukena älyttömän suuri kirja, Les Prophecies de Rockstaramus jonka painavat tekstit DUSTista ja sen  'Hard attack'- albumista ovat vaatimuksiemme takana:

Les Prophecies de Rockstaramus s.2157- 2158 säkeet 6-9
 

"6.Tomun soturit, nuo lumen jättiläiset,
kohtasivat vetäytyessään useita ankaria hyökkäyksiä. 
Haavoilla kävellen,
elämän ehtyessä, 
taivaan itkiessä hiljaa
täten puhuivat mitä olivat oppineet kuolemasta.
Stukirassmonesdion soturit tiesivät sen olevan kaikki. 
Kaikki kaiken sisällä!
Ajatuksiinsa uppoutuneena
kohtasivat kukin mielenhengen. 
Yhdellä Ran anarkianhenki Mones.
Yhdellä kuninkaiden suutelema Natas. 
Yhdellä Volohin vaeltava henki.

7.Vaihtoivat henkien kanssa kaiken elämässä kerätyn 
kohtaamiseen varrella ajan virran. 
Nuo tomun soturit
valalla ja verellä toisiinsa sitoutuneet,
kunniatta jääneet.
Norsunluu sydämessään he hämmästyivät
kuinka monta hevosta laukkaakaan
itsensä murhanneet selässään.
Liittyivät joukkoon tomun soturit,
lumen jättiläiset,
kunniatta kuolleet.
Ratsastivat harhaan
portista ajan virran.

8.Kohtaavat viimein harhailtuaan vuosia tuhansia.
Hurskaana äänenä, kuusikielisen sihistelijänä.
Kellon tarkkana tahtina.
Neljä kielisenä Aaron poikana.
Kohtaavat tomun soturit viimein
menneen ollessa unta unohdettua.
Hetken elävät yhdessä kultaisia säveliä synnyttäen. 
Tunnustettujen rinnalta hyljättynä,
varjoihin valjuihin jääneenä,
ihailun vilvoittavaa valoa etsivänä.

9.Kunnes koittaa päivä lunastuksen
Monesin, Natasin ja Volohin.
Yhdessä sotureina kunniatta kurkottaen,
yksin ihailun palo kultaa antaen,
tietämättään tomun soturien sydäntä kantaen."

Nuo sanat ovat suora todistus DUSTin suuruudesta! "Nosse" näki aikojen taakse ja tulevan, joten eikun kritiikitöntä fanittamista vain!

Dust jossa vaikuttivat:

• Richie Wise -kitara ja laulu (Dustin jälkeen tuotti mm. 2 Kissin albumia.)
• Kenny Aaronson - basso (Dustin jälkeen soitti mm. Joan Jettin ja Billy Idollin kiertueilla. Arvostettu studio muusikko)
• Marc Bell -rummut (Dustin jälkeen teki kuolemattoman uran Ramonesin rumpalina, nimellä Marky Ramone)
• Kenny Kerner -Sanat, managerointi ym. korvaamaton.

tekivät kaksi hienoa albumia. Vuonna 1971 'Dust'- nimeä kantaneen debyytin, joka on myös hieno hard rock- painotteinen levy,  ja vuonna 1972 ilmestyneen "Hard attackin", joka räjäytti debyyttiin verrattuna raskaammalla otteellaan ainakin meikäläisen pankin.
Ilmestyessään 1972 se ei räjäyttänyt edes telkänpönttöä.
SE ON KÄSITTÄMÄTÖNTÄ!
Olen kuunnellut levyn läpi 2vrk:n aikana 7 kertaa ja syklini kiihtyy.
Kohta en muista syödä saatikka huolehtia perushygieniasta.
Se on loistavasti rakennettu kokonaisuus. Biisimateriaali ja soittajien tekeminen pistää huutamaan liikuttuneena kyynelten läpi MIKSI!
Miksi tämä levy on jäänyt unholaan!
Mestarillisen kokonaisuuden seasta nostan vain biisin "Suicide" joka kuuluisi "Whole lotta loven", "Iron manin" ym. klassikoiden rinnalle. Biisi, ja koko albumi, kuuluvat kaikkien raskaamman rockin kuuntelijoiden korvalappustereoihin.
Joku voi tuhahtaa ja ajatella että olen joku syntymähidas ja menneeseen jämähtänyt hihhuli.
Käännän hänelle toisenkin poskeni. Hän on  oikeassa.
Olen aina väärin kohdeltujen ja unohdettujen hard'heavy- bändien asialla.

Jos vain teille elämän virrassa vastaan ajelehtii Dustin tuotoksia niin OSTAKAA se ja ylistäkää hyvää tuurianne!

Dustin 'Hard attack' saa minulta 5-/5

Karl S. Puukoski

P.S. Mistäkö tuo miinus kaiken hypetyksen jälkeen? Ehkä Richie Wisen ääni on enemmän kuunneltuna hieman munaton ja jos sen ajan rokkikarja ei tähän tarttunut niin pakko siinä on jotain vikaa olla... tuo miinus on kuin kondomi... Kaiken varalta.
Olisko 'Ivory' biisissä balance liian kovalla tai jotain ...?

Kasarium osa 9

KASARIUM osa9

 HAISEEKO TÄÄLLÄ RAKKAUS VAI PASKA?

'Ei voi olla totta! Udo Dirkschneider istuu tuolla!' Se on aivan ihana!' Giselle ilakoi kuin pikku-tyttö, punastuen ja kämmeniään reisiinsä läpyttäen.
'Se on klooni niin kuin kaikki muutkin täällä. 
Paitsi minä. 
Ja sinä. 
Älä turhaan pirskahtele pikkuhousuihisi. Ihana?
 Udoko?
 Legenda hän on mutta että ihana?!'.
Koetin palautella maanpinnalle idolinsa kloonista sokaistunutta Gisellea. Turhaan.

 Screenilla Flashdancen "Maniac" yhtyi Gisellen mielentilaan ja pisti osan matkustajista tanssahtelemaan. Ainakin Lita Ford  ja Klaus Meine -kloonit koettivat seurata menossa mukana.
'Minun on päästävä Udon juttusille. Näytänkö hyvältä? Onko itseruskettavani levittynyt tasaisesti? Onko liian läpinäkyvää mennä juttusille Acceptin napapaidassa? Kysyisinkö ensiksi vai ...?
'Mene!' Keskeytin kyselytulvan, koska huomasin että Giselle oli selkeästi härillään "halpaan kopioon".
Giselle nousi sipaisten minihametta ja hiuksiaan kuin varmistaen pintansa edustavuudeen. Hän ei saanut katsettaan irti klooni-Udosta, kun hän lipaisi  kirsikkaliköörin makuisia huuliaan.
Tumpatessaan tupakan "Sidin" kädenlämpöiseen olutlasiin, hän otti kasvoilleen ilmeen joka riisuisi heteron ja epävarmemmankin miehen aseista.
Huomasin "Udon" noteeranneen Gisellen.
Mies oli Gisellen vallassa. Hän hikoili. Katseet olivat keskustelleet keskenään muutamassa sekunnissa kaiken oleellisen.

Esittelyjä ei tarvittu.
Sanoja ei tarvittu.
Huulet kohtasivat.
"Udo" jäi alle.
Giselle nousi sen verran että hän sai viskattua paidan syrjään.
"Udo" ei aikaillut vaan kävi työstämään "tupakantumppeja".
"Udon" kädet hamusivat hameenhelman alta vapisevalla otteella.
Giselle voihkaisi ja taivutti itsensä kaarelle niin että hänen pitkät hiuksensa verhosivat näkymän hänen täydellisten pakaroidensa kaariin.
 "Sid" joi lasinsa tyhjäksi.  
'Murakat kannikat." Klooni-Sid sanoi puoliksi röyhtäisten.
 Nyökkäsin.

Mietin, ettei Giselle vain olisi serkkuni.
Ainut käsilläni oleva herkku oli taskumattiin varaamani brandy,  ja kohta tarjoiltava terävä, jonka tarjoiluvaunu olisi aivan kohta kohdallani. Käänsin katseeni Kerttuun, entiseen kiertue-lentoemäntääni, jonka kanssa olin viettänyt varvin jos toisenkin. Hän oli upea ja itsenäinen nainen joka oli samalla aaltopituudella kanssani. Lihalliset ilottelumme olivat olleet niin runsaat ja kaiken täyttävät, ettei kummallakaan ollut tarvetta runnella suhdettamme rakastumisella.
 Matkalaisten aplodit raikuivat kun screenilta ajettiin Queenrychen "I don't believe in love'. Minä hymyilin ja vinkkasin silmää kun Kerttu vilkaisi minua jakaessaan snapseja kännisille matkustajille. Kohdallani hän oli etäinen.
'Snapsinne herra, olkaa hyvä.' Kerttu sanoi kireyttä äänessään.
'Kiitosta vaan. Ota itsellesikin niin työnteosta tulee lupsakampaa', koetin heittää hänelle tuttavallisesti.
' Malja kaikille maailman ihanille lentoemoille, jotka jaksavat meitä pilvissä matkaavia kyrpänaamoja palvella!' Jatkoin jo selvästi humaltuneeseen nuoleskeluun sortuen.
Kertulta menivät ohi ylistävät sanat. Hän kuuli vain sydämmensykkeensä kun Gregory kohotti myrkkysnapsin päänsä yläpuolelle. Kunnioitusta hän olisi kaivannut jo Dirty Clubin kanssa kiertäessään. Greg oli kyllä kaikesta huolimatta aina pohjimmiltaan ollut hyvä ihminen, Kerttu mietti huultaan purren. Hänen mieleensä tulvi muistoja heidän yhteisistä hetkistään.
  Hän muisteli kuinka Greg tykkäsi leikkisästi läpsytellä "albiinollaan" Kertun poskia...
...Kiinnitellä Kertun alusvaatteita lentokoneensiipiin...
Kerrankin hän oli herännyt vakuumiin pakattu hai-file kehostaan törröttäen...
  Voi tuota veijaria! Kerttu tunnusti viimein itselleen olevansa jopa hieman ihastunut tuohon irstaaseen rumpaliin.
 Jumalauta!
Ettei se vaan ollut rakkautta? Kerttu mietti kuumeisesti. Hän ei enää ollutkaan varma tekisikö hän oikein eliminoidessaan tuon pönäkän rokkarin.
Sitten hän muisti kultin.
 JBJ:n porukka ei antaisi hänelle anteeksi jos hän perääntyisi tehtävästä. Hän oli kuullut karmeita tarinoita joissa JBJ-kultti oli etsinyt käsiinsä heille annetuissa tehtävissä epäonnistuineita henkilöitä.
Tekokynsiä oli revitty hohtimilla.
Irtoripsejä oli poltettu tohoilla.
Solarium-klubin kausikortteja leikelty uhrin silmien edessä.
Viety tuulipuvussa ihmisten ilmoille...
Ei. Hän ei jaksaisi kultin vainoamista elämänsä loppuun saakka. Kerttu tunsi olevansa umpikujassa. Hän katsoi Gregory Bushin poikamaista virnistelyä ajatuksiinsa uppoutuneena. Screenilla soiva Cinderellan "Don't know what you got(till it's gone) osui ja upposi.
Snapsi lähestyi Gregory Bushin huulia.
Greg vai kultti? Kerttu mietti.
Hän rakasti mutta pelkäsi.
Antaisiko hän rakkauden vai pelon voittaa.
Hän pelkäsi silikoniensa puolesta. Kultti oli uhannut pelata niillä pesäpalloa jos hommat eivät pelittäisi.
'EI! ' Kerttu kirkaisi juuri kun lasin reuna oli koskettanut Gregin huulia.
Kerttu tempaisi lasin hänen kädestään ja kulautti tappavan snapsin paljon nähneisiin kitusiinsa.
Greg kuvitteli että Kerttu oli ottanut hänen neuvoistaan vaarin, mutta järkytyksekseen Kerttu kailotti kaiken kansan kuullen
'Rakastan sinua Greg! Kuolen vaikka puolestasi! Anna anteeksi! Kultti on perseestä! Jon Bon Jovi ei ole tehnyt 80-luvun jälkeen kuin muutaman hitin ja paskoja albumi kokonaisuuksia!'
Koko matkustamo hiljeni. Kerttu antoi tulla totuuksia koko laidallisen.
Kaikkia avautuminen ei miellyttänyt.
Richie Sambora- klooni näytti keskisormea.
'Minun olisi pitänyt ymmärtää aikaisemmin että rakastan sinua. Nyt se on myöhäistä. Kuolen alta minuutin. Muistele minua hyvällä, rakkaani.' Kerttu vuodatti dramaattisesti, heittäytyen jalkojeni juureen.
Kopeloin taskujani tupakan toivossa.
'Tunnen kuinka myrkky repii suoltani auki. Kuuletko kuinka se huutaa henkitoreissaan. Suutele minua viimeisen kerran,' Kerttu sähähti heittäytyen syliini. Minä suutelin häntä.
Käytin vahvasti kieltä.
Hän maistui naiselliselta.
Kuulin kuinka hänen vatsansa mourusi kuin kiimainen kissa.
Hän katsoi minua sinisillä, itkun tihrustamilla silmillään. Katseessa oli helpotusta ja rauhaa.
'Kuolen onnellisena koska saan kuolla rakkaani sylissä.
 Pitele minua! 
Pitele minua lujasti jotta tunnen sinun kosketuksesi vielä rajan tuolla puolellakin!' Kerttu visersi tyttömäisellä keveydellä.

Sen sanottuaan hänen katseensa muuttui.
Pupillit laajenivat kuin universumi, hänen katsoessaan minua syvälle silmiin. Mietin, pullistuuko kuolonkouristuksissa olevan silmät tuolla tavalla, samalla kun Kerttu singahtaa yllättäen suorille säärilleen.
'Paljonko aikaa on mennyt siitä kun otin sen snapsin?' Kerttu kysyy vakavalla äänellä hänen vatsansa huutaessa kuin raiskatun muulin.
'Muutama minuutti, pauttiarallaa.' Arvioin katsoessani rannekelloa toinen silmä suljettuna. Humalassa kellon katsominen niin on vain helpompaa.
Siinä samassa kuulin märän kurahduksen.
Kerttu painui polviensa päälle istumaan.
Hänen pidättelykykynsä oli kokenut pienen kuoleman.
'Ei perkele! Miten helvetissä...' Kerttu noitui ja kaivoi virkapukunsa povarista pullon jossa oli pääkallo-etiketti.
'Viimeinen käyttöpäivä 31.12.1989!?' Kerttu vaikeroi epäuskoisuutta ja pahaa hajua matkustamoon levittäen.
Tunsin velvollisuudekseni lohduttaa Kerttua. Myrkky oli ajansaatossa laimentunut niin että se oli vain pistänyt Kertun pötsin kuralle.
'Voi miten noloa!''Kerru itki lohduttomasti kämmeniinsä.
Hän painoi melkein helvetillisesti kun lähdin kantamaan häntä kohti henkilökunnan sosiaalitiloja.
Matkustamon porukka oli jo pääasiassa keskittynyt paukkuihinsa, toisiinsa ja screenillä esitettyyn Metallican "Unforgiven"iin kun kuljimme käytävällä hajusta huolimatta mahdollisimman huomaamattomasti.
'Anna anteeksi...'
'Hyss... Kaikki hyvin, rakkani." Olin hieman yllättynyt sanoistani. Tunsin niiden tulevan jostain syvältä. Jostain mihin tietoisuuteni teki nyt neitseellisen puhkaisun. Annoin puolihuolimattoman pusun hänen otsaansa.
Kerttu puristi lujemmin.
Vastasin.
Olimme sillä hetkellä enemmän yhtä kuin koskaan aikaisemmin, vaikka olin monta kertaa ollut hänen sisällään kaikessa mitassani.
Henkilökunnan sosiaalitila oli niin saastainen että tuntui vääryydeltä laskea jopa Kerttu sen lattialle.
'Minä käyn suihkussa. Ota tuosta korista olut ja mene takaisin paikallesi. Täällä ei saisi olla matkustajia.' Kerttu hykerteli riisuessaan itseään suihkuun menoa varten.
Tuossa naisessa oli jotain, ajattelin kun kaappasin Kertun lähemmäksi.
Katsoimme toisiamme silmiin. Tilanne oli otollinen klassiseen rakkauden tunnustukseen mutta en käyttänyt sitä.
Käytin kieltäni.
Kerttu vastasi.
Halusimme olla yhtä mutta paskan haju oli suvereeni.
Kerttu irtautui otteestani ja sipsutteli suihkuverhon taakse.
'Meillä on loppu elämä aikaa toisillemme' Kerttu hihkaisi samalla kun käänsi suihkun kohisemaan. Katseemme kohtasivat vielä rakastumista pursuen ennenkuin hän katosi suihkuverhon taakse.  Hän tuskin kuuli myöntävän vastaukseni koska Mötley Cruen "You're all i need"  pärähti niin voimallisesti soimaan.
Otin korista oluen ja palasin matkustamoon rakastuneena miehenä. Tunne oli minulle uusi.
Dirty Clubin kanssa kiertäessäni ympäri maailmaa olin tottunut siihen että aikaa ei ollut hempeilylle. Joskus kyllä saatoin kiittää panoani.
Istuin paikalleni ja sytytin Bukon.
Ihmettelin rakastuneen sieluni temmellystä päihteitten runtelemassa kehossani.

Kerttu kuivasi itseään.
Taas.
Nyt hän kuivasi  wc-pöntön päällä suihkunraikkaana ja säihkyvänä.
Hän oli täynnä sanoinkuvaamatonta onnea kun hän kuivasi lentoyhtiön pyyhkeellä hiuksiaan ja pitkiä sääriään. Hän hyräili  jotain Dirty Clubin biisiä mutta myös Scorpionsin "Still loving youta"

Syrjäsilmällä hän huomasi että sosiaalitilojen ovi aukesi, samalla kun hän mietti hääkimppunsa koostumusta.
Kerttu ei reagoinut siihen että häneen osoitettiin aseella, koska hän mietti hääpöytien istumajärjestystä.
Kerttu oli juuri ruvennut hyräilemään Kissin "Crazy nights"a, joka tulvahti samaan aikaan ulos screenilta, kun hän käänsi hääkattauksia täynnä olevan katseensa aseeseen päin.
Kysyvä hymy.
Vastauksia antamataon laukaus.
Kertun otsassa pieni reikä.
Yllättävän iso pala takaraivoa suihkukaapissa. Osittain kaakeleilla. Vain vähän lattialla.
Kerttussa oli vähemmän elämää kuin tiputtavassa suihkussa. Hän valui silmät kauhun jäätäminä hiljalleen lattiakaivoon.
Hänen murhaajansa tökkäsi Kertun elotonta ruumista kengän kärjellä kuin varmiistaakseen että uhri oli varmasti kuollut. Murhaaja katsoi oven raosta. Hänellä olisi vain vähän aikaa piilottaa Kertun Honeycreamin suihkunraikas ruumis.
Jääpalakone Colossal Superhuge icefactory 19-80  surisi käytävällä metallista melankoliaa...

Tumppasin savukkeen.
Sihautin kaljan auki.
Minua tuijotettiin. 
Samantha Fox  ja Sabrina -kloonit antoivat hävyttömyydellään ymmärtää pelin hengen.
Jos vain ymmärtäisin antaa hävyttömyyteni kirmata, ei lystillä olisi rajoja.

Minun pitäisi jutella Kertun kanssa. Ehkäpä olimme jo kasvaneet erillemme. Suhteemme ei hengittänyt, järkeilin, tietämättä siitä että Kerttu ei hengittänyt sitäkään vähää.
Niistin nenäni lattialle.
Nyt ilman piti kiertää, sillä "Sammy" ja "Sabbis" istuutuivat polvelleni...


Jatkuu...http://unohdetutlevyt.blogspot.fi/2013/01/kasarium-osa-10.html

Karl S. Puukoski

Kasarium osa 8

LÄHTÖJÄ LÄHELLÄ      

Lentokoneen matkustamossa soiva W.A.S.Pin " Animal(fuck like a beast) kantautui henkilökunnan wc- tiloihin, jossa Kerttu Honeycream pyyhki itseään. Gregory Bush oli hänelle vanha tuttu Dirty Clubin ajoilta. Kerttu oli toiminut lentoemäntänä bändin yksityiskoneessa, jolla oli kierretty maailmaa 80-luvulla 'We stretch it worthless'- kiertueella. Se nuori ja naivi Kerttu, joka oli lähtenyt juuri valmistuneena lentoemäntänä töihin maailman pahamaineisimman bändin kelkkaan, ei ollut ymmärtänyt minkälaiselle "tutustu työelämään"- kurssille joutui. Työvoimatoimisto oli antanut pestistä turhan asiallisen kuvan.
Asiakaspalvelu- ja kielitaidon haasteet saivat uuden merkityksen tuon remmin matkassa. Pöyristyttävintä oli ettei yhteiskunta korvannut kiertueen jälkeistä vieroitushoitoa puhumattakaan venymien korjausleikkauksista tai kroonisen iskias-vaivan tuoneiden ökysuurien "silikoonituuttien" poistoa, joita bändi oli vaatinut henkilökunnalle muka "uniformuun kuuluvana". Työperäisyyteen vetoaminenkaan ei ollut auttanut korvausten haussa, vaan yhteiskunta oli kuitannut homman tyyliin:"Tyhmä tyttö, mitäs läksit."

Hoidot olivat aiheuttaneet Kertulle pahan velkakierteen, vaikka hän olikin tienannut DC:n matkassa pienen omaisuuden. Onneksi hän oli päässyt mukaan Bon Jovin kiertueelle saaden jälleen taloutensa raiteilleen. Kerttu mittaili itseään peilistä lähietäisyydeltä. Ripsiväri oli ok, mutta huulipuna vaati korjausta. Tupeerausta blondattuun tukkaan ja pientä ehostusta lentoemännän siniseen asuun. Taas hieman itsensä pyyhkimistä. Hän oli vieläkin  kiihdyksissä Gregoryn kanssa viettämänsä hetken jäljiltä. Dirty Clubin kiertueella mielelle etsittiin rauhaa kemikaalien avulla, mutta nyt hänellä oli apunaan jotain paljon voimakkaampaa. Kerttu kaivoi käsilaukustaan nahkapäällysteisen kirjan, josta käänsi esille kirjanmerkillä merkatun kohdan. Lähes kuiskaten, välillä silmät ummistaen hän luki:
'...Everybody's bitching cause they can't get enough. And it's hard to hold on. When there's no one to lean on Faith: you know you're gonna live thru the rain. Lord you got to keep the faith, Faith: don't let your love turn to hate. Right now we got to Keep the faith Keep the faith Keep the faith Lord we got to keep the faith...'


Ulkoa opittua, mutta sanat silmien edessä ja kirjan välittämä fyysisyys toivat voimaa. Hän aukaisi paitansa nappeja keskeyttämättä mantraansa. Punaisten rintaliivien hakanen aukesi edestä paljastaen vaaleat ja täyteläiset rinnat. Vasemmassa kädessään kirja, hän kuljetti oikean käden etu- ja keskisormen herkästi vasemman rintansa alle. Joku olisi voinut kuvitella nähneensä siellä sydämen muotoisen luomen mutta tarkempi silmäinen näki myös kirjaimet JBJ...

Kerttu sulki kirjan ja nojautui vielä lähelle peiliä. Herkistyminen sanoista ei ollut käynyt kajalin päälle. Hän ei enää myöskään vuotanut eikä kiihtymyksestä ollut enää merkkiäkään. Kerttu tunsi jälleen olevansa oma itsensä.
Hillitty, kylmä ja itsevarma.
Asiakaspalvelija.
Hän otti käsilaukustaan kännykkänsä ja aukaisi jo luetut viestinsä. Kerttu halusi vielä varmistaa viimeisimmän saamansa viestin sisällön. Se ei jättänyt hänelle tulkinnan varaa kaikessa yksinkertaisuudessaan:"TAPA RUMPALI GREGORY B."
Kerttu oli vihainen itselleen. Hän oli päästänyt vihollisen sisäänsä. Dirty Clubin entinen rumpali, tuo suuri saatana, oli viekoitellut hänet vastustamattomasti.
Hänellä oli ollut mahdollisuus eliminoida vihollinen ja kostaa, mutta hetki ja himo olivat vieneet mennessään.

Kerttu hymyili vielä rutiinin omaisesti peilin kautta itselleen ammatillista asennetta hakeakseen. Hän sulki wc:n oven perässään ja valmistautui tarjoilemaan lennon numero ro1980-1989ck asiakkaille lennon hintaan kuuluvat terävät...
 
Lentokoneen ilmastoinnin taistelu sisään pyrkivää hellettä vastaan ilmeni epätasaisena kohinana. Lähtö oli myöhässä erään matkustajan suolesta löydetyn räjähteen vuoksi. Ruotsalainen pomminpurkaja spesialisti oli vaatinut yksityisyyttä ja järjestelyt veivät aikaa. Huomioni oli kuitenkin kiinnittynyt paukkuuni, joka koostui jäähileestä ja kohmeisesta vodkasta. Matkustamon edessä jättimäisellä screenillä tulisi pyörimään musiikkivideoita non-stopina koko tunteja kestävän lennon ajan. Asiasta kuulutti kimeä-ääninen lentokapteeni. Kunnian sai aloittaa Vinnie Vincent Invasionin 'Love kills'.
Gisellen kiroilu keskeytti fiilistelyni loistavasta biisistä.
"No voi sun vittu." Giselle tuhahti samalla kun laittoi tupakkaa huulilleen.
"Unohdin Sakun Bangkokin lentokentän terminaaliin."
"Voiko lapsen unohtaa!? kysyin kärsiessäni kylmän paukun aiheuttamasta otsasärystä.
"Siinä oli sitä lähtöhässäkkää ja käsissäni oli jo kaikenlaista nyssäkkää ja..."
"Ei tarvitse selitellä. Näinhän minä itsekin. Oli käsilaukku, useampi drinkkilasi ja tupakatkin meni minun kannettavaksi. Ei sinua voi syyttää siitä että käsiä on rajallisesti."
"Soitan Bangkokin lastensuojeluun. He kyllä ymmärtävät, kun kerron mikä tilanteeni oli. Puhelimeni akku piippailee. Toivottavasti se riittää." Giselle kaiveli puhelintaan samalla kun screenillä Sixx am:kin mielestä vahinkoja saattoi sattua.
Huomasin itsessäni matkakuumetta. Paluu entiseen kotimaahan ei tulisi olemaan ongelmaton. Menneisyyteni olisi varmasti minua vastassa. Olin aina ollut tietoinen, että taakse jättämäni törkeydet löytäisin vielä edestäni. Kiertue-elämä oli karaissut minut kovaksi selviytyjäksi, joka ei pelännyt haasteita saatikka eteen marssivien ongelmien kohtaamista. Lisäksi vodka tuntui koko ajan toimivammalta.
"Jees. Homma hoidettu. Saku voi olla Korealaisen koiratarha-yrittäjän hoteissa sen aikaa kunnes taas palaamme Bangkokiin." Giselle sanoo huokaisten syvään.  Akku oli riittänyt.

Tunsin kun lentokone nytkähti rullaamaan valmistautuen nousuun. Tilattuani pintin olutta, nostaessani jalkani edessä istuvan niskatuen päälle ja sytyttäessäni Bugon olin valmis rentoutumaan ja nauttimaan matkasta.  Ensimmäistä kertaa kiinnitin huomioni kanssamatkustajiin. Ilokseni huomasin että samaan kyytiin oli lähtenyt paljon tuttujani. Bongasin heti ensisilmäyksellä ainakin Yngwie J. Malmsteenin, Paul Stanleyn, Andi Derisin, ja Doron. Ihmetyksekseni tuttavien paljoudesta lisääntyi kun näin myös Mark Knoflerin, Jimmy Pagen, Marco Hietalan ja Nicko McBrainin. Epäilin nähneeni väärin koska vierestäni lipuivat Vince Neil ja Axel Rose leppoisasti rupatellen. Tiesin että kaikki ei ollut kohdallaan koska muutaman penkkirivin päässä meistä John Bonham ja Razzle vaihtoivat keskenään ajatuksia. Tuskin kerkisin ajatella että mitä vittua, kun vierestäni sain tylyn tuomion."Hei, ei ihan onnistunut mut kyl sut tunnistaa Gregory Bushiksi. Hei, mut sun täytyis kysyy vinkkejä kloonis kehittämiseen Petteri Pussygramilta, joka istuu tossa pari rivii takanas." Sid Vicious, tai joku liian samannäköinen rohisi osoittaen tupakan kellertämällä sormella taakseni. "Hei Petteri, tuus antaa pari super-ohjetta alottelijalle!" Sid- klooni huusi turhan kovaa. Sid oli kännissä. Kuulin askeleiden lähestyvän. Paloin halusta nousta katsomaan mutta en halunnut näyttää yli- innokkaalta. En tiennyt miten suhtautuisin "itseni" kohtaamiiseen. Pelkäsin reaktiotani.

Kun käänsin katseeni oli kuin olisin töllöttänyt itseäni peilistä 20 vuotta sitten. Olin otettu. Jätkällä oli vain liian isot korvat.
"Greg ei päästäisi itseään turpoamaan noin pahasti. Siinä ensimmäinen vinkki. Toisekseen sulla on liian isot sieraimet" Kloonini ohjeisti minua.
"Kolmanneksi sulla on liian pienet korvat. Et varmaan sijoittunut Bangkokin rock-kloonien mm-kisoissa kovin korkealle?  Jäit varmaan alkueriin? Sen verran vajaalta näytät." Kloonini sepitti.
"Niin jäin" sain sanottua. Teki mieli lyödä "itseäni" turpaan. Ärsyttävä jätkä. Hän oli täydellinen minä. Lentokoneen ikkunasta kuvastui syvän purppura taivaanranta samalla kun "Sometimes i feel like Screaming"  hiipi ilmoille.

Kerttu Honeycream täytti snapsilaseja tottuneesti. Yksikään lasi ei saanut enempää kuin ansaitsi tai vähempää kuin sille oli vetoisuutta annettu. Kertulle se oli rutiinia. Mutta nyt hän poikkesi yhden valikoidun lasin kohdalla rutiinista. Olisi tarvittu todellinen spesialisti, jotta olisi huomattu, että yhdessä snapsissa oli jotain poikkeavaa.
Jotain maistamalla huomaamatonta.
Jotain tappavaa.

Ei tarvinnut olla spesialisti huomatakseen, että ilmainen terävä oli tervetullut yllätys matkustajille.
Ei tarvinnut olla spesialisti huomatakseen, että koko matkustajisto oli juhlatuulella.
Ei tarvinnut olla spesialisti huomatakseen että Kerttu Honeycream hyräili ja hymyili työntäessään tarjoiluvaunuja.
Vain spesialisti huomasi että Kerttu tärisi työntäessään niitä...
Hänet oli motivoitu. Hänet oli kohdistettu ja hänet oli aseistettu....
Hän näki kohteensa.
Kertusta Gregory Bush oli jo vainaa.
Kerttu Honeycream tiesi sen kun hän hyräili ja hymyili...


Karl S. Puukoski

jatkuu..

JackFlash - JackFlash (1991)

Kirkalla, Albert Järvisellä (Jore Marjaranta laulamassa) ja Andy McCoylla on varmasti paljon muutakin yhteistä, mutta yksi yhteneväisyys löytyy myös JACKFLASH orkesterin piiristä. Kyseessä on mr. Esa Palosaari nykyään Hämeenlinnan hotelli Vaakunan hotellinjohtaja. Näin äkkipäätä voisi kuvitella hotellinjohtajan majoittaneen kyseisiä valtakunnan staroja, joista kaksi on kuollut ja kolmatta ei saa hengiltä itse viikatemieskään. Mutta hei, Esa Palosaari on palvellut kyseisiä artistaja kunniakkaasti. Ei niinkään hotellipalvelujen tuottajana, vaan taidokkaasti mm. lauluäänen ja rytmirummuttelun merkeissä. Ja valtakunnan oloissa varsin mallikkaasti siitä suoriutuikin.

Allekirjoittaneella on ollut kunnia kokea Palosaaren tairteellisuus livenä kahdesti 1986 Kirkan rumpalina (kun kirka oli ROCK 1, 2  kannuisssa Palosaari tukasta päätellen, ) sekä Shooting Galleryn solistina. Molemmissa duuneissaan Esa oli varsin pätevä vaikka Andy on julkisuudessa väittänyt muuta. Näkemäni liven perusteella Andy puhuu paskaa!!

1991 Palosaari askarteli kasaan yhtyeen, jonka sävellyksistä ja sanoituksista taisi vastata aika itsenäisesti. Ja jälki olikin seuraavaa.
Esa Palosaari: Rummut ja laulu
Petteri Hirvanen: Kitarat
Liksa Liikala: Basso
Taustalauluja; Sami Saari ja Aki Sirkesalo

1. Run For The Money: Kohtalaisen karujen kitarasoundien ohjaamaa hard rokkia. Palosaari vokalisoi varsin mallikkaasti ja vokaaleissa on ideaa. Sellaista tuunatun Ladan hard rock-vedätystä. Soolo vähän tylsä melodioiltaan. Kokonaisuutena mallikas biisi, mutta kärsii surkeasta miksauksesta. 8/10

2. Make It Real: Boogiie-fiilistelyä löytyy taustalla. Laulajalla kiitettävän iso ääni. Kohtalaisen kiva biisi ja kuunneltava, mutta kokonaisuus aavistuksen tylsä. Soolossa hiukan melodian tynkää. 7-/10

3. She´s 17: Kiva kitarariffi ja biisissä kokonaisuutena sellainen "80-luvun biletysmeininki" Tätä on varmaan ollut kiva tehdä studiossa. Kuitenkaan ei pärjää vastaaville amerikan ihmeille. 7,5/10

4. All Nite Long: Ihan kiva chorus-aloitus. Näitä viljeltiin 80-luvulla suorastaan paljon. Biisin alkuhan on yllättävän heavy.  Kitarat hyvät ja raskas basso yhdessä jämäköiden rumpujen toimii hyvin. Kertsin aukeamista olisi toivonut hiukan nopeammin. 7,5 / 10

5. Sunny Side: Biisissä on yritetty olla David Lee Roth. Mutta matkaa samaan kukkoiluun on valovuoden verran. Vahinko, kun biisi on ihan kiva, mutta Timantti-Dave on antanut kyseisestä tyylilajista pommivaroituksen ja tämä kuvaa lähinnä papattia, kuitenkin toimien.

6. Welcome The To Time: Tasaista boogie-vaikutteista hard rokkia. Kokonaisuus ei vain lähde toimimaan allekirjoittaneen korvassa. Parempaa kuitenkin kuin rap. 6/10

7. A Little Dream:  Kitaristin häröilyä. Missä tunne ja lataus? Aivan turha veto tälle tuotokselle. 5/10

8. Ghost Of The Rhythm:  Biisissä lähestytään kansainvälistä meininkiä. Kertsissä ideaa, mutta kokonaistuotanto hiukan kökköä. 6/10

9.  I Don`t Wanna Be A Man: Valitettavaa sanoa, mutta biisi on aivan täytebiisi tällä levyllä. Kokonaisuuden miksaus yms. täysin persiillään. 6/10

10. Some People: Ja muuten jysähtää. Biisissä sopivasti vaaran tuntua ja koukutttavaa melodiaa. Jopa Bon Jovi olisi kiitollinen vastaavasta kertsistä. Biisi kärsii vain asiantuntevasta tuotannosta... Kyllä tämä oli bändin se biisi, josta joku voi muistaa bändin 21 v myöhemmin.  Ja kuunnelkaa biisin loppu ;-) 8,5/10

Kokonaisuutena levy on aika turha teos, mutta muutama helmiaihio sieltä lyötyy. Levyn hienous on oikeastaan mukana olevissa henkilöissä Sirkesalo, Saari ja tietenki Esa Palosaari. Näin 20 vuotta myöhemmin kyseisen levyn hankinta ei kaduta pätkääkään. Tätähän se elämä on.

Kokonaisuus 7-/10 Mr. Taca Tucaon

Hanoi Rocks - Self Destruction Blues (1982)

Tiesiköhän Andy McCoy syksyllä 1980, Sam Yaffan kanssa Tukholmaan karatessaan, että olivat juuri olleet tekemässä Pelle Miljoona oy:n kanssa ehkäpä suomirokin yhtä kovinta levyä? Oliko glam-punkin purema äijillä niin kova, että se juoksutti Ruotsiin? Eikö edes valtiovalta kertonut heille, että punkunhajuisia ja tuulipukuun verhoituneita burleskeja poskibaarin tarjoajia olisi piisannut suomineidon huomassakin? Pelle Miljoona Oy nimittäin työntyi silloin em. pitkäsoitolla kaikkien huulille. Mieleni leikkii ajatuksella, mihin suuntaan musiikki olisi Pellellä ja Andylla kehittynyt 80-luvun alun uuden aallon harjalla, jos yhteistyö olisi jatkunut. Luulen jälkiviisaana, että oli kaikkien onni, että kumpikin suurmies rupesi tekemään sankaritekoja omalla sarallaan. Vänkyttämiseksi yhteiselo olisi äijillä luultavasti ennen pitkää mennyt, kun taiteellisen suunnan hiuksia olisi ruvettu halkomaan ja eri suuntiin nyhtämään. Epäilen että tukkoiseksi olisi näiden musikanttien yhteiselo äitynyt. Miesten sarallaan kellottamat saavutukset ansaitsevat kuitenkin skoolauksen. Herrojen pitkille urille mahtuu komean kokoelman verran tuotoksia.

Andy ja Hanoi Rocks koosti ensimäisen kokoelmansa 'Self destruction bluesin' jo toisen albumin (Oriental beat) jälkeen, jolle bändi kokosi vuosien 81- 82 tuotoksia.(!?) Biisit oli julkaistu sinkkuna mutta täyspitkälle niitä ei syystä tai toisesta oltu kelpuutettu.
Levyn kannessa toljottaa virheellisesti Razzle, vaikka levyn biiseillä on kannujen takana vielä Gyp Casino. Väärin tekivät tuttavalle miehelle, vaikka Gyp umpihurri onkin. Itselläni on levyn vinyyli-versio, jonka sain jouluna -82 känniseltä joulupukilta. Vieläkin muistan miten Carillo- pullon noustessa pukin huulille, joulun kaupallinen hype laski varhaisteinimäisessä mielessäni.
Tällä suomalaisen rock- jättiläisen koosteeksi luokitellulla soittivat:

• Michael Monroe – laulu
• Andy McCoy – sähkökitara
• Nasty Suicide – sähkökitara
• Sam Yaffa – bassokitara
• Gyp Casino – rummut

1. 'Love's an Injection' Kohtalokas intro nostaa heti tunnelman ja korvat kattoon. "Makkosen" punk- henkinen katujätkä-tulkinta on mestarillista armottomasti jyrävään pohjan päällä. Väliosan melodinen keveys antaa vain tarvittavaa voimantuntoa seksiä tihkuvalle kliimaksille. Saxofonin sutkautukset pohjustavat väriä antaen mallikkaaseen kitarasooloon. Biisi on klassikko. Henkilökohtaisesti bändin yksi helmistä!

2.'I want you' Rolling Stone- henkinen sleezailu toimii tarttuvammin kuin mikään em. bändin tuotoksista koskaan. Simppeli rakenne, mutta joka sekunti täynnä elämää oleva kibale johon Michaelin saxo tuo taas pikanttia pykimää. Haisee. Nyt haju on kehu.

3.'Cafe avenue' Michael Monroe ei ehkä koskaan ole ollut mikään Pavarotti mutta karismaattinen rokkikukko hän on joka solullaan. Tulkinta ja lauletun ja soitetun synkka ei petä koskaan. Tässäkin biisissä Michael vangitsee kuulijansa kuuntelemaan tarinaansa. Biisin 50-lukulaiset stemmat ovat hilpeät.

4.'Nothing new' Viimeisen päälle rotu glam-punk biisi, joka tarttuu kuin kerjäläinen housun punttiin. Hyvä treenikappale alkoholisteille, motorisista vaivoista kärsiville, humalaa testaaville ja muuten vain näivettyneille käsien yhteen läpyttämisen parantamiseksi. Toimii takuulla paremmin kuin pussillinen uusia.

5.'Kill city kills' Miksi tämä teos ei soi radioaalloilla?! Kaikki hitin elementit, ehkä liian pitkässä suolessa, mutta kuitenkin. Mahtikappale, jossa kaikki elementit kohdallaan. Jos MINÄ omistaisin radiokanavan, tämä biisi soisi eetterissä joka viikko. Vuodesta toiseen. Henkilökohtainen klassikko.

7.'Self Destruction Blues ' Biisissä on on haettu autenttisuutta jotta saataisiin Robert Johnson ja itse saatana tien risteykseen. Kehvanaa ei juuri tarvita kitaran virittämistyöhön, koska instrumentti ei ole pääosassa. Blues-viritteinen levyn nimikkobiisi bilettää kuulijan ja fiiliksestä osaa ottavien kanssa mallikkaasti. Kokonaisuuteena ehdoton sielun syöväri.

8.'Beer and a Cigarette' Biisi hakee sulkaa hattuun helposta jonosta. 1. Olut & sikari kombinaatio.2. sikari ja brandy. 3. sikari ja konjakki. Monta onnistunutta parivaljakkoa löytyy. Biisi jää kuitenkin kokonaisuutena levyn kovimpien vetojen jalkoihin. Kannattaa kokeilla laulussa esiteltyjä tuotteita rentoutumisen harjoittamiseen, jos joogat, taitsiit tai verkkarit päällä vetelehtiminen pitkin pururatoja ovat alkaneet tympimään.

9.'Whispers in the dark' Tällä teinimeiningin syvällisellä kaikuluotauksella löytyy kosketuspintaa monenkin kuulijan teinihihhuloinneista. Tarttuva kertsi, jossa stemmat toimivat liiallisesta päällehyökyvyydestä huolimatta. Synat ovat imelät mutta nostalgiset. Kaiken sisäisten häpeilyiden jälkeen bändi kuiskaa vapautuksen säveliä eikä henkilökohtaisuuden kokeneiden tarvitse kuin nauttia.

10.'Taxi driver' Piileekö tässä biisissä feministien salajuoni vai jotain mitä minä en ymmärrä? Ymmärryksen yli menee sekin, että biisissä selkeästä rock'n roll-kaavasta huolimatta hiippaillaan kuin kipeätä pillua lirputellen. Ei hyvä. Ei edes kelvollinen. Joka sanoo että:" Onhan tätä huippubänditkin koveroineet, joten eihän se sillon voi olla huono..."
Kyllä se voi.

11.'Desperado' Kun pohjolan pimeät ja villinlännen pistoolisankarit lyöttäytyvät tarinassa yhteen, ei voi kun ihailla sitä rujon ujoa häveliäisyyttä (säkeistö) ja raakaa tuhovoimaa (kertsi) jonka vain HANOI ROCKS voi tuoda näin konkreettisesti iholle. Loistava villin lännen ja villin pohjolan yhteen sulautuminen. Kuunteluttaa hyvyydessään ja kuuntelija rakkaudessaan useamman kerran.

12.'Problem child' Punk-henkinen pirskautus, jonka elämänhengen maistavat kaikki jotka teiniangstissaan kokivat jonkun sortin probleemia. Kuvaus syrjäytymisvaarassa olevasta teinistä, joka aikansa hortoilee ja etsii itseään leikkien ajatuksella, että löisi lusikan nurkkaan, mutta kuitenkin päättäen jatkaa tallaamistaan koska Mötley Cruelta on tulossa uusi levy ja tuo yksi tytsykin erehtyi hymyilemään ja katsomaan silmiin liian pitkään...

13.'Dead by x-mas' Hitti-elementeillä koostettu "joulu-iloittelu" jonka suuruus piilee absurdissa huumorissa. Glamin ja punkin ylävitonen, joiden liittoon allekirjoittanut on tuntenut yhteenkuuluvuutta jo vuosia. Biisi, joka on kaikki nämä vuodet varoittamatta saattanut syöksähtää mieleni syövereistä soimaan päähäni, olipa päivä tai yö, joulu tai juhannus. Klassikko, joka on kuin luomesta kasvava jouhi. Ei niin kaunis mutta osa ruman kaunista kokonaisuutta. Jos koetat leikata sen pois niin kohta huomaat sen taas olevan osana elämääsi.


HANOI ROCKS 'Self destruction blues' luokitellaan bändin kokoelma- albumiksi. Mielestäni voidaan puhua loistavasta HANOI ROCKSin albumista 'Self destruction blues'. Levyn biisit on yhtä lukuun ottamatta äänitetty vuonna 1981, joten kovin pitkältä ajanjaksolta ei voida bändin taivalta tämän albumin perusteella analysoida. Albumi on "kokoelmaksi" "hämmästyttävän" yhtenäinen. Kokonaisuus toimii ja se on kestänyt loistavasti aikaa. Henkilökohtaisesti löysin teininä itsestäni tämän albumin ansiosta sisäisen punkkarini, joka oppi kyseenalaistamaan ympäröivän maailman odotukset. Luulen, että tätä levyä kuunneltuani en enää syönyt yllytettynäkään keltaista lunta läheskään edellisten talvien malliin....

9-/10


Karl S. Puukoski

PÄÄSIÄISTÄ!