Queensrÿche - Warning (1984)

Vuosi 1984 istun metsäpirtintiellä erään kaverini luona, vinyylisoittimen alkaessa luoda (Krokuksen soundien jälkeen) jotain uutta ja ihmeellistä korvilleni. Voin muistaa, kuinka nuori pellavapäinen herra yritti etsiä biiseistä basson sointilinjoja, siinä kuitenkin heikosti onnistuen. Kyseessä oli Queensryche orkesterin tuore Warning albumi.

Nuoruus on kasvun aikaa ja sen saivat nuoren pellavapäisen herran hiuksetkin huomata. Kotitalon alakerran parturikampaaja jäi nuolemaan näppejään, kun 1-2 kk välein tapahtuvaa hiusten lyhennystä ei enää tapahtunutkaan. Hiukset saivat hulmuta tuulessa luomuna ja noudattaa painovoiman lakia, kasvaen alaspäin. Heavyrokkari oli syntynyt.

Luulen, että suurin osa tämänkin sivuston lukijoista on törmännyt Queensrychen tuotantoon, mutta mikä on kyseisen orkesterin polku menestysalbumeilleen? Uran alussa on varmasti ollut monta ns. liukasta kiveä joille astua. Polun ensimmäinen askel on vuodelta 1982 yhtyeen nimeä kantava ep. josta esimerkkinä allaoleva linkki.
Queen Of Reich

Mutta liukastellaanpa yhtyeen kiviaskelmalla #2.

1. Warning : Hitsi miten hienot bassarit biisissä on. Ei mitään läts läts tai naps naps napsutusta minuutista toiseen vaan ryhdikästä ja vaihtelevaa rytmiikkaa. Kertsin pelti-iskut rytmittävät sanottavaa hyvin ja vokalisti on suorastaan upea tulkinnoissaan. Väliosan bassot nami, namia. Soolo ei aivan ammu biisiä lentoon. 9/10

2. En Force: eli suomennettuna en osaa, (kuunnelkaa nyt kertsissä!!) Hienoa laukkakomppia ja taas rumpali tykittää bassarilla mielekästä ja tarttuvaa tuplabassaria. Tämän biisin laulumelodiasta olen aina pitänyt... 9,5/10 on pakko antaa, kun ihokarvat nousevat pystyyn.

3. Deliverance: Levyn tylsintä soittoa ja tulkintaa. Melodiarakenteissa ei aivan onnistuta ja biisi hiukan raskasta kuultavaa. 6,5/10

4. No Sanctuary: Taas päästään korvanamin äärelle. Hienoa tunnelmointia ja syvällistä tulkintaa. Jo alun kitarat nostattavat ihokarvoja pystyyn painovoimaa uhmaten. Säkeistön mielenkiintoinen rakenne, ensin laulua kitarasäestyksen päälle, sitten rummun tom-komppien johdattelemana nostavaan kertosäkeeseen. Rauhaisaa kitaratuentaa yhdessä basson ja rumpujen, johtaa yhteistyöskentelyyn joka tukee kertosäettä yhdenmukaisesti. 8,5/10

5. NM 156: Biisin säkeistö on hämärääkin hämärämpi kertomakirjallisuutta tulkitseva taidetapahtuma (runonlausuntaa). Kertsi omaa kohtalaista melodian tynkää, kuitenkin ilman täysosumaa. Biisin tapahtumahorisontissa tapahtuu paljon, mutta ei riittävän laadukkaasti. 7/10

6. Take Hold Of The Flame: Tässäpä biisi, joka nostattaa taasen kylmiä väreitä pitkin selkärankaa. Laulaja uhmaa ikääntymistä ja painovoimaa vokaaleillaan, ylitetään Himalajan vuoristot kirkkaasti kirkaisten. Yksinkertaisesti levyn parhaimmistoa. 9/10

7. Before The Storm: Biisi alkaa bändille tyypillisellä, rumpu/isku aloituksella. Parasta biisissä on säkeistöjen laulumelodiat, jotka luovat sopivaa jännitettä kanssa sahaavan kitaran. Kertsin kepeämpi kokonaiskuva istuu biisin vallan hyvin. 8/10

8. Child of fire: Tyypillinen aloitus ja kiva melodian kuljetus. Kertsin melodiahuudahdus hiukan samankaltainen kuin En Force biisissä. Biisin C-osa kivan leijuva ja pienillä asioilla rakenneltua kivaa tunnelmointia. 8/10

9. Roads To Madness: Levyn mammutti, yli 9 minuutin biisi. Omaa paljon tavaraa ja visioita, mutta sellainen lopullinen onnistuminen antaa vielä odottaa itseään. (Tapahtuu seuraavilla studiotuotoksilla, kuten kaikki tietävätkin). Kuitenkin mahtipontisuudessa "kertsi" toimii hyvin.

2011-12-26 Nuori pellavapää ei enää ole pellavapää, vaan kahvia kittaava maantiemoppitukka, jonka sydän huutaa 80-luvun kultaisia soundeja. Henkilökohtaisesti paluu Warning-levyn pariin oli koskettava, tunnelmallinen sekä muistorikas. Mitä levyyn tulee, niin hiukan muisti kultasi kokonaisuutta. Ei levy aivan niin hyvä ollut kuin ex-pellavapää ajatteli, mutta kuunneltavaa kylläkin. Kokonaisuutena annan nyt levystä 8-/10

Scanner - Hypertrace (1988)

Säästäminen on päivän sana. Yksi päivän polttava teema on puolustusmenot, joista pitäisi säästää sen verran paljon, ettei tilannetta auta vaikka sotilaskotitädeiltä kupattaisiin vapaa-ajan lisäksi eläkkeetkin. Varuskuntien lakkauttaminenkin on riskaapelia töllöntyötä. Työttömäksi jääneet äärilaidan sotilaskotitädit saattaisivat nimittäin purkaa turhautumisensa kahviloihin ja marttakerhojen tilaisuuksiin.
Ei ole kuitenkaan aivan sama minkälaisessa iskussa sotilaallinen voimamme pidetään, sillä emme tiedä minkälainen kriisi Suomi-neitoa voi kohdata maailman myljähdyksissä. Tulevaisuuden uhkakuvia voi olla ahvenanmaalaisten ja maalaisten kansannousu tai vaikkapa Ruotsin kuningashuoneen ja meidän tangokuninkaallisten arvovaltakiistat. Myös mahdollisesti venäläisten aikamiespoikien kiima houkutella Suomen naiset naapuriin vaimoiksi tai Jamaikan hallituksen aluevaatimukset varsinais-Suomesta vaativat varautumista. Toivottavasti Suomen työtä tekevä nuoriso ei moisia koettelemuksia joudu koskaan kokemaan, mutta uhkiin on varauduttava.
Miten siis turvataan maamme puolustus säästöpaineiden sanelemana aikana? Vinkkejä ja suuntaa tuleva ylipäällikkömme voisi hakea Scanner yhtyeen vuonna 1988 napsauttamalta albumilta Hypertrace.

Levyn teema sijoittuu 2.maailmansotaan, jolloin joku säästöpaineiden alainen hallitus päättää sikahormoonia ja geeninäpläystä hyväksikäyttäen askarrella ryhmästä vankeja kommandojoukon, jolle ei pärjää erkkikään. Lopputulos menee hallituksella reisille mutta ajatus jalostettuna on käyttökelpoinen.
Uskon että myös meiltä löytyy hyviä doping-pohjia ottaneita karjuja, joille kynnys väkivallan käyttöön on jo lähtökohtaisesti naurettavan alhainen. Herroista testeillä kyvykkäimmät myllyyn, pikku säätöä geenipuolelle, lisää possuhormoonia suoneen jotta ukko tosissaan turpoaa, sarkaa päälle, jalkarätit tuplasolmuun, tussari kouraan, kouluttava aivopesu ja provokatiivinen motivointi päälle tyyliin:
"Vihollinen söi sun proteiinipuurosi!"
"Vihollinen pyyhkii mansikkansa salihousuihisi!"
"Vihollinen kusee tuunatun bemarisi aluvanteille ja survoo takapenkillä kamaraansa sun tyttöystävään!"
"Vihollinen tahtoo viedä Mette Mannosen neitsyyden!"
"Vihollinen on kosketellut sopimattomasti Kiira Korven teräsuojia!"
"Vihollinen pitää halveeravia pantomiimiesityksiä, aiheena Jari Litmasen loukkaantumiset!"
"Vihollinen tappaa pieniä söpöjä koiranpentuja aina kun et tottele käskyjä!"

(Käsi sydämelle Suomalainen mies! Kuultuasi moisista kauheuksista, etkö itsekin lähtisi vihan kyyneleet silmissä ja perkele huulilla kohti taistelutannerta?)

Sitten täytyy vain näyttää super-soltulle minne toivottu sotilaallinen paine ja poliittisten turinoiden jatke suunnataan. Häkki auki, kepsi päälle ja tsempin toivotukset perään.
Ai kun on halpaa, helppoa ja kustannustehokasta maanpuolustusta!

Sillä välin kun turpeat soturimme olisivat tekemässä sankaritekoja, olisi meillä juuri sen verran aikaa ennen voitonparaatia, että voimme pyöräyttää läpi Scannerin Hypertracen ja korkata pullollisen"sisäistä villapaitaa".

Tämä 1986 Gelsenkirchenissä perustettu orkka jäi näkyvyydessä ja kuuluvuudessa pahasti muiden germaani- heavy suuruuksien jalkoihin. Accept, Helloween Gamma Ray ym. saivat suitsutusta ja glooriaa mutta Scanner olisi myös hyvin voinut olla palvontaa jakamassa. Hypertracen science fiction-tarinaa toivat eläväksi:

• Michael Knoblich - korkeutta ja kovuutta
• Tom S. Sopha - kitara
• Axel Julius - kitara
• Martin Bork - basso
• Wolfgang Kolorz - väkisinkin oltava rummut

Otan skannaukseen vuonna 1988 julkaistun, konseptin vastaisen version Hypertracesta (lue wiki). Uudelleen julkaisujen bonus-biisejä en tässä huomioi, vaikka "Wizard force" ja Japani julkaisun "Galactos " mainioita biisejä ovatkin. Huomion arvoista on, että samana vuonna julkaistiin edelleenkin maailman paras teemalevy, Queensrychen "Operation mindcrime". Olisiko siinä yksi syy miksi Scannerin suksee jäi torsoksi vaikka tekemisessä oli kikkeliä?
1."Warp 7" Alun tilutus kuulostaa vanhan ystävän tervehdykseltä. Hyvä fiilis kantaa koko kibaleen ajan. Tempo ja dynamiikka tekevät yhtymäkohtia Acceptin "Fast as a sharkiin". Jytäkkä ja muotinmukainen startti jossa on tuoksua ja tarttumapintaa. "I'm the bird of pray!"- huudahdus jätti kysymysmerkkejä??

2."Terrion" Mahtipontinen ja pörhistelevä power-metalli standardi, jonka sanomana on vanha kunnon luterilainen "työ ennen huvia"- fraasi. Vapautta ja rakkautta ja vapaata rakkautta luvassa kunhan duuni on hoidettu. Tarttuva kertsi jää soimaan kaaliin. Ehjä kokonaisuus. Rohkeampi irtiotto soolo-spotissa olisi tuonut vielä enemmän syvyyttä.

3."Locked out" Teoksen proge-sävytteiset osiot on ammattimaisilla käsillä luotu. Hienoja teeman ja temmon vuoropuheluita kiihkeyden, yksinäisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunteilla ladattuna. Kertsi ei nouse yksioikoisuudessaan muun biisin tasolle? Ehkäpä se uhrautuu kuin sotilas muun biisin puolesta olemalla vähemmän tunteita herättävä. Knoblich kuulostaa välähdyksittäin Kai Hansenilta.

4."Across the universe" Teini- ikäinen, äänestä päätellen seksuaalisesta suuntautumisestaan epävarma humanoidi sepittää alkuun mikä on meininki esim. Ranskassa, Afganistanissa ja Falklandin saarilla. Sota ja älämölöhän se täyttää kalenterit. Mielenkiintoisilla melodioilla ja jähmeällä mutta tarttuvalla kertsillä varustettu tilanneselostus. Joskus tämänkin biisin lyriikat ovat olleet innovatiiviset:

"Human appearance electric inside Solar batteries and a microchip brain, Android angels on wings of laser, Taking life in their hands"... todella coolia!

5."R.M.U " Alun intro turhaa venyttelyä. Biisi alkaa oikeastaan vasta reilun minuutin jälkeen. Soitannollisesti jälleen priimaa. Alkuun kertsi kuulostaa kököltä mutta useamman kuuntelukerran jälkeen alkaa juttu jekkasta. Laulaja Michael K. on kuin Exciterin Dan Beehlerin ja kaikkien Helloweenin laulajien kultainen yhteensulautuma. Tyypillinen biisi, joka ei kolahda ekalla, mutta joka paranee mitä enemmän jaksaa antaa biisille kertoja manipuloida humalaista mieltä.

6."Grapes of fear" Teemallisesti oikea levyn aloitusbiisi on suoraviivainen speed- metal tykitys, jolle ajan patina antaa sympatiapisteitä. Tänä päivänä tehtynä hengetön spurttaus. Tahaton "koppoti, koppoti"- kitarasoolo-osiossa oli vertaansa vailla oleva sukkahousuheviin kuuluvien stereotypioiden lihaksi teko.

7."Retaliation positive" Biisi erkanee positiivisesti aiemmin kuullusta speed/power-metal otteesta perinteisemmän metallin suuntaan. Koomisia toteutusmalleja stemmojen osalta. Bändi on taitava biisien pumppaaja. Missään vaiheessa ei sapluuna petä. Tyylitietoisuus on kuulijan korvissa. Stemmoissakin.

8."Killing fields" Hieman huolimattoman ja levottoman makuinen päätös. Toteutus kuulostaa siltä kuin kaikilla olisi kusihätä. Väliin lisätyt laukausten ja räjädysten äänet pistävät kuuntelijan sieraimen vuotamaan verta. Lopun leppoilu ilman päälle liimattua selostusta pelastaisi paljon.

Scannerin "Hypertrace" (8-/10) on laatutavaraa. 80-luvun lopulla Saksasta vain löytyi metallin saralla niin paljon laatua ja määrää, että rinnanmitan huonommat jäivät armotta sutimaan pienemmille areenoille. Scannerin tapauksessa se on sääli. Ainakin meikäläinen olisi varmasti marssinut Scannerin tahdissa, jos olisin pumpusta ollut tuolloin tietoinen. Myös seuraava 1989 ilmestynyt "Terminal Earth" jatkaa samalla laadukkaalla linjalla. Vuosien saatossa on orkka kokenut miehistön ja naisiston vaihdoksia ja viimeisin täyspitkä albumi on nähnyt valon vuonna 2002. Bändi toimi ainakin vielä muutama vuosi sitten. Tämä Ateenan live todistaa että viimeksi mikin takana olleelta kreikkalaiselta Efthimios Ioannidisilta on viety äänihuulet valtion velkojille.
Älkää jääkö joulukiimaan makaamaan. Jos ette vielä tiedä miten tuoda kuluttamalla markkinavoimille joulumieltä, yksi keino on ostaa koko suvulle Scanneria!
Unohtuneita joulun hetkiä omasta, sihteerini ja Unohdettujen levyjen puolesta.
Karl S. Puukoski

Guitar Slingers - Guitar Slingers (1995)

Kovasti olen ihmetellyt sitä, miten nykymaailmassa pärjäävät ne, joilla taidot ja taipumukset ovat päinvastaiset kuin tehtävien vaatimukset ja mitä maalaisjärki sanoo. Eduskuntaan pääsee, kun on ulkonäköä, eli olemalla vaikkapa ex-missi. Tai jos poikkeaa sopivasti valtavirrasta, kuten vaikka tulemalla kaapista ulos tai olemalla muuten joutava julkkis. Ei siinä tarvitse tietää valtiomuotoakaan tahi olla tutkintoa kansantaloudesta

Big Brother-ohjelmaan pääsee olemalla tarpeeksi tyhmä ja tyrkky. Radion soittolistalle pääsee, kun on isot tissit tai hervottoman ruma naamari. Onhan näitä.

Kehtuuttaa kaikkien niiden puolesta, joilla olisi kykyjä ja osaamista siihen nimenomaiseen asiaan, mitä tekevät. He eivät vain pääse pinnalle tai pysy siellä, koska kansa on totutettu tuohon kieroutuneeseen ajattelumalliin, että paskan tulee kelluman. Perkule taas, sanon minä.

Suomalainen Guitar Slingers-bändi syntyi onnistuneista jammailuista, aivan kuten hyvien bändien kuuluukin syntyä. (Väärä tapa on mm. se, kun tv-ohjelma kasaa satunnaisia kauniskasvoja ja vääntää niistä väkisin jonkun orkan.) Slingersien pojilla oli meriittejä ennestäänkin ja osaamista Suomen mittakaavassa runsaasti. Mainittakoon mm. laulaja Jore Marjaranta, joka kasvatti tukkaa ja kengänkärkiä jo Leningrad Cowboysissa. Kitaristi Ben Granfelt ei häpeä tässä itämeren kupeilla kenellekään. Mononsa lankkasi hänkin jo samoissa Cowboyseissa Joren kanssa ja oli menossa valloittamaan maailmaa Gringos Locosissa. Keneltä löytyy tuo viimeksi mainittu levyhyllystä, niin hatunnosto hänelle. (Veikkaan kollega Mr. Taca Tucaonilta löytyvän.) Mutta toimeen...esitellään ensin Slingersin miehitys.

Jore Marjaranta - laulu
Ben Granfelt - kitara, taustalaulu
Petri Auer - koskettimet
Vesa Kääpä - basso, extra akustinen ja sähkökitara, taustalaulu
Harri Seppälä - rummut, perkussiot

1. "Dreams" Jo alkutahdit kertovat, että nyt on teinibändejä osaavammat soittajat asialla. On jotain mielekästä kuunneltavaa soitonkin saralla. Ben Granfeltin kitarointi suorastaan hivelee korvaa, jos sitä vertaa vaikkapa tylsääkin tylsempään Kotiteollisuuteen, joka ei anna soitosta ymmärtävälle kuuntelijalle yhtään mitään. Hyvin vähän muillekaan. Kappale rullaa mukavasti eteenpäin ja bändin joka jannu bääsee antamaan näytteen taidoistaan. Hyvä alkupala.

2. "Breakway" Akustinen lähtö, joka maalaa kappaleeseen sävyn, jota rauhaisa sähkis ja Joren laulu uskollisesti jatkavat. Miellyttävä nosto väliosaan kertsin jälkeen. Seassa on tamburiinikin, kuunnelkaapa. Kitarasoolo on todella nätti, sopivasti melodinen mutta ei kuitenkaan jyrää edellisiä adjektiiveja alleen liialla teknisellä kikkailulla. Sitä sanotaan tyylikkyydeksi! Näin sitä soittimia käsitellään.

3. "Baby It's Alright" Alkusoolo/melodia omaa kivoja venytyksiä ja vibroja. Muu bändi komppaa taustalla kuin letkeä juna. Blues-henki elää ja polkee viisua eteenpäin. Tämäntyyliset biisit ovat Marjarannan pojan parasta antia, ei niillä suomenkielisillä soolojutuilla olisi niin väliä. Vaan niillä kai se leipä sitten paremmin tulee? Hyvän miehen hukkaa semmoinen.

4. "Hard To Handle" Jos joku ei tunnista tätä biisiä, niin suosittelen ihan alkajaisiksi googlaamaan sanan "soul" ja etenemään juuresta puuhun. Joka ikinen konservatorion bändiviritys soittaa tätä jossain vaiheessa. Ja kaikki ne 1000 kertaa, kun olen kuullut moisen konsabändin vetävän tätä, niin se on ollut laimeaa kuin pakkanen Bangkokissa. Slingersien versioon on tullut ytyä. Vieraileva Joke Linnamaa huudattaa harppuaan ja Ben tyylittelee soolon, jolla ei tarvitse hävetä 6-kielisten suomiareenoilla. Näin se menee konsan pakkopullasoittajat!

5. "Hold Me Now" Aika tasaiseksi jäävä slovari, joka ei nouse levyn kipaleiden parhaimmistoon, mutta kertoo sen, mihin äijät pusertamattakin pystyvät. Jos tämä olisi ollut vaikkapa HIMin biisi, niin se olisi varmasti viipynyt listaykkösenä pitkään. Kieroutunutta tuo joutavuuksien palvonta.

6. "Like A Dog For The Bone" Täysiverinen blues-pohjainen rock-veto. Soitto kulkee aivan kuten sen kuuluukin. Pieni live-henkinen vire tässä on, mikä tuo vain lisää sitä jalan vipajantaa ja sehän on hyvä. Tällä kohtaa muistuu mieleen, että mikä minua aikoinaan Slingersissä vaivasi. Jore Marjarannan äänestä puuttu vielä sitä "ärrää" ja "munaa", mitä hard rock kaipaa. Harmi.

7. "Bad Case Of Loving You" Loistavat soundit siinä ekan kertsin kohdassa, jossa soitto lähtee käyntiin. Tämä Robert Palmerin kuuluisaksi tekemä viisu saa ihan arvoisensa esilletulon kitaralinkojen käsittelyssä mutta ei nouse mitenkään uusiin korkeuksiin. Häviää hieman tuolle Hard To Handle-lainalle. Biisi antaa tuolla 2:40 kohdilla loistavan sauman esitellä bändi live-tilanteissa. Nekin jutut pitää ammattilaisen ajatella.

8. "Rollercoaster" Studioinsinöörinä on tämän biisin (kuten myös biisit 3 ja 10) kohdalla häärännyt Peer Gÿntin T. Nikki. Silti on jäänyt jotain rokkia uupumaan ja tullut laiskahko veto. Väliintippujaviisu, ei voi mitään. Ainut väriläiskä on Benin Mark Knopfler-tyyppinen komppikitara.

9. "Be Yourself" Perusbiisi, joka seilailee keskiluokkaisuudellaan edellisen vedon vanavesissä. Ei erikoisempaa tarttumapintaa kokonaisuutena, eivätkä yksittäiset soittimet tai jekkujutut myöskään ole paikkaa löytäneet. Väliintippuja edellisen kaveriksi.

10. "This Is Forever" Levyn hittibiisi, ehdottomasti. Jos nyt ei maailmanluokan kappale, niin parhaita tämän aallon kipaleita tällä leyllä, tuolla ajanjaksolla Suomessa ja suomalaisessa musiikkiskenessä. Mielekkäät soittokuviot, nostatuksia ja kaikin puolin ehjä laulu sekä biisirakenne. Laadukasta englanninkielistä rokkimusaa aidolla soitannalla, Suomesta ja suomalaisille. Tämmöisiä kaivattaisiin lisää mutta eipä noita ole sen koommin tullut.

11. "Full Moon" Jälleen toimiva kokonaisuus, joka toimisi kenties livenä levyä paremmin. Mieleeni palaa taas se toive, että Jorella olisi vahvempi ääni, joka antaisi varaa revitellä oikein kunnolla. Eihän mies huono laulaja ole, mutta rokkikorvani kaipailee tämmöisiin kipaleisiin vielä ärhäkämpää tarttumista solistin saralta.

12. "Love Sometimes" Hieman hiotummilla soundeilla alku olisi kuin Bon Jovilta. Livenä oikein mukava kappale kuunnella ja katsella soittajien pikkujuttuja. Tämäkin sävellys jättää paljon tilaa laulajalle ja pienille kitarafilleille. Tuota tilaa on levyversiossa täytelty sivistyneen hillitysti mutta livenä siellä on varaa sooloilla ja kikkailla mielin määrin. Benin soolo onkin maukas ja tyylikäs, taidokas tuote.

Useaan kertaan tuli mainittua, että monet näistä biiseistä antaisivat kuuntelijalle livenä kenties levyversiota enemmän. Näin Slingersit 90-luvulla pariinkin otteeseen livenä ja silloin miellytti se varmuus, soittotaito sekä ammattimaisuus, joka heillä jo oli. Lisäksi bändin tyypit olivat oikein mukavia kavereita. Etenkin kitaristi Ben Granfelt osoittautui miellyttäväksi persoonaksi niin lavalla, lavan ulkopuolella kuin tatamillakin. Mieshän on pitkän linjan budoka. Hatunnosto ja terveiset hänelle vuosien takaa. Levylle rapsaisemme pisteitä 7/10 ja toivomme, että 2008 tapahtunut pienimuotoinen comeback ei olisi viimeinen. T: Mr. Tuca Ton

Vixen - Vixen (1988)

Olen kuullut iän kaiken alansa huipuista sanottavan, että 10 % on sitä lahjakkuutta ja 90% on sitten työtä ja treeniä menestymisen eteen. Ja kyllä siellä joku totuuden sinapinsiemen itäneekin. Useimmiten on sieltä yläkerrasta kiinni, että riittääkö sisu treenata ja hyödyntää ne lahjansa, olipa kyseessä sitten urheilu, musiikki tai vaikka tankotanssi. Mutta kyllä minä olen myös sitä mieltä, että toisilla on paremmat lähtökohdat eri hommiin kuin toisilla, ja saattaapa olla kiinni vaikka ruumiinrakenteesta se tekeminen. Tai sukupuolesta.

Miehillä on tavallaan enempi jerkkua hihassa, joten sopivat paremmin raskaisiin hommiin. Sisustaminen tuntuu sopivan huomattavasti paremmin naisille. Jokunen homokin homman osaa. Synnyttäminen - arvatkaas keiltä se käy. Jokunen homokin sitä kai haluaisi tehdä? Johtaminen - tunteet sotkevat tolkun päätökset, joten jätetään se päätöksenteko miehille. Ja vielä...auton renkaiden vaihto. Ei siihen naisia pidä päästää, kun siellä olisi sitten sekaisin kesä-, talvi- ja kottikärrynrengasta ja pyörimissuunnat päin sitä laittajan ...tua. Naiset voisivat hoitaa sen kodin sekä lapset ja miesten homma on käydä töissä ja viikonloppuisin kavereiden kanssa kaljalla?

Nyt kun olen poltellut kaikki sillat niin feministiliittoihin kuin Setaankin (sekä maankin altani), niin voin aloittaa tyhjältä pöydältä tämän arvostelun. Eikös se ole puolueettomuuden perusta? Mitä olenkaan valmis tekemään reilun arvostelun eteen!


Vixen oli ja on naisrokkarien bändi, joka on ollut olemassa jo 80-luvun alusta asti. Bändin mukaan nimetty ensilevy "Vixen" saatiin ulos musiikin hyvällä aikakaudella, vuonna 1988. Samalla kun biisit tulevat läpikäydyiksi niin ajattelin palata tuohon alun teemaan ja todentaa, että naiset ovat luonnostaan paljon sopivampia rokkitähdiksi kuin miehet. Heillä on siihen kaikki sukupuolen ja kulttuurin suomat edut.

1. "Edge Of A Broken Heart" Kivalla riffillä lähtee käyntiin tämä viisu ja levy. Taisinpa joskus opetella kyseisen riffin ja koko biisinkin. Monilla osilla viisu ei koreile mutta säkeistö ja kertsi ovat ehjästi samaa kipaletta. Erityisesti kertsiin lähtö on luonteva ja lopussa se osataan nostattaa hehkutukseen asti. Sanat kertovat reunalla elämisestä, ikään kuin särkyneen sydämen veitsenterällä. Naisethan ovat tunnetusti kovin tunteellisia, joten heille rakkaudesta ja sydänsuruista laulaminen on luonnollisesti helpompaa. Ja hehän ne sydänsurut tietävät, kun niitä aiheuttavatkin. Levyn parhain veto.

2. "I Want You To Rock Me" Jollain ilveellä tästäkin on saatu ihan kappaleelta kuulostava tekele. Kyllä jos tästä irrottaa korvallaan yksittäiset instrumentit sekä soundit, niin eivätpä semmoisenaan paljon lupaa. Mutta kun katsoo videon samalla, niin eihän tämä töki enää ollenkaan. Videolla ovat nimittäin neidot tiukoissa nahka-asuissa. Ja vaikka miespuoliset rokkarit ovat vuosikymmeniä pukeutuneetkin ihan samalla tavalla, niin paljon paremmin ne pukevat naisia kuin miehiä. Näin se vain on. Ainoan poikkeuksen tekee laulaja Sebastian Bach. Hänelle nahkapöksyt sopivat, mutta häntäpä on sanottukin naismaisen kauniiksi?!

3. "Cryin'" Ei ollut tämän levyn julkaisuaikoihin semmoista hard rock-plättyä, jolta ei jotain herkistelybiisiä löytyisi. Tässä tämän levyn eka. Koskettimissa on muistoja herättävä kasarisoundi. Minusta bändiin olisi mahtunut ihan hyvin yksi nainen lisää niitä koskettimia painelemaan. Tällä levyllä hommaa hoitaa eräs Richard Marx. Ei liene sukua Karlille. Ei riitä nyt Marxikaan tuomaan tähän mitään erityisen mieleenjäävää. Mutta hei! Videolta voi katsoa, miten isot tukat sopivat naisille niin paljon paremmin kuin miehille. Kestävät aikaakin huomattavasti paremmin.

4. "American Dream" Kiva alku, soundi ja fiilis. Erityisesti kitara miellyttää minua, tuoden mieleen jonkin Tina Turnerin biisin. Taisi olla Tinan "You Can't Stop Me Loving You" levyltä "Foreign Affairs". Lauluissa on välillä kaikua reippaahkosti. Se on vain hyvä, sillä jos vertaatte lähes mihin tahansa suomalaiseen nykytekeleeseen, niin kaikki ne laulusoundit ovat kuivia kuin Matti Vanhasen uuniperunat. Tässä bändissä laulajan ohella kaikki 3 muuta laulavat taustoja soittamisen ohella ja itse laulaja soittaa myös komppikitaraa. Eli kahta asiaa sujuvasti yhtä aikaa. Ei onnistuisi putkiaivoisilta miehiltä, vai mitä!

5. "Desperate" Tässä sitten se seuraava slovari, joskaan ei ihan täysverinen, sillä kyllä sieltä se soolo ja hieman räyhäkämpi kertsi löytyy. Mutta tuon ajan slovareissa se kuului asiaan ja nimenomaan teki siitä slovarin. Rock-laulajissa on aina arvostettu korkeisiin ääniin pääsemistä. Tässäkin biisissä on pari pientä kohtaa, jossa kuulee, että naisen äänellä se onnistuu aika tuskatta. Meikäläinen olisi kastruoitunakin vielä parin oktaavin päässä.

6. "One Night Alone" Tämä roiskaisu on kovin tasapaksu tuotos. Koko hoito rakentuu kertsin hokeman ympärille ja muilla osilla ei ole annettavaa. Levyn keskikastia, jonka voi kyllä keikallakin soittaa sinänsä häpeämättä, mutta yleisö odottaa isompia hittejä tuleviksi. Kovin epäuskottavat sanat biisissä, jos suhteuttaa sen siihen, minkä näköinen nainen on laulamassa. Ei varmastikaan olisi ongelma saada yksi yö kahdenkesken jonkin miehen kanssa. Sanotaan musiikkia myytävän seksillä nykyään (ja jo aiempina vuosikymmeninäkin). Ei tule yrittämälläkään mieleen miestä, joka peittoaisi naiset sillä saralla. Levynmyynnissäkin naisilla siis etu tätä kautta.

7. "Hell Raisers" Ohops, nyt on säveltämisen ideat olleet vähissä ja lähdössä on käytetty samaa ideaa kuin American Dreamissa. Vaan eipä mitään, sitten siellä on semmoinen Extreme-kuviokin. Tässä ansiot kuitenkin tytöille, sillä Extreme teki levynsä vasta pari vuotta myöhemmin. Tätä kipaletta esittämään kävisi paremmin vaikkapa Steel Panther tai vastaava, jos sanoituksia kuuntelee. Samaten soundit kaipaisivat jytinää taakseen, jotta tuo Hell Raiser-uhoaminen saisi pontta taakseen. Biisiä vaivaa siis uskonpuute. Uskosta tuli mieleen, että monen rokkarin tunnetaan harrastaneen noita seksuaalisia kanssakäymisiä reippaanlaisesti ja uskottomuudestakin on puhuttu. No jos sitä joku jonkinmoisena meriittinä pitää, niin minä uskon vahvasti, että sillä saralla naisilla on huomattavasti helpompi päästä koviin lukemiin. Gene Simmons kalpenisi äkkiä.

8. "Love Made Me" Rakkaudesta, rakkaudesta, mistäpä muusta, tässäkin sitä laulellaan. Komppikitaroiden yksinkertaisuus vaivaa minua tällä kertaa. Ne ovat jotenkin epäsuhdassa ihan kohtalaisten soolokitaroiden kanssa. Tuli mieleen, että ollapa Suomessakin joku naisbändi, joka soittaisi kutakuinkin tällä tavalla ja tällä tasolla. Ei siihen mahdottomia tarvitsisi mutta turha on ollut haaveeni jo vuosikymmeniä. Mutta miksei Suomen maassa ole vastaavanlaisia bändejä? Naisia on väestöstä miehiä isompi osa lähes joka maassa (kenties Kiinaa lukuun ottamatta). Tilastollisesti siis suuremmasta lukumäärästä löytyisi lahjakkuuksia suuremmalla todennäköisyydellä. Ja Kiinasta nyt ei ole tainnut tulla mitään musiikillista herkkua muutenkaan, joten sekään ei sotke tilastoja.

9. "Waiting" Joskus on tullut puhuttua semmoisesta autoilumusiikista. Autoilumusiikki on sitä, jolloin voi kuvitella alleen -65 avo-Mustangin ja edessä tietä rajattomasti kaahattavaksi. Tämä viisu hieman yrittää sinnepäin, mutta ei se sitten kuitenkaan ollut sitä, kun loppuun asti kuuntelee. Jonkinmoinen huipennus tästä uupuu muutenkin. Kaikki osat mukana ja luontevasti etenee, mutta se "jokin" on jäänyt meikkilaukkuun. Niin, tuosta autoilusta tuli mieleen, että mikä naisilla on myös luonnollisempaa kuin miehillä, on tuo matkustaminen. Allekirjoittaneen läheisemmin tuntemat naiset lukevat matkailulehtiä jatkuvalla syötöllä ja reissussa pitäisi olla vähän väliä. Maksoi mitä maksoi. Äijät viihtyisivät kotonakin. Voisipa siis kuvitella, että naisilla tuo kiertue-elämäkin olisi hyvin luontevaa.

10. "Cruisin'" No nyt napsahti niin kuin housut kintuissa tuohon edelliseen teemaan. Tämä biisi on lähempänä sitä autoilumusaa ja biisin nimikin on väännetty niin, että Corolla-kuskikin tajuaa. Mukavaa Vankkari-henkistä kitarointia mutta soundit ovat kyllä syvältä. Komppikitara kusee tällä saralla, sooloskeba hiukan parempi. Basso on kantavin elementti ja pitää bensapumpun käynnissä sekä tulpat hehkuvina. Kun noiden soundien perään on tullut taas niuhottua, niin siitäkin tuli mieleen, että naiset ovat noiden äänensävyjen kanssa paljon meitä miehiä parempia. Sitä ei itsekään tiedä sanoneensa jotain väärällä äänensävyllä, kun siitä jo huomautetaan. Eli naiset kuulevat asioita, joita mies ei huomaa, vaikka tulisivat omasta suusta. Saati sitten jonkun toisen suusta. Eikö se anna etulyöntiaseman soundien säätämiseen niin livenä kuin studiossakin?!

11. "Give It Away" Ettei vain ole ollut jo maailmankiertueen lentoliput tilattuna, kun tätä tehtiin. Ei tämä nyt vuoden 2011 mittareilla niin hitti enää ole, mutta jotain semmoista suuren areenakeikan päätösbiisihenkeä tässä on. Loppuhehkutusta, paukkua ja hikistä nahkaa/spandexia kotiinviemisiksi. Kyllä siltä keikalta lähtisi ukot kotiin ulkoneva lommo farkuissaan ja kateutta sekä tappiomieltä jopa roudareita kohtaan tuntiessaan. Rokkimeiningeissä on aina ollut se iskulause: sex, drugs & rock'n'roll. Seksikkyyttä näillä naisilla on ja rokkia osaavat soittaa. Mutta miettikääpä sitä kolmatta. Esim. alkoholia kuluisi paljon vähemmän, koska naiset tulevat yleisesti ottaen helpommin känniin. Mikä säästö soittokämpillä ja etu niissäkin pikkubaareissa, joissa omistaja lupaa vain pari kaljaa soittajaa kohden. Kolme kaljaa per nenä-sehän riittää!

Vixenin omalla nimellä varustettu ensilevy ei häpeä aikakautensa saman tyyylivirran taimenille ollenkaan. Toki soundeissa voisi olla hieman potkua ja luonnollisuutta enemmän, mutta harvalle ensilevylle saadaan niin paljon budjettia, että sitä ehtisi siellä studiossa säätämään. Pro-tyypeillä soundit ovat toki kohdillaan jo sinne mennessä. Itseäni harmittaa vain, että en ole koskaan päässyt tätä, tai muutakaan vastaavaa yhtyettä, livenä näkemään. Mitään tiktakkeja tai PMMPROINAA-bändejä ei tähän voi verrata, turha siis ehdottaa. Oli muuten aikoinaan Vixenin juliste seinällä ja kitaristi Jan Kuehnemund sieltä öisin irtaantui ja viereeni hyppäsi...

Jos jotain negatiivista näistä naisrokkareista on haettava, niin he eivät ole niitä vakaimpia tapauksia bändejä koossa pitämään. Vixenissä on 4 jäsentä mutta vuosien saatossa porukassa on ollut 16 muutakin (Mm. kitarajumala Steve Vain vaimo, Pia Vai, omaa sukua Maiocco. Soitti bassoa 1984.). Lisäksi sessiomuusikkoja 6 kappaletta. Siellä on tunteet ja tuulet puhaltaneet. Kaikki ansiot huomioiden levy saa tarkat 7,5/10 pistettä.

T: Mr. Tuca Ton

Wild Force - Wild Force (1987)

Hard Rockin Suomi -Ruotsi vääntöä lämmiteltiin 80-luvulla suuresti, mutta valitettavasti naapurin pojat veivät peliä aivan 100-0.Varsinkin, jos asiaa mitataan bändien kansainvälisyydellä ja menestyksellä. Ruotsalainen, Hard Rockin lippulaiva, Europe paini aivan omassa sarjassaan (kiiltokuvasarja / valioliiga), mutta pääsivätpä Treat, 220Volt ja Alien paukuttamaan henkseleitään ja vetämään itänaapuria henkisesti turpaan. Kyllähän Suomi omasi myös loistavia Hard Rock-orkestereita, kuten Zero Nine, Peer Gunt, Iron Cross ja tietenkin päivän teeman Wild Force, mutta meininki ei vain riittänyt kansainvälisille areenoille. (Anteeksi, ei naisia saa unohtaa; Annica.) Hiukan voi kysyä kuinka sinivalkoinen Vaasan suunnilta ponnistanut Wild Force oli, kun hommasi kannuksensa ruotsalaisten avustuksella. Myös herrojen nimet viittasivat enemmän läntiseen kruunuun kuin itäiseen karhuun.

Täytyypä vielä mainita, että WF rumpali oli yllättävän paljon nuoren mr. Osbournen näköinen, (mutta ei syönyt lepakoita). Katsokaa nyt!! Wild Force.

1. S.O.P.H.I.A: Kuten kasarikuvioon sopii, niin murhaava talkbox-melodia iskee korviin iskukoukun tavoin. Ja Hollywood video rulettaa. Kyllä on komiata, kun rumpalillakin kieli on pihalla!! Mutta biisiin. Biisi omaa kaikki loistavan radiopopin ominaisuudet. Hyvä rytmiikka, tasainen tuotanto, kivat fillit, iskevät kitarariffit (ehkä hiukan liian siloitellut kitarasoundit). Biisi on ilmava ja omaa kivan tilulilusoolon jne... Allekirjoittanut kuuntelee kyseistä viisua mielellään ja kasvattaen niitä finnejä jälleen kasvoihin (valitettavasti vain henkisesti). 9+/10

2. Frozen Hearts: Perinteisillä kasari-iskuilla alkava biisi. Kertsin tykyttävät kitarat ja hieman arvoituksellinen laulumelodia pitävät biisin jännitystunnelmaa yllä. Kertsin melodia toimii aika hyvin mutta se viimeinen kliimaksi puuttuu. Kokonaisuutena ihan yleispätevä hardpop-biisi. Ja perään eurovision-nostatus ja ooo ooo ooo-stemmat nami, nami... 7,5/10

3. Take Me Far Away: Kivaa laukkaavaa komppikitaraa. Perusnätti biisi, jonka leijuva herkkyys ei kuitenkaan kosketa allekirjoittanutta riittävän syvällisesti. Kokonaisuus kuitenkin mallikkaasti toteutettu ja melodioissa ideaa. Kertsin melodia ehkä hiukan liian jankkaavan tylsä. Bändi tekee parempia säkeistöjä kuin kertsejä? 8/10

4. It`s Been A Hard Time; Taas sama mielenkiintoinen ilmiö...säkeistöt ovat fiilikseltään parempia kuin kertsi!?!?! 7,5/10

5. Holiday On The Radio; Nyt onnistutaan taas kivasti. Biisin jankkaava kertsi ja reipas iloinen tempo saa vasurini väpättämään. Melodiat toimivat ja biisi on kivan duurivoittoinen. Ja taas 10 p ooo stemmat!! Tästä tykkäsin vuonna -87 ja tykkään edelleen. 9/10

6. Play It Loud; Kiva aloitus. Kitara huutaa korkealta kovaa. Bändin hiukan rajumpaa osastoa, mutta kuitenkin aika pop. Huomaan pitäväni biisistä kohtalaisesti. Kivat kertsin mullikuorot. Hymyilyttää... Kivat kitarariffit. 9-/10

7. (I've been) Runnin' Away: En muistanutkaan miten mukava biisi kyseessä on. Sellainen jätte bra Svensson-fiilis ja ilmavat kitarariffit. Laulun melodiat hiukan haikeat, joten nuorten neitokaisten syrämmiä on varmaankin koetellunna kovin... 8+/10

8. Don`t Rush Your Future; Kivasti toimiva hard rock-skibale, jossa kitaran komppaus taasen luontevaa. Toisenlaisella miksauksella biisi voisi olla yllättävän railakas veto. 8+/10 ja vasen jalka vipattaa. Biisin C- osa kivan leijuva.

9. You Give Me More: Perinteistä kasarisyntikkaa ja kitarariffiä. Hiukan laskeva väliosa notkauttaa mielestäni biisiä hiukan tylsäksi. 8-/10

10. I Want You To Stay: Kahdeksankymmentäluvulla jokainen itseään arvostava bändi teki levylleen slovarin eli hitaasti tasittavan biisin. Kun Hurriganes hurmasi nykyiset viiskymppiset tällä, niin Wild Force yritti samaa kyseisellä biisillä. Musiikkivideon ohjauksesta vastasi muuten eräs tuntemattomuus = Renny Harlin. Mitä itse biisiin tulee, niin täysosuma kyseinen kappale ei kuitenkaan ole, vaikka yön hiljaisina hetkinä punaviinin kanssa voi maistuakin. 7/10


Mielestäni Wild Forcen esikoinen oli kerrassaan varsin maukas kokonaisuus. Joukossa oli mukavasti helmeileviä rokkipaloja yhdessä raikkaiden soundien kanssa. Levy kärsii kuitenkin hieman laulajan äänen keveydestä ja kantamattomuudesta. Mielestäni Wild Force oli ja olisi edelleen varsin maukasta kuultavaa keikkalavoille, valitettavasti vain suuri yleisö ei bändiä koskaan löytänyt. 8/10 mr. Taca Tucaon.

4.11.2011 Lukijan löytö: Vaasalainen Shock Tilt : Tsekatkaa ihmeessä.

Fates Warning - Perfect Symmetry (1989)

Aina kun olen erehtynyt viskaamaan levylautaselleni teknisen musiikin mestareita, vaikkapa esimerkiksi "suoritusheavyn" jättiläistä Dream Theateria, olen päässyt haistamaan oman rajallisuuteeni säilykekirsikoilta haisevan ja hyperventiloivan hengityksen. Noita kurkoja kuunnellessani tuntuu että oma antini on vain pilluilua elämää kohtaan. Vahvimmillaan "driimin" kuuntelun jälkeen tuntuu ettei kävelykään onnistu niinkuin ihmisellä pitäisi. Turhauttavaa on myös huomata etten osaa edes kuunnella kyseisiä bändejä oikeassa asennossa. Taidanpa myös kakistella sanoissani, ellen jopa änkytä. Nauti siinä sitten muka hyvästä musiikista, kun se tuo vain halun katkokävellä suonsilmään. Musiikissa ON todellakin ihmisapinaan vaikuttavaa voimaa!

Miksi näin? Eikö rock-musiikin tarkoitus olekaan välittää suuria tunteita ja ajatuksia niin että rajoittuneimmatkin ymmärtävät ja saavat heilutettua nyrkkiään musiikin tahdissa niin ettei eltaantunut geeniperimä rajoita ainakaan motoorista ilakointia? Raaimmillaan Dream Theater vie tuon mahdollisuuden hitaimmilta (ainakin minulta) käsittämättömillä koukuillaan ja kiemuroillaan. Veikkaan tätä taustaa vasten ja kylmät faktat huomioiden, että " Wait for sleep" on pieni kädenojennus meille vajakeille, koska sitä pystyy muutamia tahteja hyräilemään niin ettei kieli turpoa.

Termi "progressiivinen rock" pistää monelle musiikkia harrastavalle värettä verinahalle. Hyvässä ja pahassa. Joillekin kyseinen tyylilaji on miellyttävää kuin sikaflex genitaalikarvoissa. Toisille se on subjektiivinen sulosävelinen väylä musiikkimaailman paratiisiin, jossa heti valmiit naiset odottavat hunajakiiltävä pöö poikittain, terhakat tuutit vuosikerta viiniä tihkuen. Jos sallitte noin progressiivisesti kokeilevan, taiteellisesti ontuvan ja seksuaalisesti alkukantaisen mielikuvan käytön. Vai menikö tuo jo kubismin puolelle...?
Progen metalli- musiikin historiallista juurakkoa voisimme perata aikaan jolloin isoisä mankan osti mutta ketäpä se kiinnostaisi. Me aloitamme ajasta jolloin proge- metalli haki Queensrychen ym. kanssa voimakkaasti tulevaa suuntaa. Yhtenä uranuurtajana ja suunnan näyttäjänä mm. Dream Theaterille heilui tänään kansan eteen talutettava FATES WARNING.

Tämä 80- luvun alkupuolella Hartfordissa perustettu ryhmä lähti vääntämään perus-heavyä "kubistisesti" tulkitsevan laulaja John Archin kanssa mutta ääntely kuulosti sen verran oudolta että mikkitelineen varteen roikkumaan vaihdettiin kolmannen albumin jälkeen konservatiivisemman artikulaation omaava Ray Alder. Archin kunniaksi on luettava työnäyte bändin vuonna 1986 ilmestyneellä "Awaken the guardian"- albumilla, joka luetaan yhdeksi progressiivisen metallin kattotuoliksi. Tuo kulmakivi olisi myös oiva ja unohdettu esittely kohde mutta nuuskitutan teille vuonna 1989 mehustetun "Perfect symmetryn". Miksikö juuri tämä albumi jolla rumpalina debytoi Mark Zonder? Vaikkapa vain siksi.

1."pARt oF tHe maCHinE" Alun dieselmäinen haku pääsee uomaansa vasta minuutin kohdalla. Alder antaa äänellään turvallisen mutta persoonattoman kuvan. Rytmin ja teeman vaihdokset päälleliimattuja mutta Tekniikan maailman hyväksymiä. Taitoa löytyy muttei tarttuvuutta. Biisi on kuin venäläinen perseenpäristin. Ei mahdu eikä pärise mutta antaa silti tehokkaan ja kylmän vaikutelman.

2." tHROugh DiFFerEnt EyEs" Alun fiilistely kuulostaa hyvältä muttei kosketa. Video ottanee kantaa eläkeiän nostoon. Biisiä värittää yksittäiset soittajien henkilökohtaisesti tuikkaamat nyannssit jotka antavat lopputulemaan pro- vaikutelman. Yksilöille. Ei massoille. Koti kuunteluun. Ei hittilistoille. Hienoa muttei kuolematonta.

3."StAtic aCtS" Vainua ja yhtymäkohtia Queensrycheen. Hienoja ja korvaystavällisempiä osia traditionaalisemmalla otteella. Kaikki kohdallaan mutta joku lämpö kokonaiskuvasta uupuu. Tahtoisin tykätä menosta mutta joku teosta vaivaava virkamiesmäisyys estää hihhuloimasta biisin mukana. Vai elääkö se virkamies minussa joka estää biisiä hihhuloimasta minussa?! Jään miettimään asiaa ja kuuntelen biisin vielä kerran tulematta sen viisaammaksi.

4."a WOrlD ApArt" Biisi kulminoituu Mark Zonderin hienoihin rytmiikoihin ja Alderin onnistuneeseen jollotukseen josta aistii ihmisen. Jim Matheoksen kitarasoolossa on tunnetta mukana. Parasta kolmannesta jos parempia ei löydy.

5."AT faTE"s HAndS" Teoksen alku lupaa herkkää arvokkuutta ja ylevyyttä xxxl-koon rukkasella. Taitoa ja tyyliä piisaa. Säkeistön virveli komppi marssittavat biisiä hienosti unenomaista kokonaisfiilistä tukien. Ajasta 3:10 lähtee kibale instrumentaaliselle loppumatkalleen jonka mukana kelpaa kuulian käyskennellä. Melodisia nousuja, laskuja, juoksutuksia ja pykälää tyylillä, taidolla ja intohimolla työstettynä. Juhlava musiikillinen limousine kaikilla höystöillä. Kärkivetoja!

6."ThE ArEnA" Viisu tahtoo jäsenkortin perinteisemmän heavy- rockin klubiin ja tekeekin sen tyylikkäästi, taidolla ja riskirajoja siististi karttaen. Kliinistä kuin bakteerikammoisen porstuassa. Teknisesti elävä. Käytännössä kuollut.

7."ChasinG timE" Ammattitaitoinen ja suunnitelmaa hienosti noudattava "slovari". Kartalla pysytään varmaotteisesti koko keston ajan. Ei moitteen sijaa. Viulun vinkauttama soolo allekirjoitti rotuvaliotodistuksen. Sielunelämältään tylsä.

8."NOThiNG leFT To SAy" Albumi päättyy kunniakkaasti spektaakkelimaiseen pyristykseen, jossa tunnelma vaihtelee kuin maanis- depressiivisten pikkujouluissa. Ray A. näyttää kameleonttimaisuutensa heittäytymällä välillä Geof Tatesta Bruce Dickinsoniksi. Lähi- itä viritteistä diplomaatti heavyä kaiken kattavalla tarjoilulla. Viihdyttävääkö? Hetkittäin hyvinkin. Mutta vain hetkittäin.


Fates Warningin "Perfect symmetry" on insinöörimäisellä tarkkuudella ja ammattitaidolla tehty kokonaisuus. Siitä on vaikea kaivaa sydäntä kaiken kylmän teknisyyden ja virheettömyyden alta. Tai sitten levy on vain yksinkertaisesti kuin tehokas kone joka ei nönnyttelijöille fiiliksiä tarjoile.
Jos levyä pisteyttää, ansaitsee se tekemisen tasosta ja teknisestä osaamisesta vähintään 9/10, mutta hajuttomuus tiputtaa kokonaisuutta ainakin kolmanneksen edellä mainituista. Jotain levystä kertonee se etten osannut kertoa siitä juuri mitään vaikka olin kuunnellut sen jo muutaman kerran läpi. "At fate"s handkin" alkoi jekkasemaan vasta viimeisillä kuunteluilla.
Paikkansa musiikki maailmassa Fates Warning on kuitenkin lunastanut. Musiikillisesti kylmän tyylikkyyden ja "soundi- poliisien" vaatimusten rimannostajana.


Karl S. Puukoski

Ironcross - Too Hot To Rock (1987)

Yleisesti heavy musiikki mielletään miehiseksi ja maskuliiniseksi tunnetilan ilmaisuksi rockmusiikin keinoin. Synkkä pohjoinen Suomi on 2 reikä, reikä, reikä luvulla ottanut tavakseen profiloitua ko. musiikkityylin vahvana aisankannattajana. Ollaanko täällä enemmän miehiä, vaikka siittiösolujakin tuodaan yhä kiihtyvällä tahdilla mm. Tanskan maalta? (Viittaan tällä uutiseen sukunesteen tuonnista Tanskasta)

Olen jo varttuneempi herrasmies, että voin muistaa kuinka kultaisella 80-luvulla apinoitiin ulkomaan ihmeitä musiikin kuin myös tyylin lumoissa. Mutta koskaan ei oikein onnistuttu. Joko bändit olivat musiikillisesti hyviä, mutta näyttivät peräkylän Pertsoilta tai näyttivät riikinkukoilta kuulostaen samalla, paskalta. Kaikesta huolimatta täytyy nostaa kovasti kunniaa silloisille heavy bändeille, koska ilman heitä ei olisi Himiä, Nightwishiä yms. veivaamassa kansainvälisillä areenoilla.

Suomen sukkahousuheavyn kuninkaat? IRONCROSS (Buddy McSchults bass, Jimmy Hammer drums, Tyrone Tougher vocals, Jon Steeler guitars, Case Roberts keyboards)

80- luvulla sukkahousuheavy nimike iskostui bändeihin, jotka yleensä näyttivät koreammilta mitä heidän musiikki kuulosti. Bändit näyttivät enemmänkin Thaimaalaisilta poikatytöiltä ja niiden lavaseikkailuja mieluummin katseli kuin kuunteli. Oli poseerausta, värivaloja ja harjoiteltuja askelkuvioita. Valitettavasti kyseinen tyylisuunta tuhosi itsensä monesti niin huonolla musiikilla, jotta tyylisuunnan hyvät bändit kärsivät turhaan halveksunnasta.

Näin jälkikäteen ajatellen Turusta ponnistanut Ironcross joutui kärsimään halveksuntaa, joka ei ehkä osunutkaan oikeaan kohteeseen. Bändihän oli jo vanha, mutta suosion kartellessa vaihtoivat ulkomuodon nahkatakeista ja nurkkakuppilaheavysta kansainvälisempään, jopa hieman siinä onnistuen. Ironcross oli aikansa Recless Love sillä erotuksella, että kitaristi ja rumpali olivat mielestäni parempia soittajia.

Verratkaa nyt HOT aiheisia videoita,

(FIN) Ironcross: Too Hot To Rock (1987)

(FIN) Reckless Love: Hot (2010)

Tämäkin on aika Hot, or Not?? (FIN) Androids: Same as You (Saattaa olla seuraava arvioinnin / esittelyn kohde)

Minun mielestäni videoita verratessa Ironcross vaikuttaa vaaralliselta varokaa mua bändiltä (hyvä juttu) ja Reckless Love "mä olen sun villakoirasi ja nuolen sun autosi" videolta. Sori RL tuosta, kyllä teidän biisi kuulostaa hyvältä.

Mutta itse julkaisuun:

B 2 Better Run Hard: Kepeän pop hard rock biisi, jonka kannattelusta vastaavat iskevä synäriffi yhdessä hyvän kitaroinnin kanssa. Biisin tuotantoon saatu mukavaa ilmavuutta. Kertosäkeet mukavan pop, vaikka sitä täydellistä Bon Jovi tarttuvuutta ei aivan olla saavutettu.

A3 Bloodhunger: Ja siitä video!!! TÄSSÄ! Kunniallisella tuplabassaribeatilla käyntiin potkaistu biisi. Biisin kitaroinnista tulee mieleen hieman Judas Priest orkesteri. Biisi selkeästi bändin raskainta osastoa. Varsin komeasti soiva heavy kappale. Soolo lentää kepeän lennokkaasti. Taattua tavaraa kasaridiggarin korville.

A4 Paradise Of Stars: 80 -luvulla jokaisella bändillä tuli olla se siirappiiskelmä. Biisi jonka aikana mehiläiset aukaisevat taivaansa ja valuttavat kultaisen hunajansa kuolonpelossa elävälle kansalle. Ironcross tarjoaa sen tässä. Biisi on aika onnistunut ja varmasti moni pikkulikka aikoinaan on tirauttanut kyyneleen biisiä kuunnellessa (tai sitten ei). Tykkäsin biisin soolosta, sellaista rauhallista revittelyä.

B3 Heartbreaker: Bändin populaarinen hard rock pläjäytys ja tyylikkäästi. Itse allekirjoittanut tykkäili kyseisestä biisistä kovasti 80-luvulla. Biisissä sellainen jämäkkä ja suora ote. Kertsin yksinkertainen huudatus yhdessä maukkaan melodian kanssa toimi aikoinaan kuin poletti vessan oveen. Jälleen biisin kitarat ja rummut mainiota kuunneltavaa. Toimii näin 2011 luvullakin. Ja soolo taas hieno. (Ihmettelen kyllä levyn soolojen miksausta tummasävyisiksi).

B1 Fight for the strangers: Kotimaisessa Hittimittari ohjelmassakin soinut biisi, joka on selkeästi levyn parhaimmistoa, niin melodioiltaan, iskevyydeltään sekä soitannoltaan. Biisin vokaaliosuuksien juoksutus luontevaa ja tarttuvaa. Kitaroiden peruskomppaus tukevaa ja tyylikästä. Koskettimien pienet juoksutusriffit toimivat hyvin. Kertosäkeen hieman haikea laulumelodia iskee kulijaan (ainakin allekirjoittaneeseen) mukavasti. Tätä kuuntelee hymyssä suin..

A2 Riding on the stormwinds: Aikusmaisen tyylikäs hard rock biisi, jossa jopa hieman AOR vaikutteita. Hyvin sovitettu sekä tuotettu kappale. Antaisin pienen miinuksen kertosäkeiden keskinkertaisuudesta suhteessa muuhun kappaleeseen. Soolo irtoaa taas kivasti.

B4 Lords of the Iron: Levyn raskaimpia kappaleita, mutta samalla myös parhaimmistoa. Loistavaa kitarointia. Suosittelen kuuntelua. A1 Too hot to Rock: Jo tuolla aikaisemmin mainittu levyn nimibiisi. Ollut bändille sellainen pikkuhitti perinteisen kitarariffin ansiosta. Itse pidin biisiä pitkään levyn huonoimpana biisinä ja pidän edelleen. Ilman hienoa videota en biisiä jaksaisi kuunnella.

Lopuksi haluan korostaa, että Ironcross todellakin oli aikanaan yksi maamme aliarvostutuista bändeistä. Kun bändi toi lavalle mukanaan teatraalisuutta, mm. Bloodhunger biisi. Niin heidät leimattiin heti pelleiksi peräkylän Anssien puolesta. Minusta bändi oli vain rohkea ja halusi yrittää tosisaan eteenpäin kansainvälisille markkinoille. Tässä orkesteri jopa hieman onnistui. Käsittääkseni kyseinen levy on julkaistu Hollannissa ja bändi kävi heittämässä näytös keikkoja Yhdysvalloissa. (Korjatkaa nyt joku, jos muistini on väärässä)

Mr. Taca Tucaon

Warrant - Cherry Pie (1990)

Niin on taas yksi joukosta poissa. Lähti maistelemaan yläbaarien bissejä ja kirsikkapiirakoita. Tukkarokkarit alkaisivat jo kaivata vahvistuksia joukkoonsa, kun meitä näin taas koetellaan. Tällä erää kyseessä on Jani Lane Warrant-bändistä. Laulaja-Lane vaihtoi hiippakuntaa 11.8.2011 ja ikää oli jampalla vasta 47. Löytyi kuolleena hotellihuoneestaan, niinhän näillä on tapana. Ei se varmaan suoraan sen hotellihuoneen vika ole, vaan oli rokkikukolla niin ylipaino kuin viina- ja huumeongelmaakin. Oikealta nimeltään mies oli John Kennedy Oswald. Lane syntyi 1964 ja eräs pressa kuoli pari kuukautta ennen sitä erään miehen luotiin...laskekaas yksi plus yksi - mitä vanhemmat miettivät ristiäisissä?!

Oolrait. Warrant oli tukkahevin (tahi rokkipopin) aikakaudella jonkinmoinen tekijä, mutta ei sitä kärkipaikkaa ihan tavoittanut. Itsekin bändin jo välillä unohtaneena, muistan kuitenkin aina tuon Cherry Pie-levykannen. Tarkemmin ottaen sen ison I-kirjaimen keskikohta tavoitti aina katseeni, kun kävelin paikalliseen musaliikkeeseen levyjä ja soittimia räpläämään. Jos olisin levyn ostanut, niin tuo olisi ollut se syy.

Käydäänpä käsiksi tähän Warrantin komeakantisimpaan tuotokseen muisteloiden hengessä.

1. "Cherry Pie" Lienee tämän levyn ja myös Warrantin koko tunnetuin ralli. Imelä ja tarttumisominaisuuksiltaan kuin se kuuluisa purkka tukassa. Pitemmän päälle yhtä miellyttävä ja positiivisesti yllättävä myös. Periaatteessa ihan kelpo kappale: asialliset kitarat, tarttuva renkutus, nostattava meininki ja imelä videokin löytyy (+ vieraileva soolokitaristi C.C. DeVille). Sanoitus ei syvällisyydellä tai metaforien vaikeudella uhkaile ketään tai mitään. Oletteko muuten yhtä mieltä, että kipale on aika samanmoinen tämän kanssa?

2. "Uncle Tom's Cabin" on ensiaskeleita sanoituksissa aikuisempaan suuntaan. Sanat viittaavat löysästi tositapahtumaan, jossa sheriffi apulaisineen dumppasi ruumiita jorpakkoon. Tähän suuntaan Lane ilmeisesti halusi musiikkiaan viedä mutta myöhästyi hiukan. Biisiin on saatu laitettua kivaa akustista, banjoa ja huuliharppuakin. Vivahduksia Poisonin ja Bon Jovin suuntaan. Kenties noiden alun akustisten kitaroiden myötä ylittyi kynnys, että biisi oli myös kitaralehdissä aikoinaan nuotitettuna. Tuolla myöhästymisellä tarkoitan sitä, että olisi ehtinyt saada vastustuskyvyn tähän syöpään.

3. "I Saw Red" yrittää seilailla balladien kaislikossa. Pianon mukaan tuominen ei tästä vielä ihan puhdasta lemmengondolia tee mutta ei tämä kyllä hevipaatistakaan mene. Laulun mukaan mies näkee punaista, kun yllättää akkansa toisen miehen kanssa. Tulee sitten siihen tulokseen, että ei tykkää siitä mimmistä enää. Ei kovin yllättävää. Ei ole tämä biisi muutenkaan. Karua on se, että viisu pohjaa tositapahtumiin ja Lane yllätti parhaan kaverinsa punkasta muijansa kanssa. Seurauksena oli Lanelle jonkin sortin hermoromahdus ja se taasen lykkäsi Warrantin ekan levyn julkaisua useammalla kuukaudella. Perkule noitten akkojen kanssa!

4. "Bed Of Roses" Jos toiset muistavatkin Jani Lanen niin muistaako kukaan yhtään muuta kaveria Warrantista? En minäkään. Kasvottomiksi ovat jääneet ja niin jää tämä biisikin. Eihän tämä suoranaisesti huono ole, mutta tämän tasoisia rokkirenkutuksia tuli niin paljon, että ei vain koukutu millään aivokurkiaiseen. Parhaiten tämän muistaa, kun luo mielleyhtymän, että Bon Jovilla on samanniminen biisi.

5. "Sure Feels Good To Me" Jos ei tämäkin kasvoton kitaristi ole kuunnellut Eddie Van Halenia niin syön hatullisen sitä itseään! On jo kliseistä sanoa, että ei pidä sortua kliseisiin ja kopiointiin. Omaperäisyydellä pääsisi pitkässä juoksussa pitemmälle. Tämä ei siis enteile maratonia kyllä.

6. "Love In Stereo" Kimppakiva, gangbang tai miten vain. Lane kertoilee siitä miten Teksasin kylien poika saapuu Californiaan ja siellä tutustuu "rakkauteen stereona". Miten lie kotopuolessa sitten ollut? Nyt täytyy arvostelijan tunnustaa, että normaalisti en ole sanoituksista niin kiinnostunut vaan soittopuoli on noussut tärkeämmäksi. Tällä kertaa taasen sanoitukset vetävät niin riman alta, että ihan hävettää. Ja jos myötähäpeän tunne on näin vahva, niin mitä lienee tunne tekijällä?!

7. "Blind Faith" Onnekseen Jani Lane oli ihan mukiinmenevä laulajana. Se pelastaa paljon muuten niin tavanomaisissa biiseissä. Kaikki tukkaheviajan balladielementit on muistettu laittaa mukaan. Akustinen alkunäppäily, haikaileva säkeistö, voimakas härkäkuoro-kertsi ja vinguttelusoolo. Ihan kiva, mutta vuotta aiemmin sen teki Skid Row paljon paremmin Wasted Timellaan ja siitä ei ole vielä kukaan pistänyt paremmaksi.

8. "Song And Dance Man" tuo kuulijalle piristävän melodisen hetken, kun sen oikein osaa ottaa. Sanoissakin on jo jotain ajattelun varaa, eikä kaikkea ole tavattu auki. Lane laulaa hyvin mutta en silti osaisi miestä tunnistaa muiden laulajien joukosta. Se pieni persoonallisuus vielä uupuu. Ehkäpä joku vannoutuneempi fani tunnistaisikin, mutta minä en siihen pysty. Kelpo kipale kuitenkin vaikka ei tältä levyltä niitä tunnetuimpia todellakaan ole.

9. "You're the Only Hell Your Mama Ever Raised" "Nyt ryskyripa roikaa! Haetko itte risun vai haenko minä? Perkele poika!!" Kasvatuksen vaikeudet on koottu tähän kipaleeseen. Voisin lyhyesti sanoa, että kaikki mitä olen edellisissä kappaleissa sanonut kappaleen tavanomaisuudesta ja sanoituksen yksinkertaisuudesta, pätee nytkin. Ei syytä muuttaa mielipidettään.

10. "Mr. Rainmaker" Annetaan tunnustusta, kun sen aika on. Nyt on saanut nuori Lanen kolli sanoituksiinsa sentään jotain jujua. Tässä kipaleessa lähes kaikki on saatu viittaamaan säähän, sateeseen ja rakkauteen (kuinkas muuten). On onnistunut siinä määrin, että kantaa ehjästi läpi koko kipaleen. Papukaijamerkki perään!

11. "Train, Train" Olisiko sittenkin luntannut se Lanen poika edellisen sanoituksen kohdalla? Palattiin nimittäin niin pahasti alkutekijöihin näissä sanoituksissa. Mieli tekisi sanoa, että kitaristi ja muu bändi on kuunnellut Extremensä, mutta enpäs uskalla sanoa, kun niin samoilla ajoilla tulivat. Josko se on vain sen ajan kuvaa tuo soittotyyli.

12. "Ode to Tipper Gore" Tämä on vain vastaisku Mary Elizabeth "Tipper" Gorelle, eli Al Goren vaimolle, joka niuhosi laajemminkin levyjen sanoituksista ja kansikuvista. Fuck! Minunkin puolestani.


Huvittavaa on se, että kun esim. glam-metallibändi on uskottava ja tekee hommansa hyvin omalla sarallaan, niin samalla se saa sitä huonomman bändin kuvan yleisellä saralla. Eli jos levy valitaan vuoden parhaaksi tukkahevissä, niin varmasti se valitaan vuoden huonoimmaksi jossain muussa. Ei ole hyvä mitenkään. Tämä on tapahtunut myös Warrantille ja Cherry Pielle. Ja kaikki mitä Cherry Piessa on hyvää ja mihin sen jälkeen olisi pitänyt mennä, olisi pitänyt tapahtua pari vuotta aiemmin, kuin mitä tapahtui. Tämä levy julkaistiin siinä viime metreillä, kun tukkahevi oli vielä vahvoilla ja sitten tuli se aiemmin mainittu syöpä. Siitä ei kaikki selvinneet korkealla aallolla. Ei myöskään Warrant. Mutta tänään ei Jani Lane enää sitä murehdi.

Tuonen viita, rauhan viita,
kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma.

Levylle pisteitä 6/10. T: Mr. Tuca Ton

Zakk Wylde - Book Of Shadows (1996)

Mitä siitä tulee, kun laitetaan yhteen seuraavat ainesosat: Allman Brothers Band, kalja, pitkä tukka, trumpettilahkeet, Les Paul-keppi, puntit ja Marsu. Tulee mies nimeltä Jeffrey Phillip Wielandt. Kun yhtälöön lisätään Ozzy Osbourne niin Jeff muuttuukin Zakk Wyldeksi, mieheksi, joka tunnetaan tiukasta kropasta, tiukasta kitaroinnista ja tiukasta viinanjuonnista.

Mutta onhan tuo edellämainuttu jo silminnähden semmoinen yhtälö, että ei se matikalla (tieteenala, ei kala) kasassa pysy. Niinpä alunperin komea ja kitarassa taitava etelävaltioiden ratsumies muuttui HD tankkivaunuksi. Viinanjuontikin on sittemmin pitänyt pakon edessä lopettaa, kun verenohennuslääkkeet eivät sovi yhteen alkoholin kanssa. Olisi sietänyt lopettaa jo aiemmin.

Wylden jo laajaksi kasvaneesta tuotannosta sain käskyn arvioida sen (ainakin toistaiseksi) ainoan levyn, joka kantaa miehen omaa taiteilijanimeä: Zakk Wylde: Book Of Shadows. Aidointa, mitä mies sielustaan on ammentanut. Ajalta ennen kuin viina vei, bändi piti nimetä viskin mukaan ja asennetta oli korostettava.

1. "Between Heaven And Hell" Akustinen kitara lienee ollut alkuaikoina Wielandtin muorin pojalle tärkeä sävellysväline ja hyvä niin. Säveltäminen onkin aina Zakkilta sujunut. Tasainen kappale, joka ei vielä ihan sytytä tai kerro koko levyn tasosta, mutta herättää mielenkiinnon. Tätä pystyisivät kuuntelemaan nekin kukkahattutädit, jotka Black Label Societyn kohdalla ottavat yhteyttä 112:een.

2. "Sold My Soul" Nyt ovat soundit ja fiilis jo kohdillaan. Lauluääni ei ole vielä viinan polttama ja asenne on sopivasti hard rockin ja Lynnareitten välimaastossa. Kipale kasvaa vaivihkaisen tyylikkäästi puoleenväliin asti, jossa hanat aukaistaan ja crankattu Marsu sekä pullonkorkkeja pintaansa saanut Les Paul rupeavat lataamaan korvaan salpietaria. Herkkua, jos mikä. Soolokaan ei sorru pelkästään Wylden tavaramerkkiin, eli siihen unnatural harmonics-vinkaisuun vaan maalailee ja revittelee nuoruuden innolla ja hyvällä tyylillä. Levyn parhaita!

3. "Road Back Home" alkaa kuin kirkossa istuisi. Urut soivat. Zakk, kotoisemmin Jaska, osaa soittaa mukavasti myös koskettimia ja Youtubesta voitte tonkia siitä makupaloja. Henk. koht. pidän koomisena näkynä, kun mies nykyisessä habituksessaan istuu pianon äärellä ja herkistelee. Mutta ei se musiikin tasoa syö. Osien väliset suvantokohdat ovat suorastaan kauniita. Kaikilla ei onnistu pianon ja särökitaran maukas yhdistäminen, mutta nytpä on onnistunut. Road Back Home sortuu hieman tasapaksuuteen tai ylipituuteen. Jomman kumman kun poistaisi, niin toinenkin poistuisi samalla.

4. "Way Beyond Empty" Akustinen on jälleen arvossaan, ihan sooloa myöten. Olen joskus mielessäni miettinyt, että ketä artisteja jaksaisin kuunnella akustisena pitempäänkin tylsistymättä ja uskon, että Jaska olisi yksi niistä. Tämä kappale on toimiva ja kaunis tämmöisenä versiona ja se olisi sitä myös mies & kitara-yhdistelmällä. Toimisi olohuoneessa omalle murulle ja myös klubilla isommalle yleisölle. Ei ehkä areena-musaa kuitenkaan.

5. "Throwin' It All Away" omaa yhden parhaista sooloon lähdöistä, mitä ihan heti mieleen tulee. Kappale kasvaakin täyteen mittaansa vasta tuon vinguttelun jälkeen ja viimeiset puolitoista minuuttia on nautintoa, jos osaa oikein korvansa laittaa ja kuunnella. 90-luvun puolivälin Freebirdiä jopa. Jostain syystä en erikseen koskaan muista tätä kappaletta vaikka se kuinka tuttu onkin. Vika lienee minun.

6. "What You're Look'n For" on jälleen osoitus musiikintekijän taidoista. Selkeästi akustisellakin toimiva kappale, jonka kertosäkeen laulurytmitys ihastuttaa minua yksinkertaisuudessaan ja silti erottuvana osana. Harmi, että mies jymähti BLS-aikana hieman tässä biisinteossa. Saa olla erimieltäkin. Olisittekos itse keksinet laittaa sen "huh huh huu-uu"-laulelon taustalle viimeisen minuutin aikana?

7. "Dead As Yesterday" tuo mukanaan myös jouset taustalle. Sopii mallikkaasti, mutta siitä kiitos taitaa mennä enempi miehelle nimeltä Mike Lewis. Niitä ei ole Jaska sentään itse soittanut ja sovittanut. Mutta hyvä, että antoi luvan. Kaunis pikku kappale, joka ei anna Marsun vinkaustakaan. Enkä sano siksi, että olisi tarvinnukaan.

8. "Too Numb To Cry" Olen aina halunnut osata soittaa sekä pianoa, että saksofonia. Kumpikin on vielä opettelematta. Mutta jos osaisin edes sitä pianoa, niin tavoitteena olisi osata improvisoida mm. sellaisia osia, joita Jaska tässä biisissä soittelee. Niin, ja sitten jos osaisin laulaa, niin laulaisin kuten tässä kappaleessa. Ja jos osaisin tehdä vielä biisejäkin, niin tekisin yhden tämmöisen. Niin kaunis, mutta harmittavan lyhyt kappale. Mies ja piano. Se riittää.

9. "The Things You Do" Moni ei varmaan tiedäkään, että tämä kappale on tehty Jaskan ex-bändikaverista, joka osoittautui mulqvistiksi ja niinpä hänestä tuli tämän biisin antisankari. Tämä olisi hauska biisi, jos sitä vetäisi suomeksi ja pieni pilke silmäkulmassa. Ei ehkä musiikillisesti niin antava mutta tällä erää pitää kuunnella sanatkin. Kiva wah-soolo. Wah on hauska vempele, kunhan sitä ei yliannostella.

10. "1,000,000 Miles Away" saa kitaraa niskaansa heti alusta. Säröllä! Olen aina pitänyt siitä bassokuviosta, joka siellä taustalla mennä jumputtelee. Se on aivan kuin eri kappaleesta, mutta niin on oikeastaan kitarakin. Laulu on oikeastaan ainut asia, joka pitää yhtä levyn muun linjan kanssa. Mutta jotenkin on silti käynyt onni onnettomuudessa ja kaikki nuo erilaiset palat sopivat saman pöydän ääreen, eikä tule riitaakaan. Ei suosikkejani ja liian pitkäkin, mutta hauska basso kuitenkin. Omaa soolon, jossa Jaskan maneerit tulevat kattavasti jo esille.

11. "I Thank You Child" avaa sielun lapsen saaneille ja lapsiaan rakastaville. Se jyräkkä väliosa on jotenkin outo. Korvani on siihen jo tottunut, kun olen eräänkin kerran vuosien varrella tätä kuunnellut, mutta on se silti kumma. Voisiko sanoa, että pinnan alla on jo ollut tulevaisuuden kuvaa kaikumassa? Hieman keskeneräinen mutta menettelee. Tässä myös kiva yhteisveto.

Jos omaat tämän kyseisen tuotoksen ja siinä on extra-levyllä vielä kappaleet: "Evil Ways", "The Color Green" sekä "Peddlers Of Death", niin et omaa silloin ihan ensimmäistä painosta. Siksipä ne onkin jätetty pois tästä arvostelusta. Book Of Shadows oli Wyldelle täytelevy, joka hänen oli tehtävä, kun levy-yhtiön sopimus vaati vielä yhden levyn pyöräyttämistä. Hän tekaisi sitten tämmöisen akustis-painotteisen, joka oli nopea ja helppo pyöräyttää. En tiedä, jotta olisiko tuosta sen parempi tullut, jos olisi pitempään sorhannut tai tunkenut mukaan sähköä ja kitaraa enempi. Tuskin. Kyllä tuotos ansaitsee pisteitä 9-.

Loppukaneetiksi tahdon vielä mainostaa omia suosikkejani Wylden tuotannosta. Horse Called War (kökkö video, sori) Pride & Gloryn ajalta sekä akustinen versio samaisen kokoonpanon Machine Gun Manista. Nautin niistä jo vuonna 1994 Pride & Gloryn ollessa keikalla Tavastialla ja minä eturivissä. Sieltä asti on pysynyt tinnutus korvissa, kun otin 3h Zakkin Marsua naamalle 3m päästä. Nauttikaa te nyt! T: Mr. Tuca Ton

Lynyrd Skynyrd - Pronounced Leh-Nerd Skin-Nerd (1973)

Punaniska- örvelö, tuo flanelipaidassa ja lippis päässä rasistisia sutkautuksia viljelevä vaimonhakkaaja, jolle viina, vittu, väkivalta ja sossun antimet maistuu mutta työnteko ei. Öykkäri, joka luulee että Steiner- koulu on pelkästään liikuntarajoitteisille ja jolle Timo Jutila on jumala. Tänään näin moisen armeijan hyljeksimän känniääliön marketin kassajonossa näpit "mustassa kullassa", kalja- firman lippis takaraivollaan ja "Elämä alkaa 200km/h"- paidassaan, joka vain vaivoin sai verhottua kyseisen nilkin mahalihat.

Puunhalaaja- hihhuli. Tuo punkkutahraisissa, itse nysvätyssä tai eko- vaatteissa, sienen näköinen lätsä päässä retkottaen raahustava alipainoinen totaali- kieltäytyjä besserwisser- maailmanparantaja, jolle Suomi on ahdas ja ihmisiä tasapäistävä pohjolan persereikä. Maa, joka raiskaa lapin vänkyrä- koivut ja taklaa monikultuurisuuden takaapäin hiekkaihottumalle. Ikiopiskelija hippi, jolle ei työnteko maistu mutta tajuntaa laajentavat, idut, auringonkukan varret huussin takaa ja perusturvan nosto sitäkin paremmin. Tänään näin moisen samaisessa kassajonossa basilika- ruukkua nuuskutellen ja sätkää ostoskärryn kahvan päällä käärien.

Sanotaan että ihmistä ei pidä arvostella ulkonäön perusteella, mutta he eivät todellakaan antaneet muuta mahdollisuutta. He kerjäsivät sitä (toisin kuin minä joka en TODELLAKAAN OLE KOSKAAN OLLUT KIRJASTOSSA TÖISSÄ!).
Toinen syy miksi vauhkoonnuin kirjoittamaan heistä on näky joka piirtyi mieleeni kun he pakkasivat ostoksiaan rintarinnan. Toinen kyseisen kaupan ikikestävään muovikassiin, toinen kangaskassiin johon joku 3 vuotias oli piirtänyt jonkun elukan näköisen.
Ostokset pakattuaan he tarrasivat kassiensa sankoihin ja olivat poistumassa, ja tässä tulee jutun kliimaksi. Nämä äijät pussasivat. Ainakin melkein. Kyllä! Tahattomasti, mutta törmättyään huulikontakti oli mahdollinen. Pieni tahaton pusu vain. Näin miten heillä aika pysähtyi. Hetken he tuijottivat toisiaan hämmentyneinä, hymyilivät vienosti toisilleen ensimäisen ja varmasti viimeisen kerran ja poistuivat kumpikin omille teilleen.
Vastakohtaisuudet lähentyivät hetkeksi toisiaan. Kissa pussasi hiirtä, Ku klux klaanilainen Mustaa pantteria, inkkari länkkäriä, Soini Sinnemäkeä, Beethoven räppäriä, Satu Pasia, yö päivää, Johnny Reb Billy Yankia, Toyota- uskovainen Torinon käärinliinoja, feederin salarakas nälkälakkolaista...

Epäilen että "kohtaaminen" ei kummaltakaan unohdu, eikä kumpikaan uskalla tunnustaa kavereilleen moiskauttaneensa junttia tai hippiä vaan asiaan palataan vain omissa ajatuksissa peiton mutkaan kääriytyneenä, liikennevalojen vaihtumista odotellessa ja marketin ostoskärryn sisuksiin polettia tunkiessa.

Joku voi kysyä että mistäs moinen kiima toisia arvostelemaan ja lapsellisesti eto asiaa esille nostamaan.
Vittuilukin on välittämistä. Ainakin meillä Unohdetuissa levyissä.

Musiikki punaniskalla ja puunhalaajalla on myös heitä toisistaan erottava tekijä. Hihhuli ei voi kuunnella valtavirtaa ja örvelön levylautaselle ei juuri taidearvoilla kammeta. Hihhuli ymmärtää pienieleisyyttä. Örvelön satsaa bassonupikkaan. Hihhulille sanoihin teennäistä sanomaa. Örvelö tykkää jos "vittu- pillu -puupallo"- verbaali hurjastelu toistetaan. Toistetaan monta kertaa. Riittävän monta kertaa. Kerrataan riittävästi.

Jotta todistaisin tälläkin kertaa olleeni totaalisen väärässä, provokatiivinen ja stereotypioihin takertuva populisti, esittelen teille ystäväni Taca Tucatonin pyynnöstä levyllisen lätäkön takaista punaniska musiikkia, jolle kuuluu klassikon asema ja joka todistaa että PUNANISKOISSA ON MYÖS KUOLEMATONTA TYYLIÄ. Hihhulit älköön viillelkö itseään. Teidänkin mankkojen uljainpia säveliä vielä vatvotaan (halusittepa tai ette).

Lynyrd Skynyrd "Pronounced Leh-Nerd Skin-Nerd" on levy joka löytyy jokaisen southern- diggarin hanskalokerosta. Levy jonka

• Ronnie Van Zant - laulu
• Allen Collins - kitara
• Gary Rossington - kitara
• Ed King - kitara basso
• Billy Powell- koskettimet
• Bob Burns - rummut

tekivät liikunnanopettajansa innoittamana. Genrensä klassikko, jonka ensi tahdit

1. " I ain't the one " antaa henkilö joka osaa laskea ainakin kolmeen. Sen jälkeen Bob Burnsin komppaus käynnistää niveltävän jammailun josta tuoksuu rento kosteikkojen sävyttämä tarina. Tarina joka tuoksuu sille itselleen. Etelän miehet sen tietävät. Fiilistä löytyy. Se on itsestä kiinni jotta tunnelmaan pääsee.

2." Tuesday's gone " Alussa voisi jopa odottaa että Kirkaa pukkaa. Hämmennys on turhaa, sillä kun kitara riffillä jatketaan tiedetään että nyt leipaistaan sellaisella tunnelmapalalla että se lämmittää tämänkin pohjolan örvelön sielun sopukoita. Biisissä hienon hieno rujo herkkyys, mahtipontisuutta joka on nöyrän miehen sydämestä ammennettua harvojen herkkua. Kauneutta jonka hihhulikin kokee ilman pätemisen tarvetta. Jää elämään mieleen kuin sädehoidon kestävä kasvi.

3."Gimme three steps " Perus tahko jonka anti on taattua laatua mutta kuuntelijan fiilis määrää jalan läpyttämisen intensiivisyyden. Humalainen jammaa ja kuskina oleva pistää mankkaa piirun pienemmälle. Kertsi laukkaa kuin keinosiemmennyksestä karannut ori. Kyllä, nimenomaan ori.

4." Simple man " Klassikko joka yhdistää meidät yksinkertaisiksi leimatut, yksinkertaisista asioista pitävät, yksinkertaisisesti elävät miehet pilluilemaan herroille, hidalkoille, hihhuleille ja metroille. Biisinä perustaansa luottava jankkaus, joka elää yksinkertaisuuden fiiliksellään. Jos tahdot punaniskan tanssiin niin odota tätä. Kyllä lähtee!

5." Things goin' on " Persoonallinen punaniska kibale joka ei jätä kylmäksi! Haisee ja tuoksuu lierihatulle, flanelipaidalle, parralle, henkseleille, viskille, pelloille, pick- upeille, simppelille elämänmyönteisyydelle. Hyvä fiilis tarttuu kuulijaan kuin puuvillanpoimija vesileiliin.

6." Mississippi kid " Jos äskeinen tuoksui ja haisi niin tämä lemuaa ihanasti. Nyt eletään niin syvällä delta- bluesin hurmeisessa maailmassa että voin jopa kuulla Mississippi- joen liplatuksen ja puuvillapeltojen arkisen aherruksen. Mississippin varrella kasvaneilla karaoke- iltamien vakio vetoja.

7." Poison whiskey " Humala hakuinen riehunta joka toimii känniläisen tuurilla ja taidolla. Jenkuttava rytmiikka toimisi vaikka pornon taustalla mainiosti. Genreen kuuluva biisi joka jammaa ja sammuu kuulijan promillien mukana.

8." Free bird " Biisi jonka suuruutta on meikäläinen liian pieni arvostelemaan. Jos "Stairway to heavenia" ei Led Zeppelin olisi mennyt tekemään niin tämä vapaana lentävä lintu nousisi vielä korkeammalle. Soolo nostettu monesti jalustalle eikä syyttä. Intensiivisyys vangitsee maagisesti. Kokonaisuus kestää vuodet ja kuuntelukerrat. Klassikko.


LYNYRD SKYNYRDin ' Pronounced Leh-Nerd Skin-Nerd ' on monille se albumi joka lähtisi mukaan autiolle saarelle. Ymmärän valinnan vaikka levy ei itselleni top- 50 albumi olekkaan. Fiiliksellä työstettyä ikivihreyttä jota kelpaa punaniskan ylpeydellä esitellä autiosaarelle kiirehtiessään. 'Free bird ' ikihittinä takaa teoksen kuolemattomuuden. Itselläni olen huomannut levyn toimivan helteisen päivän päättävänä oluen imurointi musiikkina.
Kirjastosta lainasin Lynnareiden 2009 työstämän 'God & guns'- albumin eikä tekemisestä voi valittaa vaikka matkalla äijät ovat vaihtuneet ja vuoden vierineet. Ostoon menee. Lynnareita kuunnellessaan voi hetken uskoa että 'south will rise again'.

Karl S. Puukoski

Chingon - Mexican Spaghetti Western (2004)

Tänään jossittelen hieman Quentin Tarantinosta ja Robert Rodriquezista. Herroista, joiden tuotoksia olen syynännyt viimeaikoina isolla hanskalla.

Entäpä Jos kaverukset kyllästyneinä väsähtäisivät hollywoodilaiseen glitteriin?
Entäpä jos äijiä sylettäisi käpsehtiä punaisilla matoilla kirkuvien fanien ja salamavalojen kilpaillessa heidän huomiostaan?
Entäpä jos juutaat huomaisivat ammentaneensa jo idealaarinsa tyhjiksi niin ettei sydäntä lähellä olevat aiheet enää anna uutta näkökulmaa ja inspiratiota duunin tekemiseen?
Entäpä jos jullit huomaavat ettei hyvää tarinaa ja dialogia saa enää liippastua paperille vaikka kuinka nyhtäisi ja ähkäisi?
Mistä lääke jotta luovuuden hulluus taas revahtaisi täyteen väriloistoonsa?
Viikko örvelö-kännissä Cancunissa ?
Toinen krapulassa Toscanan auringon alla maisemia vähätellen?
Kolmas viikko Japania kierrellen, Tokion metrossa 18 tuntia töissä olleille kotimatkalaisille rähjäten ja päätään puistellen?
En usko että toimisi. Liian tavista.

Jos yltäkylläisyyteen kyllästymisen seurauksena luovuudensarvi äityisi näillä Hollywoodin mestareilla ummelle, uskon että paras hoitokeino kuitenkin olisi maisemanvaihto mukavuusalueen ulkopuolelle. Loma paikassa, mikä on vastakohta pitkille hiekkarannoille, ruskettuneille silikoneille, jatkuvalle auringolle ja valoisalle yes-meiningille. Pieni irtiotto arjesta. Täsmätrippi tuntemattomassa. Mitä siis vaatia lomapaikalta jotta näidenkin herrojen luovuus- suoni saisi uutta ärsykettä?

Miesten täytyisi löytää paikkaan, missä on pimeätä ja masennus yleisempää kuin intiimihygienian hoito.
Paikkaan missä supi jölköttää eksoottisesti, räksä on paskalintu ja majava vesistöihin kuseksija.
Paikkaan missä viinakset eivät kerkeä tarjoiltavaksi lasin kautta ja missä smalltalk ja feng-sui tulkitaan homosteluksi ja siten rikolliseksi toiminnaksi.
Paikkaan missä tuulipuvun kahina ja vetoketjun narahdus ovat ainoa esileikki.
Paikkaan missä naiset ovat vankkoja eivätkä rakastellessaan elehdi joutavia.
Paikkaan missä aikamiespoikien/tyttöjen mandariinikiinalainen turvasana on ainoa kosketus kansainvälisyyteen.
Paikkaan missä kielisoittimet soivat ja siat kiljuvat...

Jos jostain moisen paikan löytäisi, voisi sitä markkinoida näiden taitureiden mr. Tarantinon ja Rodriquezin lisäksi muillekin Hollywoodin tähdille, rokkareita ja kirjailijoita unohtamatta, inspiroivan lomailun Saint Tropezina. Näin tehtäisiin matkailulla mania! Harmi vain, ettei moista paikkaa taida ainakaan Suomesta löytyä... kai?

Mikä sitten erottaa näitä lahjakkaita tovereita toisistaan? Mr. Tarantino on verkkaisen sytytyslangan ja ainutkertaisen tarinan mestari elokuvissaan, kun taas Rodriquez hyökkää valkokankaalla kuin kunnossa, mutta pirusti myöhässä, oleva pendolino heinäkuun helteillä, räjähtävä tunnelma kyydissään.
Toinen erottava tekijä on musiikki. Robert Rodriquez on tehnyt komeata uraa elokuvillaan mutta musiikin tekeminenkin onnistuu. Quentinilta onnistuu suunsoitto.
"Tupla R:n" Chingon-yhtye olisi tuskin tullut minulle tutuksi ilman Tarantinon loistavaa Kill bill 2 elokuvaa, jolla Chingon erottuu edukseen Malagueña Salerosa-coverillaan. Bändin musiikki on yhdistelmä meksikolaista perinnettä ja teksasilaista rock-henkeä.
Kuulostaako em. kombinaatio äkkinäisestä väkinäiseltä kuin Teksasilaisen rajavartijan vääntö kultaketjuisen huumekuriirin veneluun kimpussa?

Mmm... ei minustakaan.

Luoko Chingonin musiikki stereotyypisia mielikuvia rektumista kurkistelevista pussukoista? Rajajoesta ja valonheittimistä? Aseista, koirista, verkkoaidasta, peililaseista, pampuista, säälimättömyydestä, verestä, siitä värjäytyneistä valkoisista "wifebeatereista", käsiraudoista, pidätyksistä, toivosta ja sen menettämisestä, pick-upeista, elämästä ja kuolemasta, ylpeydestä, uudesta alusta, neitsyt Mariasta, hiestä, liasta, pelosta, kyyneleen jättämästä norosta pölyisellä poskella, viiksistä, stetsoneista, sombreroista, tequilasta, olkapäät paljaina tanssahtelevista ruskeasilmäisistä kaunottarista, värikkäistä hameista, huonoista hampaista, väkivallasta, rumasti ahavoituneista miehistä, lapiosta, ruumiista, hiekasta, kaktuksista, kuumista öistä ja vielä kuumemmista päivistä?

Nyt ainakin luo.

Mutta Chingonin "Mexican spaghetti westernin" kuunteluun kannattaa lähteä neitseellisin mielin. Musiikillisesta elämyksestä vastaavat kitaraa soittavan Robert Rodriquezin lisäksi:

• Alex Ruiz - laulu
• Mark del Castillo - kitara ja laulu
• Rick del Castillo - samat elkeet kuin edellisellä
• Albert Besteiro - basso
• Carmelo Torres - perkussiot
• Mike Zeoli - rummut

Jos mr. Rodriquez ei kerkeä keikalle, esiintyy pumppu nimellä Del Castillo.
Nyt suolat ja sitruunat kitusiin ja tequilaa päälle! Jiii-haa CHINGOOOON!


1.'Se me paro' (Se on miun poro) Koska en osaa pätkääkään Cancunin kieltä, enkä jaksa opetella, tulkitsen biisien nimet ja sanoman väkivaltaisen mielivaltaisesti.
Aloitusraidalla ollaan jo senjoritan selkään kamuamassa. Kiimaista hohoilua ja iskelmähenkistä laulantaa. Soittopuolessa on rokkikukkomaista pörhistelyä jossa Rodriquez on 'liiderinä'. Välillä esitellään bändi ja huudatetaan eturivin neitoja. Hienoa fiilistä kokonaisuudessaan vaikka ei elämää suurempi soljuttelu olekaan.

2.'Malaguena salerosa' (Makasin Salen kassalla Roosan) Biisi on käsittääkseni meksikolaisille sama kuin suomalaisille on 'Ihanaa leijonat ihanaa' tai 'Sininen ja valkoinen'. Kansallisen identiteetin ja tunteiden tulkki, joka lyö väreille ja lippua pussaamaan. Riffi on henkeäsalvaan hyvä, joka Iron Maidenin näpeissä kuulostaisi aivan Iron Maidenilta. Alex Ruizin äänestä ja tulkinnasta huokuu ylpeys ja herkkyys sävähdyttävästi. Sisällä ei tarvitse elää pientä meksikaania, että tykkää tästä. Loistavuutta jonka kuulee ja tuntee vaikkei ymmärrä.

3.'Fideo del Oeste' (Videolla on teidän Esteri) Teos alkaa kumarruksella menneille western suuruuksille. Sitten vallan ottaa kitaravoittoinen fiilistely, jossa juuret ja nykyaika kohtaavat välillä mystisissä syvyyksissä, nousten välillä helppouden siivillä tanakkaan riffittelyyn. Kokonaisuus koostuu loistavista osista, hieman nykivästi, kaivaten lopullista lentoonlähtöä joka olisi liimannut kokonaisuuden melleväksi taco-burgeriksi.

4.'Severina' (Se on verinen) Robert Rodriquezin siskon, Patricia Vonnen, kirjoittama ja tulkitsema herkkä kibale on täynnä tunnetta. Herkuimmillaan ollaan 2.12 jälkeen, jolloin sisarukset löytävät toisensa ja antavat vanhemmilleen lisää ylpeyden aihetta.

5.'Alacran y pistolero' (Alakylän pistoolisankari) Tito Larrivan työstämä ja tulkitsema tunnelmapala, jonka parasta antia on Castillon veljeksien nailonien näppäily. Biisi toimii vaikka on hieman hannumainen.

6.'El rey de los chingones' (Esteri ryöhnäsi suoniessaan) Taidokasta työstämistä, jolla Chingon pistäisi Suomessa esiintyeessään ainakin varttuneimmat pirskahtelemaan tenoihinsa. Raikasta, elävää ja hengittävää soljuntaa, jossa on seassa laadukasta pop-kudosta, joka tuo mukaan tuttua ja turvallista mielikuvaa.

7.'Bajo sexto' (Paljon seksiä vaati Joni) Biisi jossa luuseri-Johnny tequila-päissään örveltää huonon elämän kiemuroissa. Elävää musisointia jonka erikoisuus löytyy lontoon-kielisestä tarinoinnista. Toimii, mutta tequila-snapsi toimii paremmin. Ei aiheta yökki-refleksiäkään joten tequila onnistuu siinäkin paremmin.

8.'Cielito lindo' (Voi voi voi miten on kieli kun linnulla) 1800-luvulla syntynyt meksikolainen klassikko joka Chingonin käsittelyssä on saanut sähköt. Meksikolaista kansanperinnettä, jossa on yhtymäkohtia suomalaisiin juomari-lauluihin. Liian kansallinen ja stereotyyppinen meikäläiselle ollakseen raikas tai edes hauska versio.

9.'Siente mi amor' (Sienen miulle annoit) Itsensä Salma"hottis" Hayekin tulkitsema laulu, joka kestää ja kuunteluttaa. Pettämätöntä tunnelmaa, hienostunutta soittamisen riemua ja äänessä Salma"vapari" Hayek! Herttinen sentään! Jos rakkauden hetki kaipaa taustatukea, niin tämä biisi sen tarjoaa. Mankasta play, huulet yhteen ja näppi tekemään tunnusteluja rintamalle ja aluskasvillisuuteen ennen tatti-karnevaalien alkamista. Chingon huolehtii lopusta.

10.'Cuka rocka' (Kuka ratsaa?) Jos omistatte nailonkielisen akustisen kitaran niin tässä Castillon vellokset tarjoilevat mukavan näppiharjoituksen jo hieman soitossaan edenneille. Soittoiloittelu joka pistää mielen ja leipäläven virneeseen. Tällä vedolla jää pienimmät jalkoihin. Huikea rock- pala meksikolaisella korostuksella. Vauhdikas lopetus bändiltä ja tältä vauhdikkaiden leikkausten mestarilta, Robert Rodriquezilta!

CHINGONin 'Mexican spaghetti western' ei ole millään muotoa ennalta arvattavuuteensa kangistuva sisäsiittoinen pitkäsoitto vaan raikas, värikäs ja sielukas kokonaisuus jota on lysti kuunnella. Parasta antia ovat Castillon veljesten muikea soittokunto ja koko bändin luoma ainutlaatuinen tunnelma. Rodriquezin tyylikäs liippailu kuorruttaa tacon. Uskon ja toivon että saamme vielä kuulla Chingonia niin Tarantinon pätkillä kuin muissakin elokuvissa missä hengen riistäminen, mantelitumakkeen moukarointi ja verbaalinen hutunkeitto halutaan tuoda esille kuohahtelevan latino- sävelten kera. Kesässä keikaroivien järki ostos.

8,51/10

Karl S. Puukoski


Ps.Näin toukokuussa voisi olla inspiroiva kokemus käydä itä-suomen salomailla melomassa kun joissa on vielä paljon vettä. Voisi leirinuotiolla opetella banjon soittoa...