White Wizzard - Over the top (2010)

Olin jo tarjoilemassa teille naisia niukasti verhoiltuna, suutaan aukomassa tavalla joka pistää villiksi jäykimmänkin jepen, mutta koska elämme yksilökeskeisessä maailmassa, hoitakoon jokainen omat kiihottumisensa. Vaihtoehtoisesti tarjoilenkin jotain aivan muuta. NWOBHM kirjainyhdistelmä kuulostaa ensikuulemalta 70- 80- lukujen taitekohdan Neuvostoliittolaiselta kuorma- autoilijoiden ammattiliitolta ennenkuin taiteenlajilta. Suurimmat elämykset tyylisuunnalta jyräytettiinkin jo aikapäiviä sitten, eikä uusia kykyjä ole noussut aivan suurimpia nimiä viime vuosina haastamaan. Mutta nyt voin intoa pirskahdellen nostaa yhden ehdokkaan joka voi olla genren seuraava suuri johtotähti joka päivittää New wave of british heavy metalin syvimmän olemuksen tämän päivän metallipäisille teineille ja suo punatulkun maitoa kyynisemmänkin rokkarin musiikin janoon.

WHITE WIZZARD perustettiin 2007 Los Angelesissa, joka on tähän asti tunnettu lähinnä "hörpylärokistaan". Taivalta lähdettiin tekemään "White Wizzard"- ep:n (2007), ja uudelleen julkaisuna (Eri kansilla ja yhden biisin nimenmuutoksella) nimellä "High speed GTO"- ep:n (2009) antamien alkuvauhtien myötä. Ensin julkaistun Ep:n kansitaiteesta vastasi legendaarinen Derek Riggs. Henkilökohtainen mielenkiintoni orkkaa kohtaa heräsikin törmätessäni GTO:n palkittuun nimikkobiisin videoon "juu tuubissa" . Bändin tyylitietoisuus ja uljas hulluus vetosivat vastustamattomasti ainakin meikäläisen alkukantaiseen, hellyttävän helposti tyydytyksen saavaan mielihyväkeskukseen. Sittemmin bändissä suoritettiin perusteellinen verenvaihto, jonka seurauksena ensimmäistä täyspitkää työnäytettä työstämään jäi alkuperäisestä WW kokoonpanosta jäljelle vain basisti Jon Leon. Muut musikantit lähtivät läppäsemään perustaakseen Holy Grail- pumppusen.

J. Leonin kelkkaan hyppäsivät komea ääninen Wyatt " screamin" demon" Andersson, kitaristit Chad Bryan ja Erik Kluiber ja rumpali Giovanni Durst. Nyt esiteltävä WHITE WIZZARDin " Over the top"- lp ( julkaistiin tämän vuoden helmikuun 8.) haluaa tuoda NWOBHM:n tähän päivään, perinteitä kunnioittaen. Levyn on tuottanut Ralph Patlan, joka on ryölännyt myös mm. Megadethin, MSGn ja UFOn kanssa.

Nyt kuulolle mikä on meno ja mikä on meininki!

1."Over the top" Levy käynnistyy riffillä jossa on tuhtia botnea johon nojautua. Kertosäkeen koukku meinaa ensikuulemalta särähtää korvakarvoissa, mutta osoittautuukin tyylikkääksi sillaksi kertosäkeen jylhään saaristoon. Esikuvat tuodaan rehellisesti kuuluviin. Mitäpä noita salailemaan. Topakka startti levylle.

2."40 deuces" Painetta lisätään entisestään tähän laukkaan. Virtaviivaista menoa jossa jutkutus ei anna hetken rauhaa, vaan "voita tulee nokkaan" koko keston ajan. Ehjä ryöpytys joka oli tehty tyylilleen uskollisesti ilman omaperäisyyden riskiä.

3."High roller" Aina toimivalla tilu- tilu riffillä lähdetään kulmikkaasti mutta rullaavaasti pyörivään säkeistöön. Kertsi häivytetään jonnekkin rytmiikan ja tilutuksen sekaan. Yhtäpuuta, joka olisi ehkä kaivannut irtiottoa yleisetä fiiliksestä. Biisin kesto pelastaa sen jankkaamis syytöksiltä.

4."Live free or die" Tässä mennään Anthraxin ja Iron Maidenin kanssa käsikynkkää kohti suurta huomista. Biisien pääasiallista väkertäjää Jon Leonia ei ole siunattu ehkä sillä suurimmalla omaperäisyyden lahjalla mutta basistina ja yleisesti biisien tekijänä alkaa ukko nostaa osakkeitaan. Tällä vedolla festarikansa pistetään ensi kesänä onnesta mykkyrälle.

5."Iron goddess of vengeance" Jos biisille on lätkäisty noin veret seisauttava nimi on varauduttava kaikkeen. Biisi elää tunnelmasta toiseen punaisenlangan hienosti keskikaistalla pitäen. Välillä mennään siellä missä Manowarin kotikenttä on ja välillä egyptologitkin voivat höristää höröjään .Taidokasta ja tyylikästä ylevyyttä.

6."Out of control" Tykki nytkytys jossa on voimaa ja teräviä koukkuja kuuntelijaa viemässä. Toteutuksessa on hienossa paketissa kuunneltavuus ja soittamisen riemu tavalla jossa ei aitaa ole sorruttu alittamaan matalimmalta kohdalta. Nussakkaa rypistystä vaikka nousuhumalaisten juhlia sulostuttamaan!

7."Strike of the viper" Trash- vaikutteinen metalli sorvaus joka vihmoo eetteristä tanakkaa kyyn iskukyvyn ylistystä pitkin korvia. Feminiinisempien kuulioiden kannikoissa voi tuntua kuumottavaa tykytystä. Toimii kuin kyynnahkahousut junan vessassa.

8."Death race" Vauhdilla vietyä ajelua jossa viikatemiehenkin on syytä kiinnittää turvavyö. Jäin kaipaamaan voimallisempaa kertsiä, mutta instruosion euforia korvasi sen puutteen. Progresiivisesti kuorrutettu heavyajelu.

9."White wizzard" Bändin "henkkari"- biisi antaa raskaampaa mielikuvaa jossa lähennellään jo Black Sabbathinkin taajuuksia. Ei nouse aivan levyn johtotähtiin vaan tyytyy jäämään " vain" standardi vedoksi. Temmon ja tunnelman vaihdokset nostavat kibaleen kuiville tasapaksuuden suosta.


White Wizzard "Over the top" tuo tuttua ja turvallista rokin rytkettä musiikissaan 80- luvun suuruuksilta opittuihin elementteihin tukeutuen. Biiseistä haistaa esikuvat, mutta se ei häiritse kun tekemisestä välittyy näinkin harvinaislaatuinen raikkaus ja korkea tekemisen taso.
Aivan klassikko- veisua ei vielä tältä pitkäsoitolta näillä kuunteluilla noussut esiin, mutta toisaalta monta biisiä alkoi jo nousta kohti sitä kuuluisaa "sianliha"- osastoa. Myöskään heikkoja hetkiä ei levylle ole syntyä myljähtänyt.
Taitojensa ja asenteensa puolesta bändi voi haastaa kenet vain. Jon Leon on yksi parhaista (uusista) basisteista pitkään aikaan joita olen kuullut, eikä säveltäminenkään tunnu Mr. Leonille tuottavan tuskaa. Jos J.L saa rinnalleen vielä toisen yhtä terävän biisin väkertäjän, tuo se mahdollisesti vielä hieman lisää nyansseja ja omaperäisyyttä tekemiseen. Tämän jälkeen voidaan bändiltä odottaa mitä vain ja bändi voi odottaa bändäreiltä mitä vain.
Juutaan vahva ja ehjä debyytti lp "Over the top" on ja se saattaa vielä nousta arvoon arvaamattomaan. Tästä bändistä kuullaan vielä... kunhan eivät tee Dirty Trickseja...

"...Yli huipun pakenee 40 perkelettä perässään tuo ylhäinen sininärhi,
 vaihtoehtoinaan vapaus tai kuolema. 
Mutta tahtoo raudan jumalatar kostaa pahalle suojattinsa kärsimykset
 ja vapauttaa tuon urhoollisen pahan hallinnasta.
 Kuin kyy iskullaan, tuhoaa hän nuo ahdistelevat pirut. 
Päättää hän sininärhen kilpailun kuoleman kanssa,
 tehden hänestä valkeuden taikurin..."

Les Prophecies de Rockstaramus M. N, s. 1104, kappale 12 säe 113

8,66/ 10

Karl S.Puukoski

King Kobra - Thrill Of A Lifetime (1986)

Tämän musapuolen lisäksi meikäläinen on aika hakki tuon kuvalaatikonkin kanssa. Tulee katsottua jos jonkinmoista leffaa. Välillä tapan aikaa jotain soosia katsellen, ihan vain yleissivistyksen puolesta, että tietää mistä muut puhuvat. Joskus metsästän kauniita naisia, niin kuin vaikka Halle Berryä tai Sandra Bullockia. Sen, minkä minä olen leffan laadun arvionnista oppinut jo etukannen perusteella on tämä: Jos siinä lukee, että tämä leffa on esim. "Hei, me mesopotamialaiset lennetään 7" ohjaajan tekemä, niin sehän on selvä, että suora pääsy Anttilan ale-laariinkin on jo kova saavutus sille elokuvalle. Eli kun leffaa mainostetaan jonkun mukana olleen aiemmilla saavutuksilla, niin tietää ettei sillä rainalla ole omia ansioita ollenkaan.

Tästä pääsemmekin King Kobra-bändin miehitykseen. Tai lienevätkö miehiä, katsokaa nyt alla olevaa kuvaa...
Siis, King Kobran ankkurina toimi rumpali Carmine Appice (mursu vasemmalla viiksineen). Herra Mursu vaikutti mm. Ozzy Osbournen bändissä ennen Kobraa. Bassossa Johnny Rod, joka tuli sittemmin tunnetuksi W.A.S.P:in riveissä (Josta erosi 1987 ja ryhtyipä sitten ensihoitajaksi.) Kitarassa Mick Sweda, joka karkasi 1987 Bullet Boysiin. Toinen kitaristi, David Michael-Phillips, soitteli ennen kärmeksen rivejä mm. Keel-yhtyeessä. Laulajan virkaa hoiti Mark Free, joka ressukkana ei ole saanut nimeään sen enempää esille muutakaan kautta, vaikka onkin sittemmin laulellut parissa muussakin virityksessä. Ja kun hänessä ei ollut tarpeeksi munaa näihin hommiin, niin päätyi poistattamaan loputkin lääkärisedän avulla ja vuodesta -93 häntä on kutsuttu nimellä Marcie Free. Eli koko remppa on "TV:stä tuttu", mutta ikävä kyllä eri kanavilta... Näitä kavereita mainostaessa pitää ottaa huomioon menneiden saavutusten lisäksi myös tulevat.

Lähestytäänpä kärmesbändin levyä kasarileffojen kautta. Ajattelin virittää arvon lukijoita biisien tunnelmaan elokuvan soundtrack-levyä ajatellen. Virittäkääpä aivot nyt kultaiseen kasariin...

1. "Second Time Around" Levy alkaa heti jatko-osalla - tämä on kuin Poliisiopisto 2-leffan soundtrackilta. Yleisöön vetoavalla sympaattisella antisankarilla alkaa lopulta mennä hommat kutakuinkin putkeen ja hän saa tyttönsä. Hevistä ei hajuakaan vaikka nahkahousuissa pyörisi mitä. Poppirenkutus.

2. "Dream On" Hieman herkempiin hetkiin tehty biisi, joka kävisi mainiosti elokuvan "Ferris Buellerin vapaapäivä" kohtauksiin, joissa Ferris on tyttöystävänsä kanssa hempeänä. Tuplamelodiakitarat ovat suorastaan legendaariset. Ei sillä, että olisivat kovinkaan komiat vaan siksi, että tuommoisia oli joka toisella bändillä tuohon aikaan. Ferris oli pohjimmiltaan kiltti poika, ei hevijätkä.

3. "Feel The Heat" Ensi metrit luovat mielikuvan Hill Street Bluesin tunnarin variaatiosta. Kuitenkin laulun tullessa mukaan laittaisin tämän mieluummin Konnankoukkuja kahdelle-sarjaan taustamusaksi. Siinä kohtauksessa Bruce Willis istuisi yksinään jalat pöydällä toimistossaan ja miettisi, että entäs jos olisi tullut pussattua sitä Cybiliä. Komediallisen etsiväsarjan musaa on tämä. Syntikat ovat se juttu tässä viisussa. Ei heviä vieläkään.

4. "Thrill Of A Lifetime" Kuvitelkaa Bruce Springsteenin keikka, jossa Queenin äijät laulavat hieman taustoja ja monitoreista näytetään Sylvester Stallonen kädenvääntöelokuvaa Over The Top. Nostatusta, nostatusta. Sitten lopuksi ollaan oikein amerikkalaista ja kaikki on mahtavaa. Jee jee. Vaan ei heviä.

5. "Only The Strong Will Survive" Kaipuumusaa. Elokuvassa Can't Buy Me Love nyyhkitään juuri siihen malliin, että tämmöistä ruikkupitoista musaa tarvitaan. Puhtaita kitarasoundeja, eikä pahemmin säröjä, paitsi toki pitkänuottisissa sooloissa. Ei kyllä heviä silti.

6. "Iron Eagle (Never Say Die)" Biisi jossa lauletaan heti alkuun "I can do anyhting..." ja kipaleen nimi tarkoittaa rautakotkaa... Kyllä aivan oikein - se voi olla vain Top Gun. Taistellaan taivaalla ja ollaan matkalla mitättömyydestä kohti keskinkertaisuutta. Nostatusta ja hehkutusta. Voi luoja noita syntikoita. Niitähän ei kyllä hevissä käytetä, eihän? (Huomasin juuri, että tämä on oikeasti ollut Iron Eagle-leffassa soundtrackina. Hävittäjäleffa arvatenkin.)

7. "Home Street Home" Karmea yritys tehdä jonkinsortin räppia. Ghostbusters-leffassa voisi saada tämän istutettua johonkin kohtaan. Tosin siinä leffassa oli parempi raita itsessään. Mutta annetaan ymmärrystä kärmeksen pojille, sillä noihin aikoihin kaikki kokeilivat sotkea räppia tekeleisiinsä. Suurinpiirtein yhtä moni epäonnistui. Reisille meni nytkin. Eikä räppi ole heviä.

8. "Overnight Sensation" Sly tulee taas! Cobra-leffassa Syltty oli koviksista pahin ja pahiksista kovin. Pahat kundit ketoon, pelastetaan tyttö ja jätkä on sensaatio. Voisi olla myös Top Gun 2:ssa, jos semmoinen olisi. Lähes heviä.

9. "Raise Your Hands To Rock" Nörttien kosto elokuvassa kummajaiset haluavat antaa sporttisille ja rikkaille vähän takaisin. Tämmöisellä siivitetään rillipäät voittoon. Varastetaan sen kauniin, mutta niin ilkeän, hutsun alkkarit ja kaadetaan vaikka maalia sen kovimman amerikkalaisfutaajan niskaan. Sen, joka on komea, ja jolla on ne hieman tyhmät mutta sitäkin isommat kaverit. Ei kovin omaperäistä ja varsin ennalta-arvattavaa. Hevi osaisi yllättää.

10. "Party Animal" Tiimi-musaa. Navy Seals-leffassa (on kyllä jo 90-luvulta) pelastetaan erikoiskoulutettujen joukkojen avulla jenkit vihollisen maaperältä kotiin. Mutta tämä musa olisi vasta siellä lopputekstien kohdalla, kun kaikki on taas hyvin ja juhlitaan aikaansaannoksia. Jenkit pelastivat taas maailman. Tällä kertaa ei kuitenkaan presidenttinsä avulla. Hevi ei pelasta, se tuhoaa!

11. "This Raging Fire" The Delta Force - klassikko, jossa näyttelee maailman kovin jätkä eli Chuck Norris. Ihan samanlainen meininki kuin edellisessäkin, hieman kömpelömpi vain. Sekin johtuu vain siitä, että tämä sijoittuu vanhempaan aikaan. Kasaria ihan puhtaasti, karuine syntikoineen ja saksofonikin sinne on ängetty. Ei, ei - semmoista ei hevibändit puuhastele.


No niin, lähtökohtahan on se, että jos bändin nimi on King Kobra, niin sillä on pakko soittaa heviä. Mikään muu musiikin laji ei kertakaikkiaan käy. Vaan mitä tekevät kärmeksen pojat? Eivät soita heviä!!! Sen sijaan soittavat sitä samaa poppihenkistä söösiä, mitä kaikki muutkin soittivat tuohon aikaan. Mikä lienee sopan sotkenut? Liian monessa bändissä ollut rumpali? Munattomaksi muuttuva laulaja vai kahdeksankymmentäluvun huumaava kiilto? Oli miten oli, annamme aikakaudelleen sopivalle ja soundtrackiksi istuvalle levylle 5/10 pistettä. Ei hullummin kuitenkaan, vaikka on boltsit hukassa niin pointseja jäi ;) T: Mr. Tuca Ton