RAINBOW - Bent out of shape (1983)

Kuulin Rainbown 'Bent out shapea' ensimmäisen kerran kotibileissä vuonna 1985. Bileet olivat itkunsekaiset ja oksennuksen täyteiset mutta musiikki toimi. Näin jälkikäteen on surkuhupaisaa muistella miten teini-ikäiset viiden kaljan viemänä pelastivat maailmaa, itkivät ihastustensa perään, oksentelivat, harrastivat syljen vaihtoa ja pyyhkivät itseään talon isännän tyynyliinaan. Rainbown tahdittaessa elämää ja hedonismia opettelevien maailmanlopun meiningillä juhlivien viikonloppuista karnevaalia.
Albumi kuulosti (ja kuulostaa edelleenkin) raikkaalta vaikka Richie Blackmorea moni ikäiseni piti kalkkiksena ja hieman tunkkaisena Deep Purplen kitarasankarina, jolla ei olisi mitään annettavaa yliampuvalle 80-luvun nuorisolle.
Vaikka vanhemmat fanit ja osa ajan musiikki arvostelijoista kritisoi Blackmorea levyn popahtavammasta linjasta, toimi se ainakin minulle myyntipuheena myös äijän uudelleen 'Bent out of shape'- kiertueen jälkeen kokoaman Deep Purplen 'Perfect strangers'-albumin hommaamiseen. Senkin levyn tahdissa on joku oksentanut. Myös syljen vaihdosta on epäilyjä.

Rainbow on yhtä kuin Richie Blackmore. Vaikka bändissä on vaikuttanut valovoimaisia tähtiä muitakin aina Ronnie James Diosta Cozy Powelliin, ei kenenkään ura Rainbowssa Richieta lukuunottamatta ole kestänyt 5 vuotta kauempaa. Väitetään, että herra Blackmore on pistänyt epäsuosioonsa joutuneen artistin tutkimaan ovenkahvoja jos kyseisen taiteilijan mielenkiinto on liiaksi kirvonnut ulkomusikillisiin asioihin. Toki Tony Carey Wikin mukaan saatiin ihan kiusaamalla pihalle.
'Bent out of shapelle' herra Blackmoren hengentuotoksia lihaksi runttasivat:

• Joe Lynn Turner –Jumalainen laulu
• Ritchie Blackmore – kitara ja henki
• David Rosenthal – kosketinsoittimet
• Roger Glover – syvän purppura basso
• Chuck Burgi – rummut

'Straight between the eyes' levyn jälkeisen kiertueen jälkeen herra Blackmorea vitutti niin että kuuppaan juili. Kaupallinen menestys oli jäänyt tavoitetasoa alemmaksi, joten levylle lähdettiin hakemaan kaupallisempaa matskua. Varsinkin "jenkeis" se suuri ykköstykki antoi vuotella itseään.
 Mitä vikaa muuten taiteen kaupallisuudessa on jos se on korvan, silmän, tai suun myötäinen?
 Miten helvetissä hittihakuisuus automaattisesti syövyttää taidearvon?
 Eihän kaikki kellaribändit, pöytälaatikko runoilijat ja nobody katuartistit voi olla jo lähtökohtaisesti myymättömyydellään suuria taitelijoita?
Jumankekka! Jos taide vaatii suurten massojen nuoleskelua ja hyväksi havaittujen kaavojen kierrätystä (omalla tyylillä) niin antaa mennä jos kerta hyvältä kuulostaa, maistuu, näyttää ja rokkikarjalle kelpaa!
Näin herra Richie Blacmorekin saattoi ajatella kun 'Bent out of shapea' loi. Vaikka herra ei itse mikään luomakunnaan suurin silmäkarkki myynnin kannalta olekkaan, voi hänelle pistää voita nokkaan mainioiden korvakarkkien loihtimisesta. Sen todistaa tämä hurjana musiikki vuotena 1983 ilmestynyt 7. Rainbown pitkäsoitto:

1.' Stranded ' Albumin käynnistää biisi joka on samassa mytyssä uhkaava, vaaran tunteella marinoitu ja vienosti intohimoinen. Blackmoren kitaroissa on ylväyttä, Turner työntää majesteettisesti tulkiten ja kokonaisuus bändiltä prima al dente! Starttina heti hieman aliarvostettu mutta ei unohdettu kiivaamman rokin KLASSIKKO.

2.  'Can't let you go'  Kibale starttaa uruilla, jotka jylisevät kuin tuomiopäivän basuunat avioliitonsatamaan tietämättömyyttään tai älytettynä lipuvalle. Videolla herra Blackmore tyrmää blondin ja sen jälkeen vapauttaa sieniä syöneen ,Ozzy Osbournen ja Ville Valon habitukseltaan vahvasti mielen tuovan Joe Lynn Turnerin kaapista jalottelemaan. Oliko kaappi vertauskuva vai vihje? Joka tapauksessa Turner näyttää menevän blondin kyljestä sisään kuin itsehillinnän kaulapannasta vapautunut stalkkeri kuunaan. Video on karu mutta se tuo Suomalaiselle helpotuksen huokauksen. Ei sitä aina osattu 80- luvulla suuressa maailmassakaan videoita tehdä. Biisi on loistava kuultuna, paljon vähemmän nähtynä.

3. Fool for the night' Parisuhde problematiikkaa niille jotka tykkäävät sitä hard rock kappaleiden avulla setviä. Toinen tahtoo rymytä yöbaareissa villinä ja vähän irstaana ja näin viillellä elämänkumppaninsa omistuksenhalua. Parisuhteen toinen osapuoli taas haluaisi em. bilettäjän hapettaa hengiltä neljän seinän sisälle omistuksenhalulla rakkauden kuvastoon naamioiden. Näin minä sen kuulin. En ole guru West hamin kielessä. Älkää sanoko että biisissä puhuttiin toisenmaailmansodan panssarisankareista!

4.'Fire dance' Kelpo temmolla vouhkattu rokkipala romaanien kanssa nuotiolla jorailusta. Kalpenee noen ja savun mystisyydestä hulimatta edellisille virkkauksille. "Gypsy"- biisejä on tehty kiertolaiselämää ja mystiikkaa romantisoiden kukkuramitalla.
Eikö rantojenmiesten elämästä löydy samalla tapaa irrallisuutta yhteiskunnan kahleista ja velvollisuuksista jotta heistä romanttisia lauluja tehtäisiin?
Juomalaulut?
Alkoholin kohtuukäyttäjille suunnattuja sisällöttömiä jollotuksia!
 Eikö mystisyyttä ole puli-ukonkin elämässä yltäkyllin?
 Aina jostain löytyy ryyppy.
 Aina löytyy kongi tai putkan pahna minne painaa ryyppyputken pehmittämä pää?
 Aina löytyy syy miksi pullo löytää huulille.
Katkokävely.
 Deliriumit.
 Aina joku humalasta väsynyt lepää sen hetken yli jolloin lumihanki tuntuu lämpimältä.
Pultsarin elämä se jos mikä on mystistä tulessa tanssimista.

5.'Anybody there'  Instrumentaali, joka kertoo miksi Richie Blackmore on kitaransa kanssa elävä legenda. Sorminäppäryyttä riittävästi, mutta sitä tunnetta ja kerrontaa ilman sanoja enemmän kuin tusinalla nykypäivän vauhtisokeista kitarasankareista. Soundi tunnistettavan lämmin ja soiton antama lämpö huokuu vielä biisin päätyttyäkin. Herra Blackmore oli biisillä Grammy- ehdokkaana, eikä suotta. Mestarillista!


6. ' Desperate heart' Tällä biisillä otetaan parisuhde ongelmiin kepeä ja varsin tarttuva ote. Joe Lynn Turner on yksi maailmankaikkeuden aliarvostetuimmista laulajista. Mies kuuluu samalle penkkiriville Plantin, Coverdalen ja Gillanin kanssa. Miehen tulkinta ja palo repii meikäläiseltä ihohuokosia niin ettei tahdo M- koon paita päälle mahtua. Biisissä on tarttuvuutta ja hittiainesta mutta joku syvällisempi haava jäi tekemättä. Siitä huolimatta on kestänyt ja kestää edelleen kuuntelua.

7.' Street of dreams' Biisin video oli pannassa MTV:a sen hypnoosia sisältävän aineiston takia. Nigella Lawsonin ruokaohjelmissa on ainakin kaksi enemmän hypnotisoivaa ainesta kuin tuossa videossa! Yhteiskunta ei anna meidän huumaantua kuin aineista joissa on 80% veroa! Hyvä niin. Meistä huolehditaan.
Mitä tulee biisiin, se on helppoutta. Se on osaamista. Se on ajanhammasta ketävää raikasta aor- kokonaisuutta jota ei hippi jäljitä.

8.' Drinking with the devil ' Biisi itsessään on kosketinsoittaja Rosenthalin ja herra Blackmoren käsikynkkää. Ei kurja mutta ei pistä mieltä hihhuloimaan tai jalkaa läpyttämään. 1.30 video biisin kera on sopivan kova paketti, pitempi olisi jo pehmennyt.

9.' Snowman' Unohtakaa 14 vuotiaiden äänenmurroksen kynnyksellä hoippuvat koskettavat tulkinnat ja loistavan, sen ainoan oikean vokalistin aikainen"Yövisshy!" Tässä on OIKEAN joulun sanoman tuova instrumentaali. Taideteos joka lyö väreille aina ja ikuisesti. Ainut ja alkuperäinen. Herra Blackmore bändeineen tuo minulle sielun sopukoihin sellaisen sanattoman tunteiden tsunamin tällä biisillä, etten kaikesta sen kuljettamasta informaatiosta ole vieläkää selvillä. Siinä on arvokkuutta joka puhuttelee, siinä on herkkyyttä ja uhmaa. Siinä instrumenttaali biisien kuningas.
 Jos joku ei muistuta jostain vieläkin paremmasta biisistä.

10.'Make your move' Biisi lähtee nussakasti liikkeelle mutta kertosäkeen latteus rokottaa pisteitä. Biisin johtotähtenä sivakoivat Turnerin verevä revittely ja Blackmoren soolo. Myös muu bändi pistää tyylillä joten mikä mättää? Ei lähde lentoon. Kuin puolijäykällä yrittäisi rakkautta antaa. Niveltää. Ehkä biisin aihio ei ole kuin hukkapaloista hätäisesti kasattu raakile. Siltä se maistuu. Levyn heikoin lenkki.

Rainbown 'Bent out of shape' on minulle muistoja herättävä albumi. Se on myös "kaupallisuudestaan" huolimatta loistava kokonaisuus. Jos muutamat levyn teokset olisivat olleet pykälää parempia, olisin antanut levylle täydet tähdet, mutta niiden ansiosta nappaan pisteen pois ja perään tökkään miinuksen. Joka tapauksessa kuolematon kokonaisuus "halvasta kaupallisuus leimasta" huolimatta.

Jos Rainbowlta tehtäisiin kymmenen biisin' Best of ', olisi se mielestäni näin yhdeltä istumalta tälläinen:


1. Man on the silver mountain
2. The temple of the king
3. Gates of Babylon
4. Since you been gone
5. I surrender 
6. Stone cold 
7.Stranded
8.Cant't let you go
9. Anybody there
10. Snowman

Mutta mikä pisti herra Blackmoren jättämään kunnon säröllisen ja reippaan rokin? Nykyisestä sukkahousu/linnanneito/linnanmuuri -"iskelmästä" kun ei taida sylkisuussa vauhkota kuin larppaajat. Vastauksia saa kun katsoo Blackmore's Nightin videoita.
Luulempa että Richie soittaa larppaajille koska ihastuttava vaimo Candice Night on ilmoittanut Richielle että Richie tykkää soittaa larppaajille...

Ymmärrän.

Karl S. Puukoski

Ps. Unohdettua joulua kaikille!

Rhino Bucket - Get used to it (1992)

Kivikasvot oli parasta tv-viihdettä mitä 70-luvulla oli tarjota. Kivikasvoissa oli mm. ultrahauska Fredi, mutta suosikkini tuosta ratkiriemukkaasta remmistä oli ehdottomasti Georg Dolivo.
Pienen pojan silmissä kööri yritti kovasti olla hauska mutta komiikka vääntyi monesti pelottavaksi.
Mustavalkoinen kuvaruutu korosti huumorinkukkien värejä ja varsinkin pelon eri nyansseja.
Se selkeästi vetosi orastavaan kuolemanviettiini.
Mutta jos puhutaan Georg Dolivosta, pitäisi keskusteluun nostaa myös GEORG DOLIVO, eli Georg Dolivo, joka on sukua Georg Dolivolle. Kivikasvo Georg on siis kivikovan rokkari Georgin setä. Miksi meiltä on salattu että "jenkeis" vaikuttaa suomalaista syntyperää omaava "amerikanserkku", jolla on suomalainen emäntä ja joka osaa runtata hard rockia monia palstatilaa saanutta keskivertorokkaria uskottavammin.
Miksi "Rhino-Georgia" ei olla hehkutettu Suomessa vaikka mies on tehnyt ja tekee edelleenkin kunnioitettavaa globaalia työtä bändeineen?
Miksi Rhino-Georg ei ole esiintynyt missään Suomen kymmenistä kokkausohjelmista?
Milloin Rhino-Georg on tuomarina Voice of Finlandissa tai Tanssii tähtien kanssa- formaateissa? Tai edes väsynyttä 'Tartu mikkiin''- vaivaannuttavuutta tähdittämässä?
Eikö Rhino Bucketin levymyynti vielä riitä itsenäisyyspäivän kättelyihin?
Eikö Rhino-Georg pääsisi ruotimaan suomalaisuuttaan Arto Nybergin ohjelmaan?
Pelätäänkö suomen mediassa nostaa Rhino Bucketin 'Get used to it- albumi suurten 90-luvun suomalaisten rock-levyjen joukkoon Georgin hihassa uskaliaasti näkyvän suomenlipun takia?
Skini- ja natsikortti nousisi takuu varmasti kukkahattutätien pöydille. 
Eikö mistään löydy sankaria joka uskaltaa paljastaa että suomessa syntyneellä, mutta coolisti "jenkeis" elämäntyötään tekevä Rhino-Georg on OIKEASTI  Bon Scottin inkarnaatio?
Ymmäretäänkö meillä tosiseikkaa, että Rhino Bucketissa on soittanut/soittaa edelleen itse Simon Wright? Jos pääsee soittamaan rumpuja AC/DC:n, se on huikea meriitti. Ei se mitä fakiirimaisia temppuja palikoillasi teet.

Rhino Bucketin 'Get used to it', olivat rypyttämässä herrat, jotka lähes kaikki ovat vielä tähän päiväänkin saakka pysyneet herroina, eli:

• Georg Dolivo: Kitara ja laulu
• Greg Fields: Kitara
• Reeve Downes: Basso
• Liam Jason: Rummut 

Albumin alkupuoli menee monttu auki möllöttäessä ja jalkaa läpyttäessä. Georg Dolivon oraalinen suorite on tulkintaa ihailtavalla rouheudella, rujolla raspilla ja hämmästyttävällä Bon Scott- yhteen sopivuudella.
Jos Georg äänineen olisi ollut tyrkyllä helmikuun 1980 traagisen pitkäsylkiepisodin jälkeen salamaksi salaman paikalle, olisi ac ja dc voineet hyvinkin uskoa ihmisen uudesti syntymisen mahdollisuuteen.
Levyn starttaava 'Beat to death like a dog'  kertoo, että bändi näyttää hyvälle, soittaa tiukasti ja soundaa AC/DC:lle. Biisi toimii  loistavasti jos ei puutu itsestäänselvyyksiin. Älpyn alkupuolelta on nostettava myös toinen sinkkulohkaisu 'Hey there', joka on myös nussakka hard rock-muffinssi pienellä määrällä Kix- maustetta ja suurella AC/DC - kuorrutteella.

Täyspitkä etenee takuu varmaa rockkia tyylillä rypistäen, mutta hiukan oman persoonallisuuden puutteen puuduttamana ja paria kokoa liian suurissa lainavaatteissa keikaroiden. Loppupuolen 'Ride with yourself''  on maininnan arvoinen jo senkin takia, että biisi kuullaan elokuvan  'Wayne's world'- soundtrackilla. Rhino Bucket säesti paskaa filminpätkää mm. suurten Queenin ja Alice Cooperin kanssa. 
HERÄTYS! Moniko suokansan riveistä nousseista artisteista/bändeistä voi kehua päässeensä Hollywoodin rahaleffoihin? Äkkiseltään ei sylki tuo yhtään nimeä mieleen! 
Huhujen mukaan Quentin Tarantino olisi tiedustellut Laika and the Cosmonautsilta biisiä marginaaleihin jääneeseen leffaansa 'Pulp Fiction- Tarinoita väkivallasta'. Huhujen mukaan tarjolla ollut kuolemattomuus, punaiset matot, hiukan liian kylmä shamppanja, 24/7 huonepalvelut ja ökykalliin manikyyrin käyneet kynnet mittatilaustyönä tehtyjen byysien vetoketjuilla eivät kelvanneet bändille.
Ei kelvannut diili tähtiin.
JOS tuo huhu pitää paikkaansa on kai minun kysyttävä sitä, mitä koko Suomen kansa tahtoo kysyä.
Sitä ainoaa mahdollista kysymystä.
Vituttaako tänään?

Mutta mikään ei poista sitä tosi seikkaa että Rhino Bucketin saavutukset ovat jääneet sielua riipivän  totaaliseen pimentoon täällä pimeässä pohjolassa. On muistettava että bändin keulilla riipii rokkia sydänverellä SUOMALAISTA verta kropassaan raahaava artisti.
Herkkä uros, jonka sielun perukoita jäyhäävä suokansan Kalevalan humaltama umpimielisyys ei ehkä purskahtele taiteessa ylenpalttisesti, mutta jonka saavutukset pitäisi verovaroin jollain tapaa mielestäni kuitenkin hyvänmaun mukaisesti huomioida.

Ehdotuksia:
- Tontti jostain herra Georg Dolivolon silmää miellyttävältä paikalta. Pikku vinkkinä Kolin  maisemapaikat kuulemma kärsii asukaskadosta.
- Cheek voisi isänmaallisena miehenä luovuttaa toisen stadion- illan kunnon musiikille. Rhino Bucket elokuussa 2014 Olympiastadionilla kunniavieraana, mukana illassa Tarot, Zero Nine, Oz, Dirty Club, Nightwish, Iron Cross, Recless Love, Hanoi Rocks ym. ym... olisipa tyrmistyttävä kotimaisen musiikin spektaakkeli!
-Julkinen anteeksipyyntö musiikkitoimittajilta ja valtiovallalta, joka voisi valtioyhtiöiden pomojen bonukset kauniina eleenä siirtää Rhino Bucketin kiertueden tukemiseen.

Nuo ovat vain pikku päänavauksia ja uskon että kaikiilla on vieläkin suurempia ideoita Rhino Bucketin jalustalle nostamiseen.
Totta lienee myös se että bändin persoonattomuus, AC/DC viitta, ja selkeän tykkibiisin puute ovat olleet esteenä viimeiselle nousulle isojen joukkoon. Vähättelylle ei ole kuitenkaan sijaa. Bändin tuotanto on ollut laadukasta kaikkinensa ja kierretty on muutakin kuin oman pitäjän kuppiloita. Kunnioitusta herättää Rhino Bucketin vuoden 2014 euroopan kiertuekkin.
MUTTA MISSÄ ON SUOMEN KEIKKA? Onko meillä varaa jättää omimatta rokkari Georg Dolivoa ja Rhino Bucketia? 

3,5/5

Rokkaavaa itsenäisyyspäivää!

Unohdettujen rokkisankareiden ja sotiemme veteraanien muistoa kunnioittaen

  Karl S. Puukoski