David Coverdale - Into The Light (2000)

Jos käyt tällä sivustolla, etkä ole kuullut David Coverdalesta, niin silloin et varmaankaan osaa surffata netissä ja olet joutunut väärään paikkaan. Tai voihan olla, että sinulla kävi juuri armottoman hyvä tsägä ja elämäsi voi löytää tolkullisen suunnan. Herra Coverdale on mies Whitesnaken takaa ja vaikuttanut mm. Deep Purplen riveissä ja antanut äänensä loistaa jo monella vuosikymmenellä rockin etulinjassa.

Into The Light-albumin ilmestymisen aikaan Whitesnake oli huililla ja Davidilla oli minuus hukassa. Kultakurkku itse tuumiikin tehneensä levyn ikään kuin mustan kauden päättäjäisiksi. Koko 90-luku oli hevirokin alasajoa monesta yhteiskunnan syövästä johtuen (syyttävä sormi osoittaa mm. Seattleen...) Ketäpä ei moinen synkkyyteen syöksisi. Tämä Coverdalen soololevy antaa kuulijan itsensä päättää, että onko se tehty 70-, -80, -90 vai 2000-luvulla.

1. "Into The Light" on intro, joka muistuttaa Page/Coverdale-tuotoksia. Zep-vivahteita hiukan siis.

2. "River Song" Heti laulun lähdettyä käyntiin kuulija saa päälle pienen ketutuksen, jonka syynä maailman epäoikeudenmukaisuus: Missä jonossa meikäläinen seisoi, kun lauluääntä jaettiin? David oli oikeassa jonossa ja keulilla. Minua kusetti ja hyppäsin pusikkoon tarpeilleni, juuri kun vuoro olisi tullut. Sitten tipuin jonon hännille. Rento ja bluesahtava aloitus levylle. Antaa miellyttävän laskun herran pystyvään ja sävykkääseen soundiin.

3. "She give Me" on laulettu purkkiin "Veljeni, missä lienet"-leffan tyyliin. Hieman tuossa perinteisen bluesin vetämisessä tuo brittiaksentti rikkoo tunnelmaa, mutta biisin siirtyessä perinteisempään rokkiin, se aksentti istuu mainiosti. Kovin on tyyli pirstaleinen tällä viisulla. Pala sieltä, toinen täältä, mutta hyvällä liimalla kun laitellaan niin yllättävän ehjän siitä saa.

4. "Don't You Cry" on semmoinen romanttisen komedian taustaraita hempeälle hetkelle. Jos kaipailee sitä rokki-Davidia, niin tämä murtaa hevarin sydämen. Ei biisin hempeydellä vaan rockin puutteella. Omassa lajissaan vahva veto, mutta täytyy kyllä sanoa, että ei osu ihan täysillä tämän arvostelijan veren uppopumppuun.

5. "Love Is Blind" on akustinen balladi, jossa on jousetkin mukana. Näitä ei Davidin plakkarissa monia olekaan. Jälleen se vannoutuneen pitkätukkahevirokkarin pumppu itkee mustaa verta, kun kuulee mitä idolinsa 70-luvulta asti on mennyt tekemään. Mutta myöntää pitää fledajampankin, että tuolla äänellä voi vetää tämmöistäkin ihan leveästi ja häpeilemättä.

6. "Slave" omaa todella onnistuneen kitarakuvion heti kärkeen. Rockin orjuus puskee ilmoille peittelystä huolimatta heti kohta toisella minuutilla. Tämmöisiä biisejä jos pääsee keikalle eturiviin kuuntelemaan, tai jos kuulee edes yhden, niin kannattaa maksaa se lippunsa ihan narisematta. Hinnasta viis.

7. "Cry For Love" voisi olla ihan hyvin biisi Aerosmithin keikan biisilistalta ja toimisi varmasti Steven Tylerin vetämänä myös. Itse asiassa, voisi olla jopa parempi niin. Kun nyt lähtee tuolle linjalle, niin voisipa toimia vaikka Rollareillakin. Rollarit saisivat tämän toiminaan isolla areenalla. Valitettavasti tämä Davidin ja kavereiden veto ei ihan siihen yllä.

8. "Living On Love" on Zep-henkinen rokki, joita ei varmaan tänä päivänä tee kukaan, muuten kuin heikkoina kopioina omista idoleistaan. Noh, tämä mies on niitä idoleita ja tekee aitoa tavaraa. Ime, hengitä, syö ja juo tätä - saat jotain kuvaa mistä mies ponnistaa tai oikeammin siitä, mistä hard rock ponnistaa. Tämä on vain tuoreempi versio. Ei tämä mikään erityisen hieno biisinä ole, mutta auttaa kompaktina pakettina ymmärtämään mistä rock-ytimessä on kyse.

9. "Midnight Blue" kesyttää yli 3-kymppisiä tai keski-ikää lähestyviä naisia. Pianolla ja akustisella kitaralla terästetty balladi omaa jotain country-henkistä, mutta ei tarvitse kumarrella muuten sinne suuntaan ollenkaan. Kun en nyt tuohon kohderyhmään itse kuulu, niin piti kuunnella biisi kahteen kertaan, että saisin siitä kiinni. Silti huomio karkasi muualle.

10. "Too Many Tears" löi taas repolaisella klyyvariin. Ketutuksella siis! Jösses tuon herran äänensävyä. Kuunnelkaa kunnon vehkeillä heti ensimmäistä säkeistöä. Antaisin mummoni ja kaiken aluskalsareita myöten, jos saisin vastaavaan äänen tulemaan leipälävestäni! Komia kappale, jossa ääni on oikeuksissaan mielekkään melodian kantamana. Davidin ääni on niitä harvoja, joka "soi" ihan itsessään. Rinnalle voi ajatella vaikkapa toista suurta, Skid Row'n Sebastian Bachia, jolla on upea ääni ja asenne. Mutta ei Sebastianinkaan ääni nimenomaisesti soi ja värise noin. Minuutin tai puolitoista lyhempänä biisi olisi vielä parempi. (Videolinkissä Whitesnaken versio samasta biisistä.)

11. "Don't Lie To Me" on kuin Whitesnakea 80-luvun puolivälistä. Jos kitaroihin saisi väännettyä potkua potikasta 2-3 pykälää lisää, niin olisi ollut ihan valmista tavaraa Whitesnaken levyille haarukassa 80-luku - 2000-luku. Aina näihin käärmeenpesiin yksi mahtuu. Tervetuloa valkokäärme!

12. "Wherever You May Go" on yhteisballadi Linda Rowberryn kanssa. Linda ressukka jää jalkoihin vaikka David koittaakin tilaa antaa. Minkäs hän äänelleen mahtaa. Mutta antaahan se Linda vivahteen sinne ylärekisteriin. Hieman jäi vaivaamaan teknomainen bassojytke taustalla. Pysytäänpä perusvehkeissä, eikä sorruta soittotaidottomien vermeisiin, kun ei kerta niitä tarvita.

13. "Oh no! Not The Blues Again (Bonus-track)" on perusblues bonus-raitana, jota ei jokaisessa levypainoksessa mukana ole. Isohko bändi taustalla ja semmoinen biisi, jonka tahtoisin kuulla livenä, enkä levyltä. Sounditkin ovat aika tunkkaiset, mistä lie repäisty.

Kokonaisuutena levy on laajaskaalainen. Whitesnakesta Rollareitten ja countryn kautta ties minne. Jos joku on tutustunut/ihastunut Coverdalen uran yhteen vaiheeseen, eikä tiedä muista, niin tämä voi iskeä tiskirättinä kulman takaa. Mutta ne, joille miehen ura on tuttu jo 70-luvulta, saavat levyhyllyynsä kelpo täytteen ja toivovat keikoillakin kuulevansa näistä muutamia. Voipa olla, että ette kuitenkaan kuule, kun todennäköisemmin näette miehen Whitesnaken kiertueella ja nämä eivät koskaan suuriksi listahiteiksi nousseet. "Slave" oli Billboardin listalla #33, mutta siihen se jäikin. Mutta, mutta....kelpo levy leveäkorvaiselle rokkarille (tarkoittaa kuuntelijaa) ja annamme sille 7-/10 pistettä. T: Mr. Tuca Ton