Kasarium osa 2 & Lizzy Borden - Love you to pieces (1985)

KOHTAAMISIA

Kuulas ja virheetön iho verhosi Kikan kasvojen luustoa jonka täydellisyys oli jumalallisen käden muovaamaa. Tupu katsoi Kikan täyteläisiä huulia joiden ihanuus ei hävinnyt vaikka niiden välistä virtasi kylmää totuutta. Reklamaatio voisi lämmittää epämiellyttävämminkin. Taustalla soivalle Rattin "Your in love" biisille vain toinen heistä koki merkitystä. Toiselle se oli vain markkinointia. Ajanhenkeä. Ajanhengen vastaista oli kassavaje joka oli syntynyt Tupun työvuoron aikana.

Kikka teki työtään. Hän oli osastonsa esimies. Tullut taloon myöhemmin kuin Tupu mutta hyvä luusto ja opiskeluvuodet New Jerseyssa edistivät urakehitystä. Kikka ohjasi ja antoi palautetta. Nyt palautetetta annettiin virheestä. Hän osasi ohjata alaisiaan niin että se oli rakentavaa ja kannustavaa. Ainakin Tupu koki sen niin. Hänelle Kikka oli salaisen ihailun kohde.
Kikkaan oli pakattuna vanhojen aikojen eleganssia, tämän päivän muotia, asennetta, ja tyylikkyyttä. Hän oli 80- luvun puolivälin työpaikkansa trendisetteri ja johtotähti. Ainakin Tupu näki Kikan tuossa valossa. Hän näki myös ilmastoinnin vaikutuksen Kikassa ja olisi halunnut koskettaa niitä.
Hän tiesi Kikan puhuvan hänelle mutta ei kuullut häntä. Tupu oli niin keskittynyt nuolemaan katsellaan Kikan kaulaaukkoa, kauluspaidan nappien välistä pilkistävää rintaliivien pitsiä, tiukan hameen huoliteltua reunaa ja sen vartioimaa pyhyyttä. Kauniisti ruskettunutta ihokudosta reisissä, joille stayupit antoivat vain viettelevän piilopaikan. Virheettömiä polvia ja siroa nilkkaa johon oli tatuoitu sydämen sisään kirjaimet JBJ.
Ilmapiiri oli staattisen eroottinen. Tupu oli ollut liian kauan, ikänsä, ilman hellyyttä ja kosketusta. Hän kärvisteli halujensa roviolla urhoollisesti päivästä toiseen. Siinä Tupu oli hyvä.

Heille tuli kuuma. Kesä oli kauneimmillaan ja huomenna olisi vapaa päivä.

Kikan huokaus ja äänensävyn muutos paljastavat keskustelun kassasta uupuvista markoista päättyneen hyvässä hengessä. Viikonlopun toivotukset tulevat jo kesään kuuluvalla kliseisellä keveydellä. Tupu aistii Kikan parfyymin ilmassa samalla kun hän saattelee katseellaan tuon hunajaisen naaraan, joka keinuvin lantein ja kähmintää huutavien pakaroidensa kanssa erkanee hänestä kohti viikonloppua ja täydellistä elämäänsä. Tupu näkee sielunsa silmin kuinka Kikan tuleva aviomies, paikallisen kauppias- suvun poika, harrastaa lihallisia iloja tuon kultakutrin kanssa. Kuoharia ja mansikoita. Solarium- ihoa ja juppihenkistä hohotusta. Siitä Tupukin haaveili koska ei tiennyt tai ymmärtänyt paremmasta.

Tupun muutto lahkolaiskodista 5 vuotta sitten oli ollut ennemminkin pako. Sanan mukaisesti. Elämä toisella puolella suomea oli kuitenkin elämää ja hengittäminen helppoa. Itsenäisenä ja yksinäisenä. Hänen olemuksestaan aisti kovat ja karut vuodet vaikka niitä ei oltu tahkottu vielä edes kolmeakymmentä. Hänen väsyneen surumielinen ja harmaassa ulkomuodossa tarjoiltu ulosanti ei avannut juurikaan ovia, ainakaan rakkauden saralla. Arkuus murhasi yrittämisen. Ei hän kuitenkaan lihava ollut. Pikemminkin löysä. Eikä hän surkutellut tai valittanut kenellekkään. Tosiasiassa ketään ei kiinnostanut kuka hän oli tai mitä hän tunsi tai ajatteli. Ja Tupu tykkäsi ilmaista itseään hiljaa.

Radiossa soiva Billy Idollin "Rebell yell" soinnutti Tupun viikon viimeisiä kellonlyömiä työpisteellään. Ajan salliessa pukukoppiin, auton rattiin ja kohti vapaapäivän yksinäisiä haaveita ritarista joka täyttäisi ja veisi mennessään...

Kikka sulki työpaikkansa oven. Mielen täytti innostunut odotus ja jännitys. Kaksi viikkoa ja hän olisi onnellisesti naimisissa. Hän kai rakasti Cristiania, tai oikeastaan elämää Cristianin kanssa. Omalla tavallaan. Kikka oli myös perinteitä vaaliva jos se sopi tyyliin. Jotakin vanhaa, lainattua ja sinistä hääpukuun. Sinistä perinteet vielä huutavat. Korvalappustereoissa Def Leppardin "Photograph" muistutti että hääkuvakin olisi otettava todisteeksi jälkipolville. Yksi mainio valokuvausliike sijaitsi keskustassa, uuden musiikkiliikkeen naapurissa. Kikka siivitti seksikkään itsevarmasti 12cm korkokantakenkänsä kohti keskustaa, miesten himokkaiden katseiden varjostamana. Kikka tunsi kuinka nuo silmät riisuivat hänet keskellä katua. Eikä hän vastustellut...

Wartburg 353 käynnistyi henkilökunnan parkkialueella sinisen savun ryydittämänä. Tupu vilkaisi taustapeiliin. Ei hän nyt niin pahalta näyttänyt. Kikan kanssa käyty keskustelu oli selkeästi piristänyt häntä. Hetken aikaa hän tunsi olevansa viehättävä. Tunteetkin valehtelevat.
Autoradiossa soi "tupla D:n" Bond Soundtrack- hitti "View to a kill". Roger Moore vai Sean Connery? Asiaa miettiessään Tupu päätti koukata vilkkaan keskustan kautta. Ihmisillä jolla ei ole omaa elämää tykkäävät katsella sitä. Jäätelöllä naamansa tuhrineita lapsia, kiireisiä pukumiehiä , nuoria nilkkejä pitkine hiuksineen ja selkälippuineen, nuoria neitejä olkatoppauksineen, yliampuvine meikkeineen ja tupeerauksineen. Elävää teatteria jossa luoja on käsikirjoittajana, kohtalo ja sattuma ohjaajina. Tupun rooli oli olla kuiskaaja jota kukaan ei kuullut. "Warre" kiihtyi kadulla joka näytti päättyvän aurinkoon...

Kikka naksautti korvalappustereoiden luukun auki ja vaihtoi kasettia. New Jerseysta oli saatu ammatti mutta sydän oli jäänyt sinne. "Runawayn" alkaessa soida ikävä kouraisi. Hänellä oli edelleen tunteita Jonia kohtaan. Jon oli muusikonrenttu joka oli siivonnut studion nurkkia elääkseen. Kikalle rakkaus pelkästään ei ollut riittänyt vaan hän oli vaatinut enemmän. Hän tiesi että elämä on valintaa. Nyt vitutti.
Kikka näki jo tien toiselta puolelta että valokuvausliikkeen vieressä oleva "Eddie"s Records" mainosti ikkunassaan Bon Jovin uutta "7800 Fahrenheit"- albumia. Hän ei ollut ostanut sitä, vaikka levyn "In and out of love" - biisi tuntui omistetun hänelle. Vulvaa kuumotti. Vielä tien ylitys jota Jon seuraisi katsellaan ja valokuvausliike palauttaisi hänet todellisuuteen...

Rock Hudson vai John Wayne? Tupu kiusasi itseään ajatusleikillä että filmitaivaantähdet kilpailisivat hänestä ja hänen olisi tehtävä vaikea valinta. Hän ei tiennyt hävinneensä jo ennen valintaa. Eddie"s Records vai Yngwie J. Malmsteen? Tupu huomasi uuden levykaupan ikkunassa mainoksen jossa kehoitettiin marssimaan sisään ja marssimaan UUSI Ynkkä kainalossa ulos... hän muisti levyn työpaikaltaan... hän muisti vastenmielisen nilkin ja alennustarran... Kassavaje!
Kun hän kääsi katseensa jälleen tielle, näki hän edessään Kikan kauhistuneet kasvot. Aika pysähtyi mutta Wartburg 353 ei. Hän käänsi vaistomaisesti rattia vasemmalle törmäten suoraan vastaan tulleeseen Lada 1500s:n nokkaan. Joku saatoi nähdä tilanteessa symboliikkaa. Aika ja "Warre" olivat viimein yhtä. Warre, Kikka ja Lada olivat yhtä. Lähes sulautuneita toisiinsa.

Tupu istui liikkumattomana autossaan. Hän ei tuntenut mitään. Ei käsiään ei jalkojaan. Ei edes kipua missään. Ympärillä oli ihmeen hiljaista. Vain jäähtyvän moottorin napsahdukset rytmittivät tunnelmaa. Tupu katsoi Kikkaa silmiin. Ne olivat kauniit ilman elämänvaloakin. Kikka oli vääntynyt törmäyksessä luonnottomaan asentoon ollen puoliksi autojen alla ja puoliksi niiden päällä. Repeytynyt hame paljasti vasemman pakaran. Kikalla oli selluliittia. Kuoleman hetkellä kaikki paljastetaan. Täydellisyyttä ei ole. Tuuli leikki Kikan tupeeratulla otsatukalla. Veri ei ollut vielä tahmannut sitä. Jostain lennähti olutpullon etiketti kiinnittyen Kikan elottomille kasvoille. Etiketissä oli kuva ritarista ja alla teksti "SININEN". Tuulen puuskittaista tilannetajua tai mustaa huumoria.

Pelastushenkilöstö alkoi siirtää Tupua paareille. Viimeinkin hän sai kosketusta ja huolenpitoa osakseen. Sääli vain ettei hän tuntenut sitä. Halvaus oli ehdoton. "Kun jumalat tahtovat rankaista meitä, he vastaavat rukouksiimme" Tuo Oscar Wilden älynväläys pyöri Tupun mielessä.
Kikkaa puettiin ruumispussiin. Se oli hänelle sopiva. Tyyli säilyi lopun jälkeenkin. Olihan hän matkalla tapaamaan kuolemaa. Ambulanssin radiossa soi Kissin "Heavens on fire". Kikka oli ilmeisesti päässyt perille. JATKUU...

Karl S Puukoski, "Kasarium" 2010





Lizzy Bordenin nimi on historian saatossa noussut esille selvittämättä jääneiden murhien kuin rockin nylkytyksenkin saralla. Veikkaan kuitenkin originellia vuosina 1860- 1927 elänyttä L. Bordenia tunnetummaksi.

Olipa Massachussetsin typy syyllinen tai ei, mutta jos minulta kysytään niin "entten- tentten"- veikkauksella Lizzyn kuuluisi saada elinkautinen ja 20 tuntia yhdyskuntapalvelua. Inho murhattua äitipuolta kohtaan ja "kohtaukset joihin liittyi outoa käytöstä" puhuvat Lizzyn syyllisyyden puolesta vaikkakin läheiset välit murhattuun, varakkaaseen isään puoltavat syyttömyyttä. Ehkäpä isä- pappa oli mennyt vilauttamaan kohtalokkaasti Lizzyn kannalta vääränlaista testamenttia. Lizzyn isähän oli jo aika iäkäs. Lizzyn tunteneet kuitenkin väittivät että Lizzy ei ollut perso "hillon" perään. Niinpä niin. Eihän meistä kukaan.

Tämä toinen epeli joka valjasti em. henkilön nimen bändilleen Los Angelesissa 1983 päätti perustaa veljensä Joey Scottin kanssa Kissin ja Alice Cooperin mallisen "shock- rock" orkan, maustettuna glam- power- heavy- mausteseoksella onkin vallan toinen tapaus. Em. musiikillinen sapluuna yhdistettynä "irvistelevään anitahirvonen"- lookkiin ei pelkästään riittänyt vaan jotain jäi tekemättä koska rouheimmat takahuoneet jäivät silloin näkemättä. Osittain voidaan syyttävää sormea sojotella legendaarisen Metal Blade- recordsin suuntaan jonka suojissa Lizzy Borden- bändi duunasi tuotoksiaan. Potentiaalistaan huolimatta bändi joutui kärsimään levylafkan alkuaikojen ammattimaisuuden puutteesta niin markkinoinnissa kuin studio työskentelyssä. Vajaalahjaisemmatkin orkesterit saivat keikistellä kirkkaammissa valoissa.

Ensimmäinen koko pitkä studio albuumi kuitenkin paloiteltiin 1985 joka sai nimekseen "Love you to pieces". "Laulaja- Lizzyn" lisäksi palottelua suorittivat kitaristit Alex Nelson ja Gene Allen, basisti Michael Davis ja rumpali Joey Scott.


Siirtykäämme seinän viereen kuuntelulle kun Lizzy Borden liippaa!

1."Council for the cauldron" Alkuun kuulostaa kuin Lizzy kehoittaisi poskihalvauksen kourissa "suucck aand swallowf". Tenhoa riittää tässä räimeessä. Soitossa inhimillistä epätarkkuutta joka luo kulmia mihin muuten kelpo kibale pieksäytyy. Paremmalla toteutuksella kuuntelija ystävällisempi.

2."Psychopath" Alku pitää hullua otteessaan. Lizzy kuulostaa Bruce Dickinsonilta ajoittain. Väliin isketyt "mielipuolen" kuiskuttelut eivät avaudu. Meinaa ruveta toimimaan mutta hulluuden kuvaus ja kokonaisuuden toimivuus eivät kohtaa. Ei huono mutta seko... Haettiinko sitä?

3"Save me" Joku voi kuulla säkeistöissä Iron Maidenin "Children of the damned"- biisin kaikuja. Jos sen ei anna olla miinuksena, on biisi kokonaisuudessaan hieno kasari- rockin pelastus rykäisy. Sulavaa toimivuutta ilman moitteen sanaa.

4."Red rum" NWOBHM- tyyppinen raapaisu ei petä. Hakkaa monipuolisuudellaan ja iskevyydellään monet aikalaisensa. Simppelit mutta tarttuvat kitarariffit ja nasakka kertsi pistävät homman tojimaan. Live vetona vielä viriilimpi!

5."Love you to pieces" Nimikkobiisi tarjoaa voimaslovarin joka ei juurikaan tunteita herätä. Jos joku herkistyy tätä kuunnellessaan niin siitä vaan. Kannattaisi kuitenkin käydä näyttäytymässä terveys-sisaren luona. Köyhää työstämistä oikeiden asioiden äärellä. Nimikkobiisi olisi ansainnut enemmän tunnetta ja vähemmän koomista tulkintaa. Niin hullulta kun se kuulostaakin on tässä meillä hyvä biisi huonosti toteutettuna.

6."American metal" Hitti hakuinen poljento joka soitannollisesti hieman yskii. Jos tämä olisi edes koetettu tuottaa paremmin olisi Twisted Sister saanut kilpailijan mukavuusalueelleen. Pieni ikivihreyden verso koettaa puskea kiireen tuohoamalla kasvualustalla. Sääli ettei se koskaan päässyt täyteen mittaansa. Aineksia olisi ollut.

7."Flesheater" Tiukkuutta haetaan ja siinä onnistutaan. Kertosäkeeseen asti. Sitten änkytetään paskat housussa. Kertsin halvat vokaali ratkaisut eivät sovi soitannollisesti majesteettisen hienoon rokkipalaan.

8."Warfare" Jos äskeinen meinasi aiheuttaa puklin, on tässä parhautta tarjolla kultavadilla. Täysiverinen hard"n" heavy sisäfilepihvi kaikilla höystöillä! Soitannollista ja tulkinnallista riemua! Biisi jota voi suositella vielä vanhoilla päivillään vaikka lapsenlapsille kodinhoitajan rasvatessa makuuhaavoja. Klassikko kehdosta hautaan.

9."Godiva" Tykitystä tykittämisen takia. Takoo kuin hullun mulkku mielettöttämän persietä. Ilman tunnetta, ilman nyansseja, ilman mitään mikä jäisi elämään. Meno on kuin kiimaisella ajokoiralla prisman parkkipaikalla sunnuntain ja maanantain välisenä yönä klo 02.55. Väsyttävää vouhkaamista.

10."Rod of iron" Hienoeleistä kasvattamista. Lizzy vibraa, kirkuu ja tulkitsee. Pakko todeta että mies osaa laulaa siitäkin huolimatta että välillä meinaa tulla lusikallinen bampperssiin kun tulkinta hivottelee jätkänpolkuja. Ei elämää suurempi soittelo mutta levyn stopparina toimi mainiosti .


Lizzy Borden "Love you to pieces" on kuin portto jolla on kroppa kuin seireenillä mutta kädet kuin Koivistolla. Ihanuus ja outous samassa vasussa. Jos rehellisiä ollaan ei levy kuitenkaan huonoimmillaankaan sukella vielä kuuntelemattomuuden ahdistavaan suohon. Huonotkin hetket kestää jos ymmärtää pistää osan Metal blade recordsin piikkiin. Aineksia olisi varmasti ollut tällä levyllä nousta suurempaankin tietoisuuteen mutta tietty keskeneräisyys materiaalissa ja totetuksessa sulki ovet Lizzy Bordenin megamenestykseltä. Itse halon 7- /10 mottia pisteitä.

Lizzy Borden toimii. Bändissä on jotain sanoinkuvaamatonta omaperäisyyttä ja rujoa tyyliä jotka vangitsevat. Puutteista huolimatta.
Bändin seuraavaksi nyhjäämä "Menace to society" vuonna 1986 on kurja kuin juopon lapanen mutta siitä eteenpäin on bändi parantanut tekosiaan levy levyltä kuin sika juoksuaan kusisen hanhen selässä (vai miten ne maalaishenkiset sanonnat nyt menivätkään?).
Orkesterin kruununjalokivi hiottiin vuonna 2007 kun "Appointment with death" näki päivänvalon. Levy on 2000- luvun klassikko ja tulee saamaan ansaitsemansa, yksilöllisen Unohdettujen levyjen huomion osakseen vielä joku puolipilvinen päivä. Kunhan maailma on ensiksi tarpeeksi unohtanut sen...

Myös "Nossen" rockstaramuksesta löytyy viittaukset kumpaankin Lizzyyn.

"Isoa pataa hallitseva ja hänen puolisonsa kohtaavat kuoleman luonnevikaisen toimesta. Armoa anotaan mutta viha punertaa ja rommi vauhdittaa häntä joka rakastaa palasiksi. Tytär kahleista vapautuu ja runoissa elämään jää mutta totuutta ei sokeat nää."

Les prophecies de rockstaramus s.2160 kappale 83 säe 9

"Kauhistuttavan maineen omaavalta omii enkelten kaupunkilainen nimen esitelläkseen uudelle mantereelle metallin. Hurjana, lihaa syövänä esittäytyy ja sotaan käy hän joukkioineen jumalallisena diivana rautainen vitsa kädessään. Kuoleman kanssa hän tapaamisia järjestää."

Les prophecies de rockstaramus s.2160 kappale 85 säe 23

Karl S. Puukoski

Ps. Mahtaako kukaan tietää Lizzy Bordenin humppanimeä?

Kasarium osa 1 & Yngwie J. Malmsteen"s Rising force - Marching out (1985)

" Syntyy kolmen kruunun maahan mies jonka nimessä puro virtaa, mutta vaihtaa hän nimensä synnyttäjänsä nimeen. Kuusikielinen mukanaan näkee hän alkusoiton aikana yöllisen valon, jonka säilymistä pyytää hän helvetin opetuslapsilta. Hän on pohjoinen soturi joka sai tarjouksen jo 1383. Mutta tuska ja pelko ajavat hänet juoksuun sotilaana ilman uskoa, kunnes 1985 ymmärtää hän keskipisteenä marssittavansa opetuslapsiaan ulos, kohti kolmiosaa..."

Les prophecies de rockstaramus s. 1616, kappale 58 säe 27


NILKKI

Kalpea hahmo liukuportaissa menossa kohti pakkomiellettään. Häneen tuskin kiinnitetään mitään huomiota, ihailusta puhumattakaan, mutta jos joku jaksaisi naulita silmänsä tuohon luojanluomaan edes puolikkaan nortin verran , voisi hän aistia sisäisen taistelun tuosta "kylmänsodan orgaanisesta pienoismallista", nuoresta joka puperteetin stereotypiaa rosoisesti kantaa. Nuoruuteen kuuluu ongelmat jotka tuntuvat aikuisesta mitättömältä, mutta jotka voivat ajaa nuoren epätoivoisiin tekoihin. Sitähän ne viisaat virkansa puolesta huutavat. Eletään vuoden 1985 nuoren elämää. Nuoren nilkin elämää. Tämä opettamaton tarina perustuu tositapahtumiin. Henkilöt jotka tarinassa esiintyvät tahtoisivat olla fiktiivisiä.

Liukuportaiden yläpäästä avautui näkymä lp- hyllyjen sivulle, jotka ankeana mutta ryhdikkäänä olivat karsinoineet tuon "pyörivän mustan kullan" kuin vankileirien asukit, joille paikka määräytyy sen mukaan mitä tahdot maailmalle julistaa. Silmäys puuvillapelloilta ammentaviin, koneista taiteensa taikoviin ja Mikael Agricolan saavutukset rockmusiikkiin siitostaneisiin eivät anna hänelle mitään. Heidän aikansa ei ole nyt, eikä suuremmalti koskaan. Tuo nilkki tietää mitä haluaa täältä. Elämältä haluaminen ei kuulu tänne.

Van Halenin "1984"- albumin kannessa enkelipoika on hermosauhuilla. Oli kai kuullut Rothin lähdöstä. Viereinen Mötley cruen uutukainen "Theatre of pain" oli tullut jo hommatuksi pullojen lajittelu rahoilla. Iloa ja surua. Turhan nauramista ja turhan suremista. Elämää. Oikealla karsinalla ollaan.
Jostain kuuluu vaimeasti Dire straitsin "Money for nothing". Siitä on kehkeytymässä mega- hitti. Sellaista on ollut vähän ilmassa.
Tupakoivan enkelin katsellessa nilkin pakkomiellettä, Yngwie j. Malmsteenia "Marching outin" kannella, tutkii tuo riivattu lompakkoaan, epätoivoaan. 20 suomen markkaa ja muutamia pennejä kuin kiusana. Niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana. Pitäisi löytyä rutkasti lisää jotta "vankkareiden" enkeli- poika jäisi "yksin" tupakkataukoa pitämään.

Malmsteenista oli sauhuttu jo jonkin aikaa. Joillakin onnekkailla oli c- kasetilla muutama biisi "Ynkän" debyytiltä ja muutama maistiainen "Marching outilta", levyltä joka aiheutti vipinää raskaan rockin ystävissä, narreista nilkkeihin. Vielä viimeinen silmäys lompakon epätoivoiseen lohduttomuuteen. Pois silmistä ja pois mielestä. Huokaus ja muutama lannistettu askel kohti elämää ilman Y. J. Malmsteenin näppinopeaa ihanuutta.

Ensin se oli vain pieni pilkahdus punaista silmäkulmassa. Sitten se kasvoi ajatukseksi, kuoriutuakseen suunnitelmaksi ennen kuin tuo kiittämätön edes itse tajusi sitä. Tavaratalon tapa merkata alennettu hinta punaiseen tarraan oli käynnistänyt aivomyrskyn joka oli sekoitus jännitystä ja toivoa. Pelkoa ja pakkomielteen antamaa hullunrohkeutta. Tuo cocktail vei poikuuden nuoren miehen hyveellisyydeltä. Muiden mukana.
Metallican "Kill em all" kiilsi muoveissaan kuin uhkaavan kaunis Lady Domina. Punainen ja musta ovat tehokkaita värejä yhdessä. Pirullisen tehokkaita. Muutaman vuoden takaista Metallican debyyttia myydään alella mustilla numeroilla punaiselle tarralapulle kirjattuna hintaan 12 markkaa. Vieressään viime vuonna ilmestynyttä "Ride the lightningia" myydään vielä täysihintaisena. Marginaaliin jäävällä bändillä koettavat vielä rahastaa!

Albumien välillä on yö ja päivä, korkeintaan metri. Kellertävä etusormen kynsi punaisen tarralapun virheettömälle, neitseelliselle reunalle. Verkkainen katse kassalle jossa myyjä- neiti liian pienessä työasussaan, liikaa oraalisia nautintoja nauttineena, liian kiharassa tukassaan ja liian keskittyneenä pärjäämään oravanpyörässä jotta hänellä olisi rahkeita estää tuon keltaisen kynnen työstämä vääryys. Tuota pientä hypnoottista nytkytystä joka repii milli milliltä tuota mitättömän kokoista, mutta ratkaisevaa informaatiota antavaa paperinpalaa irti emostaan. Nopea paikallislento sormenpäällä ja laskeutuminen peittämään liian suuria numeroita. Yngwie J. Malmsteen"s Rising Forcen "Marching out" koki yhden yksilön osalta katteen romahduksen.

Maksun aika. Myyjä- neiti näytti kauempaa katsottuna vanhemmalta. Lähempää katsottuna luovuttaneelta. Tullut tuuraamaan musiikki- osastolle lihatiskiltä koska ei epäillyt "Ynkän" hinta / laatu- suhdetta ja ryntäillä oli marinaadia tai verta. Inho ja ylimielisyys oli molemmin puolista kun raha ja tavara vaihtoivat omistajaa. Ironista miten samanlaisia he olivatkaan. Liian samanlaisia että toista olisi voinut arvostaa. Kassakoneen kilahdus ja kohti oravanpyörää. Kohti liukuportaiden helpotusta. Itseään ei jää ikävä.

Askeleet kohti liukuportaita olivat pakotetun hillittyjä. Onnistumisen ilo oli tyynnyttämässä aivomyrskyn. 12 markalla oli saatu himoittu pyörivä musta kulta, mutta missä oli omatunto? Moraalisäännöt? Missä oikean ja väärän tunnistava hienovarainen käytös? Oliko petoksella saatu hyöty niin suuri että kunniakas elämä kannatti uhrata rikoksen jumalattomuuden alttarilla? Yleviä ja pätemisessä käyttökelpoisia kysymyksiä mutta niitä on turha esittää henkilölle josta on juuri tullut Yngwie J. Malmsteen & Rising forcen "Marching outin" onnellinen omistaja!

Tuo nilkki hymyili. Vähän, mutta hymyili kuitenkin.

Tuolla nilkillä alkoi liukuportaiden yläpäästä matka ulos ja marssi kohti tasapainoilua turmelluksen tiellä. Kohti valintoja joissa pirullisen tehokkaat värit ja ryvettymistä pelkäävä valkoisuus kuiskivat vinkkejään.
Kohti kotia ja juopon rusketusta. Taustalla "Money for nothing" veteli viimeistä kiertoaan. Jäljelle jääneet rahat röökitoppaan niin biisi ja nilkki saavat yhteisen elämän.

Karl S. Puukoski, "Kasarium" 2010





Ruotsalainen "kitara sprintteri" Yngwie J. Malmsteen ( humppa nimeltään Lars Johan Yngve Lannerbäck ) on näyttänyt riman korkeutta aloitteleville kitaristeille kultaiselta 80- luvulta saakka. Virtuoosimaisten soolojen lisäksi "Ynkkä" on ollut mestari näyttämään kaapinpaikan treenikämpillä muille musikanteille. Turpaan on tullut (ainakin henkisesti ) mikäli Ynkän näyttämä tyyli ja kilometrivauhti ei ole miellyttänyt. Jos mies on yhtä nopea lyömään kuin soittamaan niin soittouran jälkeen voisi mies käydä sparraamassa yhä uraansa jatkavaa Amin Asikaista. Lisäksi mieheltä onnistuu vispata ikivihreitä heavy- klassikoita mutta loistavat albumi- kokonaisuudetkin "Lars Johanilta" luonnistuvat. Henkilökohtaisena suosikkina pidän tätä joskus vuosia sitten ale- hintaan ostamaani "Marching outia".

Alkusoiton (prelude) aikana on tarpeellista eliminoida kaikki mahdolliset ja mahdottomat häiriötekijät, jotka voivat häiritä tätä n.45min. kestävää kuuntelu kokemusta. Kehoita koiraa olemaan häiritsemättä, vie perhe pihalle kiinni tai piikille, pakasta puhelin, kytke ovikello venäläiseen perseen- suristimeen, aukaise olut, varaa vierellesi toinen, ähkäise "pappa- ähkäisy" kun istahdat nojatuoliin, tempaise huikka ja nosta volyymia, käy vielä varmuuden varalta kolmas kalja, ähkäise taas, tempaise ja nosta vielä... Nyt maailma on valmis!

• Yngwie Malmsteen – kaikki kitarat, taustalaulu, Moog-kitarapedaalit
• Marcel Jacob- basso
• Jeff Scott Soto – laulu
• Jens Johansson – kosketinsoittimet
• Anders Johansson – rummut

1."I"ll see the light tonight" Heti alkuun on selvää että Ynkkä & Rising Force vie ja kuuntelija vikisee ikivihreyden klassisesta valosta vaikutteita ottaneen yötaivaan alla. Ynkkä pyryttää riffeihin ja sooloihin energialla jota ei vuonna- 85 oltu ennen kuultu. Jeff Scott Soton antama ensivaikutelma oli leukoja erkaannuttava 25 vuotta sitten. Sitä on vieläkin. Toyota Hiace ei ole klassikko. Tämä on.

2."Don"t let it end" Olen yrittänyt laulaa tätä biisiä mukana. Onnistumisen kokemuksia vielä odotellaan. Kitaraa ei näillä "hukkuneen töpöillä" näppäillä joten siltä osin ei ole odotuksiakaan. Biisi tarttuu tajuntaan ja pulpahtaa alitajunnan sopukoista pyytämättäkin. Kaasuiskun uhallakin biisi toimii kuin pride- kulkueelta kaistan vaihto. Tämä sinfonia on kuitenkin veistoksellisen komea hetero.

3. "Disciples of hell" Akustinen alku taidokkaine askel vaihtoineen maalaa kuvaa keskiaikaisesta kevytmielisyydestä jossa pitsi pölisi ja peruukki hiosti. Säröisyyden ja melodisuuden käsikynkkä. Aavistuksen kaavamainen mutta taidokas heavy- veisu.

4."I"am a viking" Olen odottanut milloin Nokian kumisaappaat ymmärtävät tämän biisin arvon. Ylväyttä heti ensi iskuilta lähtien. Raskas tempo uhkuu voimaa ja vaaraa. Soton äiti voi olla pojastaan ylpeä, sen verran verevää tulkintaa on JSS narulle sitaissut. Klassikko jo 25 vuotta sitten. Klassikko 25 vuoden päästäkin.

5."Overture 1383" Instrumentaali, jonka hilpeä klassisvaikutteinen ja mahtipontisen intro antaa ymmärtää muuta kuin miksi tämä taideteos muodostuu. Hilpeyttä seuraa Ynkän yksinäinen, kaunis ja jopa aavistuksen kaihoisa monologi. Euforista virheettömyyttä. Intron ja muun biisin jyrkkä vastakohtaisuus toimii mutta jättää ilmaan kysymyksen. Missä kohtaa neron kroppaa luomisentuska tuntui kun hän tätä loi?

6."Anguish and fear" Kibale jolla Rising Force todistaa kuuluvansa genren aateliin. Kosketinsoittaja Jens Johanssonin ja Ynkän työstö on maagisen saumatonta. Yngwien tarjoama vauhti ja lantraamaton tilutus humalluttavat tällä raittiimmatkin kuulijansa.

7."On the run again" Rouhealla riffillä biisi juoksuun, pommittava rytmitys säkeistössä ja taivaaseen kohoava kertsi takaavat että on taas yksi 3 minuutin syy miksi kannattaa elää. JSS luukuttaa vimmalla. Rising Force soittaa voimalla ja Mr. Malmsteen takaa laadun.

8."Soldier without faith" Alku on kuin utuinen aamu Pultavan- taistelun muistomerkillä. Taistelu kuvauksessa Yngwie repii, raastaa, muljuttaa, ryhnyttää ja on hidalgo. Bändin rytmitys soolon alla möyrii kuin kädetön ja jalaton painimolskilla. Alkukantaista sulavuutta hienhajua pelkäämättä.

9."Caught in the middle" Tässä porukassa jää hieman muiden biisien varjoon, kuuluen kuitenkin selkeästi kroppaan kuin jenkkakahvat. JSS kuulostaa hieman yksinäiseltä, ulkopuoliselta?! Onko mielikuva vain omani. Johanssonin syntikka-spotti on pirtsakka kuin maito- tyttö teguila baarissa. Ei parasta mutta jonkun hyvän on varmistettava selusta.

10."Marching out" Alkuun Yngwie hölvää tienoon tilutuksella jotta tunnelmallisten sointujen on miellyttävämpää liukua kuuntelijaansa tyydyttämään. Aineksia herkimpien hetkien tunnelmapalaksi mutta instrumentaalin edetessä hienovarainen tunteiden tulkinta vaihtuu Yngwiemäiseksi spurttailuksi otelaudalla ja tästä jää pintaan pienen pieni vitutus. Hauras herkkyys lähti kuin tuhnu Kantri- Helenalta. Salakavalasti, tunnelmaa laskien niin ettei kukaan aluksi tajua tapahtunutta. Toisaalta mestari tehköön sitä minkä parhaiten osaa. Hitaammat himmailkoot ryömimiskaistalla.


Ei tarvitse eikä kerkeä haukottelemaan Yngwie J. Malmsteen"s Rising Force "Marching outin"- virtaviivaisesti rönsyilevän, mestarillisten yksilösuoritusten (Malmsteen, Soto) ja tiukan yhteensoiton ryydittämän n.45 minuuttisen aikana. Ynkkä on minulle ollut kaikki nämä vuodet kitaristien zenit, käsite, päällikkö ja "one and only". " Lisäksi albumin sisältävät biisit edustavat parhautta, eheyttä, kokonaisuuteen sopivuutta sekä arkeen ja juhlaan sopivaa rock- musiikin majesteettisuutta. Se kenellä tätä KLASSIKKOA ei ole voi lohduttautua sillä että ei sitä ole mummollanikaan.

Tämän albumin äärellä eletään musiikin perusasioiden ympärillä. Yksi hienoimmista 80- lukulaisen kitarasankaruuden ja tunnetta pursuavien biisien merkkiteoksista ansaitsee 9,5 / 10 virtuoosimaista pistettä. Ilman ylimääräisiä jorinoita.


Karl S. Puukoski