Extreme – Extreme (1989)

Nokkelana kaverina virittelin aikoinaan itselleni herätyskellon kotistereoista. Laitoin auton lämmityslaitteen ajastinkellon pistokerasiaan ja siihen sitten stereot + cd-soitin. Ajatuksena oli herättää itsensä Extreme-bändin sulosäveliin sen iänikuisen peltisen herätyskellon sijaan. Laitoin volume-potikasta äänentason n. 2 kohdalle (asteikolla 1-10). Sitten pimeässä hieman ennen nukahtamista tuli pelko, että jospa en herääkään siihen musiikkiin. Tapana kun oli nukkua päiväunetkin musiikin avulla. Noh, pyöräytin sitten potikkaa pimeässä käsikopelolla lisää. Herätys toimi suunnitellusti. Nousin kuten pitikin oikealla ajalla. Samalla tein elämäni nopeimman nousun, suoritin täydellisen linkkuveitsi liikkeen, pulssi hakkasi reippaasti alun kolmatta sataa ja opin levitoimaan. Volume oli mennyt n. 9 kohdille ja ”Little Girls” iski tajuntaan…

Kun suuri yleisö tunnisti Extreme-bändin 90-luvulla vain ”More Than Words” akustisesta pehmohitistä, niin varsinainen rokkifani toki tiesi bändin jo 1989 tulleesta Extreme-ensilevystä. Bändi aloitti taidokkaasti ja nuoruuden innolla siitä, minne mm. Queen ja Van Halen olivat siihen mennessä menneet. No musiikillisesti ajatellen ainakin eli monipuoliset rock-sävellykset, taidokkaat soittajat ja taustalaulut, joista moni muu vain haaveilee näissä piireissä. Kitaristi Nuno Bettencourt antaa niin tällä ensilevyllä kuin seuranneella kassamagneetilla ”Pornograffitti” jatkuvia osoituksia omintakeisesta kitarismistaan, jossa persoonalliset soolot elävät energistä elämäänsä kadehdittavan monipuolisten komppikitaroiden päällä. Juuri nuo rytmitykset, se mitä soitetaan ja mitä jätetään soittamatta, ovat sitä nannaa kitaristille tälläkin levyllä. Unohtakaa perinteinen sointurämpytys ja oppikaa Nunon avulla persoonallisuutta sillekin alueelle. Eikä unohdeta laulavaa helmeä Gary Cheronea, jonka mittava ääni taipuu ja sointuu moneen niin livenä kuin levylläkin. Mutta mennäänpä biiseihin…

1. ”Little Girls” alkaa huuliharpulla mutta biisi lähtee sen jälkeen menemään junan lailla hyvin tyypillisiin Extremen kitarakomppeihin, taustalauluihin ja energiseen menoon ylipäänsä. En voisi liikaa mainostaa niitä komppikitaroita. Ne elävät, eivätkä toista itseään. Jälleen korvan karkkia kitaristeille. Kun nyt levyn eka biisi on kyseessä, niin perehtykää niihin heti. Siis heti!

2. ”Wind Me Up” on perusrokkiveto, joka ei ehkä anna kuuntelijalle mitään erityistä uutta mutta pärjää kyllä vahvasti ihan bändin luontaisella annilla. Ehkä erikseen kannattaa mainita yksi makupala eli bridge-osa ennen kitarasooloa. Tuollaisia pieniä paloja eivät mm. uudemmat brittirokkipumput ole koskaan osanneet tehdä/soittaa. Ja se perässä tuleva soolo nyt jää vain unelmaksi niille brittirokkareille. Kypsykööt angsteihinsa.

3. ”Kid Ego” on myös syntynyt sillä ajalla, jolloin biiseissä oli kitarariffit. Pienestä laahauksesta biisi kärsii etenkin edellä olleiden rivakampien vetojen jälkeen. Jälleen bridge-osa + soolo siinä perässä ovat maukasta antia.

4. ”Watching, Waiting” on biisi, joka menisi helposti pieleen, jos sitä yrittäisi joku muu porukka. Vahvat lauluosuudet maistuvat hyvälle. Gary venyttelee ja Nuno, Pat sekä Paul pysyvät hienosti mukana. Extremen pojat ovat tuoneet julki Queen-faniutensa ja biisin soolo puhuukin hieman myös Brian Mayn aksentilla.

5. ”Mutha (Don’t Wanna Go To School Today)” antaa Nunon päästellä kitarahöyryjä alussa ja sitten lähdetään riffittelyyn. Taas huomionarvoista on se, että Gary osaa muokata kauniin ja melodisen laulukuvion näinkin moninaisen kitaramaton päälle. Esimerkki siitä, miten osaava laulaja ja soittaja pystyvät molemmat käyttämään paljon omaa instrumenttiaan ja silti tilaa jää toisellekin.

6. ”Teacher’s Pet” antaa alussa Van Halen vivahteita ja ripottelee niitä pitkin matkaa muutenkin. Vankkarit tunteva ne löytää (allekirjoittanut ainakin uhoaa löytävänsä). Huomionarvoista ovat limittäiset laulukuviot, joskin jäin kaipaamaan jotain muutosta kohtuullisen ylärekisterin käytön sekaan.

7. ”Big Boys Don’t Cry” kestäisi senkin, että jokainen soitin ja lauluraita otettaisiin erilleen ja kuunneltaisiin muista irrallisena. Ne toimisivat silti ja niissä riittäisi mielekästä kuunneltavaa! Levyn toimivimpia biisikokonaisuuksia.

8. ”Smoke Signals” –biisiin on saatu upotettua akustinen riffi alkuun. Tuon ajan biiseissä moiset jäivät helposti kovin irrallisiksi muusta kipaleesta mutta nyt ei sorruta ihan pahimpaan. Riffi jatkuu sähköisenä versiona. Rohkeasti pojat ovat studiolla kokeilleet erilaisia laulu- ja höpötystyylejä. Varmastikin ne taidot ja oma persoonallinen tyyli saavat ne toimimaan kutakuinkin mukavasti. Keksin mielessäni heti reilun rypäleen bändejä, jotka eivät saisi niitä koskaan toimimaan.

9. ”Flesh ’N’ Blood” ei hienostele liikoja vaan on aika suora tykitys naamalle. Kaikki tutut elementit mitä Extremeltä voi rokkipläjäyksessä odottaakin. Pienoinen bassonpompottelu ennen (jälleen hienoa) sooloa antaa sen korvamerkinnän, joka erottaa tämän ihan keskilinjasta. Mukiinmenevä, ei muuta.

10. ”Rock A Bye Bye” vie kuuntelijan taas Queenin pelloille kävelemään ja koskettelemaan heinänkorsia, mutta kun rahkeet riittävät niin mikäs siinä – kävellään vain. Puolessa välissä laulun kävely muuttuu leijunnaksi ja kitaran+syntikan mukana ajatellaan kevyitä. Fiilistelyyn, tiedättehän?!

11. ”Play With Me” on levyn menevin ralli ja kertoohan sen jo sekin, että lyriikat paketoivat ihmiselämän kiertokulun lapsuudesta aikuisuuteen 3 ja puolessa minuutissa. Siihen mahtuvat vielä irtonaiset kitaraosat ja soolot mukaan. Hauska veto, joskaan ei musiikillisesti antavin.

Extremen hitit tunteville saattaa tämä levy silti olla tuntematon. Ehkäpä sen ovatkin kaivaneet esiin lähinnä kitarafriikit ja ne bändin fanit, jotka tahtovat kaiken tuotannon, eikä vain radiohittejä. Hyveinä levyllä ovat Nunon rönsyilevät komppikitarat, energisen taidokkaat soolot sekä Garyn upea laulu. Paheeksi voisi nostaa hieman irtonaiset biisien osat (erityisesti alut), jotka ovat usein aloittelevien bändien ongelma. Kokemus tuo kokonaisnäkemystä. Extreme on jälleen kasassa breikin jälkeen ja teki levynkin. Kannattaa tutustua koko tuotantoon. Tälle ensilevylle annetaan 7/10. Eiks je?! T: Mr. Tuca Ton