Racer X - Superheroes (2000)

Pikajuoksia Ben Johnson on ensimmäinen asia, mikä minulle tulee mieleen Racer X orkesterista. Myönnän, olen hyvin tietämätön orkesterin meriiteistä yms. Muistelen kuitenkin, että kitaristina olisi harvinaisen nopeasorminen kaveri, jonka soittoa voisin verrata edellämainittuun "maito" urheilijaan. Kieltämättä hän oli NOPEA, kunnes toisin todistetiin.

Mutta jos menisi edes hiukan asiaan, niin mitä voisi sanoa supersankareista, jotka antava henkisyytensä lentää Godzillamaisesti. Kuitenkin kuollut mies kaipailee kenkiään monstereiden kuninkaalta typeryyden maailmasta. Ja pikkuisen Ei niin iloinen Joe hormooneilla ajattelee King Kongia, joka oli viikinki ennen aurinkoa ja siinä sulle yx kuuma Bitch!!

Mutta mikä tai keitä ovat Racer X?? Ja sama in english . Jos tästä taikoisi matemaattisen yhtälön tylisin tulokseen.

Se+x, e*xS = Sex kuten kaikki loistavat kasaribändit.

Joten SUPERHEROES

1. Superheroes; Biisin perusriffi on hienio ja mukavan heavy. Säkeistö kitarakomppeineen ja lauluineen tuo mieleen Judast Priest orkesterin ja heidän turbo lover biisin. Biisin nimenä Superheroes on aika kornin jees, mutta turbo lover taas tykki. Tykkään bändin rumpalin tuplista. Biisisä heikointa oli nuo turha väli revittelyt kitaralla kun kokonaisuus oli kuitenkin junamaisen tykki. 8,5/10

2. Let the spirit fly; Biisissä sellaista street hard rock veivausta. Homma toimii kieltämättä tykisti ja ei varmasti metal tai hard rock korvaan kuulosta pahalta. Kuitenkin biisi on vähän kuin doupattu urheilija. Vertaisin että tämä biisi on kun Ben Johnson juoksee pirun kovaa, mutta niin juoksee se katurosvokin poliisia karkuun. Ero on vain siinä, että rosvo juoksee elämänsä vuoksi mutta mr. Johnson juoksi julkisuuden ja rahan tuoman kunnian tähden. 7,5/10

3. Godzilla; Hmm. Tästä biisistä minä pidin!! Tässä on sellaista mukavaa hulluutta = ei niin kaupallista meininkiä ja kuitenkin loistavat melodiat ja kitarat enemmän jyrisevät ja muodostavat äänimaisemaa. Olen aina pitänyt Gilbertiä taitavana kitaristina, mutta tässä biisissä hän tuo mielestäni kerrankin sielua peliin. 9/10 Hups. Biisi onkin cover veto Blue Öyster Cult bändiltä.

4. Dead Man´S shoes; Biisi tykittää, ja kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin temput ovat mukana, mutta ei vaan aukene minulle.. 7-/10

5. King of the Monsters; No nyt on alun riffit kohdillaan. Onkohan tämä kuningas ovaaliautojen kunkku. Vauhti on aivan hurja ja nakit lentelevät kuin vappuna, tai kotona muijan toimesta. Niin biisi on instrumentaali, josta kitaristit saattavat tykätä, mutta minä en löytänyt biisistä sellaista melodiaa joka toimisi bon jovin tapaan= melodia jonka haluaa kuulla aina vaan uudestaan. 6/10

Perkule meidän bändin kitaristi soittaa paljon melodiarikkaampia juttuja!!

6. Mad at the World; No nyt huomaan taas jammailevani biisin tahdissa. Kivat stemma laulut ja tässä on sellaista ehtaa hevanderi vääntöä!! Kuunnelkaa itse! 8,5/10 tämä pappa kyllä suosittelee.

7. Evil Joe; Varsin mukavalla ja tykillä alulla biisi heitetään käyntiin. Mr. Gilbert esittää taas sellaista kitarointia, josta allekirjoittanut pitää. Biisi on kokonaisuutenakin varsin miellyttävä kuuntelunautinto ja sellaista mukavaa taiteilija hulluttelua sisältävä. 8,75/10

8. That Hormone thing; Nyt on taas alun riffit kohdillaan. Laulaja laulaa hyvin. Kuitenkaan biisi ei ole hirvittävän populaarinen, mutta sitä bändi ei varmasti ole halunnut. Taas kyseessä on biisi jossa osaamista kuin Ferrarin tehtaalla, mutta väärät dopingaineet käytössä. Soundillisesti potkii, mutta tunnepuolelta ei. 6/10

9. Viking Kong; Nyt on alun kitarariffi suorastaan kananliha osastoa. Tämä tarkoittaa ihon karvatuppien ylöspäin kohoamista. Biisihän on taas instrumental, mutta nyt tässä on mukana sitä kaipaamaani melodiaa. Aivan tyylikäs teos, jossa kitaristi heittää asiansa loistavasti ja muu bändi konttaa perässä. Pirun tylsät taustat. 8,9/10 oi voi jos taustabändin olisi ollut vedossa!!

10. Time before the sun; Taas sama perus synti, soundia ja taitoa on, mutta biisihän on tylsä, jossa tarjoillaan toisiinsa sopimattumia osia. 7-/10

11. O.H.B (One Hot Bitch); No nyt on kitarassa hyvää rähinää ja biisin kulku kuin zztopilla. Ja sellainen laadukas ja sopivasti typerä kertsi. Tämä on jo aivan mallikas rockruntta sekä mallikas lopetus biisi. 8/10

Loppukommenttina kokonaisuudesta tahdon sanoa seuraavaa. En sano tälle levylle tahdon= viettää aikaa myötä ja vastoinkäymisissä. Kuitenkin tämä on varsin mallikas tekele, jonka luona vierailee mielellään useamminkin. Luokittelisin levyn hemmetin hyväksi siivousmusaksi joka pärjää imurin laulannalle sekä pitää työmoraalin korkealla. Kitaristinalut kuunnelkaa hemmetissä tämä levy ja muodostakaa kokonaisuudesta omat mielipiteenne. Kokonaisuus 8/10 Mr. Taca Tucaon

Styx - Cornerstone (1979)

Väitetään että Suomi on Euroopan Amerikkalaisin maa. En ole tutustunut yhteenkään viralliseen tutkelmaan henkilökohtaisesti, mutta niin monelta taholta olen asiasta kuullut, että pakkohan se on uskoa. Eihän tuo nyt ole ihmekkään kun viihdeteollisuus on aivopessyt meitä amerikkalaisuuteen pienestä pitäen.

Millä tavoin Setä- Samuli on sitten kutsunut minua?

Edelleenkin porukka pistetään sukujuhlissa nauramaan kustannuksellani kun tarinaa isketään siitä kuinka olin istunut syöttötuolissani ja itkeä vollottanut kun Tom & Jerry oli rullannut lopputekstinsä. Nyt saman tekee kaljan loppuminen.
Ensimmäiset muistikuvani "jenkkihapatuksen" vaikutuksesta elämääni ovat kun piti pitää turpa kiinni ja paskoa ähkämättä kun vanhempani ja jopa evakkomatkat kokeneet isovanhempani töllöttivät mustavalkoisesta kuvaruudusta Peyton Placea.

Sitten karjotettiin katsoa Kuuden miljoona dollarin miestä ja matkittiin juntisti Ystäväni avaruudesta "nano-nano" tervehdystä, joka paikassa ja kaikille sormia invaliiditeettiin väännellen. Noihin aikoihin sain myös ensimmäisen musiikillisen herätykseni, kun joulupukki vetäisi kasseistaan Pat Boonen kasetin. Se oli amerikkalaista "speedya" suoraan tajuntaan!
80- luvulle tultaessa Taisteluplaneetta Galacticaa jännättiin kämmenet märkänä, Stray Cats- "kananperse"- tukkatötterö Suavella limoitettuna. Mutta suurimpaan kiimaan meikäläinen saatiin kun Mötley Crue ja Miami Vice kertoivat minulle miten tulee elää ja mikä on elämässä tärkeintä. Kaikki tämä oppi on made in U.S.A.

Myös lukemattomat muut Amerikan- ihmeet bändien, tv- sarjojen ja elokuvien lisäksi ovat antaneet elämälleni syytä ja suuntaa. Rapakon takana ajetaan komeimmilla autoilla ja koreimmilla naisilla. Myös sapuska puoli herättää meikäläisessä herkistymistä. On kokoa ja näköä pihveissä ja hampurilaisissa, niin että Puskan Pekkaa närästää. Eli allekirjoittaneen suonissa virtaa tämän "kasvatuksen" tuloksena väkisinkin hiukan ylimielistä, punaniskaista paskamahaa.

Sitten on näitä vastarannankiiskejä joille tälläinen meno ei maistu. Heille kaikki tämä on kiiltokuvamaista, valmiiksi pureskeltua ja taiteelliselta arvoltaan nollahöttöä. Heille kaikki mikä haiskahtaa Amerikkalaiselle, haisee tyhmyydelle, itsekeskeisyydelle, rahvaudelle, karkeudelle, imperialismille, kertakäyttöisyydelle, rahastukselle, laskelmoinnille ja helpoille ratkaisuille...

Sitähän se pitkälti onkin mutta tuon kaiken ne pirulaiset osaavat tehdä aistiystävällisesti ja VIIHDYTTÄVÄSTI. Kaikki kunnia kuitenkin esim. Andrei Rublevevin elokuvien suurkuluttajille, Tykylevitzin taiteesta kiihottuville, Jethro Tullin musiikista vauhkoontuville ja vaikeatajuisille runoille nyökyttäville. Meikäläinen ei vain jaksa innostua jonkun Tsekkiläisen keinutuolintekijän tukahdutetuista tunteista, Japanilaisen samurain pitkäveteisestä tuijottelusta, Ranskalaisen nuoren- neidon kriittisestä itsetutkiskelusta (pienellä varauksella kiinnostaa) tai Puolalaisen telakkatyöläisen sanattomasta puiden halailusta.

Tänään esiteltävä STYX on myös suomen kansaa jakava "Ameriikan vouhotus". Tiettävästi Suomessa bändistä ei näihin päiviin saakka ole diggailleet kuin Taiska ja Sorsan Riki jotka ovat coveroineet biisit bändin tuotannosta.

Mistään ihan tyhjätasku- orkesterista ei voi kuitenkaan olla kyse koska levyjä on mennyt kaupaksi miljoonasotalla, lähinnä juuri tuolla "missä kaikki on suurta ja kaunista". Heiltä löytyy mm. Billboard- listan kärkipaikka kertaalleen, top-10 on Styx- kibale noussut 8 kertaa ja top- 100 listalle 23 kertaa!
Möhömahat tykkää, mikä mättää kun ei hämäläisille kelpaa? Jos kerta meinataan jatkaa maailman Amerikkalaisimpana maana, on tämän Styx- fanituksen noustava jotta status pysyy uskottavana.

CIA:n Amerikkalaistamisosasto pyysi syöttämään Suomen kansalle tätä Cornerstone- albumia, koska tällä älpyllä on tuo Rikin coveroima alkuperäiskibale ja tästä alkoi bändin vahva profiloituminen ensimmäistä kertaa kohti pop- rock suuntaa, samalla erkaannuttaen orkkaa leimanneesta taiteellisesta progesta joka oli ollut vahvasti bändin tavaramerkkinä kahdeksalla ensimmäisellä tuotoksella. Mikäli tätä ennen julkaistut levytykset kolahtaisivat Suomalaisille, taiteellisesti ultraherkälle intellektuelli -köörille, voisi tästä, ja sen jälkeisistä tuotoksesta tulla tuulipukuporukalle automankkoihin huudattamista. Jos CIA:n suunnitelmat toteutuisivat, voisi Styx nousta jopa koko Suomen kansaa yhdistäväksi, Amerikkalaiseksi tekijäksi!

1."Lights" Mahtipontisuudella nivellettyä pop- rokkia. Melodiat tuovat mieleen välillä Abban ja jopa Southern fiiliksiä vilahtaa. Tätä kuunnellessa ei voi mököttää, siitä pitää huolen jopa yliampuvan positiivinen henki. Itsemurhaa hautoville tämä voi tuoda valoa pimeyteen. Tai sitten ei tuo. Paljon hyvää mutta kertsin vokaalit ovat lähellä mennä hihhuloinniksi.

2."Why me" Edellistä tanakampi veto, jossa koukuttavat iskut ja mieleenpainuvat melodiat. Uljas saxofoni- soolo kuorruttaa komean kakun. Styx on jollaintapaa Queenin popahtava sukulainen, mikä on vain lisäarvo.

3."Babe" Tässäpä meille tarjoillaan tämä aikaisemmin mainitsemani top- 1! Viipyilevä alku lupailee slovarimallista kattausta. Mitään suurempaa tulkintaa ei synny oikeastaan missään vaiheessa. Taidolla tehtyä "love boat" fiilistelyä. Kokonaisuudesta kuitenkin jää vaivautunut olo. Sama fiilis voisi tulla jos tanssisi härkäparina hitaita Richard Claydermanin kanssa. Mikä trauma ajoi Jenkit tämän ykköseksi nostamaan!?

4."Never say never" Kertsin hieman hihhuloimis- meiningillä käynnistetään tämä jollotus. Kliinisesti vedetty peruspoppis, johon ei oikein osaa suhtautua vakavasti. Ei oikein mitään mihin tarttua. Tosissaan toteutettu mitäänsanomattomuus.

5."Boat on the river" Tässä haikeassa kansanmusiikki- tunnelmapalassa on mestarillisen kaihoisa ote. Folk- henkäykset haistaa koko lipumisen ajan, eikä biisin loppumiselle osaa heti antaa anteeksi. Taideteos, jolle Mr. Sorsan versio häviää kunniakkaasti mutta selvästi.

6."Borrowed time" Styx todistaa tällä esityksellään että rokatakkin osataan. Tukevaa menoa maustetaan pienillä rytmiikan koukuilla. Hienoja melodialinjoja rennossa mutta topakassa paketissa. Keskivertoa parempi veto tällä albumilla.

7."First time" Hieman Ruotsinlaivan yökerho tunnelmalla käynnistellään. Kertosäkeeseen saadaan mukavasti fiilistä ja nostetta. Jouset antavat arvokkuutta "ensi kerran" kerrontaan. Ennemmin tämän olisi luullut nousevan top-1 jos vertailu kohdistuu "Babeen". Komea ja mahtipontinen toteutus joka olisi hiukan kaivannut rouheutta jotta "roskan meneminen silmää" olisi ollut edes teoriassa mahdollista.

8."Eddie" Nyt lähennellään jo hieman hard- rockin verevyyttä. Persoonallisesti toteutettu nyhtäminen josta voi kuulla Styxin juuret. Tälläisellä otteella bändi saa minulta huurteiset jos samaan baariin sattuvat. Hienoja yksityiskohtia siellä täällä.

9."Love in the midnight" Kuin kruununa vedetään päätösbiisiksi hieno mahtipontinen mutta raskas kappale jossa päävokaalien ja stemmojen vuorottelu ei jätä kylmäksi. Progea ja rokkia kunnianhimoisesti ja taidolla melottuna. Biisissä on hieno, uhkaavan tumma tunnelma.


Styx on kaksijakoinen orkesteri. Parhaimmillaan mennään huikeissa tunnelmissa mutta välillä hihhuloidaan yltiöpositiivisesti, mikä tässä tapauksessa pistää ärsyttämään. Tuo seikka on varmasti ollut ratkaiseva, miksi Styx ei ole koskaan härmäläisiä jurottajia sytyttänyt. Styx ei myöskään ole parhaimmillaan tyypillisissä pop- tulkinnoissa,vaan hyytyy niissä tusinatavaraksi (Vaikka "Babe" lista 1. onkin). Parhaimmillaan bändi on kun se uskaltaa pistää pelin persoonalliseksi. Silloin ollaan Styx- joella priiman muskeliveneen kyydissä. Bändin moni- ilmeisyys takaa että levy kestää kuuntelua, mutta välttämättä se ei juuri siksi kaikille aukea. Styx " Cornerstone" saa tukevat 6,27/ 10 pistettä ja Etelä-valtioiden lipunnoston salkoon, torven töräyksillä terästettynä.

Ei maailmani oikeasti ole näin mustavalkoisen Amerikkalainen ja stereotyyppisen ehdoton kun annoin kärjistäen ymmärtää, vaikka töllön vaikutusta meihin ei voi vähätelläkkään. Eikä Suomikaan uusi Jenkkilän osavaltio ole. Eurostoliiton kylläkin.
Hyvää populaarikulttuuria ja sapuskaa tehdään muuallakin, paitsi ei Intiassa.
Sillähän ei ole merkitystä mistä päin universiumia "hyvä" tulee, kunhan se tulee oikeaan aikaan, oikeaan paikkaan, oikeaa mielihalua asiaankuuluvalla "hyvällä" tyydyttämään.

Lopuksi vielä Rockstaramuksen jorinat tästä levystä:

" Tuonelan virrasta elävä, joiden tukena valot on, ihmettelee valintaansa.
  Vaimoaan hän kieltää kieltäytymästä niin ehdottomasti,
 jotta joella lipuvalle saataisiin lainattua aikaa.
 Ensimmäistä kertaa voimaa nauttiva
 kuolee rakkauteen vuorokauden vaihtuessa."

Karl S. Puukoski

Shotgun Messiah – Shotgun Messiah (1989)

Kyl se nii sielusta kirpasoo ja syömmestä ottaa!! Lujilla on suoraselkäisen ja mielestään moraalimittarinsa korkealla pitävän miehen luonto, kun törmää asioihin, joissa on suurella vääryydellä, vittumaisella vilunkipelillä ja varmaan silkalla pahalla tahdolla toisille tuotu tappiomieltä ja potutusta. Mistä tämän nyt aloittaisi…? No eihän se auta, kuin aloittaa alusta ja kertoa totuus.

Shotgun Messiah on taas kerran rakkaan vihollisemme, Ruotsin, tuote glamrockin sarjaan ja glamrockin ajoilta. Alun perin Kingpin-nimellä liikkeelle lähtenyt remppa muutti sittemmin Hollywoodin kultamaille, muutti nimensä Shotgun Messiahiksi ja pisti samaa nimeä kantavan levynsä ulos vuonna -89. Unohdettujen levyjen kollegallani löytyy muuten hyllystä alkuperäinen Kingpin-nimeä kantava älppykin. Voitaneen keräilyharvinaisuudeksi jo luokitella. Biisit oli toki uudelleennauhoitettu uutta kokonaispakettia varten.

Vaan takaisin siihen synkkään asiaan, mikä oli esillä. Tällä kertaa vihollinen hyökkäsi Suomeen lännestä päin (eikä se ollut koukannut). Pirullisen juonen punoivat, jotta voisivat viedä meiltä suomalaisilta kunnian, maineen, itsetunnon ja rojaltit. Vaan niin hyviä eivät olleet, etteikö olisi jälkiä jäänyt. Kädessäni on levy, jossa on yhdeksän hiuslakantuoksuista biisiä todisteena itse sarvipään läsnäolosta ja lähes kansanmurhaan verrattavissa olevasta pahuudesta.

1. ”Bob City” poksuu kuin purkkapallo ja sen käytetyn ponnekaasun määrän voi ihan aistia. Kitara kikkailee kivasti ja on muita askeleen edellä. Ei ajallisesti mutta taidollisesti. Se tuntuu ehtivän joka juttuun mukaan, tekipä kuka tahansa muu soittaja mitä tahansa. Laulaja, Zinny J. Zan, kuulostaa hiukan nuhaiselta tai sitten nenässä on muuta tuketta. (Yrittää varmaan myöhemmin sen avulla vedota syyntakeettomuuteen tässä rikoksessa.)

2. ”Don't Care 'bout Nothin'” voisi potkia todella napakasti heti alusta, jos soundeissa olisi pari vuotta patinaa lisää. Tahtoo sanoa, että muutaman vuoden päästä näilläkin jannuilla oli studiossa onnistanut paremmin ja koko homma kuulosti tanakammalta. Nyt tässä on käynyt kuten laitettaessa tosi ohutta kastiketta lihapullien päälle. Ei siitä tule yhtä mehukasta herkkupakettia vaan on edelleen erikseen lihapullat ja kastike. Kertsi toimii parhaiten. (Todella heikosti peitelty. Eihän se soundia ohentamalla onnistu!)

3. ”Shout It Out” on se biisi, jolla minä aloitin tuttavuuteni tämän orkan kanssa. Se oli Headbanger’s Ball vuonna -89. Rapin yhdistely rokkiin oli tuohon aikaan se juttu, joka monen piti kokeilla. Vähän kuin lesboseksi lukiotytöillä - ei siinä mitään pahaa, mutta myöhemmin palataan kuitenkin miesten pariin. Se pienoinen uhoamisen meininki biisissä ja videolla oli niin cool. Ja kun kitaristi Harry K. Cody vingutteli keltaisella Ibanez Jemillä, niin mikäs sen parempaa. Kun sen vaan osaa. (Oliko Codyn kitara keltainen vain ruotsalaisuuden esilletuomiseksi? Ihan vain mietintään…)

4. ”Squeezin' Teazin'” omaa kaikki oleelliset osat mutta biisin nimestä huolimatta se viimeinen ’squeeze’ on kyllä jäänyt löytymättä. Olen koittanut löytää sen juonen, että mitä se basisti oikein on keksinyt mutta ei se tule esiin. Ehkä olikin parempi, että tällä levyllä bassoa soittanut Tim Skold siirtyi myöhemmin bändin laulajaksi. Ei hän bassossa ehkä niin esille päässytkään. Itse kipale on vähän mitäänsanomaton hard rock-renkutus. (Epäuskottava basisti herättää aina epäilyksiä muustakin.)

5. ”The Explorer” Kyllähän punahiuksisen pisamanaaman tunnistaa ruotsalaiseksi ja hörökorvaisen sekä hevoshampaisen britiksi vaikka kumpikaan ei sanoisi sanaakaan. Tämä on instrumentaali viisu ja antaa todisteita aiemmille syytöksilleni ilman lauluakin. Harry K. Codyn areenahan tämä täysin on. Mies on hiukan kuin Steve Vai pirissä. Taidokkaasti ja ylinopeudella menee. Hattua nostan esim. sille, että Cody ei käytä niinkään efektejä tai laitteita kikkailuun vaan tekee lähes kaiken käsillään ja plekulla. Biisi voisi olla parempi, soitto on ok.

6. ”Nowhere Fast” on nyt sitten jo hiukan melodisempi veto, jollaista kaipasinkin. Jos jotain pitää keksiä, mistä aina tämän bändin tunnistaa niin se on ”naa naa naa naa” kuorot välissä. Kuunnelkaapa tuotantoa enemmälti. Sama nasaali ja ”naa naat” tulee esille. Väliosa ja soolo ovat oikein mielekkäitä allekirjoittaneen korvalle. Niiden jälkeen tuleville tykinlaukauksille en keksinyt motiivia? (Muuten motiivit alkavat olla selvillä.)

7. ”Dirt Talk” omaa taas alun, joka kaipaisi sitä tujakampaa soundia. Hmm, alku toi mieleen Metallican, siltä mustalta albumilta löytyy samanmoista henkeä ”The God That Failed”-virrestä. Kohta joku Metallica-fani syyttää meikäläistä plagiointipuheista. Hei, tässä on nyt isommat asiat kyseessä! Itse biisi menee sinne heikompaan kastiin tällä orkalla. Ei mitään mihin tarttuisi.

8. ”I’m Your Love” Komia riffi alussa. Tanakkuutta kun saisi taas. Laulaja ei yritä liikaa, se on hyvä. Kitara kuljettelee kivasti ja antaa mahdollisuuksia komeillekin laulukuvioille mutta ei vaan vokaalipuolelta irtoa. Minkäs sille osaa. Seuraavalla levyllä asiaa korjataan.

9. ”Nervous” Levyn loppu lähenee, todisteita on jo kasa ja poikia alkaa hermostuttaa. Aiheestakin. Samoihin aikoihin julkaistulla Extremen ensilevyllä on samanlaista henkeä kuin tässä kappaleessa. Olen kehunut sitä aikoinani ja kehun tätäkin. En koskaan erityisesti noteerannut tätä kappaletta mutta nyt tästä nousi esiin erilaiset, mutta kuitenkin keskenään toimivat osaset. Palapeli on loksahtanut kohdalleen. Hyvä juttu. Sirkusmusiikit outrona. Yhtä sirkustahan tämä häpeällinen peittely on ollutkin.


Nyt hyvät kansanmiehet ja maamme matroona-naiset. On tullut aika julkistaa tämä turmion tuska ja pahanlainen pakotus, jota naapurimme on meille pahoin tahdoin ja vilppi mielessänsä aiheuttanut. Shotgun Messiah-bändi, aiemmin Kingpin-nimellä taipaleelle lähtenyt. Kalifornian Hollywoodiin sittemmin muuttanut mutta ruotsalaiseksi tekeytyvä rock-orkesteri….OMAA KAKSI SUOMALAISTA JÄSENTÄ: KITARISTI HARRY K. CODY = HARRI KEMPPAINEN ja RUMPALI STIXX GALORE = PEKKA OLLINEN!!!!!!! JA TÄMÄ ON TAIVAHAN TOSI!

Niin koettivat vasemman käden miehet viedä meiltä vääryydellä kaiken. Ei olisi ilman suomalaista verta tätäkään rakennettu. Ei raikuvaa rokkia, ei säkenöiviä sooloja. Missäs olisitte ilman meitä? Häh?!! Kysyn vaan! Tämmöisestä erittäin törkeästä petoksesta suomalaisuutta vastaan rokotan kyllä -3 pistettä mutta joudun toisaalta antamaan +3 pointsia siitä hyvästä, että mukana on puolet suomalaisia. Kokonaisuudeksi levylle saamme 7/10 pointsia. Ottakaa häveten ja menkää! T: Tuca ’Tuomari’ Ton

EURYTHMICS - Revenge (1986)

Sain itselleni haastavan tehtävän arvioida Eurythmics bändin viidettä studiotuotosta; Revenge. Miksi koen tehtävän haastelliseksi? Kyseessä on bändi, jota en voinut sietää kultaisella 80-luvulla. Mikä onkaan tilanne tänään?

Eurythmics on bändi, joka on myynyt yli 75 000 000 levyä = joku siitä siis oikeasti tykkää. Studiojulkaisuja heillä on yhteensä 8, lisäksi tulevat tietenkin best of. yms. väliteokset. Tähän katsottuna täytyy sanoa, että kovin on suosittu orkesteri ollut!!

Täällä todisteita bändin myyntivolyymeista. Käsittämätöntä. 11* platinaa Uk ja Usa..

Tässä Belinda, bändin ensimmäisiä sinkkuja vuodelta 1981.

Bändin kultaiset ajat sitoutuvat yhtä tiukasti 80-lukuun kuin mänty suomalaiseen metsään. Todisteena tästä olkoon se, että julkaisuista 7/8 on julkaistu vuosien 81-89 välillä. Ja viimeinen vuonna 1999 samoin kuin My Tribe orkesterin Signal.

Mutta itse asiaan ja kostaja saapuu!

REVENGE;
1. Missionary man; Biisissä on popkelpoinen rytmiikka. Laulaja Annie Lennox kuulostaa hiukan monotoniselta ja aika tavis- laulajalta. Parasta biisissä mielestäni on huuliharppusoolo. Mielestäni biisi on todella lattea ja tylsä. 6/10

2. Thorn In My side; Tämä on juuri se biisi, jota en voinut sietää kultaisella 80- luvulla! Jo laulajan biisin alussa tekemä kirkaisu nostaa niskavillat pystyyn. Biisin alun melodiat kitaralla ja saksofonilla ovat jopa nerokkaan tarttuvat. B-osan ou-ou-ou jttu on suorastaan koukuttava ja hyvä. Kokonaisuutena ymmärrän kyllä biisin olleen suuri hitti. Eikä tämä näin reilu 20 vuotta myöhemmin enään hirveästi pelottanut, ihan jees biisi joten 8,5/10

3. When tomorrow comes; Taas mukavalla alkuintrolla varustettu kappale. Laulajan ääni ja kappaleen molodia sopivat melko hyvin yhteen. Muutoinkin biisin melodiat ovat varsin toimivia ja tasaisen varmoja. 8,5/10 Lisäbojot, että biisissä on soolo.

4. The Last Time; Biisin kitarat ovat varsin toimivat ja kokonaisuutta tukevat. Melodialtaan biisi on tasaisen varma ja jopa hieman yllätyksetön. Kuitenkin varsin radiokelpoista materiaalia. Joku kumma tässä ei vaan minun korvaani miellytä. 7/10

5. The Miracle Of Love; Kaunis alku biisillä kieltämättä on. Rytmiikka ja melodia syleilevät toisiaan ihmeen kaihoisasti. Mielestäni selkeästi paras biisi tältä levyltä. Väliosan mukava laulun nostatus johdattaa kaihoisaan kertosäkeeseen. Biisin tuotantokin varsin onnistunut ja soolojen mukava päällekkäisyys kasvattaa biisin taivaisiin. 9/10

6. Let´S Go; Perinteiseen rokkiin päin kallellaan. Aivan mainio biisi näin aikuiseen makuun. Ehkä biisin melodiat eivät ole yhtä onnistuneet, kuin muutamalla aikaisemalla biisillä. Toimii varmasti hyvin esim. autoradiossa. 7,5/10

7. Take Your Pain Away; Biisin synteettiseltä kuulostavat bassot ovat hyvät ja maagiset. Vaikka pieni basson soolo paljastaakin kyseessä olleen ammattiosaajan. Kokonaisuutena biisi on varsin kuunneltava. Kuitenkin ehkä liian turvallinen minun makuuni. Biisissä parasta ovat bassot! 7/10

8. A Little Of You; Biisi alkaa todella kauniisti. Edellisen biisin jälkeen tämähän kuulostaa lintujen laululta suihkulähteellä. Vaikka biisisstä puuttuu ne kuorrutetut korvakarkit, tarkoitan pop melodiat, niin tämä on todella eläväinen ja eteenpäin pyrkivä teos. 8,5/10 Hieno teräskielisen akustisen kitaran soolo, jonka metallinen sointi oli kuin kylmä olut kesäpäivässä.

9. In This Town; Biisin rytmiikka on valloittavaa ja mukaansa tempaavaa. Bändi yleensäkkin osaa käyttää hyvin hyödyksi selkeitä soundeja ja selkää ilmaisua. Kertsin b-osan laulut jees, mutta kertsi tylsä 7/10.

10. I Remember You; Tähän on suorastaan pakko muistella samannimistä loistavaa kappaletta Sebastian Bachin esittämänä. Tässä biisissä on hyvin letkeä tunnelma ja sellainen mukava lämpö. Varsin toimiva biisi. 8/10

Ja loppuun yhteenveto kokonaisuudesta. Nopealla päättelyllä sain levylle arvostelun keskiarvoksi 6,85/10 meniköhän laskuopillisesti oikein? Edelleenkään bändi ei minusta ystävää saa, mutta ja se mutta on ISO! Kokonaisuus on yllättävän tasainen ja laadukas. Itse vain koen että bändi on liian kevyt minun makuuni. Kokonaisuus olisi saanut minulta ehkä hieman enemmänkin, mutta jostain syystä laulajan ääni ärsyttää minua vieläkin suuresti. Silti haluan vetää mattoa itseni alta ja lupaan kuunnella kyseisen albumin vielä kerran jos toisenkin. Albumi on hyvä, mutta henkilökohtaisesti koen sen soinnin aikana myös ärsyttäviä hetkiä. kokonaisuudelle siis 7/10

PS. Kuunnelkaa hemmetissä tuo Skid Row linkki= Sebastian Bach. Siinä taivas kohtaa helvetin ja tuli veden ja sydän sen kaikkein raikkaimman mitä toivoa voi!! mr taca tucaon!

ZZ Top - Antenna (1994)

Ystäväni johdatuksella tarkastelen kriittisesti ZZ top orkesterin pitkäsoittoa, jota yleisesti, hyväksytysti sekä pohditusti kutsutaan Antenna nimellä. Mikä omituisinta bändin tästä kyseisestä levystä ei löydy merkintöjä suomalaisen wikipedian sivustoilta. Bändin ensimmäinen julkaisu on kuitenkin jo vuodelta 1969 nimeltään; Salt Lick. Hmmm. ja tämä on tutuille.. kaikki hyvä syntyy aikanaan ja ZZ top julkaisikin ensimmäisen pitkäsoittonsa vuonna 1970, joka rohkeasti nimettiin ZZ Top's First Album.

Rohkeasti väitän, että nykyiset metalliparrat ovat pikkupoikia zz partoihin verrattuna. Sopii tutustua vaikka tuolla ZZ TOP. Ja mujuten bändi on nimetty 2004 rock n` roll hall of fame:en

1. Pincushion; Suorastaan murakoilla soundeilla ja koukuttavalla riffillä varustettua moottoripyörä musiikkia. Kun bändi aloittaa tälläisellä biisillä levynsä, niin seuraavilta biiseiltä odottaa paljon!! 9/10 Vielä ei saa kuunnella sitä uudestaan.

2. Breakaway; Kun joku yhdistää Rockin ja bluesin näin niin minä olen myyty! Biisi on niin porno, ettei tässä voi kuvailla sitä kun lapsetkin voivat lukea tätä. Hmm olisinpa ranskalainen peruna en hampurilainen!! Tulkoot vampyyri ja purkoot minua tämä biisi on niin hyvä!! 9,5/10

3. World Of Swirl; Hemmetti tässäkin on niin heavy meininki, että Metallicallakin olisi tekemistä. Kertosäkeiden melodiat vain notkahtaa hiukan. 8/10

4. Fuzzbox Voodoo; Biisin alun murhaava basso kaivaa viimeisetkin perunat routaisesta maasta. Tässä hyvä esimerkki kuinka pienistä asioista voidaan tehdä kaunista ja samanaikaisesti uskomattoman tanakkaa. Kitaristi Billy Gibbons taikoo niin moni-ilmeistä sooloa, että nuoremmillakin tekijöillä olisi ihmettelemistä. 8,5/10

5. Girl in a T-shirt; Tähänastisista biiseitä selvästi oudoin?? Kuitenkin tuttuja elementtejä löytyy. Mutta laittaahan ne t-paita tytöt karvaiset miehet sekaisin!! 7,5/10

6. Antenna Head; Kivoja ja laajoja kitara sovituksia, nam kiva kertosäe, vaikka hiukan toistaa itseään. 7,5/10

7. PCH; No nyt bändi suorastaan röyhtäisi ulos sitä hyvää, mitä osaa!! Kaikkea kivaa, mutta kuitenkin biisistä uupuu se pienoinen yhtenäisyys mikä aiemmilla tuotoksilla on.. 8/10

8. Cherry Red; Hienosti säröytetty basso ja röyhkeät kitarat. Rummuissa Frank Beard hoitaa hommansa perinteisesti ja hyvin. 7,5/10

9. Cover your rig; Sellaista raskailla kitaroilla fiilisteltyä bluesballadia, jotta rokkipartaa melkein itkettää. Tukevasti omilla jaloilla, mutta ei täysosuma. 7,5/10

10. Lizard Life; Sanoisin, että tämä on zztopmaisesti taas tulevaisuutta ennustava biisi. Tässä bändi on palannut taas sille vanhalle hienolle tielle jonka se parhaiten osaa. Tämän biisin voisin kuvitella bändin jollekin kokoelmalle. 9/10

11. Deal Goin`down; Ei ne bisnekset aina osu!; Mutta tässä time osuu jälleen kohdilleen ja toistan itseäni "bändi on taas palannut sille vanhalle tielle jonka se osaa". Iso sointista ja iso munuaista kutkuttavaa musaa! 8/10

12. Everything; Bändin todennäköisesti kokeilevempaa materiaalia, jossa tuttuja aineksia. Kitaristi soittaa kuitenkin sellaista helvetea ilmoille että taivasosastossa rakoilee. Ja loppupuolella pojat pistää melkein discoksi. 7,5/10

Kokonaisuutena levy oli itselleni aika yllätys ja oudosti rakennettu. Levyn aloitus biisi oli todella kova ja rautainen.. Nyt saa kuunnella sen uudestaan!! Myös pari seuraavaa kolahtaa kovalla ja kovaa. Sitten väliin iskee sellainen kumma unisuus, zzto-mittarilla mitattuna. Ja loppupuolelta löytyy taas pari kivaa biisiä. Kun mietitään sitä 10 biisin taikaa, niin tällä levyllä on mielestäni pari biisiä liikaa. Tästä kokonaisuudesta annan arvosanaksi 7,75/10, joten kyllä sillä lukioon pääsee kevyesti. Lisäksi mielenkiintoni heräsi bändin uudempia tuotoksia kohtaan.

Kun bändillä on omia auto ja moottoripyörä malleja, niin voidaan puhua jostain muusta kuin perinteisistä finnivoiteista ja t-paidoista. On ne äijiä!?!?

Kun kyseessä on bändi, joka on tehnyt mielettömän hyviä biisejä kuten #1, #2, #3, #4, #5, #6 ja tässä on tyyliä!! #7 Ja tietenkin Ninja Turtles biisi #8. Niin ei voi kuin kunnioittaa tehtyä työuraa. Antenna levyä ei voida eikä tulekkaan pitää bändille lottovoittona, koska se ei sitä menestyneelle orkesterille ole vaan tyylikkäännä työnö vaikeassa ajassa Nirvanoiden ja jammaavien helmien hengitellessä niskaan. Kokonaisuutena kohtuullisen tyylikäs kokonaisuus joka kannattaa kuunnella ainakin kerran elämässä.

Kun bändin levyjen kokonaismyynti on varmasti kymmeniä miljoonia, niin on varsin käsittämätöntä että heidän viimeisintä studioteosta on myyty vain 100 000 kpl Yhdysvalloissa.

Ja taas terveisin mr. Taca Tucaon.

Europe - Europe (1983)

Onkohan olemassa mitään elämän osaaluetta, missä ei olisi vertailtu omia tekemisiämme Ruotsin suorituksiin? Urheilun saralla on vatvottu jo ihan riittämiin, mutta onhan näitä muitakin aloja mitä repostella. Aionkin tempoa hatusta, kilpailuvietin johdattamana aiheita millä päästäisiin turpakäräjille noiden "hannu hanhien" kanssa.

Autoteollisuudessa tulee meille lunta tupaan, vaikka Saab peruutettiinkin saunan taakse. Volvo on ok, kai.
Talbot taisi olla vain täällä meillä koottu motoorinen ihme. Muissa kulkuvälineissä Jas- hävittäjät ovat enemminkin uhka Ruotsin kansalle, kun taas meidän Valmetilla revitään pellot ja pientareet hymy huulilla. Hyvää ja huonoa "maisemanvaihtajaa" löytyy siis Pohjanlahden kummaltakin puolelta " .

Hollywoodiin nousseita tähtiä hurreilla on ainakin suuri luonnenäyttelijä Dolph Lundgren, johon meillä on vastineeksi heittää kovassa nousussa oleva Anna Easteden, Tohmajärven haastaja Angelina Jolielle ja lisäksi Kata Kärkkäinen, joka kävi kyykistymässä elokuvassa Ford Fairlane.

Kyyti alkaa olla kylmää svenssoneille kun otetaan puheeksi kirosanat. Jos heittelee vittania, helvettenia ja satans sjuttonia, ( tyypillistä ruotsalaista on että piti lyödä yhdellä meidän helevetin kuustoista! ) niin se kuullostaa ennemminkin siltä kuin Hello Kittylla olisi huono päivä. Em. ei voi edes verrata meidän aina tehokkaisiin ärräpäihin ja rutkan ryöhnäkkeisiin!
Lisäksi voidaan todeta että ruottalaiset ei uskalla lyödä naisiaan, ne eivät osaa tehdä kaulakiikkuja eikä ne saa edes tukittua verisuoniaan niin massiivisella volyymilla kuin ME...!

Tiedän pakoilevani väistämätöntä. Pakkohan se on ottaa tämä musiikkipuolikin jollakin tapaa huomion alle.

No joo, kansankodista on kautta aikojen tullut paljon artisteja aina Abbasta Ynkkään ja Treatin kautta Shotgun Messiahiin. Kovaa settiä.
Meiltä löytyy Sibelius ja Zero Nine, joita komppaa Ironcross ja Tarot mellevästi.
Tasaista on, joten voittaja täytyy ratkaista jotenkin sivistyneesti, taiteellisia arvoja korostaen. Joku ehdottikin kilpailusarjaa, "karuin musiikkivideo, jossa yhdistyvät formulat, naaman repiminen huonosti näytellen, torppa ja piehtarointi taljan alla" , mutta länsinaapuri ei uskonut että edes meillä tehdään mitään noin noloa, heikkoa ja väsynyttä, joten ratkaisua haetaan kansallisista Rock- sm kilpailuista.

Itsevarmana voin antaa naapurin valita vuoden, jonka voittajia vertailemme. Onhan meillä kovia nimiä menneiltä vuosilta, kuten Hassisen Kone, Peer Gynt ja vuoden 1972 kultamitallisti Suikkis.
Sieltähän heitetään vuosi 1982. Eli meidän voittajamme siltä vuodelta on edelleenkin koko kansan suosiosta nauttiva, ainakin kulttitasolla, 22-PISTEPIRKKO. Eli ei huono, ei ollenkaan."Göranit" heittää nimellä EUROPE.

Ensimmäinen reaktio on shokki, jota seuraa kieltäminen, sitten viha, lamaannus ja viimmein tapahtuneen hyväksyminen.
Jos levymyyntiä verrataan niin Europen 16 miljoonaa myytyä albumia kyllä kepittää meidän Pirkkoa mekkoon niin että soi.
Mutta meidänpä Pirkko Utajärveltä lyö albumeiden julkaisussa naapurin luvuin 13-8... pitää repiä lohtua pienistä iloista ja onnistumisista...

Katsotaan nyt mitä Europen pojat saivat aikaiseksi voittamallaan studio- ajalla. Suomessa moni sm- voittaja unohdettiin jo heti seuraavana päivänä. Vai muistaako joku vielä nimet Kissa, Vanha isäntä tai Fake?

Europen debyyttia leipoivat:

• Joey Tempest – vocals, acoustic guitars, keyboards
• John Norum – guitars, background vocals
• John Levén – bass
• Tony Reno – drums
• Europe – Producer
• Erik Videgård – Co-Producer, Engineer
• Thomas Erdtman – Co-Producer
• Lennart Dannstedt – Photography
• Camilla B. – Cover Design

1." In future to come" Mahtipontisesti lähdetään. Ja mikäs on voittajilla lähtiessä. Intoa pirskahtelee mukavalla tenholla, tässä kilpailussa voitokkaasti esitetyssä kappaleessa. Norum on selkeästi herra ja hidalko tällä vedolla. Muut meinaavat vähän tukehtua intoonsa, joka kuuluu pienenä hätäilynä ja kulmikkuutena. Video kuuluu kategoriaan, "Formulat, naaman repiminen.. " Biisi kuitenkin passeli startti albumille.

2."Farewell" Samalla kaavalla lähdetään jölkyttelemään kuin avauksessa. Iskuja mahtipontisuudella sipastuna. Kertsin jaot tuovat mukavaa koukkua. Hiukan on saatu mukaan myös 70- lukulaista väkyttämistä. Tämä toimisi Def Leppardinkin ohjelmistossa mainiosti!

3."Seven doors hotel" Nyt lyötiin meille luu kurkkuun. Tämä loistava kibale oli Japanissa parhaimmillaan top-10 listalla. Meidän pirkko-22 ei ole ollut siellä. Ei varmaan edes koko saarella. Ei edes turistina. Hieno rokkipala, ei auta kun myöntää ja sipaista huikka taskulämmintä lohdutukseksi. Toisaalta Pirkko laulaa kyllä nätisti sen "Birdy"n..

4."The king will return" Tässä toisessa kilpailuvedossa tiivistyy bändin jäsenten nuoresta iästä huolimatta tietty kypsyys. Nyansseja ja tulkintaa täydeltä laidalta. Norum on maaginen, aivan loistava. Tempest on vetässyt näköjään mukin kaakaota, vai minkä liene pökäleen syönyt kun ylähuuli tuolleen on mustunut?! Yksi parhaista Europen biiseistä vielä tänäänkin. Videon lopussa tunnelmia Europen Sm- huipennuksesta.

5."Boyazont" Nuoren mestarin taidonnäyte. Instrumentaali jota ei tarvitse hävetä. Pirkko passaa tämän vertailun.

6."Children of this time" Hieman levoton tunnelma sävyttää tätä menoa. Mutta sitähän 80- luvun(kin) lapset olivatkin. Hieman köyhä ratkaisu väliosassa ennen sooloa. Kokonaisuus kuitenkin ok. Tempoa pudottamalla parempi?

7."Words of Wisdom" Kaihoisa alku siivittää jurpoon tarinaan. Tempestin heikkoudeksi täytyy sanoa melko yksitotinen tulkinta paikoitellen. Soitannollinen puoli toimii kuin tumma olut, härän ja valkosipuliperunoiden kyytipoikana.

8."Paradize bay" Tasaisen varmaa tekemistä. Ei mitään elämää suurempaa mutta sehän olisikin särkenyt kokonaisuuden. Tässä ilmentyy aika hyvin koko paketti tästä Europen debyytista. Aavistuksen verran hajutonta, kulmikasta mutta taidolla vedettyä melodista rokkia jota on helppo kuunnella mutta joka ei suuria tunteita herätä.

9."Memories" Kaikesta näkee, kuulee ja haistaa että nämä jätkät olivat kunnianhimoisia. Heillä oli nälkää ja selkeänä kiintopisteenä meikatuissa silmissään tavoite mihin pyrkiä ( kaikkea sitä mitä allekirjoittanut ei vielä tähänkään päivään mennessä ole hahmottanut.) Jämäkkä lopetusbiisi, mikä osoittaa silmää ainakin tuottaja Thomas Erdmanilta, Ruotsin äijien äijältä, alfa- urokselta punaisessa villapaidassaan.


Europen debyytti on melko valmis paketti. Siitä huokuu nuorten rockstarojen silmitön innostus tekemiseensä, joka näkyy ja kuuluu niin hyvässä kuin pahassa. John Norum esittää jo tällä levyllä hämmästyttävän kypsiä otteita.
Joey Tempestin heikkous on ollut aina hieman yksitotinen tulkinta. Ääni toimii tietyillä osaalueilla, ne osaalueet ovat vain kovin rajalliset. Tällä aloitettiin kuitenkin Europen lähtölaskenta kohti tähteyttä, joka kohtasi huipennuksensa vuonna 1986 julkaistulla "Final countdown"- hitillä.

Europen "final countdown"- krapula tuntuisi hellittäneen viimmeinkin tällä 2009 ilmestyneellä " Last look at eden"- albumilla. Nussakkaa rokkia, parin hutilyönti pitkäsoiton jälkeen.

Paskalla istuessani olen selaillut suurella mielenkiinnolla tätä edellisessä, John Norumin soolo- arvostelussa tutuksi tekemääni Les Prophecies de Rockstaramus M. Nostradamus - eeposta, joka kertoo tästä Europen esikoisesta näin:

"Kuningaskuntien lapset voittavat muut palvottaviksi hinkuvat.
 Voiman kadotessa, vanhamanner nimenään he paljastavat palkintona samalla nimellä syntyneelle salaisuutensa, 
mutta syntynyt kertoo samat piikki lihassaan kuunteleville.
 Tulevaisuudessa tulevat jäähyväiset, 
ja pois matkaavat saavat levon tähdillä arvonsa julistavien suojissa.
 Täällä, jonka täydellisestä määrästä portteja on yksi vievä helvetin tuleen,
 kukaan ei tiedä varmuutta tuon kumarrettavan paluusta.
 Ei vieras, mykkä- poika, ei aikansa äitiään huutavat.
 Heidän nälkänsä tyydytetään viisauden sanoilla ja janonsa paratiisin vedellä,
 mutta matkaansa jatkavat pakenevat muistoihinsa."

Eli tuo tarkoittanee 7- / 10 pistettä, noin tiivistettynä.

Karl S. Puukoski

ps. Yhdessä vertailussa Ruotsalaiset lyövät meidät kirkkaasti. Heillä on paremmat naapurit.

John Norum - Total Control (1987)

Yksi suurimmasta uskon kysymyksistä on Nostradamuksen ennustukset. Niiden tulkinnanvaraisuudesta ja ympäripyöreydestä opittuja selitysmalleja hyödynnetään edelleen portsareille, poliisille, pomoille, vaimoille, tyttö- ja poikaystäville varsin vaihtelevalla menestyksellä.

Ei "Nossellakaan" aina ihan sattunut pakinat kohdalleen. Syynä lienee miehen savolaiset sukujuuret, jotka takaavat että vastuu on aina kuuntelijalla (lukijalla). Harvempi nössykkä uskoo että Nostradamuksen (Koko nimi kuuluu, Michel de Nostredame) vieraillessa sukulaistensa luona Vieremällä 1532, kirjoitti Nosse lähes yhdeltä istumalta järkälemäisen eepoksen ennustuksia populaarimusiikiin tulevaisuudesta. Tiiliskivi kantaa nimeä Les Prophecies de Rockstaramus M. Nostradamus. Kirjasta ollaan, ymmärrettävää kyllä, savossa ja ympäri maailman hissukseen. Olisihan sen holtittomalla julkaisulla katastrofaaliset vaikutukset koko musiikkiteollisuuteen.

Nyt jo uteliaimpien " dallasit" kasvaa kainaloissa. Ok, muutama umpimähkäinen "Nossen profetia" hätäisimpiä sinisilmiä tyydyttämään. Esimerkiksi savolaisia varmasti kiinnostaa heidän suurin, nyt jo edesmenneen kultti - taiteilijan Esa" lentävä kalakukko" Pakariseen kohdistuva profetia joka menee näin:

"Turut ja torit täyttää, tuo nolon kotsan kantaja. Kansaa naurattaa hän lennättämällä suomusen vedenelävän ja sulkapäällysteisen herätyskellon saatanallista siitosta!"

Lordin Euroviisu voittoa Nostradamus visioi näin:

" Tekee hän Azzurrien kansallisruualle kunniaa omilla kasvoillaan, eikä pakanakaan enää eksy. Ei enää ennemmin linnut lennä takaperin, kun tämä pohjolan hirviö tuo mainetta ja pisteennätyksen tullessaan. Kansa juhlii, mutta seuraavana vuonna se maksaa selkänahastaan pikkusormi pystyssä juhlineiden irstaat kemut."

Sitten vielä tämä yksi, jossa tiivistyy kaikki tänään esittelyssä olevasta artististamme, John Norumista ja äijän sooloilu debyytistä "Total control":

"Syntyy turskanpurija Rommiton vuonojen pohjoisimpaan kolkkaan. Vain 40 poronkusemaa, tai jotain, erottaa kuusikielisen sihinän balalaikasta. Vartuttuaan vaeltaa hän maahan missä miehet ovat naisia ja ja naiset blondeja. Manterettaan nimessään kantaen, hermafrodiitin johtamana julistavat nämä jumaloidut koppakuoriaisia ja muurahaisia huulissaan viimmeisestä lähtölaskennasta. Mutta koittaa aika jolloin omat siivet vievät Rommittoman täydellisesti valvomaan tippoja vuoden ensimmäistä kuukautta kärsiviltä..."

Kyllähän noista jo selkeästi näkee että Nossella oli ns."isokuva" selkeästi hallussa. Mutta katsotaampa ja kuunnellaampa mitä John Norumin "Total Control" profetioi vuonna 1987. Totaalisessa kontrollissa levylle hallusinoivat wikin mukaan:

• John Norum – Guitars, lead and backing vocals
• Göran Edman – Lead vocals on "Love Is Meant to Last Forever," "Eternal Flame" and "Back on the Streets", backing vocals
• Marcel Jacob – Bass guitar

Guest Musicians:

• Per Blom – Keyboards
• Peter Hermansson – Drums
• Micke Larsson – Fretless bass on "Too Many Hearts"
• Mats Lindfors – Backing vocals on "Law of Life"
• Max Lorentz – Hammond organ on "Law of Life"

1."Let me love you" Taitoa ja ajalleen omistautumista hieman hengettömässä paketissa. "Rommiton" osaa laulaa ihan mukiinmenevästi ja kuusikielinenkään ei selvästikkään ole ensimmäistä kertaa tassussa, mutta hieman kulmikas maku jäi. Synilla yritetään tehdä mattoa mutta enemmänkin sen työstämät hapsut ärsyttävät.

2."Love is meant to last forever" Nyt lyötiin sellaista riffiä pöytään että Nostradamuksenkin pää selviää. Laukalla hitti kertosäkeeseen ja rokkareille "voitanokkaan" joka sekunnilla. Ei tätä tarvitse jumimmallekkaan tarkentaa. Paitsi jos jumi ei omista korvia. Tämä soi meikäläisen radioasemalla aina lauantaisin, saunakaljojen asennusveisuna.

3."Too many hearts" Göran Edman tulkitsee tämän niin kuin äskeisenkin kappaleen rinnanmitan paremmin kuin Mr. Norum ensimmäisessä. Ihmettelenkin miksi Rommiton ei anna Göranin hoidella oraalista puolta albumilla kokonaisuudessaan. Biisinä tämä on keskinkertainen lempimis- slovari, missä ei aivan päästä ykköstä pitemmälle. Mutta kyllä tämä hyvät pohjat luo pitemmällekkin vietyihin lemmenleikkeihin, vaikka useammankin kanssa.

4."Someone else here" Taas John"rommilukko" Norum tahtoo kertoa kuulumisiaan. Ei heikosti, mutta kiinnostaisi tietää mitä Göran tekee toimettomana kun mikki on "pomon" huulilla? Joogaa? Leikkii itsellään? Toisilla? Mitäpä se minulle itseasiassa edes kuuluu. Biisi on kyllä kelpo keskitempoinen kasari- tsemppari.

5." Eternal flame" Vain kitarasoundista erottaa että nyt ollaan Johnin eikä Ynkän kyydissä. Hurreilla on joku "rokinpyrytysgeeni" josta ne aina tunnistaa. Nyt ei nouse vaikka tässäkin kaikki kurvit pitäisi olla kohdillaan. Liian tavanomainen tähän kohti iltaa. Perustarpeet hardrokin priimatavarasta mutta se kuorrutus uupuu.

6."Back on the streets" Vinnie Vincent Invasionin coverilla työnnytään alkajaisiksi b- osastolle. John etsii epätoivoisena rakasta kuusikielistään (Kyllä minäkin kuusi kieliselle lipomis.. eikun tekemistä keksisin) pitkin kyliä. Toimii taas paremmin kun mr. Edman päästetään ääneen. Hienoja sävelkulkuja tulvillaan.

7."Blind" Nyt kumarretaan menneille suuruuksille, kuitenkaan mielistelyyn menemättä. Kyllähän tätä kuuntelee mutta ei tähän koskea tahdo. Vähän kuin vanha tuttu jolta on tottunut iätajat kuulemaan samat jorinat. Tuttu ja turvallinen mutta yllätyksetön, "kaverina vaan", rokkitarattelu.

8."Law of life" Veikeän leikittelevällä riffillä lähdetään hiipimään. Väliosa kepenee ja kohoaa.. takaisin riffiin. Jep, mutta lupa on kai odottaa vielä kunnon kertsi? Sama kaava jatkuu, kunnes tullaan melko mitään tekemättömään soolospottiin. Hitto, tässä ollaan kuin täit hunajassa. Hyvältä maistuu mutta viimmeiselle imelälle ei päästä.

9."We"ll do what it takes together" Hakee, hakee muttei aivan g-pisteeseen osu. Helppoa tekemistä mitä on mukava ja helppo kuunnella, mutta se viimmeinen kliimaksi jää saavuttamatta. Hyväilee virheettömyydellään, muttei aiheuta säväreitä.

10."In chase of the wind" Instrumentaali tunnelmapala sytyttelee kiimaa ja kynttilöitä mutta ei malta rakentaa matkaa kumpaakin osapuolta miellyttävällä tavalla. Välillä ollaan samoilla sävelillä mutta toisen on lähdettävä yksin yönselkään . Tämä ei anna ulkopuolisille mitään vaan on John Norumin henkilökohtainen, sanaton purkaus.


"Total control" todistaa että John Norum oli varteenotettava muusikko ilman Europen tuomaa hypetystäkin. Tasaisen varma albumi, joka olisi kaivannut "Love is meant to last forever" biisin kaltaisia rotuvalioita muutaman lisää, jotta sille klassikko statuksen ilkeäisi skoolata. Yhtään kelvotonta, kuohintaa kerjäävää luuseria ei "Rommiton" ole tuotokselleen päästänyt. Heitän plätylle 7/10 totaalisesti kontrolloitua pistettä.

Eikä Norumin myöhemmissäkään tuotoksissa suuria hapatuksia( jos nyt ei hittejäkään) löydy vaan takuuvarmaa duunia ukko on tehnyt soolo-urallaan. Nostradamus näki "pöllyssään" myös Norumin paluun Europen jäseneksi:

"... omat siivet totesi toimiviksi,
 mutta kohtalo liidättää Rommittoman hermafrodiitin sivulle
 ja ennen vuosituhannen toista vuosikymmentä
 he tietävät katsovansa viimeisen kerran paratiisin puutarhaan.
 Aika on syönyt jumaloitujen kasvoilta koppakuoriaiset ja muurahaiset,
 mutta himo ajaa heidät yöhon, sillä uusi köyrittävä on tullut kaupunkiin.

Mielenkiintoinen on myös tämä Nostradamuksen näkemä Elviksen, Michael Jacksonin ja Tuomisen Jampan suuremmanluokan yhteinen comeback- keikka...

Karl S. Puukoski

Stryper - In God We Trust (1988)

Ihmettelen ja kyselen itseltäni niitä moninaisia syitä, miksi ottaa itselleen harrastukseksi jo taakse jääneiden levyjen arviointi?

Tulen väistämättä aina samaan lopputulokseen.. Tämä on kivaa, hauskaa ja opettavaa.. Huomatkaa opettavaa. Mutta kysymys kuuluukin, kuinka tälläinen arvokas ja jopa kulttuurihistoriallinen prosessi oikein tapahtuu...?

1. Muistini sopukoista suorastaan syöksähtää salamanlailla mielikuva jostain vanhasta ääniteoksesta, jonka kimppuun on suorastaan rynnättävä.

2. Joku ystävistäni suosittelee minulle jotain tiettyä levyä.

3. Olen tehnyt varsinaisen Holmesin (ei siis John vaan Cherlock) teon. Etsivää kulttuurityötä

4. Muu mikä tahansa syy.

Mutta itse taivaalliseen asiaan eli Stryper ja In God We Trust. Joskus virsi on lyhyestä kaunis, joten bändin taustoja voitte tsekkailla edellä olleen linkin takaa. Kuten musiikissa aina, niin kaikki ei ole yksinkertaistettuna ns. musta-valkoista, Stryperin tapauksessa voidaan puhua enemmän musta-keltaisuudesta.

1. In God We Trust; Seurakunnassa on almuja jaettu auliisti, kun levy alkaa varsin mallikailla ja aikakaudelle sopivilla soundeilla. Varsinkin alun panoroidut stemmalaulut suorastaan kutsuvat kuuntelemaan biisiä jopa henkisesti ja syvällisesti. kokonaisuutena tuplabassarit jauhavat taivaan pasuunoiden voimalla ja laulu menee taivastakin korkeammalle. Mallikas biisi, mutta hiukan paikallaan junnaava ja vain Sweetisti laulettu melodia ei vielä räjäytä minun pankkia. 7/10

2. Always there for You; Jo alun kitaroissa on sitä itseään = kasari henkeä.. Jos joku biisi on imelä ja suorastaan pinkkimäisen kelta-musta niin tämä.. Jo näitä kertosäkeen lauluja kuunnellessa hunaja valuu kainaloista. ooolveis theer foor youuu, ulvon kuin susi -30C pakkasessa lemmenkipeänä. HEI KUUNNELKAA tämä biisi!! Edes Ressu Redford ei näin imelään ulosantiin pääse. 8,5/10

3. Keep the fire Burning; Biisin alun mukavat kitarariffit taikovat kasari-iloittelua korville. Säkeistön laulu on mielestäni hiukan töksähtävä melodioiltaan. Kertosäe iskee tälläkertaa hunajaa korviin ja soolo lentää mainiosti. Mitä ihmettä modulaatio ja sellaista makeea o-oo jodlausta ja tyylikkäästi 8,5/10

4. I belive in You; Ei ole tosi!! Onko tämä Britney Spears?? Ooops kelta-mustaa again. Erittäin voimakas voimaballadi! Ja taas biisin loppu nostetaan taivaisiin. 8/10 Ja jouset soikoon..

5. The writings on the wall; No nyt lasketaan Luciferin vaunut liikkeelle. Tämä on jo heavya enkelikuorolla. Kitaristi on hiukan suuremmassa osassa ja tyylikkään varmasti hoitaa hommansa, ilman mitään taivaallisia ihmeellisyyksiä. 7/10

6. It´s Up 2 you; Biisissä edelleen mukavia laulustemmoja. Biisi kuitenkin muutoin hieman heikohkon oloinen. Rakentuu mielestäni liikaan laulujen stemmaosuuksille. Biisin C-osa menee liikaan soundeilla kikkailuksi ilman uskottavaa sanottavaa. 7/10

7. The World of you and I; Nyt biisi sai sellaisen Disneyland tunnuksen alun, että minullekin kasvaa Mikin korvat.. Muutoin biisissä liikaa häiritseviä elementtejä. Ei tämä huono ole, mutta hiukan poukkoileva. 6,5/10

8. Come to the everlife; Mielestäni biisin soundillinen toteutus on onnistunut vallan hyvin ja taas kertosäkeet kokonaisuuksineen ovat varsin toimivat, mutta taas ne säkeistöt tökkivät hiukan. 8/10 Biisistä tulee hiukan mieleen David Lee Roth ja Skyscraper levyn fiilikset, mutta vain hieman..

9. Lonely; Suorastaan mystinen ja jollaintapaa koukuttava biisi. Sanoisin että tämä on koko levyn rennoin ja onnistunein veto. Ehkäpä tämä biisi ei pitänyt sisällään sellaisia ylisuuria odotuksia ja pääsi varkain kohoamaan kukkaansa hyvän viinin lailla. Tämä on hyvä 9,5/10 ja sisältää pienoisia klassikon aineksia.

10. The Reign; Taas siirryttiin sille osastolle, mitä mielestäni orkesteri ei osaa tyylikkäästi. Eli nopeata ja hiukan metalliin päin kallella olevaa rypistystä. Vaikkakin soolo taustoineen on varsin vaikuttava, mutta kokonaisuus karkaa kuin ihmiset kirkosta 2000-luvun suomessa. 6,5/10

Olo on kuin olisi lyöty isolla kirjalla päähän... Biisit tällä levyllä olivat kohtalaisen hyviä, mutta jopa ehkä liikaakin ns. levyarvostelijoille tehtyjä. Sellaiset radiokuunteluun ja autoradion tunnelmapalaksi kelpaavat biisit olivat vähissä ja kokonaisuus ehkä liian irtonainen. Ensimmäisen kerran arvioinnin aikana minulla on olo, että piru kiusoittelee minulle. Levy on hyvä ja tarkastelevampaakin kuuntelua kestävä, mutta toisaalta raskas kuunneltava. Toisaalta biisien melodiat varsinkin kertosäkeissä loistavat ja lailla kesäisen päivän sekä juhannusruusujen, mutta syksyn pimeä peikko kummittelee jo nurkan takana. Kokonaisuutena hyvä levy ja omaa paljon hyvää onnistumista. 7,5/10. Suosittelen kuitenkin kuuntelemaan kokonaisuuden ja olemaan kanssani vaikka erimieltä

W.E.T. – W.E.T. (2009)

W.E.T. on märkä uni niille, jotka työntävät melodisen rokin bussia, jonka taasen jyräsi pientareelle grungen pandemiaa mukanaan kuljettanut rekka. W.E.T. koostuu kokeneista ukoista, jotka ovat vaikuttaneet jo ennen tuota aiemmin mainittua pöpöä. Ja jos siitäkin taudista jotain positiivista etsitään, niin heikot sortuivat elon tiellä ja vahvat selvisivät. W.E.T:in ukot jatkoivat uljaasti matkaa…

Pääkukkona tunkiolla kiljuu Jeff Scott Soto, joka on hoidellut hommia niin monessa kanalassa, että ei mitään rajaa. Malmsteenin Ynkän farmilla aloitti ja onpa kiekunut taustoja vaikka Lita Fordillekin. Tsekkaa listaa kanaloista täältä. Eivätkä ole biisien tekijätkään ihan kananpoikia. Robet Säll Work Of Artista, Erik Mårtensson Eclipsestä ja Jeff Scott Soto (joka tässä yhteydessä julistaa olevansa ”vain”) Talismanista. Noista etukirjaimistahan se W.E.T. tuleekin. Jos nyt jotain negatiivista pitää hakea jo tässä vaiheessa ennen biisien arvosteluun pääsyä, niin kovasti tuonne Ruotsin suuntaan tuntuu hajujälki vievän…

Vaan eipä Tre Kronor ole huonosti pärjännyt lätkässä tai musiikkimarkkinoillakaan, katsotaan miten tällä farmilla.

1. ”Invincible” lähtee käyntiin kuin ukkivainaan Valmetti mutta kulkee sen jälkeen kuin allekirjoittaneen 1100XX pyörä. Ei perkules paha yhdistelmä ja aloitus ollenkaan! Bändi on tiukka ja vuorot vaihtuvat tasapuolisen vahvasti. Soolo pääsee leijailemaan ja luo eeppisen tunnelman. Soton laulu on täydellistä tiivistystä 80-luvun laadusta, tosin tuon ajan puutteet on täydennetty tämän päivän taidolla, tasolla ja laadukkaalla studiotyöllä. Hyvä soundi ja veto.

2. ”One Love” on ennemminkin jatko-osa aloitusraidalle. Korvaan tarttui komppikitaran soundi, joka meni raakileemmaksi ja samalla tunkkaisemmaksi. Noh, eipähän ole sitten ihan suora jatko edelliselle viisulle. Hyvät rytmitykset komppiryhmällä – antavat mukavasti tilaa Soton laululle. Eikös ole laulussa semmoista Hagarin ajan Van Halenia. Mitä? Perusbiisi, mutta kelpo semmoinen.

3. ”Brothers In Arms”, vaan ei se Dire Straitsin. Soton laulussa on jotain uutta syvyyttä nyt. Vanhetessaan paranee, ei ole mennyt etikaksi. Puolessa välissä tykitetään kitaroilla niin, että se ukin Valmettikin jää toiseksi. Sitten nousee potutkin pellosta komeassa kaaressa. Ehkä kuitenkin jotain kaupunkipoikia maalaishommissa, sillä hiukan on studiossa tuotettu liikaa meikäläisen makuun. No, lopun Dream Theaterin kaikuja antava osio peitti turhat hiustenhalkomiset.

4. ”Comes Down Like Rain”. Heps, kuka löysi kitaran räkistä noin kasariefektin?! Onneksi sille löytyi sopiva paikka, eikä sitä ruvettu häpeilemään tai peittelemään. Tämä biisi kantaisi jopa paljon vähemmillä soitinosuuksilla ja olisi pelkän laulun ja akustisen kitarankin kanssa kelpo esitys. Ehkä se soolo ampui hieman yli. Ei se ruottinpoikakaan aina maaliin osu.

5. ”Running From Heartache” on selkeä melodisen kiekumisen ja rokin ilmentymä. Laulujohtoinen veto, jota korostaa kuivakkasoundinen komppikitara (jopa aiempia kuivempi). Niiden koskettimien sopivuudesta tähän biisiin voidaan olla montaa mieltä. Minä olen sitä mieltä, että jos olet kahdeksankymmentäluvun rokkari, niin johonkin ne koskettimet on kaiketi pistettävä. Tällä kertaa tähän (juu, juu… on niitä muuallakin, huomasin).

6. ”I’ll Be There” todistaa taas, että tämmöinen rock sopii isoille areenoille ja stageille. Hittoako sinne stadioneille raahaamaan jotain pussihousuja tai naamaripäitä, kun tarjolla on soittimensa hallitsevia ja laulutaitoisia kavereita mukana laulettavine biiseineen. Isot soolot, isot valot jne. Kuunteleeko siellä kukaan tolkullinen, joka voisi asiaan vaikuttaa?!! Mahtava biisi tämä!

7. ”Damage Is Done” olisi varmasti ollut hitti Jenkkilässä, kun olisi tullut oikeaan aikaan (tarkoittaa USEITA vuosia aiemmin). Mutta tämä ei ole biisin vika, vaan kuuntelijoiden. Tämän päivän musiikki kun on pitkälti soittoääniä kännyköiden pierevine sammakoineen. Polytone-äänillä ei saada aikaan vastaavia harmonioita, eivätkä luurin mp3-soittoäänetkään tuo tunnetta esiin. Ai niin, se biisi...nopeatempoinen rokki, mukavia temmonvaihteluita, jotka eivät kuitenkaan riko kokonaisuutta.

8. ”Put Your Money Where Your Mouth Is” antaa korville Who-vaikutteisen alun. (Näin on käynyt arvostelijalle aiemminkin vasta vähän aikaa sitten.) Paluu perusteisiin, ei ihan bluesiin mutta selkeään hard rockiin kuitenkin. Voisi olla ihan hyvin vaikka Whitesnaken levyltä. Sanoitukset ovat ehkä hiukan Wingeriä – hyvässä mielessä. Palattiin kunnon rokkiin parin aiemman viisun jäljiltä. Tätä levyä kannattaa kuunnella kokonaisuutena. Vinkiksi vain.

9. ”One Day At A Time” Muistelkaa vuotta 1987. Pääsitkö sinne? Hyvä. Sitten kaiva lokeroista se hetki, kun Whitesnaken levy ilmestyi (nimellä Whitesnake tai 1987). Siltä levyltä palautapa mieleen joku slovari, vaikkapa ”Is This Love”. Onnistuiko? Jos elit tuolla ajalla, etkä ollut huumeissa tai vastaavaa, niin tiedät biisin varmasti. Tämä on samanlainen. Jopa soundeineen. Ei tarvinne selostaa enempää.

10. ”Just Go” Linja jatkuu. Käytä edellisen biisin metodia: sama bändi, sama levy mutta vaihda biisiksi Bad Boys. Ei paha.

11. ”My Everything” saa jalan naputtamaan. Ei sori, se olikin käsi, jolla naputtelin. Meni raajat sekaisin hetkeksi. Hilkutin hyvä fiilis vei mukanaan. Tämä on taas niitä biisejä, jota kuunnellen pitäisi ajella avoautolla lempeässä kesäillassa tukka hulmuten. Tai sitten vetää encorena isolla areenalla. Voinee tuosta päätellä, että niitä täyteläisiä ja nostattavia vetoja tämäkin.

12. ”If I Fall” on todiste, joka pätee joka oikeudessa. Tämä todistaa mm. seuraavia asioita: 1. Biisin ei tarvitse olla slovari, että se on kaunis ja melodinen. 2. Osaavan soittajan ei tarvitse tehdä biisistään nopeatempoista peittääkseen epätarkkuutta soitossaan. 3. Bon Jovi(maisuus) osaa tehdä biisistä hyvänkin. 4. Levyn viimeinen biisi kannattaa valita hyvin, kuten tässä on tehty. Siis: tämä arvostelija päättää tuomion biisin hyväksi.

13. ”Comes Down Like Rain (Acoustic Version)” Voi helkkari!!!! Uskokaa pois, kun 4.biisin kohdalla sanoin, että tämä voisi toimia ihan akustisen kitaran ja laulun kanssa, niin en ollut edes tsekannut viimeistä bonus-raitaa. Tässä se nyt on – ihan kuin tilattuna. Hohhoo!

Aloitin W.E.T.in arvostelun kukkoilemalla tunkiolla, jolla seisoi jo Jeff Scott Soto. Ja sinne jäi seisomaankin, ainakin toistaiseksi. Minä tulin alas ja arvelin vielä miettiä toistamiseen. Tre Kronor on onnistunut tekemään makean, melodisen ja rokkaavan albumin. Tämän päivän kriteereillä ei ihan A-luokkaan menty, mutta eipä sinne mene moni muukaan. Perustavalla tavalla hintansa väärti, joskaan mitään maata järisyttävää levyllä ei ole. Kannattaa kuunnella kokonaisuutena, vaikka biiseissä on ihan single-materiaaliakin. Kyllä tälle kelpaa se 8/10 bojoa antaa. T: Mr. Tuca Ton