Tommy Bolin - Teaser (1975)

90-luvun alkupuolella kuulin Mötley Crue-orkesterin esittämänä kappaleen Teaser ja kyseinen biisi sai sukat suorastaan pyörimään jaloissa. Harmaa aivosolukkoni rekisteröi jo silloin kyseessä olevan cover-biisin, mutta vei aina vuoteen 2011 asti selvittää kuka oli kyseisen kappaleen takana? Vastaus: Tommy Bolin

Tutkimusretki internetin ihmeelliseen maailmaan tuo ilmoille mitä ihmeellisempiä vastauksia yksinkertaiseen kysymykseen, kuka on Tommy Bolin?

Nuorena kemian avustuksella menehtynyt Tommy ei saavuttanut edes maagista 27 vuoden ikää vaan nukkui pois 4.12.1976. Sukellus Tommy Bolinin historiaan. Ennen soolouraansa (johon illan levy kuuluu) mr. Bolin kuului amerikkalaiseen Zephyr orkesteriin (mitään en ole ottanut musiikkia!?!?) . Tässä esimerkki #2 . Wikipediassa Tommy Bolinia on verrattu mm. mr. Jimi Hendrixiin (manttelinperijänä). Mutta kaikista hurjin tietopommi heavydiggareille tulee tässä: Bolin oli vuoden ajan Deep Purplessa!! Itse ainakin yllätyin tiedosta kovin. Kyseisestä seikkailusta ja heroiinilla sekoilusta voi lukea tästä. Ja kyseisestä aikakaudesta Lady Luck vokalistina David Coverdale. Tässä vielä Bolinin instrumenttibiisi Purplen ajoilta.

Mutta asiaan; Tommy Bolin - Teaser

1. The Grind: Mukavaa hiekkaranta-rokki-huppaa, ihan mageella kertosäkeellä ja sellainen yleispätevä funkahtava rytmitausta. Aika vaivattomasti kuunneltavaa ja leppoisaa meininkiä. Hieno, rento kitarasoolo, jonka taustalla kertsi soi kevennetysti. Ei paha.

2. Homeward strut: Aika rouheat kitarariffit, joita koskettimet tukevat erittäin leppoisasti. Hups, levyllä on rummuissa eräs Jeff Porcaro. Kuka ei isäntää tunne niin hävetköön! Kuunnelkaa rumpujen uskomatonta swengiä, haitsut ja pellit suorastaan laulavat ja rumpukalvot soivat (eivät siis huuda hoosiannaa).

3. Dreamer: Hieno balladi suorastaan suurenmoisilla hammond-soundeilla. Hillitön kitarasoolo ja olen aivan varma, että pikkuherra Prince on kuunnellut Bolinin kitarointia. Levyn ainut biisi, joka ei ole Bolinin käsialaa.

4. Savannah Women: Hillitön biisi, joka sopisi hyvin suomalaiseen laadukkaampaan yökerhoon. Käsittääkseni biisin percussiota soittaa eräs"Phil Collins". Hieno biisi.

5. Teaser: En voi mitään, mutta nostaisin tämän biisin selkeästi rokin klassikoihin. Jos tästä ei kukaan ole vielä suomenkielistä versiota aikaan saanut, niin minä nysvään sen yhtyeen INNOSTRÖMSSÖ kanssa.. Kympin biisi.

6. People, People: Letkeä, sanoisin kitaroissa olevan sellaista reggae meininkiä. Kertsin foni on aika veikeä ja mukavasti haastava kuunneltava. Muutoin biisi on hiukan puuduttava edellisen Teaser hitin jälkeen. Yleisesti soittajien työskentely loistavaa.

7. Marching Powder: Suorastaan hillittömän kupliva riffi, loistavaa rummuttelua sekä hammondit laulavat kuin satakielet viidakossa. Suosittelen biisin kuuntelemista, on niin hillitöntä ja ilmiömäistä soitantaa, että maata kiertävä lentorata on hyvin lähellä.

8. Wild Dogs: Alun suorastaan jäätävät kitarat saavat mielikuvituksen laukkaamaan suorastaan villisti. Kuulen tämän biisin tasan tarkkaan ensimmäisen kerran ja tunnen kun niskavillat nousevat fiiliksestä pystyyn. Melodiat hienoja ja kitara huutaa loistavaa efektitaivasta kuuloaistimukseeni. Liu`utetut basso-osat tukevat slidekitaroita yms. Villiksi saava biisi. Puolivälissä kuultavissa tuplabassari namia yhdessä maukkaiden rumpufillien kanssa. Erikoisia sooloyhdistelmiä; välillä on 2-3 sooloa päällekkäin ja bändi tekee selkeää musiikkimatkaa sateenkaariin ja tähtiin. Aika tiukka rumpali, kuunnelkaa nyt 7 minsasta eteenpäin.. oops..ensimmäinen linkki on joltain toiselta sessiolta, orginaali levyversio on tässä:

9. Lotus: Kaunis ja helmeilevä kitaraintro ohjaa biisin A-osan alkuun. Täytyy sanoa, että on taas hiukan erilainen biisi. Soolo kuulostaa aidolta lännenkitaralta, joka ohjaa kuulijan kertosäkeen maailmaan. Loistava lopetus taas sellaisella jammailevalla otteella. Ai että tämä kuulostaisi stadion-ympäristössä hienolle.

Kiitokset Tommy Bolinille hyvästä levystä, joka ei oikeastaan petä missään kohdassa. Moneen muuhun aikakautensa boogiwoogie tms. levyyn verrattuna tämä levy on loistelias ja kokeilevia kitarasoundeja tarjoava levy, sisältäen kuitenkin kuuntelijaystävällisiä piirteitä. Sellaista hittipotentiaalia olisi saanut olla hiukan enemmän, mutta kokonaisuuden taidokas soitanta korvatkoon tämän puutteen. Itselleni Teaser on suorastaan yliveto kappale ja muut tulevat tukevasti perässä, joten annan kokonaisuudelle pisteiksi 8+/10

Laitetaanpa loppuun vielä Bolinin kitarasoolon Deep Purplen ajoilta tässä.

T: Mr. Taca Tucaon

Steve Stevens - Memory Crash (2008)

Musiikki on kaunista, musiikki on ihanaa, musiikki tuo nautintoja, jotka voivat parhaimmillaan johtaa fyysis-psyykkiseen hurmoksen tilaan. Musiikki luo myös sankareita ja loosereita. Tänään arvioin yhtä herraa sankariosastolta.

Mutta keitä ne on ne sankarit, joita (J.Karjalaisen sanoin) kansa ihannoi:
Minulle musiikillisia sankareita ovat:
1. Sibelius: Finlandiallaan. Ei hemmetti miten hän on hienosti osannut kuvata Suomea musiikilla.
2. Nikki Sixx: Hemmetin nisti, joka on noussut haudastaan ja tehnyt rock-historian hienoimpia biisejä. Miten se jätkä on vielä kasassa??
3. Elvis: kuunnelkaa ja katsokaa nyt: STARA!!
4. David Lee Roth: Jätkä elää, niin kuin laulaa!! Gigolo!! Missä Dave - siellä Show...

Listaa voisi jatkaa onneksi pitkälle ja siltä listalta jo top-kympistä löytyisi kitaristi Steve Stevens. Varsinainen kitaran kuningas ja riffi-koukuttaja, jonka erinomaisuus on ns. tavikselle mielekkäiden ja kuunteluystävällisten riffien luominen. Jätkä, joka hankki kannuksensa jo 80- luvulla Bill Idolin bändissä.

Vaatimaton ja ahkera kaveri, työskennellyt mm. Michael Jacksonin, Vince Neilin ja Michael Monroen kanssa.

MEMORY CRASH

1. Heavy Horizon; Levyn aloitus, mielikuvituksellisella synteettisellä maalailulla sekä rehellisellä kitaralla (joka on heitetty sopivaan intervalliin - terssi?) Korviin iloisesti pistävää on kitaran kaunis melodia, joka saa kuuntelun tuntumaan nautinnolta. Fanfarian kaltainen melodia laittaa odottamaan kokonaisuudelta paljon??

2. Hellcats Take The Highway: Alun rock/blues tyylinen junttaus saa selkärangan nousemaan pystyasentoon. Jo heti alku tunnelmien jälkeinen sooloilu / biisin värittäminen on todella onnistuvaa moninaisine osineen. Noin kohdassa 2.35 alkaen mr. Stevens antaa kitaran laulaa. Kolmen minuutin paikkeilla alkava mielikuvamaalailu yhdessä synteettisen arpeggio-riffin kanssa saa fiiliksen leijumaan. Ja bang-alun rokkaava kitarariffi palaa kehiin. Ja loistava lopetus biisiin (vertaisin täydelliseen telemark-alastuloon).

3. Memory Crash: Levyn nimibiisi sisältää yksinkertaisia melodioita, mutta juttu onkin siinä, miten ne soitetaan. Kuuntelijaystävällisesti (lue: melodisesti kuitenkin ilman ylidramatisointia) ja tunnelmia tulkitsevasti. Ja jälleen muutos ns. C- osaan on murhaava!! Funk-pohja, johon maalailtu mahtipontista soittamisen riemua ja kitara murisee levottomasti kuin urosleijona kiimassa. Osan loppuun istutettu lilu-lilu-kitara on täydellistä kunnes törmätään äkkipysähdysloppuun.

4. Water On Ares: On kauneinta vedenpäällä tapahtuvaa musisointia, jota akustinen kitara voi laulattaa. Taas en voi kuin kehua biisin melodiaa. Tämä on kitaramusiikin Bon Jovia!! Kauniita ja herkistäviä melodioita riittävän selkeillä kuvioilla. Anteeksi, minua itkettää… soolo on biisiä haastava...kunnes Mr. Stevens heittää rakenteellisesti järkevän ja hiukan progen soolo-osion, josta ei voi kuin tykätä. Ja mitä hemmettiä, soolo jatkuu tyylikkääseen ylänuotteja rakastavaan taivaanrannan maalailuun. Loppuun turvallinen palaaminen takaisin niin kauniiseen perusmelodiaan. KIITOS: Ja 10 bojoo.

5. Day Of The Eagle: Mielestäni tässä biisissä Hendrix-tyylinen musisointi valtaa alaa. Biisin vokalisointikin on asianmukaista. Helposti pureskeltavaa jne. Kahden minsan kohdalla alkava soolo on eläväinen, kuitenkin perinteitä noudattava. Noin kolmen minuutin kohdalla tapahtuva tempon lasku on suorastaan jäädyttävä yhdessä hitaan ja liukuvan soolon kanssa, jossa kosiskellaan kuulijaa.

6. Small Arms Fire: No huh huh. Alkuun puoli minuuttia akustista landolaa ja bang, bang, bang rokki lähtee kuudestilaukeavan suusta hyökkäävästi käyntiin... Riffit loistavia ja taviksenkin helposti tunnistettavissa. Kitaroiden stemmat ovat biisissä parhaimmillaan, jammaillen keskenään. Tämä tarkoittavaa loistavaa riffien, intervallien sekä rytmiikoiden yhteensopivuutta. Suorastaan täydellinen biisi yhdessä tappobasson kanssa (ei siis murhabasson). JOS JONKUN BIISIN TÄLTÄ LEVYLTÄ KUUNTELETTE, NIIN KUUNNELKAA TÄMÄ!! Soolo on p*rn*a!!

7. Cherry Vanilla: Tyylikäs intro... ja sitten kunnon flanger skebaa. Ja näin kesäisessä valkkarimeiningissä biisi suorastaan heiluttaa kroppaa. Jumalallisia melodioita, tarkkuutta ja sopivia melodioita... Biisin ns. ykkösriffi jää suorastaan alitajuntaan hyrräämään pikkutuhmaa masurkkaa... Biisin soolo on vielä lisäksi futuristinen sekä rajoja riitauttava.

8. Joshua Light Show: Antaa kitaran leijailla, jos se saa ajatukset leijailemaan näin hienosti. Hieno osoitus siitä, miten kitaralla saa loihdittua taiteellisia sekä taivaallisia ääniä. Ei aivan pärjää hajussa tälle, mutta loistava ja vapauttava kuitenkin.

9. Prime Mover: Loistava akustinen osuus biisin alussa. A-osan basso ja kitarat suorastaan ”tappavat” funkahtavalla ja rokkaavalla yökerhomeiningillä. Kaunista musiikkimaalailua ja tiukkoja soundeja. Loistava soolo. Jättää minut erittäin tyytyväiseksi.

10. Josephine: Laulettua materiaalia. Mielestäni laululla ei päästä aivan samaan laatutasoon, mitä kitarointi biisille tuottaa. Biisin värisyttävä melodia on suorastaan huumaava. Ja mikä rentous biisin sooloissa vallitsee. Ja jälleen palaan samaan asiaan: melodiat ovat riittävän yksinkertaisia ja kauniita näin taviksen kuultavaksi.

Loppukommenttini levystä on lyhyt ja ytimekäs. Olen valmis nostamaan Steve Stevensin maailman parhaaksi kitaristiksi, koska hänellä on ilmiömäinen melodiataju. Maailma on täynnä nopeita ja teknisiä kitaristejä, mutta he eivät aina saa sitä biisin sielua esille. Lisäksi mr. Stevens on ilmiömäinen biisintekijä ja loistava flamenco-kitaristi. Kuunnelkaa nyt tätä!

Levylle 9,15/10 mr. Taca Tucaon

TNT - Knights of the new thunder (1984)

Noitavainoja ei enää nykyisin harrasteta niin suurella palolla kuin pimeään keski-aikaan. Tai ainakin vainot ovat muuttaneet muotoaan. Ennen aikaan riitti että tukka punerti tai silmä karsasti niin ryölänä revittiin roviolle. Tänä päivänä meeedia huolehtii "noidan" synneistä ja auringolta piilotettavan vartaan paksuudesta.

Tunnistan itsessäni jossain määrin ahdasmielisyyttä. Kammoan kaikkea uutta ja vierasta. Epäsosiaalisuudesta huolimatta (tai siitä johtuen) tiivistyn luvattoman helposti joukon tyhmyyteen. Oma arvostelukykyni ja oikeudentajuni on kaikesta huolimatta olemassa. Todistan sen aina itselleni kun en anna "poskipiiskaa" sammuneelle.

Tunnen siis itseni. Keskiajalla eläessäni olisin heilunut turpa noesta mustana hiljaa puhuvia, vasenkätisiä, vino hampaisia ja s&r-vikaisia liekkeihin pinoten. Näitten pukamien kanssa olisin kyllä itsekkin ollut silloin kusessa (subjektiivisesti olen vielä tälläkin vuosisadalla). Aika kieroutunut tapa kasvattaa rypäleitä.

Mutta ei noituus ole mihinkään kuollut. Kyllä punapäitä, silmälaseja käyttäviä ja luomi nyyteissä kulkevia vieläkin syö pöydissämme. Oikeasti noidaksi tunnustautuvat omistavat aikansa luonnonuskonnoille.
Yksi Norjalainenkin on intoutunut aiheesta. Kitara- velho Ronni Le Tekro on pitkänlinjan Wiccan- harjoittaja.

Ronni on häärännyt vuonomaalaisessa TNT-orkesterissa sen perustamisesta asti, eli vuodesta 1982. Tänään etsin noituutta TNT:n vuoden 1984 julkaisusta "Knights of the new thunder", jossa laulajana ensiesiintymisensä teki kirkas ääninen Tony Harnell, joka korvasi Dag "Tommyn isä" Ingebrigtsenin.

Levyllä meuhkasivat Le Tekron ja Harnellin lisäksi basisti Morty Black ja rumpali Morty "disel" Dahl. Noituutta on jo alkuperäisessä levyn kannessa joka korvattiin tällä synkkyydellä. Varmaankin alkuperäisessä kannessa heppu vasemmalla, aurinkolipassaan, oli liikaa. Ainakin minut se löi kauhistelemaan ja käsilaukun kahvaa puristelemaan. Tulille vaan moinen lätsä! 500 vuotta sitten olisi lähtenyt ukkokin!


1."Seven seas" Biisin kuulas yleisilme kaikessa verkkaisuudessaan kantaa. Harnell LAULAA eikä meinaa, korkealta ja kovaa. Ronni on käsittääkseni yksi aliarvostetuimmista kitaristeista, ainakin noita-porukan ulkopuolella, mitä maailmasta löytyy. Arvokas biisi joka kuuluu pohjoismaiden hard rock-valioiden joukkoon ilman epäilyksen häivää. Basistin aurinkolippa on saatanasta.

2."Ready to leave" Biisin kaksi maailmaa meinaa tökkiä. Säkeistön raivokkuus ja kertsin lässyilyn kontrasti tökkii ensialkuun mutta homman juonen oppii, kun kuuntelee useamman kerran. Ronni ryöpyttää soolossa komeasti mutta biisiin sopimattomasti. Vähemmän olisi ollut enemmän. Harnell antaa kymppikerholaisillekkin.

3."Klassik romance" Ronnin minuutin akustinen keimailu, joka on kaunis kuin aamukaste nokisella, vienosti savuavalla koivulastulla, joka on kuitenkin vain osa jotain suurempaa hiiltynyttä roviota. Wicittelybiisi leirinuotiolla kun kaikki muut ovat menneet jo nukkumaan... tai roviolle.

4"Last summers evil" Mukavasti nytkyttävä Ronnin tähdittämä keskiraskas lepattelu. Ei nouse valioksi eikä muutenkaan kuunteluta toistamiseen. Jos Ronni ei olisi pistänyt tässä parastaan niin eikun liekkeihin. Tusinatavara joka palaa mainiosti.

5."Without your love" Yksi äitelimmistä "live"-vedoista mitä olen aikoihin nähnyt! Bändi jonka pitäisi olla hard ja rock vetää pehmon näköisinä liikaa sokeria saaneet lapset ympärillään. Oliko norskeilla ja suomalaisilla jotain yhteistyötä musiikkibisneksessä 80-luvulla? Epäilyttävää. Biisi kuitenkin persoonallinen laatuslovari joka on tarkoitettu korville, ei silmille.

6."Tor with the hammer" Kaikessa lyhykäisyydessään mainio! Hienoa rypistystä kohti Torin temppeliä jossa vain ja ainoastaan on lupa hoilottaa biisin kertsiä. Omalla tavallaan noidutun hieno kibale! Kertsi, kun sen viimein kuulee, tarttuu kuin hileiset ranskanperunat humalaisen tukkaan helmikuisessa porttikongissa.

7.Break the ice" Täysipainoinen kasarihardrock-mässäily kasaripullalla, joka on hyvä pulla, muttei mitään muuta. Ei herätä suuria tunteita mutta kuulostaa silti hyvältä. Humalapäissään TNT:n konsertissa huutaisin ja mylvisin kuin heikkomielinen tämän tahtiin. Kuin noiduttuna. Kuin humalaan noiduttuna.

8"U.S.A" Linkin live-vedossa laulaa mäkihyppääjän isä Dag I. vuonna 1984. Karu biisi, karu performanssi, karu oli myös aika. Miksi kukaan ei tehnyt hard rock-biisiä DDR:stä, Uudesta- Seelannista tai Luxemburgista? Jenkki oli kai vaan niin jees...

9."Deadly metal" Tiivis ja timanttinen paketti. Kaikki hienoudet, mitä bändin perperin kätköistä löytyy, on tiivistetty tähän 2,5 minuuttiseen pakettiin. Tässä ei ole mitään ylimääräisiä manauksia vaan olennainen purskautetaan kuulijan korville niin että tuntuu. Enemmän olisi ollut vähemmän. Levyn helmiä.

10."Knights of the thunder" Levyn nimikkobiisi ei aivan nouse kulmikkuutensa takia levyn johtotähdeksi. Huono se ei ole. Eikä muutenkaan viheliäinen vaan hienosti tunnelmaa vaihtava viisu, jonka mahtipontisuuden tavoittelu tuo biisiin mukavaa koomisuutta. Tahattomasti kylläkin. Korkella mennään mutta tyylillä!

Levy tuoksuu niiiiin 80- luvulle että kasaristina irtomahlaa pirskoutuu arviooni vängälläkin. Levyltä "Seven seas" on lähellä klassikko-statusta eikä joukosta yhtään pinnan väliin kamuavaakaan löydy. Suuria tunteita levyltä ei välity. Ei hyvässä eikä pahassa. Parasta antia ovat kuulas yleissoundi, Ronni Le Tekron mestarillinen kitarointi, Harnellin "korkealta ja kovaa"-oppitunti ja hieno persoonallinen fiilis kautta linjan. Tuo hieno selittämätön fiilis on kai sitä noituutta.
Jos väität kuuntelevasi 80's-hard rockia, olet jo varmaan ostanutkin TNT:n "Knights of the new thunderin"...? 7/10

Karl S. Puukoski

Kasarium 4

Tähti Bangkokin taivaan alta


Bangkok jatkoi pysähtymätöntä möyryämistään kohti yötä. Painostava kuumuus puski oluet ja Jägerit ihosta läpi, liimaten Saxonin paidan nahkaani kiinni. Närästi.

Paras paikka liikenteen melusta huolimatta oli parvekkeeni johon kävi pieni tuulenvire. Istahdin pöydän ääreen ja kaadoin lasiin siivun konjakkia. Bangkok alkoi peittyä pimeyteen jonka alla siveettömät alkoivat heräillä uuteen irstaaseen yöhön, siveellisimpien vaihtaessa hyvänyönsuukkojaan. Minä olen Gregory Bush. Rock- eläkeläinen.

Radiossa soi Nuclear valdezin "Summer". Muistelen heidän lämmittäneen meitä 80- luvun lopulla Kuubassa, heti Peace- festivaalien jälkeisellä "Feel de castrock"- kiertueella. Rommi, sikarit ja kuubattarien sikarileikit kuuluivat ohjelmaan lavalla ja takahuoneissa. Niitä aikoja muistellessani huomaan nahkahousujeni vasemmassa lahkeessa rötköttävän "albiinomatikkani" muistavan myös tuon tourin.
Katseeni hakeutuu tien toisella puolella olevaan rock- henkiseen rättikauppaan, jonka ultra- seksikäs omistaja siirtää minihameessaan, tiukassa topissaan, korkkarit sirosti napsuen ulkona olevia Tobrukin, Keelin, Exciterin, Kixin, Dirty Clubin, Blizkriegin, Londonin ym. paitoja sisätiloihin odottamaan huomista päivää. Hän on Naa- Mal Le. Vaarallisen kaunis ja kuuma nainen. Katson häntä itseäni puristellen, radion soittaessa Mötley cruen " Slice of your pieta". Ajattelen olevani perverssien kuningas kytätessäni puolijäykkänä omaa vaimoani.

Kaadan lasiin oluen jonka ylitsevuotavan kuohun alta saan juuri ja juuri pelastettua kirjekuoren. Kuoressa on runoja joita "eläkkeellä" ollessani ajankuluksi rustaan. Vilkaisen vielä viimeisintä ennen kuin suljen sen:

Paskasta pääsemisen helpottava tuska

Haukut minua paskaksi vaikka äsken vielä olimme yhtä
Haukut paskaksi kun tahdon vain roikkumatta irti sinusta
Haukut kun toivon sinun pyyhkivän minut iholtasi
Kun haluan sukeltaa syvyyksiin ilman sinua
Tahraamatta enempää muistojemme kaakelia
Haistatko mitä meistä jäi jäljelle?
Tuon kipeän helpotuksen tuoksun.

Lähetän runojani Suomeen ystävälleni Karl S. Puukoskelle, joka julkaisee niitä ominaan runojulkaisussaan "Rasvanahkan huurteiset runot". Autan lahjatonta. Nuolen kuorta kiinni juuri kun Le tulee töistä kotiin sixpackin ja puolikkaan Monet- pullon kanssa. Ah, tuota humalluttavan kaunista ilontuojaa!

"I have surprise for you, Greg!" kuulen Len hihkaisevan minulle. Näen hänen tulevan kissamaisen pehmeästi keimaillen minua kohti, tuhma pilke silmissään. Len liikkeet ovat musiikkia ja hänen eleganttinsa vangitsee. Tuulenvirikin pysähtyy tuon naisen edessä. Hän tulee eteeni ja nostaa oikean jalkansa pöydälle kylmän vodka- snapsini viereen. Hänen ei tarvitse auttaa lyhyen hameensa reunaa nousemaan. Näen edessäni mitättömän määrän kangasta jolla Gene Simmons irvistää kieli pitkällä ja tekstin "KISS ME". En tiedä haluanko Genen olevan vaimoni jalkojen välissä. Ainakaan tuon kielen kanssa. Kaappaan Len syliini. Hänen iholtaan tuoksuu hiki, aurinko ja pakokaasut. Bangkok. Tuo tuoksu on pitänyt minut täällä kaikki nämä vuodet. Hän tuoksuu myös vieraalle partavedelle ja meinaan kysyä asiasta, mutta jätän sen myöhemmäksi sillä "alapään albiinoni" on saanut vainun. Suutelen Leta kieltä säästelemättä nostaessani hänet pöydälle. Hän on juonut jotain imelää ja polttanut päälle tupakan. Maistan eli elän.
Näyttää kuin Gene vinkkaisi minulle silmää kun vedän häntä vaimoni pyhimmän päältä. Närästää. Kangas rullautuu nihkeästi hikisiltä pakaroilta ja reisiltä. Viskaan Genen kielineen lattialle, nappaan vodkan ja annan kiiman viedä.
Tila täyttyy voihkaisuista, huokauksista, imuäänistä, Whitesnaken "Til the end of timesta", neonvalojen välkkeestä ja moottorien äänistä. Bangkok kolmantena pyöränämme...

Kuuma, kostea ja hikinen 7,5 minuuttinen on saavuttamassa kliimaksinsa. Tunnen sen nousevan. Tunnen sen voiman. Se vääntää selkäni kaarelle. Kouristaa lihakseni. Sinfoniat soimaan! Afrodite ja Venus saavat uhrina ylistyksen hedelmän, Le sen siemenet ja minä megalomaanisen orgasmin. Tunnen voittaneeni! Tunnen myös närästyksen korvennuksen joka nousee kuin sula laava ruokatorvesta suuhuni. Orgasmin kourissa vedän olut- vodka- Jägermaister- konjakkisekamelskan henkeeni ja kieleni tulpaksi perään. Le saa myös mixistä osansa. Albiino jatkaa tulitustaan. Haukon ja korisen kuin astmainen muuli. Kaadun kyljelleni pöydän viereen ja näen Len hämmästyneen ja kysyvän ilmeen. Kaatuessani ohimooni uppoaa snapsilasi. Viikatemies varmistelee eikä Bangkok pysähdy suremaan.

Alan kohota kohti kattoa. Näen itseni makaamassa kyljelläni, albiinon tiputtaessa verkkaisesti venyviä tippojaan "Kiss me"- pikkutuhmille. Sorry Gene!
Le katselee minua hetken. Hän näyttää surulliselta. Sitten hän nousee, sytyttää tupakan ja kävelee vessaan. Kuulen kusen sihinän ja leppoisan hyräilyn. Käärme! Mälli ei ehdi laskeutua kun leski jo lakkaa suremasta! Jonkun sortin ennätys!

Bangkok häipyy silmistäni mutta kuulen edelleen Len kusen sihinän. Se muuttuu kohinaksi. Näen edessäni portaat joita lähden nousemaan. Kohina voimistuu. Nousen ja näen edessäni hahmon kitaran kanssa. Kohina muuttuu rytmikkäämmäksi. Portaat päättyvät kirkkaaseen valoon. Saavutan hahmon jossa on jotain tuttua. Hän ojentaa minulle rumpukapulat. " Out in the fieldsilla lähtee." hän sanoo ja hymyilee. Kohina on muuttunut pauhaavaksi "We want moore! We want moore" huudoiksi. He tulevat saamaan haluamansa. Ja minut. Entisen rock- eläkeläisen, nykyisen taivaan tähden. Let's rock! JATKUU...

Karl S. Puukoski