Epäilenkö riittämättömyyttäni vielä kuoleman jälkeenkin?
Pelkäänkö ettei horsma kelpuutaisikaan persettäni kasvualustaakseen?
Että taivaanporteilla portsari ei olisi tyytyväinen kenkiini ja yleiseen kuntooni?
Tai että Tuonelan jengille olisin nönnyttelijä?
Olisinko kuoleman jälkeen väliinputoaja?
Syrjäytynyt taivaan ja helvetin tarjoamista mahdollisuuksista?
Onko joku kolmas kuolemanjälkeinen mesta josta kukaan ei tiedä?
Saako siellä olutta kunnon lasituopeissa vai mennäänkö muovisilla?
Tekeekö Toyota-uskovaiset siitäkin paikasta helvetin?
Taloja valtaavat aikuiset miehet, metroseksuaalit, "Elämä alkaa 200km/h jälkeen"- paidoillaan julistavat, mönkkärillä huvikseen ajavat ja vain yläkroppaa treenaavat, kohtalo olisi kai älynnyt passittaa Tuonelan junaan maailmanlopun tuoksinassa?
Pullonaukaisijoiden ja kaulureiden valmistajat,Quentin Tarantinon, David Lynchin, Jenna Jamesonin, Meiko Kajin, Michael Madsenin, Robert Plantin, Tommy Leen, Yngwie Malmsteenin, Johanna Kurkelan, Nikki Sixxin, Anne Borgströmin ym. pro-tekijät kohtalo olisi kai puljannut Nooan arkkiin, jotta tietotaito, "know how", olisi säilynyt uuden kauden alkaessa?
Mitenhän moni päräytti maailmanlopun uskossaan velkaa niin että varmasti piisasi? Mitenhän moni miettii nyt takaisinmaksun mahdottomuutta jalat sätkien?
Olikohan henkilöitä jotka ottivat paska-duunistaan loparit ja lähtivät Goalle odottamaan 21.12.2112 tulevaa maailmanloppua? Moniko heistä edelleen odottaa silmät lasittuneina? Moniko heistä käy moikkaamassa entisellä työpaikallaan entistä pomoaan kuin vanhaa ystävää?
Moniko tunnusti, moniko päästi vihan valloilleen, moniko ei enää välittänyt? Moniko uskalsi kopeloida ventovierasta, näyttää hänelle munat tai "pöön" vain siksi että usko edessä olevasta tuhon päivästä antoi turvan häpeältä. Kehtasiko joku jopa paskoa kissansa hiekalle?
Olikohan kukaan anteeksipyyntö mielellä? 21 kysymyksen jälkeen olen ainakin yhdestä asiasta varma.
Jos minä olisin moiseen hölynpölyyn uskonut, olisin pyytänyt siltä ainoalta, jolle olen koko elämäni aikana vääryyttä tehnyt, sanoin, teoin ja ajatuksin, anteeksi niin että olisi varmasti riittänyt.
Mr. Don Dokken. Minulla olisi ollut sinulle asiaa.
Olin ehkä 21.12.2112 päivämäärän suhteen hieman härilläni. Perustarpeiden, veden, ruuan ja lämmön suhteen bunkkerini varastot tulisivat riittämään kuukausien, jopa vuosien ajan, mutta vaistoni varoitti että musiikin saralla en ollut vielä huomioinut kaikkea. Päivien ajan selasin pelastautumis- suunnitelmaani musiikin osalta, mutten nähnyt siinä aukkoja. Viimein, kun hiljennyin ja kuuntelin sisimpääni, tunsin sielussani aukon melodisen heavyn kohdalla.
Hätäännyin. Kuvittelin olevani etuoikeutettu. Luulin että olin haalinut jo kaiken kuunneltavan melodisen heavy-rockin mitä populaarimusiikin maailmalla oli minulle tarjota. Mutta sitten muistin sinut ja bändisi Don Dokken. Olit minun henkilökohtainen genrekiusattuni. Genrekiusattu on bändi joka kuuluu periaatteessa kuuntelemasi genren piiriin ja jota hypetetään, mutta sinulle henkilökohtaisesti se on punainen vaate. Inhokki. Dokkenissa ärsytti itse pää- jehu, Don Dokken vaikka muut musikantit räimivätkin mallikkaasti.
Mistä saisin sinut kiinni? Pelkäsin että olit tehnyt jotain ikävää itsellesi. Ratkennut musikaaleihin tai jopa vajonnut mieskuoroon. Mutta helpotuksekseni huomasin että levytit edelleen Dokken nimellä. Kävin kirjastosta lainaamassa 2002 ilmestyneen "Long way home"- albumisi ja olin viimeinkin, avoimin mielin kuuntelemassa mitä sinulle kuuluu.
Herra Don Dokken. Tuo levy on yksi surkeimmista mitä olen äkkipäätäin korviini joutunut tunkemaan! Väsynyt nahka, jota tahtoisin ruoskia sen mitäänsanomattomuuden ja aikaa raakalaismaisesti pöllivänä tekeleenä. Tämän lapsuksen ansiosta uskon muistavani, miksi olit minulle genrekiusattu. Laulumelodiasi tekee kokonaisuudesta uhoavan eunokin! Hetkittäin bändi yrittää vaivihkaa saada biisiä eloon, mutta sinä lauot laulullasi kokonaisuuden munattomaksi.
80- luvun pehmometalli aateliin te kuitenkin meriiteiltänne ehdottomasti kuulutte.
Sen todistaa levymyynti luvut, jotka pyörivät miljoonaluokassa. Lisäksi johtotähtenne 'Dream warriors'- hitin pääsy 'Painajainen Elm Street'- elokuvaan on kiistaton sulka tupeeseen.
Vika voi olla minussa. Olinko vain hemmottelun sokaisema nuorimies, joka ei nähnyt Dokkenin näköistä puuta 80-luvun musiikillisessa yltäkylläisyyden metsässä?
Jos näin on, on korkea aika muistella aikaa millainen oli Dokken silloin kun meiltä vielä odotettiin suuria. 'Long way home'- albumin perusteella teiltä ei, jos nyt ei minultakaan, voi enää odottaa muuta kuin suoriutumista elämästä hengissä.
Ostaa päräytin teidän koko 80- luvun tuotannon. 4 studioalbumia ja yhden liven. Teko on symboolinen kädenojennus. Nappaan kuunteluuni 'Under lock and key'- albumin joka olisi voinut tehdä meistä ystäviä, aikana jolloin olin ikäni puolesta ottavimmillani.
Samassa pöydässä kanssani vanhoja muistelevat:
- Don Dokken – (Munaton?) laulu, kitara
- George Lynch – kitara
- Jeff Pilson – basso, koskettimet, taustalaulu
- Mick Brown – rummut, taustalaulu
- Unchain the Night – 05:17
- The Hunter – 04:06
- In My Dreams – 04:18
- Slippin' Away – 03:46
- Lightnin' Strikes Again – 03:47
- It's Not Love – 05:01
- Jaded Heart – 04:13
- Don't Lie to Me – 03:38
- Will the Sun Rise – 04:09
- Til the Livin' End – 03:59
'The hunter' ei suostu sekään jäämään jalkoihin vaan on kovan luokan pala. Huomaan odottavani koko ajan Donin tekemää ärsyttävää laulumelodian poikkeamaa biisin hengestä. Sitä ei tapahdu vaan homma toimii enemmän kuin hyvin.
'In my dreams' oli kaveriporukassani jonkun sortin hitti. En ymmärtänyt sitä silloin enkä ymmärrä nytkään. Don imellyttää kuuntelijan kusen hunajaksi ja nyytit marenkipalleroiksi niin että puistattaa. Ilman G. Lyncin loistavaa sooloa, biisi olisi äitelä oksennuspallo jonka voisi syöttää Tilpehöörin nälkää näkeville poikasille.
Lällyttely jatkuu 'Slippin' away' kibaleen myötä mutta nyt Donin tulkinnassa on uskottavuutta. Standardit täyttävä slovari joka ei kuitenkaan herätä tunteiden nukkuvaa karhua.
'Lighnin' strikes again' biisissä nostetaan tempoa ja tasoa. Bändi kuin yhtä puuta jossa oksat lähtevät luontevasti kasvamaan kohti korkeuksia. Ei metsän korkein puu mutta terve, luotettava ja komea ilman pelkoa kaato määräyksestä.
'It's not love' lähtee mukavalla näppäilyllä jossa on salaperäisyyttä mutta öllikuoro palauttaa 'se ei oo rakkautta'- ölähtelyllä pois mystiikan maailmasta. Levyn puolivälissä huomaan etten enää kiinnitä huomiota Don Dokkenin suoritukseen. Se on hyvä merkki, mutten nuolaise ennenkuin olen riisunut.
'Jaded heart' hiipii laadukkaasti. Kertsin nostatus yritys jää puolitiehen. B-osan ride- pellin nakutus on piikki lihassa. Pieni mutta kiusallinen. Kokonaisuudessa on jotain vanhanliiton virheitä joita en osaa pukea sanoiksi.
'Don't lie to me' Don tekee mahdottomasta mahdollisen. Jää välillämme on sulanut! Kelpo kibale vaikkakin hieman imelä, mutta pakko todeta että "äijä" osaa kuitenkin laulaa. Miksi kaveriporukkani ei tätä biisiä jollottaneet "kymppikassia" kantaessaan? Parempi kuin 'In my dreams' vaikka miten kääntelisi.
'Will the sun rise' on myös haukkumaton suoritus. Tässäkin biisissä kuitenkin Dokkenille tyypillinen jännitteen nosto a-ja b- osassa, joka lässähtää hieman kertosäkeessä. Kertsin melodisuus pelastaa vittuilulta.
'Til the livin 'end' on menopala joka vedetään tunteettomasti ammattimaisella otteella. Lynch on keppinsä kanssa pelastajana tälläkin biisillä. Bändi toimii, Don toimii mutta joku ei toimi. Kuin maihari jolla ei uskalleta potkaista kusipäätä. Kuin verikoira jolla ei ole hampaita. Kuin nyrkkirauta kylän pienimmällä miehellä...
Dokkenin muutkin 80- luvun tuotokset kuunneltuani on pakko todeta että ilman George Lynchia ei bändi olisi päässyt noihin meriitteihin. Kitaristina hän on juppe paikallaan. Biisit ovat lupaavia, mutta aivan se viimeinen nousu veret seisauttavalle tasolle jää meikäläisen kanssa tekemättä. Genrekiusattu Don Dokken ansaitsee paikkansa melodisen metallin hunajaisena tulkitsijana. Ääntä löytyy mutta lauletut melodiat eivät aina meikäläisen korvia hivele. Päinvastoin, silloin tällöin edelleen Dokkenia kuunnellessani huomaan käsieni puristuvan nyrkkiin. 80- luvun tuotokset kuitenkin hakkaavat suurimman osan tämän päivän yrittäjistä. Kirkkaasti ja hymyssä suin.
Dokken kuuluu 80-luvulle. Jotain nirhattiin bändin tekemisestä seuraavina vuosikymmeninä. Väsynyttä ja halutonta jyystämistä. Elämää bändissä ei enää ole, tai elämä ei enää halua Dokkenia.
Surullista?
Ja vitut on.
Dokkenin 'Under lock and key' on soundeiltaan hyvä kun huomioidaan aika milloin teos zlatanoitiin. Biisit ovat laatutyötä mutta niin on ranskanleipäkin. Uskon että olemme löytäneet Dokkenin kanssa harmonian. Sen verran bändin kanssa on tullut tehtyä välien selvittelyä joulunpyhinä, että 80- luvun tuotantoa tulee kuunteluun otettua ilman irvistelyjä. Myöhempien aikojen tuotannon poltan roviolla, seuraavaa maailmanloppua odotellessani.
Hyviä joulun rääppijäisiä ja paljon unohtumattomia levyjä vuodelle 2013!
Karl S. Puukoski
Mainio arvostelu Dokkenin tuotoksesta. Omaan korvaani Dokkenin kappaleista osuu parhaiten Burning Like A Flame http://www.youtube.com/watch?v=MzwVUk_PYxk&list=PL1F2B57F2A9502EEE&index=2
VastaaPoistaMielestäni Dokken on bändi, joka on onnitunut tekemään tolkuttoman huonoja biisejä ja sitten mainiosti sävelkorvaani osuvia.
En tiennyt ennen, että Don Dokkenilta on tullut bändin nimi. Paras kappale on Will the sun rise.
VastaaPoista