Danger Danger - Revolve (2009)

Mitäpä arvelisitte bändistä, jonka nimi on Danger Danger ja sen suuria hittejä semmoiset kuin Bang Bang ja Naughty Naughty?! Koottiinko poppoo änkyttäjien kesäleirillä vai uskotaanko tässä toiston voimaan kuten Adolf Hitler kansalle puhuessaan?

Pään aukominen sikseen. 2 X Dangerin tuore tuotos tarttui korvaani radiosta. En bändiä edes tunnistanut vaan korvani koukutti mainio kitaran soundi. Siitäpä liikenteeseen ja uusinta Revolve-levyä kuuntelemaan. Ajastaan ulos päässyt kasarirokkari saattoi jo ajatella tämän bändin kadonneen tukanleikkuun myötä parturiliikkeen lattialle. Vaan ei, ovatpa Tuplavaarat tehneet levyjä tasaiseen tahtiin vuodesta 1989 asti.

Uudella Revolvella mikkiin on taas tarttunut Ted Poley ja näin alkuperäinen miehitys on kasassa, tuoreempaa kitaristia, Rob Marcelloa lukuunottamatta. Kevyttä melodista rokkia bändi edelleenkin tekee ja aikuistuminen on sopivasti poistanut sanoituksista änkytyksen ja riman alittavat reisiliukasteriimit.

1. "That's What I'm Talking About" kertoo heti levyn yleisilmeestä. Rennolla otteella tehty, kun ei enää tarvitse huolehtia hiuskuontalon otsonikerroksen puhkomiskyvystä. Hieman tunkkainen yleissoundikuva ja uusi kitaristi, Marcello, tuntuu pärjäävän paremmin sooloissa kuin kompeissa. Poleyn ääni miellyttänee useimpia rokkikorviakin. Kyllä tällä ilkeää keikan aloittaa. Juu juu.

2. "Ghost Of Love" toimii hienoine kertseineen ja taustalauluineen upeasti. Tämä olisi ollut megabeibemagneettihitti 80-luvulla. Ja tämä on kehu, sillä biisi ei kuulosta kuitenkaan kasarilta tai elähtäneeltä. Kyllä Poleyn ääni toimii hienosti melodioita rakennellessaan ja Marcellon kitara täyttää hengähdystauot. Kyllä kyllä.

3. "Killin' Love" antaa kuulijan ymmärtää, että D2 osaa rakentaa biisinsä säveltäjän ammattitaidolla. Jos korvasi on harjaantunut, niin tiedät biisin laadukkaaksi heti lähdöstä ekaan kertsiin. Koskettimiakin on käytetty sopivasti ja moodin muutos sooloon on maukas. Noin se pitää tehdä pojat! Suosikkini levyn biiseistä tähän mennessä. On on.

4. "Hearts On The Highway" maustetaan paremmalla komppipohjalla kuin edelliset viisut. Jokin tässä kuitenkin muistuttaa liikaa tuota Killin' Lovea. Ei ansioiden puolesta vaan ihan toistona. Mutta ansiona on kyllä se, että kertseihin huomaa tarttuvansa mukaan helposti. Tämän D2 osaa. Osaa osaa.

5. "Fugitive" on balladi, joka on sama kuin tekisit 16 palan palapelin vieressä olevan ohjeen mukaan. Voihan siitä tulla ihan hyvä ja palapelintekijänä voit olla noheva, mutta eipä se juuri valmistuttuaan yllätä. Vähän akustista ja vähän pianoa ja vähän kivaa laulua. Vähän vähän.

6. "Keep On Keepin' On" palauttaa ukot baanalle taas ja tällä tiellä D2 osaa ajaa. Ah, huolettomuutta, kun tukka hulmuaa avoautossa Californian teillä. Onneksi tätä ei ole tehty, kuten se olisi tehty 20 vuotta sitten. Mutta kyllä tämä silti saa kaipaamaan vuoteen 1989. Saa saa.

7. "Rocket To Your Heart" päästelee kummia kopauksia ja klingautuksia, jotka ikävä kyllä tuovat mieleen joitain 2000-luvun AOR-bändejä. Se ei ole hyvä se. Tässä tapauksessa bändille/biisille on käynyt samoin kuin Bon Jovin tuoreemmille tekeleille. Hieman tasaista, eikä uskalleta tehdä selkeää riffiä vaan toistellaan kertsiä hiukka liikaakin. Liikaa liikaa.

8. "F.U.$" kulkee läheltä esim. Def Leppardin Adrenalize-aikoja. Näistä sanoituksista olisi voinut jo päästä eroon vaikka ne hetkeksi hymyä huulille nostavatkin. Trumpin hiuksissa on aina kertanaurun paikka, mutta ei se biisiä listahitiksi nosta. Hiukan vetelä veto. Vetelä vetelä.

9. "Beautiful Regret" palauttaa taas uskoni melodiseen hyvin soitettuun hard rockiin. Marcellon komppi- ja soolokitarointi saa hyväksyvän nyökkäykseni ja Poley mikin varressa on taas mies paikallaan. Tämän tyylisessä kipaleessa muukin bändi tuntuu ansaitsevan liksansa paremmin. Peukku ylöspäin. Ylös ylös.

10. "Never Give Up" on ihan kelpo balladi vaikkapa romanttisen komedialeffan kohtaan, jossa vakavoidutaan ja lähdetään sen break-upin jälkeen yksin kävelemään lumisateeseen nähden rakkaan naisen kasvot jokaisessa vastaantulijassa. Perusrakenne: maukas soolo soitetaan, kun biisiä on mennyt 3/4, ja sitten lopussa tuplakertsiin kohotellaan fiilistä. Kohotellaan kohotellaan.

11. "Dirty Mind" -biisin alku tuo mieleen The Who:n "Won't Get Fooled Again"-kipaleen, joka on monelle paremmin tuttu telkkarin etsiväsarjasta. (Enpä kerro mistä. Muistelkaa.) Jos muistaa levyn ekan biisin, niin tämä on aika ehjä päätös sen aloittamalle linjalle. Taas huoletonta ajelua autolla ilman kelloon katsomista tai huonoa säätä. Pikkutuhmat sanat, mutta ei tipu 20 vuoden takaiselle linjalle. Ei tipu, ei tipu.

Jos olisivat Tuplavaaran jätkät saaneet aiemman kitaristin, Andy Timmonsin, vielä mukaan, niin paketti olisi melko täydellinen. Yhtään en hauku Rob Marcelloa kuusikielisessään, mutta Timmons nousi isojen poikien liigaan soolourallaan. Jos tämä levy olisi tullut 20 vuotta sitten niin se olisi varmasti kieppunut grammarissani kovasti. Vaan eipä ehtinyt siihen, hyvä kun tuli nyt. Odotettua parempi "comeback" vaikka eivät koskaan kadonneetkaan. Annetaan pisteitä 3,5/10 ja kun kaikki tehdään tämän bändin kanssa kahdesti niin toiset 3,5/10 päälle eli yhteensä 7/10 pistettä. T: Mr. Tuca Ton.