Kix - Midnite Dynamite (1985)

Usea suu sanoo ja sormikin näppäilee kertoen, että Kix-bändi on/oli yksi hard rockin suurimmista. Otetaan vertauskuvallinen ajatus. Mount Everest on 8850m korkea. Sitä sarjaa on siis kovin. Palataan tähän myöhemmin…

Kixillä oli kaikki eväät karjalanpaistista marjapiirakkaan, kun se lähti tappelemaan sähkökitarasotiiin rumpupatteritulen tuella. Se heitti sähkökitaran olalle ja kurlasi kolmen tähden pullolla kurkut kirkumista varten.

Mutta sota ei yhtä miestä kaivannutkaan niin kovin. Etenkin, kun siellä oli jo kavereita, jotka tekivät samat hommat vähän vielä isommin ja rankemmin ja paremmalla tyylillä. Palataan vuorivertaukseen. Jos AC/DC on se Mount Everest ja itse olet yksi Kalliovuorten huipuista, yllät yli 4000 metrin korkeuteen, mutta niin tekee rinnallasi 40 muutakin. Noh, näette mihin se vie…

1. ”Midnite Dynamite” käynnistetään kovin AC/DC-tyylisesti. Päästään parikymmentä sekuntia ylläpitäen sitä ajatusta, kunnes laulun alkaessa huomataan, että ollaankin vasta siellä base campissa, eli puolessa välissä kunnolla isoa vuorta. Josko vielä sielläkään. Ohkaista on, mutta ei ilma.

2. ”Red Hot (Black & Blue)” koettaa lahjoa kuulijansa jälleen Youngin veljeksien tyylisellä riffillä. Apuun olisi ehkä tarvittu Spinal Tapin kamoja, jotka menevät 11 asti. Potkua lisää tai edes jotain karheampia särmiä ja stoppeja. Matalilla volteilla ollaan vielä.

3. "Bang Bang (Balls of Fire)" tulee maitojunalla perusleiristä alas ja puhuu kuitenkin alakylän baarissa isoja bang bangeista. Silloin kun rockin nälkä on suurin, niin tämä riittää kyllä, mutta vaatimustason kasvaessa itseään kehittävä rokkari vaatii tukevampaa sapuskaa. Kiva paketti, alhainen kaloritaso ei vaan elätä vuoristo-oloissa.

4. "Layin' Rubber" kehuu miten sitä kumia poltellaan. Menevää meininkiä on rakennettu hyvällä temmolla. Kun ei jaksettu kiivetä sinne vuorelle, niin Kix koittaa ajaa sinne pitämällä kovia kierroksia ja isoa mekkalaa. Mutta hei – tässä maastossa olisi ollut parempi valita kunnolla vääntävä kone ja isojen poikien tehot. Ei sinne mene Suzuki PV, jos tiukkaa tekee maastureillakin.

5. "Walkin' Away" uskoo edellisen ja rauhoittaa menoa. Taustat ovat jo ihan asialliset, antaen potentiaalia jo ihan ok biisiin. Sanon nyt tämän kaiken uhallakin: laulaja Steve Whiteman kuulostaa Nylon Beatin tyttöjen jenkkiveljeltä. Nasaali mikä nasaali. Siinä se sudenkuoppa. Ehkä hänelle annettiin siellä vuorenkupeessa heliumia hapen sijaan?

6. "Scarlet Fever" antaa kitaristeille vinkin. Tee riffistä joko sopivasti jekkuinen tai pistä siihen potkua, jos se on yksinkertainen. Tämä vinkki tulee muodossa ”ei näin”. Soolosta plussaa! Se on ottanut hyvässä mielessä vaikutteita tuon ajan suurimmalta eli herra Van Halenilta. Siperia opettaa, ota mallia niistä, jotka osaavat. Muutoin biisi on kyllä tasapaksu tuote, kuin kuivattu liha reppuruokana.

7. "Cry Baby" Seitsemännen biisin kohdalla levyä on mennyt jo sen verran, että ajatus alkoi harhailla. Sanoituksen taso ei päätä huimaa ja kun päätä ei huimaa se korkean ilmanalan hapenpuutekaan, niin mikä se sitten on? Tämä biisi on niin täytemaata kuin olla ja voi. Okei, otetaan sen verran takaisin, että alun 13 sekuntia lupaavat parempaa kuin koskaan saat. Sinulle luvataan matka Alpeille ja pääsetkin kirkonmäelle pulkkamäkeen. Laimeatahan se on.

8. "Cold Shower” yrittää peittää sen nasaalivinkujan vuorelta tippumisen räppimäisellä kuorolla. Eivät vaan jaksaneet pitää sitä koko aikaa yllä. Uskomatonta, että tämänkin pääsee sanomaan, mutta basisti pelastaa tämän kipaleen. Yllättävän toimiva bassokuvio biisin alussa ja myöhemminkin on saatu yksinkertaisuudessaan mukiinmeneviä kohtia.

9. "Lie Like a Rug" vihjaa poikien vaikutteista. Ja ovathan ne idolitkin näemmä isoilta vuorilta, niin isoilta, että ne näkee vain Zeppelineistä… Myös Young-tyylin riffi on saatu tungettua mukaan. Mutta tulikohan tämä kuiva lihanpala nuoltua jo pariin kertaan reissun aikana, sillä sen verta mauton se on?! Ja millä tämän erottaa siitä purukumista, joka sekin on purtu ja pantu pakettiin jo puolenkymmentä kertaa?!

10. "Sex" varastaa röyhkeästi Aerosmithiltä sitä, mitä se teki Run DMC:n kanssa. Perkele pojat! Se on tehty jo! Ja paremmin! Uskokaa nyt hyvällä! Tulkaa alas sieltä kumpareelta, treenatkaa paremmin ja menkää eri reittiä.

Nyt ei riitä selitykseksi sekään, että vuonna -85 ei olisi parempaan ollut mahdollisuutta. Kyllä oli. Kix kärsi alkutaipaleellaan useista miehistönvaihdoksista ja kenties siksikin omaa ehjää linjaa ei päässyt syntymään vaan biisit ovat kuin kokoelma jo toisten käyttämiä ideoita. Pureksittuna mauttomiksi asti. On kai se edes kieroutuneesti ekologista, jos ei muuta. Monikaan ei osaa nimetä yhtään 4000m korkeaa vuorta. Eikä siihen erityistä syytä tule tämänkään levyn myötä. Vaikka Kix on muutamia kertoja rivejään kasannutkin 2000-luvun puolella satunnaisiin keikkoihin, niin laulaja Whiteman itse tokaisi vuonna -95 osuvasti : ”Musiikkiteollisuus aloitti uudet juhlat ja Kixiä ei ollut niihin kutsuttu.” Annamme tälle älpylle 2,5/10 pointsia. T: Mr. Tuca Ton