HELLOWEEN - Gambling With The Devil (2007)

38."Helvetti on päällämme!"
Huutavat he
 jotka lumoutuneet ovat sävelistä
metallin voiman
Arvoituksen haljetessa tapetaan
Se mitä ei voitu ostaa
Se mitä ei voitu sitoa
Se mikä pelasi uhkapeliä paholaisen kanssa
Heittävät pyhät Sen syvyyksiin
jotta Se saisi tiedon
maailmalle uudistuneena
mikä on lopullinen onni

39. Näkee Se  täydellisen määrän
helvetin kelloja pirstaloituneena
kolmeksi kirjaimeksi 
kertoen kuka se on
Silloin teot saavat siunauksen
johon hän luulee unelmiensa olevan sidottu
Uskoen ettei taivas kerro valheita
Uskoen vapauteensa
Nähdessään yön." 

Les Prophecies de Rockstaramus s. 2253  kappale 1. säe 38-39

Ystävyyteen kuuluu ilot ja surut. Niitä jaetaan, niiden kanssa yhdessä kärvistellään ja niiden kanssa nautitaan auvoisista ajoista. Välillä voi käydä niin, että ystävä tai sinä teette töllön työn ja välit viilenevät. Jopa pakastuvat. Mutta oikean ystävyyden tunnistaa siitä, että routa väliltänne sulaa, yhteiset sävelet löytyvät jälleen ja taas tiedätte jakavanne toistenne ilot surut. Ystävyyteen kuuluu anteeksi anto ja toisen mahdollisuuden klisee.
Näin kävi minulle ja Helloween bändille. Helloweenin jätkät eivät vain tiedä sitä.

Sain räjähtävän lähdön bändin kanssa yhteiselle taipaleellemme, kun vuonna 1985 ilmestynyt 'Walls of jericho' osui ja upposi ja varsinkin levyn kätkevät ikivireät klassikot 'Ride the sky' ja 'How many tears' räjäyttivät totaalisesti puperteetista kärsineen ja rasvoittuneen orvasketeni. Kyseiset biisit on tullut nauhoitettua vielä vuosien jälkeenkin omille "best offeille".
Paskoin verta kun kuulin että Hansenin äidin poika keskittyy skittaansa ja että uusi laulaja alottaisi bändissä. Pelkäsin pahinta mutta onneksi pelkoni oli turha. Olen aina tykännyt Kai Hansenin maanläheisestä ja ylvään rujosta tulkinnasta, mutta 'Keeper of the seven keys 1:n (1987)  Michael Kisken säkenöivän loistelias laulu ja bändin entistä melodisemmat ja monisäikeisemmät biisit veivät heti meikäläisen sielun ja sydämen eikä paskakaan enää punertanut.
Keeper1 on kokonaisuutena huippupaketti, josta suosikkini on spektaakelimainen 'Halloween' joka ei koskaan päässyt c-kasetti "best off"- kokoelmilleni puhtaasti kestonsa takia.

Vuotta myöhemmin (1988) ilmestynyt Keeper 2 ei mielestäni ollut ehkä niin shokeeravan hyvä kuin 1, mutta veikkaan, että jos levyt olisivat ilmestyneet toisinpäin, väittäisin jotain aivan muuta.
2-levy on "mokkaisempi, hienostuneepi (tuotetumpi), imelämpi ja sarjakuvamaisempi" kuin edeltäjänsä, mutta nuo argumentit voidaan kääntää positiiviseksikin pospotukseksi.
'Eagle fly free' on ikifreesi ja tarttuva mutta loistavan kokonaisuuden rikkoo jumalaisen hyvä hitti  'I want out'.
Biisille, jolle kaikki ylistyssanat tuntuvat liian vähäpätöisiltä, olisi suonut uljaamman videon. Tämän videon kautta opin mitä on saksalainen huumori.
Mitä se sitten on?
Jos mersua valmistettaisiin samalla tasolla ei johtotähdellä juurikaan maisema vaihtuisi.
Saksalainen huumori on kuin Suomalainen samba-karnevaali.
Tai ruotsalaisten makihyppääjien hall of fame.
Tai venäläisen "Ensio Itkosen"-prime time tv-show.
Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.
Mutta ei eksytä asiasta, vaikka Helloween eksyikin huumorinsa kanssa seuraavalla (vuonna 1991 ilmestynyneellä) 'Pink bubbles go ape-levyllään jo sen verran pitkälle, että Kai Hansen ymmärsi terveen huumorin omaavana karata takavasemmalle.

Levyä oli karua kuunnella. Suorastaan surullista. Ainut biisi, jota voi silloin tällöin tyypätä on 'Number one' . Karmeata puolivillaista lässytystä kokonaisuus kuitenkin on. Mutta jos tällä levyllä jo nuoltiin Helloween- merkkisellä ajopelillä jätkänpolkuja, mällättiin seuraavalla 'Chameleon'- pitkäsoitolla (1993) jo niin syvälle lepikkoon, että varmasti puhutaan jo jonkun sortin ennätyksestä.
Edes Queensryche ei onnistunut tekemään näin paskaa levyä (parhaimpiin vetoihin verrattuna) vaikka sekin yritti tehdä tuohon aikaan todellista ongelmajätettä.
Tiukkuus hukassa, tappajan vaisto ja vaaran tunne olivat tasoa puutarhatonttu tällä Chameleon-röpöstelyllä. No, 'Giants'- biisi ansaitsee maininnan. Siinä on edes jotain kunnianhimoa.

Bändikin huomasi tässä vaiheessa, että nyt ei synny edes moniongelmaista lasta, eikä kunnon paskaakaan, joten on parempi tehdä bändiin ketjumuutoksia. Kiske lähti ovet paukkuen kohti pettymyksiä ja rumpali Ingo (r.i.p) kohti kirkkaampia valoja mutta uusi rumpali ja varsinkin uusi laulaja Andi Deris tulivat nostamaan bändin uuteen lentoon.
Mutta eivät minulle. Pink Bubblesin sekä Chameleonin aiheuttamat pettymykset ja Kisken raikkaan äänen jälkeen Derisin persoonallisen "oraalehtiminen" pisti minut ajattelemaan suhdettani bändiin.
Elän jotta kuulen musiikkia.
Välillä se saa "Kauniit ja rohkeat"-tyyppisiä tunteenpurkauksia.
Sillä hetkellä koin, että emme tarvitse enää toisiamme...

Vuodet vierivät ja totuin Derisiin (mainion sooloalbumin 'Come in from the rain' avustamana) mutta Helloweenin tekemisiin tartuin vain silloin tällöin. Hyvin kriittisesti ja epäillen. Jopa vähätellen.
Seuraavan kerran innostuin bändistä toden teolla vasta vuonna 2007 kun 'Gambling with the devil'- ilmestyi.
14 vuotta meni ennenkuin bändi jälleen säväytti.
14 vuotta!
Voitteko uskoa!
Vanhan ystävän tapaaminen jälleen loistokuosissa, viriilissä kunnossa, jolloin anteeksianto on taas mahdollista, on tunneperäisesti jotain suurta. Sitä on on vaikea pukea sanoiksi. Se voittaa kevyesti känniseksin susiruman partnerin kanssa.
Se voittaa tunteen, kun työkaverilla on viimeinen lomapäivä.
Se voittaa tunteen, kun naapurin Toyota-uskovainen ei saa "haniaan" katsastuksesta läpi...
... tai no,
sitä se ei voita.

Biisi mistä kaikki rakkaan Helloweenini kanssa taas alkoi oli 'Paint new world'. Biisi on tyrmäävän hyvä! Yksi 2000- luvun kuolemattomista klassikoista. Sekoitus Motörheadia ja perinteistä melodista runttaa.  Sasha Gerstner nousi tällä vedolla yhdeksi kitaristisankareistani.
Levy on muutenkin timanttia! Albumin starttaava 'Kill it' (introssa Saxonin laulava "valko-hai" Biff Byford äänessä!) on brutaali riepottelu. joka ei anna kuulijansa vetää keuhkoja täyteen ennen kuin viimeinenkin tahti on tapettu. Loistava kibale, jota voi käyttää näppärästi vaikka uhrimenoissa.
Laadukkaalta kokonaisuudelta täytyy nostaa parrasvaloihin myös levyn toinen videobiisi 'As long as I fall' jossa on ladattuna hienoon pakettiin niin huumoria, herkkyyttää kuin vaaraakin.

Mutta kun on kyse Helloweenista, täytyy mukana olla yksi duurissa kirmailtu viuhahduskin.  
'Can do it' ei pistä kuin kuin hieromaan ohimoita, katsomaan kelloa, puristelemaan nyrkkejä ja huokailemaan.
Mikä helvetti se pisti tekemään tämmöisen törröttimen?
Pelkäsittekö, arvoisat sankarini, että levystä tulee liian vakavamielinen ja masentuneisuuteen taipuvaiset faninne saattavat heretä polttoitsemurhailemaan, jos mukaan ei ole ympätty tälläistä ylimakeaa hihhulointia?
Tuliko Teneriffan-studiossanne vedettyä liikaa "höpölimpparia" kun tämmöinen pelleily näki päivänvalon?
Ihan vittu sama.
Levy ilman tätä em. niljakasta hassuttelua hipoisi täysiä tähtiä mutta 9-/10 lienee lähellä totuutta.
Joka tapauksessa levy kuuluu tämän vuosituhannen tuotosten top-15:sta takuuvarmasti. Biisit elävät ja ovat kaikki persoonallisella tavalla kaikki yksilöitä mutta selkeästi samaan perheeseen kuuluvia (tätä yhtä mustaa lammasta lukuunottamatta).

Menetin monta arvokasta vuotta ystäväni Helloweenin kanssa. "Gamblingin" innoittamana innostuin naaraamaan bändin kanssa"menettämiäni" vuosia ja mitä helmiä sieltä löytyikään!
2001 ilmestynyttä 'The dark ride'- albumia on ylistetty, eikä suotta. Loistava paketti, joka ansaitsisi oman stoorinsa Unohdetuissa levyissä.
Kun sukelsin 90-luvulle löysin sellaisia helmiä, että oksat pois! 'Hey lord', 'A million to one' ja 'Perfect gentleman' vain muutamia mainitakseni.

Helloween on "väli-vuosistamme" huolimatta ollut aina osa meikäläistä. Bändin merkitystä minulle ei voi sanoin kuvailla.
Kun tätä kirjoitelmaa väsätessä kuuntelin läpi Helloweenin tuotantoa, huomasin musiikin vievän mieleni harhailemaan Helloweenin makuisessa menneisyydessäni... ystävissäni...

Karl S. Puukoski

ps. Uusimmat Helloweenin lämpimäiset '7 sinners' ja 'Straight out from hell' toimivat mutta jotain uupuu...
... vai löytyykö se jokin, puuttuva palanen, vasta vuosien jälkeen kun kuuntelen levyjä ja muistelen taas menneitä...?