Queensrÿche- Operation Mindcrime

Ilmassa on ollut koko talven kevättä. Tänä talvena ei ollut juurikaan lunta näillä korkeuksilla joten pientareiden koiranpaskat menettivät yllätys momentuminsa.
Kevät on joidenkin mielestä jännittävää aikaa. Onhan tässä vuodenajassa lupaus jostain uudesta ja tuoreesta. Jollekin se on uusi auto, jollekin uusi heila, jollekin jännitystä elämään tuo odotus kesästä. Päättyyköhän tämäkin kesä jänskästi lepositeissä, katkaisuhoidon kattoa tuijotellen ja karheakätistä yökköä kylmähiki kiveksiä surkastuneena odottaen .
Uusi alku on aina jonkun aikakauden kuolema. Kuolema on jonkun uuden alku, on joku vihmerä väittänyt.
Mutta kysynpähän vain näiden aikakausien lopun ollessa tapetilla:

Miten mitään parempaa voi tulla tilalle kun MÖTLEY CRUE on heittänyt jäähyväiskiertueensa? Vastaus: Ei mitenkään.

Onko AC/DC enää entisensä jos joku Youngin porukasta uupuu remmistä?
Vastaus: Ei todellakaan. Joidenkin bändien kemia on kalliosta taivaisiin kirjoitettu.

Pitäisikö Scorpionsin hävetä kun ilmoittivat lopettavansa mutta pyörsivät puheensa?
 V: Hei, katsokaa Teemu Selännettä! Jos on rahkeita, niin antaa mennä vaan. Scorpionsilla on varmasti vielä paljon annettavaa. (Ja otettavaa...)

Pitäisikö Hectorin heittää jäähyväiskiertue? V:Totta kai. Fanit ansaitsevat sen. Lapsina ensimmäiset Hectorin jäähyväiskeikat nähneet ovat nyt eläkeputkessa.

Pitäisikö W.A.S.P.:n kohdalta heittää pyyhe kehään? Onko Blackie Lawless antanut jo kaikkensa?
V: Toivottavasti ei. Mestari on tehnyt niin loistavia albumikokonaisuuksia 2000-luvulla, että jos terveys kestää niin olen valmis vielä yhdelle mestarin tarjoamalle "eargasmille".

Onko Unohdetut levyt tullut tiensä päähän? Jos kaiken alku ja juuri Pink Floyd tuli tiensä päähän... ja Led Zeppelin 2007... ja tosiaan Mötley Crue kertoi jäävyväiskiertueen olevan tosiasia... Kix tosin kertoi julkaisevansa uuden levyn heinäkuussa 2014... ei elämä tähän lopu mutta...


JOS joskus nostan viimeisen levyn  framille, voisi se olla Mötley Cruen 'Shout at the devil tai DEF LEPPARDin 'Pyromania'. Toisaalta CINDERELLAn 'Night songs' ansaitsisi Unohdettujen levyjen yltiö hehkuttavan huomion. Kehua voisin Iron Maidenin 'Somewhere in time' levyäkin, joka on olennainen osa fyysistä kehoani.

Kiitos kaikille lukijoille vuodesta 2015

Karl S. Puukoski

Rhino Bucket - Get used to it (1992)

Kivikasvot oli parasta tv-viihdettä mitä 70-luvulla oli tarjota. Kivikasvoissa oli mm. ultrahauska Fredi, mutta suosikkini tuosta ratkiriemukkaasta remmistä oli ehdottomasti Georg Dolivo.
Pienen pojan silmissä kööri yritti kovasti olla hauska mutta komiikka vääntyi monesti pelottavaksi.
Mustavalkoinen kuvaruutu korosti huumorinkukkien värejä ja varsinkin pelon eri nyansseja.
Se selkeästi vetosi orastavaan kuolemanviettiini.
Mutta jos puhutaan Georg Dolivosta, pitäisi keskusteluun nostaa myös GEORG DOLIVO, eli Georg Dolivo, joka on sukua Georg Dolivolle. Kivikasvo Georg on siis kivikovan rokkari Georgin setä. Miksi meiltä on salattu että "jenkeis" vaikuttaa suomalaista syntyperää omaava "amerikanserkku", jolla on suomalainen emäntä ja joka osaa runtata hard rockia monia palstatilaa saanutta keskivertorokkaria uskottavammin.
Miksi "Rhino-Georgia" ei olla hehkutettu Suomessa vaikka mies on tehnyt ja tekee edelleenkin kunnioitettavaa globaalia työtä bändeineen?
Miksi Rhino-Georg ei ole esiintynyt missään Suomen kymmenistä kokkausohjelmista?
Milloin Rhino-Georg on tuomarina Voice of Finlandissa tai Tanssii tähtien kanssa- formaateissa? Tai edes väsynyttä 'Tartu mikkiin''- vaivaannuttavuutta tähdittämässä?
Eikö Rhino Bucketin levymyynti vielä riitä itsenäisyyspäivän kättelyihin?
Eikö Rhino-Georg pääsisi ruotimaan suomalaisuuttaan Arto Nybergin ohjelmaan?
Pelätäänkö suomen mediassa nostaa Rhino Bucketin 'Get used to it- albumi suurten 90-luvun suomalaisten rock-levyjen joukkoon Georgin hihassa uskaliaasti näkyvän suomenlipun takia?
Skini- ja natsikortti nousisi takuu varmasti kukkahattutätien pöydille. 
Eikö mistään löydy sankaria joka uskaltaa paljastaa että suomessa syntyneellä, mutta coolisti "jenkeis" elämäntyötään tekevä Rhino-Georg on OIKEASTI  Bon Scottin inkarnaatio?
Ymmäretäänkö meillä tosiseikkaa, että Rhino Bucketissa on soittanut/soittaa edelleen itse Simon Wright? Jos pääsee soittamaan rumpuja AC/DC:n, se on huikea meriitti. Ei se mitä fakiirimaisia temppuja palikoillasi teet.

Rhino Bucketin 'Get used to it', olivat rypyttämässä herrat, jotka lähes kaikki ovat vielä tähän päiväänkin saakka pysyneet herroina, eli:

• Georg Dolivo: Kitara ja laulu
• Greg Fields: Kitara
• Reeve Downes: Basso
• Liam Jason: Rummut 

Albumin alkupuoli menee monttu auki möllöttäessä ja jalkaa läpyttäessä. Georg Dolivon oraalinen suorite on tulkintaa ihailtavalla rouheudella, rujolla raspilla ja hämmästyttävällä Bon Scott- yhteen sopivuudella.
Jos Georg äänineen olisi ollut tyrkyllä helmikuun 1980 traagisen pitkäsylkiepisodin jälkeen salamaksi salaman paikalle, olisi ac ja dc voineet hyvinkin uskoa ihmisen uudesti syntymisen mahdollisuuteen.
Levyn starttaava 'Beat to death like a dog'  kertoo, että bändi näyttää hyvälle, soittaa tiukasti ja soundaa AC/DC:lle. Biisi toimii  loistavasti jos ei puutu itsestäänselvyyksiin. Älpyn alkupuolelta on nostettava myös toinen sinkkulohkaisu 'Hey there', joka on myös nussakka hard rock-muffinssi pienellä määrällä Kix- maustetta ja suurella AC/DC - kuorrutteella.

Täyspitkä etenee takuu varmaa rockkia tyylillä rypistäen, mutta hiukan oman persoonallisuuden puutteen puuduttamana ja paria kokoa liian suurissa lainavaatteissa keikaroiden. Loppupuolen 'Ride with yourself''  on maininnan arvoinen jo senkin takia, että biisi kuullaan elokuvan  'Wayne's world'- soundtrackilla. Rhino Bucket säesti paskaa filminpätkää mm. suurten Queenin ja Alice Cooperin kanssa. 
HERÄTYS! Moniko suokansan riveistä nousseista artisteista/bändeistä voi kehua päässeensä Hollywoodin rahaleffoihin? Äkkiseltään ei sylki tuo yhtään nimeä mieleen! 
Huhujen mukaan Quentin Tarantino olisi tiedustellut Laika and the Cosmonautsilta biisiä marginaaleihin jääneeseen leffaansa 'Pulp Fiction- Tarinoita väkivallasta'. Huhujen mukaan tarjolla ollut kuolemattomuus, punaiset matot, hiukan liian kylmä shamppanja, 24/7 huonepalvelut ja ökykalliin manikyyrin käyneet kynnet mittatilaustyönä tehtyjen byysien vetoketjuilla eivät kelvanneet bändille.
Ei kelvannut diili tähtiin.
JOS tuo huhu pitää paikkaansa on kai minun kysyttävä sitä, mitä koko Suomen kansa tahtoo kysyä.
Sitä ainoaa mahdollista kysymystä.
Vituttaako tänään?

Mutta mikään ei poista sitä tosi seikkaa että Rhino Bucketin saavutukset ovat jääneet sielua riipivän  totaaliseen pimentoon täällä pimeässä pohjolassa. On muistettava että bändin keulilla riipii rokkia sydänverellä SUOMALAISTA verta kropassaan raahaava artisti.
Herkkä uros, jonka sielun perukoita jäyhäävä suokansan Kalevalan humaltama umpimielisyys ei ehkä purskahtele taiteessa ylenpalttisesti, mutta jonka saavutukset pitäisi verovaroin jollain tapaa mielestäni kuitenkin hyvänmaun mukaisesti huomioida.

Ehdotuksia:
- Tontti jostain herra Georg Dolivolon silmää miellyttävältä paikalta. Pikku vinkkinä Kolin  maisemapaikat kuulemma kärsii asukaskadosta.
- Cheek voisi isänmaallisena miehenä luovuttaa toisen stadion- illan kunnon musiikille. Rhino Bucket elokuussa 2014 Olympiastadionilla kunniavieraana, mukana illassa Tarot, Zero Nine, Oz, Dirty Club, Nightwish, Iron Cross, Recless Love, Hanoi Rocks ym. ym... olisipa tyrmistyttävä kotimaisen musiikin spektaakkeli!
-Julkinen anteeksipyyntö musiikkitoimittajilta ja valtiovallalta, joka voisi valtioyhtiöiden pomojen bonukset kauniina eleenä siirtää Rhino Bucketin kiertueden tukemiseen.

Nuo ovat vain pikku päänavauksia ja uskon että kaikiilla on vieläkin suurempia ideoita Rhino Bucketin jalustalle nostamiseen.
Totta lienee myös se että bändin persoonattomuus, AC/DC viitta, ja selkeän tykkibiisin puute ovat olleet esteenä viimeiselle nousulle isojen joukkoon. Vähättelylle ei ole kuitenkaan sijaa. Bändin tuotanto on ollut laadukasta kaikkinensa ja kierretty on muutakin kuin oman pitäjän kuppiloita. Kunnioitusta herättää Rhino Bucketin vuoden 2014 euroopan kiertuekkin.
MUTTA MISSÄ ON SUOMEN KEIKKA? Onko meillä varaa jättää omimatta rokkari Georg Dolivoa ja Rhino Bucketia? 

3,5/5

Rokkaavaa itsenäisyyspäivää!

Unohdettujen rokkisankareiden ja sotiemme veteraanien muistoa kunnioittaen

  Karl S. Puukoski

AC/DC - Flick Of The Switch (1983)

Vuosi 1983 oli musiikillisesti yksi viljavin, nussakin ja runsaudessaan suorastaan huulia pyryyttävä. Klassikoita jutkahteli levykauppoihin kuin sieniä varpaankynsiin. Jos olisi elämä urheilun saralla tuommoisella hurmoksella heruttanut, olisi Suomi voittanut jääkiekon MM-kultaa nöyryyttäen Ruotsia ja Neuvostoliittoa finaalissa kumpaakin ja yhtäaikaa 4-1 ja 6-1. Jokipojat olisi voittanut suomen mestaruuden, kaataen Ilveksen finaalissa 21-20. Aston Villa olisi jatkanut Euroopan valloitustaan ja Terese Johaugin esi-inkarnaatio olisi  VAATINUT saada opettaa minulle luistovoiteen käyttöä. Natsasiko muusikoilla horoskoopit vai möllöttikö Kuu ja Venus luovuuden kannalta oikealla kyljellään vai miksi luoja soi tuolle yhdelle vuodelle noin paljon mannaa vaikka tuossa satsissa olisi ollut rahvaalle jakaa vaikka kymmeneksi!? Vai mitäpä olette mieltä listasta mitä vuosi 1983 tarjosi. Herkemmät ja heikosti hurmosta kestävät istukaa. Tässä kymmenen parasta ja muut klassikot!:

1.MÖTLEY CRUE- Shout at the devil
2.DEF LEPPARD- Pyromania
3.ACCEPT- Balls to the wall
4.ZZ TOP- Eliminator
5.IRON MAIDEN- Piece of mind
6.RAINBOW- Bent out of shape
7.Ozzy Osbourne- Bark at the moon
8.DIO- Holy diver
9. KISS- Lick it up
10. BLACKFOOT- Siogo

Loistavia levyjä julkaisivat myös mm. Y&T, SAXON, QUEENRYCHE, EUROPE, KROKUS, QUIET RIOT, KIX ja moni muu suuruus. Moni noistakin kokonaisuuksista olisi saanut varmasti enemmän huomiota vuotta ennen tai jälkeen tuon hullun vuoden.
Miksi sitten kärkikymmenikköön en ole kelpuuttanut esille tuomaani AC/DC:n "Flick of switchia"?
Siksikö, että sitä ei yleisestikkään pidetä minään AC/DC:n kisällityönä?
Siksikö, että levy-yhtiön mogulit eivät levyn julkaisun aikoihin löytäneet kokopitkältä sinkkulohkaisun arvoista biisiä, joten minunkaan ei toinna ruveta levyltä väkisin helmiä naarailemaan?
Siksikö, että Duran Duranin kanssa musiikillisen neitsyyden menettäneenä olisin ollut (olen) muka liian herkkä kokemaan levyn elämänmakuisuuden ja rujouden?
Siksikö, etten ymmärrä, että AC/DC:n jäpikät olivat vain väsyneitä 'Back in blackin' ja 'For those about to rockin' jälkeiseen valtavaan hypeen ja saatanalliseen kiertämiseen, ja halusivat tästä levystä vain hengähdystauon itselleen tekemällä siitä "vähemmän hyvän", jota myydään meikäläisen kaltaisille "paluuna juurille ilman efektejä, ilman yli- tuottamista ja ilman radiosoittoa kerjääviä hittihakuja?"
Vitut ja juuri näin. Ja kärkikymmenikköön se kuuluu heti Kissin 'Lick it up'in jälkeen. Sorry Blackfoot!
Uskallan kuitenkin väittää, että levy on kaikesta huolimatta ajan uhri. Uudet tuulet (Glam metal) ja edellisten levyjen megalomaaninen menestys söivät 'Flick of the switchilta' pompusta pitoja.
Mutta tänään palautetaan tämä UNOHDETTU LEVY sille kuuluvalle paikalleen!

1.'Rising power' käynnistää albumin nälkäisesti ja itsevarmasti. Brian Johnsonin riipiminen sykähdyttää. Soundit ovat kuivat ja lämpimät kuin jälkiuunileipä. Rasvaa tuovat Anguksen sivaltelut, jotka aikansa piipitettyään lyövät lopulta ihon kananmunalle. Levyn potentiaalinen hitti ja radiosoitto kandidaatti.

2.'This house is fire' Voisi toimia myös Blackie Lawlessinkin ohjastamana. Nasakka kertsi ei jätä kylmäksi vaan pistää jollottamaan mukana. Standardit kuvanmukaisesti täyttävä laatumuljautus.

3."Flick of the switch' Edellisten levyjen paine on kova tällä biisillä! Highway to hell, Back in black ja For those about to rock(We salute you) ovat suvereeneja johtotähtiä levyjensä nimikkobiiseinä ja hittejä omina itsenään. Eikä FOTS:n tarvitse hävetä tässä seurassa. Tarttuva riffi Angukselta, palavaa tulkintaa Brianilta ja pomminvarmaa työstämistä koko bändiltä. Joko levy-yhtiöllä oli kiima muiden bändien kimppuun tai mogulien vanhemmat olivat liian läheistä sukulaista keskenään, mutta vajaampikin ymmärtää että tyrkyttämällä ja pakkosoitolla tätäkin olisi myyty. Paljon.

4.'Nervous shakedown' Rouheaa mutta rentoa karuutta jota alleviivaa Brianin mestarillinen pingottaminen kertosäkeessä. Stemmat tuoksuvat elämälle. Anguksen ote sooloissa ei petä vaikka lisähapen tarvetta ei liene tarvittu tätä narulle riipastessa. Hitti kandidaatti.

5.'Landslide' Alku pyhitetään Anguksen flirttailulle. Biisi lupailee ja antaa sen mitä meni lupailemaan. Menoa muttei mitään yllättäen vaaralliseksi yltyvää. Hieman tasapaksu mutta turvallinen kaahaus AC/DC:n tutuksi viitoittamalla tiellä.

6.'Guns for hire' käynnistyy kuin meikäläisen "buikin" stereot. Tänäänkin ajoon lähtiessä koetin saada kuunteluun ZZ Topin 'Mescallero'- albumia mutta änkyttämiseksi meni mankalla. Perkele. Mikä liene? Biisi ei muuten yllätä. Takuuvarmaa säntillisyyttä kuin Toyota-uskovaisen huoltokirjan ylläpito.

7.'Deep in the hole'  Alkaa ylväästi ja yhtäpuuta ammattiylpeydellä työstäen. Kertosäe Brianin survoessa alkaa epäilyttämään. Ehkäpä kaikilla ei mahdukkaan? Kireyttä kertseissä, joka ahdistaa mitä pitemmälle biisi etenee. Säkeistön suola pelastaa krampeilta mutta muistuttaa kertseissä kirvelynä.

8.'Bedlam in Belgium' Tästä oltiin levy-yhtiössä kaavailtu hittiä. Biisi oli kai ollut jollain tavalla ajan tapahtumia kuvaava. Belgiassa oli riehuttu ja tapeltu. Biisi ei kuitenkaan mielestäni nouse mitenkään esille edukseen, vaan on jopa valju parhaimpiin röhnäkkeisiin verrattuna. AC/DC on kyllä mestari näyttämään miten nostetaan kertosäe sille kuuluvalle paikalleen.

9.'Badlands' ottaa vienolla southern ja western-henkisyydellään otteen kuuntelijastaan. Mitäpä minä olen äkkinäisenä neuvomaan, mutta slide-putki olisi kaulalla tuonut lisää pornoa ja pahuutta kuuntelukokemukseen. Ainakin meille. Ainakin minulle.

10."Brain shake" Jos olet ikäsi juonut samaa kahvimerkkiä, ja eräänä aamuna huomaat, että poropalju on tyhjä. Otat tietenkin kaapista taas sitä samaa merkkiä. Aukaiset paketin. Aistit juuri aukaistun paketin tuoksun. Jännität ehkä maistuuko se jopa paremmalle, kuin se mistä viimeksi keitit. Ei. Ei se maistu. Se on sitä samaa vitun kahvia. Hyvää, mutta jota ei osaa arvostaa, ennen kuin särmit jotain perseestä reväistyä. Vaikkapa halppis-kahvia tai Kotiteollisuutta.

Vaikka Rumpali-Rudd olikin tukkanuottasilla vanhemman Youngin kanssa levyä tehtäessä ja levy-yhtiö ei tehnyt kunnolla työtään, on mielestäni faktaa, että AC/DC:n hulluna vuotena 1983 ilmestynyt 'Flick of the switch' on mainettaan parempi kokonaisuus. Levyn nimikkobiisi häviää edeltäjilleen, mutta on itsenäisenä, ilman vertailuja, loistava teos. 'Rising power' ja 'Nervous Shakedown' ovat  meikäläiselle kuolemattomia ikivihertäviä nussukkanyyttejä. Soundien hiomattomuus olisi saanut olla vieläkin rohkeampaa. Sitten olisin kai tuuliviirinä irvistellyt sillekin. Minulle Flick of the switch on kuolemattoman Highway to hellin jälkeen SE AC/DC albumi. Kiitos perunakiljun ja nuoruuden ensikännien! Nyt ja tällä sekunnilla annan kuitenkin 'Flick of the switchille, tälle aliarvostetulle levylle, 8,5/10 sähköshokkeja aiheuttavaa sykähdystä.

Karl S. Puukoski