Rauhaa ja rasvaista rakkautta julistivat hipit 60- luvulla maailman nuorisolle tukka limassa ja genitaalikarvoitus napaan asti reuhottavana. Jack Kerouacin "Matkalla"- teos kainalossa työstettiin LSD: stä luovuuden puuskaa odotellen ja liuhotettiin pitkin raitteja mitään tekemättömänä, maailmaa parantaen.
Silleen rennosti.
Ainut mikä hippiä vitutti oli keskiluokkainen juippi, joka kävi töissä ja maksoi veronsa ja sodat joita verovaroilla maksettiin. Hipin mielestä nekin rahat olisi pitänyt ohjata huumeiden vapautuskampanjaan ja hippien elättämiseen. Siinäpä sitä olisi oltukin, jos kaikki 60-luvun keskiluokkaiset konservatiivit olisivat höpläytyneet hippeyden hilpeälle elämäntyylille ja antaneet vain mennä kun alamaki kerta alkoi.
Perseet paljaana olisi vain juostu epävireinen "landola" olalla, pirtanauha otsalla kohti huumediilerin aina avointa kuolemansyliä. Onneksi ei käynyt näin, vaikka hippien kulta-aikojen perintöä vielä tälläkin vuosituhannella jotkut hihhulit tykkäävät vaalia.
Toisaalta täytyy myöntää, on hippien seasta noussut myös tekijämiehiä ja -naisiakin. Yksi heistä on Frank Marino.
Wikin mukaan nuoruus hepulla meni sisarusten völjyssä hippien seassa sekoillessa niin, että 10-vuotiaana aloitettiin humeksien ahtaminen, seurauksella että kolme vuotta myöhemmin mr. Marinolla tuli vedettyä överit ja mieli pimeni niin, että piti lähteä mentaalikorjaamolta vauhtia hakemaan.
Tarkoitan henkistä vauhtia.
Hippien metkut oppineena Frank haki pelastusta, ei Jessestä, vaan musiikista. Hipeillä soittotaidottomuudesta huolimatta pitää aina olla kitara, joten Frankin oli helppo aloittaa ja opetella musiikin alkeet jonkun rauhaa marssivan, lihallisia iloja tai humespölly-matkalla olevan hipin akustisella kitaralla. Niitä varmasti lojui tyhjänpäiväisenä hippikommuunien porstuassa hylättyinä siellä täällä.
Oli Frankilla mahdollisuudet löytää pelastus rytmikkäämminkin. Hän kun opetteli rumpujen soiton jo 5-vuotiaana. Pari kuukautta pöpilässä teki kuitenkin ihmeitä ja Frank sai elämän juonesta kiinni. Muusikon ura käynnistyi sillä sekunnilla, kun hullujenhuoneen houreiset ölähtelyt vaimenivat Frankin selän takana.
Eikä ura ole pöllömpi ollutkaan. Vaikka Frank Marino ei joka lehden kannessa olekaan päässyt keimailemaan ja näin kaikkien keskiluokkaisten ja konservatiivisten musiikin harrastajien mieliin syöpymään.
Vaikka olisi pitänyt.
Miehen kun on esikuvakseen maininneet monet nykypäivän kitaristin retaleet mm. George Lynch, Paul Gilbert, Vinnie Moore, Zakk Wylde, Steve Vai ja Steve Lukather vain nimettömämpiä mainitakseni.
Yksi syy ettei joka jamppa äijää tiedä on biisien pituudet. Radioformaattiin, eli noin 3 minuuttiin, ei Frank tahdo millään teoksiaan puristaa vaan ne tuppaavat rönsyilemään vapaina kuin hippitytön aluskasvillisuus.
En ole mikään Frank Marino-asiantuntija minäkään. Itse luokittelin tietämättömyyttäni jäppisen musan jonnekkin Eddie Grantin, Bob Marleyn ja Carlos Santanan tyylisuunnan hiekkalaatikolle. Mutta voi hyvänenaika sitä hämmennyksen määrää, kun kulttuurin runsaudensarvi Youtube suositteli minulle Frank Marinon 'Strange dreams'- biisiä joka käynnistää albumin 'Juggernaut'.
Biisi käynnistyy surisevalla syna-ajolla, joka pistää ensin epäilemään kajareiden kunnon. Heti alussa dynaamista rytmiikkaa joka vangitsee. Kun Frank aloittaa laulunsa, luulen ensin kuulevani jumalaisen Joe Lynn Turnerin, mutta herra Marinohan se vain todistaa ettei vuodet "matkalla" ole vieneet ääntä ravoille. Päin vastoin, ääni on loistava ja tulkinta verevää. Biisi kokonaisuutena riisuu kuulijansa ja tekee temput niin, että sen kokenut haluaa saman käsittelyn uudelleen. Gibale pienestä ylikestosta ja toistamisesta huolimatta on klassikko!
Levyn, jonka 'Strange dreams' käynnistää kakkos raita 'Midnight highway' on hyväntuulinen road- ylväily Van Halen ja Blackfoot kuorrutteella. Hieno paketti, mikä pistää punastelemaan häpeästä ne, jotka ovat välinpitämättömästi Frank Marino-tuotannon ohittaneet.
Mutta jos edellinen biisi ajoi jo punastelemaan, pistää levyn kolmonen kiristämään piikkivyötä reiden ympärillä, ruoskan räpsämään ja vapisevan "anteeksi"- sanan vavahtelemaan huulille. 'Stories of a hero' on pysäyttävän komea teos. Hieman Lynyrd Skynyrdia ja paljon Frank Marinoa. Puskiko Frankilla vanhat hippiajat ja sodan vastustus pintaan, kun tätä loistavuutta pakersi? Joka tapauksessa tämän kuultuani mielestäni sotaan ei pitäisi lähettää kuin yli 60 vuotiaat neitsyet miehet, tappelun haluiset punapäät, musikaaleja itkusilmässsä ihannoivat, ikänsä yksin patterin välissä kasvaneet ja Toyotan huoltokirjaa yöpöydällään säilyttävät.
Miten tämäkin hieno sotaan lähtevän nuorukaisen tarina on jäänyt silloin ilmestyessään vuonna 1982 kuulematta? Miksi piti odottaa yli 30 vuotta, että saan aistia tämän klassikon! Tekisi mieleni soittaa vanhemmilleni vaikka kello on jo aamuyötä. Miksi laiminlöitte kulttuurisen kasvuni Frank Marinon osalta? Miksi tyrkytitte sen sijaan Pat Boonea?!
Neljäntenä raitana soljuva 'Free' ei enää onnistu samalla tavalla sykäyttämmän vaikka rennosti rymäytteleekin vapauden sanomaa. Jotkut ilkeät lehtimiehet väittivät aikanaan herra Marinon kehuneen olevansa uudesti syntynyt Jimi Hendrix. Siis Jimin inkarnaatio.
Jos vaikka Frank on noin sanonutkin, kuittaan sen vain Frankin vaatimattomuudella. Mutta jos hän olisi verrannut itseään Yngwie Malmsteeniin...
'Maybe it's time' antaa pientä Hendrix tuoksuja ollen kuitenkin Frank Marino-teos komeimmillaan. Blues-sävyjä ja tunnelmaa joka vie mennessään. Laatua koko orkesterilta, joka luetteloituna näyttää tältä:
- Frank Marino -Kitara, synat ja laulu
- Vince Marino -kitarointia rytmissä
- Paul Harwood - Basso
- Timm Biery - Drumssit
'For your love' alkaa lupaavasti mutta latistuu tässä seurassa hieman tylsäksi. Huonoksi en hauku.
Mutta miksi kukaan ei koskaan ole kertonut ja ylistänyt Frank Marinon vokalistin taitoja? Niissä kun on jerkkua ja tulkintaa vaikka jaettavaksi asti. Herra Marino on muuten todennut olevansa muusikko eikä kitaristi. Hän vain ilmaisee itseään parhaiten kitaralla.
Levyn päättävä nimikkobiisi 'Juggernaut' pakottaa jatkamaan bileitä. Loistava tykitys. Hienoja laulun rytminvaihdoksia ja junamaista matkantekoa joka tuhoaa kaikki epäilykset tieltään etteikö tämä Frank Marinon vuonna 1982 ilmestynyt 'Juggernaut' olisi yksi 80 luvulle UNOHDETTUJA LEVYJÄ. Ainakin minulle se on. Siinä vuosikymmenessä on meillä vielä paljon kultaa huuhtomatta.
Otin kuunteluun Frank Marinon muitakin tuotteita, mutta kyllä tämä 'Juggernaut' suurimmat kiksit antoi. Tämän albumin kanssa tahtoisin matkata tulevaisuudessa paljonkin.
Kyselin paikallisesta levyliikkestä älppyä mutta "ei oo, eikä maahantuojalta saa" tuli kylmästi vastauksena. Joten jos kohdallenne sattuu, ostakaa ihmeessä tämmöinen klassikko pois kuleksimasta.
.
Piikittelen itseäni sillä, että en löytänyt albumia jo vuosia, jopa vuosikymmeniä sitten, vaikka kuvittelin jo silloin olevani ajan hermolla.
Kuvittelin jo silloin paljon muutakin.
Väijyn verenhimoisena
nuoruuteni trapetsilla,
sillä jolla horjahtelin
ihanat ja katumattomat virheineni tasapainonani
horjahtelin ja kuuntelin
ikivihreitä ja turhuuksia
turhuuksia joita kadun
ja jotka varastivat ajan minulta,
Marinon Frankilta
ja kaikilta niiltä
jotka kiimaisesta etsinnästä huolimatta
nukkuivat tai jotka rahan huono maku murhasi
Palakaa turhuudet mieleni piipussa!
maksakaa meille velkanne!
menettämänäni sävelinä minulle
juggernautin kaltaisena arvostuksena Frankille
hetkenä aikaan unohdetuille.
Rakkaus musiikkiin neljäntenä korvana
juoksen ajanvirran vierellä
tahdon kuulla vielä aikaan hukkuvia.
Heidän tarinansa
tahdon aistia aikaa
nuottien nyansseja
Artisteja jotka aika tahtoo hukuttaa
Artisteja jotka markkinat murhasi
Artisteja jotka viimein tänään
nyt
kuulen
hymyillen.
Karl S. Puukoski
Ps. R.I.P Jan Kuehnemund
