RAINBOW - Bent out of shape (1983)

Kuulin Rainbown 'Bent out shapea' ensimmäisen kerran kotibileissä vuonna 1985. Bileet olivat itkunsekaiset ja oksennuksen täyteiset mutta musiikki toimi. Näin jälkikäteen on surkuhupaisaa muistella miten teini-ikäiset viiden kaljan viemänä pelastivat maailmaa, itkivät ihastustensa perään, oksentelivat, harrastivat syljen vaihtoa ja pyyhkivät itseään talon isännän tyynyliinaan. Rainbown tahdittaessa elämää ja hedonismia opettelevien maailmanlopun meiningillä juhlivien viikonloppuista karnevaalia.
Albumi kuulosti (ja kuulostaa edelleenkin) raikkaalta vaikka Richie Blackmorea moni ikäiseni piti kalkkiksena ja hieman tunkkaisena Deep Purplen kitarasankarina, jolla ei olisi mitään annettavaa yliampuvalle 80-luvun nuorisolle.
Vaikka vanhemmat fanit ja osa ajan musiikki arvostelijoista kritisoi Blackmorea levyn popahtavammasta linjasta, toimi se ainakin minulle myyntipuheena myös äijän uudelleen 'Bent out of shape'- kiertueen jälkeen kokoaman Deep Purplen 'Perfect strangers'-albumin hommaamiseen. Senkin levyn tahdissa on joku oksentanut. Myös syljen vaihdosta on epäilyjä.

Rainbow on yhtä kuin Richie Blackmore. Vaikka bändissä on vaikuttanut valovoimaisia tähtiä muitakin aina Ronnie James Diosta Cozy Powelliin, ei kenenkään ura Rainbowssa Richieta lukuunottamatta ole kestänyt 5 vuotta kauempaa. Väitetään, että herra Blackmore on pistänyt epäsuosioonsa joutuneen artistin tutkimaan ovenkahvoja jos kyseisen taiteilijan mielenkiinto on liiaksi kirvonnut ulkomusikillisiin asioihin. Toki Tony Carey Wikin mukaan saatiin ihan kiusaamalla pihalle.
'Bent out of shapelle' herra Blackmoren hengentuotoksia lihaksi runttasivat:

• Joe Lynn Turner –Jumalainen laulu
• Ritchie Blackmore – kitara ja henki
• David Rosenthal – kosketinsoittimet
• Roger Glover – syvän purppura basso
• Chuck Burgi – rummut

'Straight between the eyes' levyn jälkeisen kiertueen jälkeen herra Blackmorea vitutti niin että kuuppaan juili. Kaupallinen menestys oli jäänyt tavoitetasoa alemmaksi, joten levylle lähdettiin hakemaan kaupallisempaa matskua. Varsinkin "jenkeis" se suuri ykköstykki antoi vuotella itseään.
 Mitä vikaa muuten taiteen kaupallisuudessa on jos se on korvan, silmän, tai suun myötäinen?
 Miten helvetissä hittihakuisuus automaattisesti syövyttää taidearvon?
 Eihän kaikki kellaribändit, pöytälaatikko runoilijat ja nobody katuartistit voi olla jo lähtökohtaisesti myymättömyydellään suuria taitelijoita?
Jumankekka! Jos taide vaatii suurten massojen nuoleskelua ja hyväksi havaittujen kaavojen kierrätystä (omalla tyylillä) niin antaa mennä jos kerta hyvältä kuulostaa, maistuu, näyttää ja rokkikarjalle kelpaa!
Näin herra Richie Blacmorekin saattoi ajatella kun 'Bent out of shapea' loi. Vaikka herra ei itse mikään luomakunnaan suurin silmäkarkki myynnin kannalta olekkaan, voi hänelle pistää voita nokkaan mainioiden korvakarkkien loihtimisesta. Sen todistaa tämä hurjana musiikki vuotena 1983 ilmestynyt 7. Rainbown pitkäsoitto:

1.' Stranded ' Albumin käynnistää biisi joka on samassa mytyssä uhkaava, vaaran tunteella marinoitu ja vienosti intohimoinen. Blackmoren kitaroissa on ylväyttä, Turner työntää majesteettisesti tulkiten ja kokonaisuus bändiltä prima al dente! Starttina heti hieman aliarvostettu mutta ei unohdettu kiivaamman rokin KLASSIKKO.

2.  'Can't let you go'  Kibale starttaa uruilla, jotka jylisevät kuin tuomiopäivän basuunat avioliitonsatamaan tietämättömyyttään tai älytettynä lipuvalle. Videolla herra Blackmore tyrmää blondin ja sen jälkeen vapauttaa sieniä syöneen ,Ozzy Osbournen ja Ville Valon habitukseltaan vahvasti mielen tuovan Joe Lynn Turnerin kaapista jalottelemaan. Oliko kaappi vertauskuva vai vihje? Joka tapauksessa Turner näyttää menevän blondin kyljestä sisään kuin itsehillinnän kaulapannasta vapautunut stalkkeri kuunaan. Video on karu mutta se tuo Suomalaiselle helpotuksen huokauksen. Ei sitä aina osattu 80- luvulla suuressa maailmassakaan videoita tehdä. Biisi on loistava kuultuna, paljon vähemmän nähtynä.

3. Fool for the night' Parisuhde problematiikkaa niille jotka tykkäävät sitä hard rock kappaleiden avulla setviä. Toinen tahtoo rymytä yöbaareissa villinä ja vähän irstaana ja näin viillellä elämänkumppaninsa omistuksenhalua. Parisuhteen toinen osapuoli taas haluaisi em. bilettäjän hapettaa hengiltä neljän seinän sisälle omistuksenhalulla rakkauden kuvastoon naamioiden. Näin minä sen kuulin. En ole guru West hamin kielessä. Älkää sanoko että biisissä puhuttiin toisenmaailmansodan panssarisankareista!

4.'Fire dance' Kelpo temmolla vouhkattu rokkipala romaanien kanssa nuotiolla jorailusta. Kalpenee noen ja savun mystisyydestä hulimatta edellisille virkkauksille. "Gypsy"- biisejä on tehty kiertolaiselämää ja mystiikkaa romantisoiden kukkuramitalla.
Eikö rantojenmiesten elämästä löydy samalla tapaa irrallisuutta yhteiskunnan kahleista ja velvollisuuksista jotta heistä romanttisia lauluja tehtäisiin?
Juomalaulut?
Alkoholin kohtuukäyttäjille suunnattuja sisällöttömiä jollotuksia!
 Eikö mystisyyttä ole puli-ukonkin elämässä yltäkyllin?
 Aina jostain löytyy ryyppy.
 Aina löytyy kongi tai putkan pahna minne painaa ryyppyputken pehmittämä pää?
 Aina löytyy syy miksi pullo löytää huulille.
Katkokävely.
 Deliriumit.
 Aina joku humalasta väsynyt lepää sen hetken yli jolloin lumihanki tuntuu lämpimältä.
Pultsarin elämä se jos mikä on mystistä tulessa tanssimista.

5.'Anybody there'  Instrumentaali, joka kertoo miksi Richie Blackmore on kitaransa kanssa elävä legenda. Sorminäppäryyttä riittävästi, mutta sitä tunnetta ja kerrontaa ilman sanoja enemmän kuin tusinalla nykypäivän vauhtisokeista kitarasankareista. Soundi tunnistettavan lämmin ja soiton antama lämpö huokuu vielä biisin päätyttyäkin. Herra Blackmore oli biisillä Grammy- ehdokkaana, eikä suotta. Mestarillista!


6. ' Desperate heart' Tällä biisillä otetaan parisuhde ongelmiin kepeä ja varsin tarttuva ote. Joe Lynn Turner on yksi maailmankaikkeuden aliarvostetuimmista laulajista. Mies kuuluu samalle penkkiriville Plantin, Coverdalen ja Gillanin kanssa. Miehen tulkinta ja palo repii meikäläiseltä ihohuokosia niin ettei tahdo M- koon paita päälle mahtua. Biisissä on tarttuvuutta ja hittiainesta mutta joku syvällisempi haava jäi tekemättä. Siitä huolimatta on kestänyt ja kestää edelleen kuuntelua.

7.' Street of dreams' Biisin video oli pannassa MTV:a sen hypnoosia sisältävän aineiston takia. Nigella Lawsonin ruokaohjelmissa on ainakin kaksi enemmän hypnotisoivaa ainesta kuin tuossa videossa! Yhteiskunta ei anna meidän huumaantua kuin aineista joissa on 80% veroa! Hyvä niin. Meistä huolehditaan.
Mitä tulee biisiin, se on helppoutta. Se on osaamista. Se on ajanhammasta ketävää raikasta aor- kokonaisuutta jota ei hippi jäljitä.

8.' Drinking with the devil ' Biisi itsessään on kosketinsoittaja Rosenthalin ja herra Blackmoren käsikynkkää. Ei kurja mutta ei pistä mieltä hihhuloimaan tai jalkaa läpyttämään. 1.30 video biisin kera on sopivan kova paketti, pitempi olisi jo pehmennyt.

9.' Snowman' Unohtakaa 14 vuotiaiden äänenmurroksen kynnyksellä hoippuvat koskettavat tulkinnat ja loistavan, sen ainoan oikean vokalistin aikainen"Yövisshy!" Tässä on OIKEAN joulun sanoman tuova instrumentaali. Taideteos joka lyö väreille aina ja ikuisesti. Ainut ja alkuperäinen. Herra Blackmore bändeineen tuo minulle sielun sopukoihin sellaisen sanattoman tunteiden tsunamin tällä biisillä, etten kaikesta sen kuljettamasta informaatiosta ole vieläkää selvillä. Siinä on arvokkuutta joka puhuttelee, siinä on herkkyyttä ja uhmaa. Siinä instrumenttaali biisien kuningas.
 Jos joku ei muistuta jostain vieläkin paremmasta biisistä.

10.'Make your move' Biisi lähtee nussakasti liikkeelle mutta kertosäkeen latteus rokottaa pisteitä. Biisin johtotähtenä sivakoivat Turnerin verevä revittely ja Blackmoren soolo. Myös muu bändi pistää tyylillä joten mikä mättää? Ei lähde lentoon. Kuin puolijäykällä yrittäisi rakkautta antaa. Niveltää. Ehkä biisin aihio ei ole kuin hukkapaloista hätäisesti kasattu raakile. Siltä se maistuu. Levyn heikoin lenkki.

Rainbown 'Bent out of shape' on minulle muistoja herättävä albumi. Se on myös "kaupallisuudestaan" huolimatta loistava kokonaisuus. Jos muutamat levyn teokset olisivat olleet pykälää parempia, olisin antanut levylle täydet tähdet, mutta niiden ansiosta nappaan pisteen pois ja perään tökkään miinuksen. Joka tapauksessa kuolematon kokonaisuus "halvasta kaupallisuus leimasta" huolimatta.

Jos Rainbowlta tehtäisiin kymmenen biisin' Best of ', olisi se mielestäni näin yhdeltä istumalta tälläinen:


1. Man on the silver mountain
2. The temple of the king
3. Gates of Babylon
4. Since you been gone
5. I surrender 
6. Stone cold 
7.Stranded
8.Cant't let you go
9. Anybody there
10. Snowman

Mutta mikä pisti herra Blackmoren jättämään kunnon säröllisen ja reippaan rokin? Nykyisestä sukkahousu/linnanneito/linnanmuuri -"iskelmästä" kun ei taida sylkisuussa vauhkota kuin larppaajat. Vastauksia saa kun katsoo Blackmore's Nightin videoita.
Luulempa että Richie soittaa larppaajille koska ihastuttava vaimo Candice Night on ilmoittanut Richielle että Richie tykkää soittaa larppaajille...

Ymmärrän.

Karl S. Puukoski

Ps. Unohdettua joulua kaikille!

Queensrÿche - Warning (1984)

Vuosi 1984 istun metsäpirtintiellä erään kaverini luona, vinyylisoittimen alkaessa luoda (Krokuksen soundien jälkeen) jotain uutta ja ihmeellistä korvilleni. Voin muistaa, kuinka nuori pellavapäinen herra yritti etsiä biiseistä basson sointilinjoja, siinä kuitenkin heikosti onnistuen. Kyseessä oli Queensryche orkesterin tuore Warning albumi.

Nuoruus on kasvun aikaa ja sen saivat nuoren pellavapäisen herran hiuksetkin huomata. Kotitalon alakerran parturikampaaja jäi nuolemaan näppejään, kun 1-2 kk välein tapahtuvaa hiusten lyhennystä ei enää tapahtunutkaan. Hiukset saivat hulmuta tuulessa luomuna ja noudattaa painovoiman lakia, kasvaen alaspäin. Heavyrokkari oli syntynyt.

Luulen, että suurin osa tämänkin sivuston lukijoista on törmännyt Queensrychen tuotantoon, mutta mikä on kyseisen orkesterin polku menestysalbumeilleen? Uran alussa on varmasti ollut monta ns. liukasta kiveä joille astua. Polun ensimmäinen askel on vuodelta 1982 yhtyeen nimeä kantava ep. josta esimerkkinä allaoleva linkki.
Queen Of Reich

Mutta liukastellaanpa yhtyeen kiviaskelmalla #2.

1. Warning : Hitsi miten hienot bassarit biisissä on. Ei mitään läts läts tai naps naps napsutusta minuutista toiseen vaan ryhdikästä ja vaihtelevaa rytmiikkaa. Kertsin pelti-iskut rytmittävät sanottavaa hyvin ja vokalisti on suorastaan upea tulkinnoissaan. Väliosan bassot nami, namia. Soolo ei aivan ammu biisiä lentoon. 9/10

2. En Force: eli suomennettuna en osaa, (kuunnelkaa nyt kertsissä!!) Hienoa laukkakomppia ja taas rumpali tykittää bassarilla mielekästä ja tarttuvaa tuplabassaria. Tämän biisin laulumelodiasta olen aina pitänyt... 9,5/10 on pakko antaa, kun ihokarvat nousevat pystyyn.

3. Deliverance: Levyn tylsintä soittoa ja tulkintaa. Melodiarakenteissa ei aivan onnistuta ja biisi hiukan raskasta kuultavaa. 6,5/10

4. No Sanctuary: Taas päästään korvanamin äärelle. Hienoa tunnelmointia ja syvällistä tulkintaa. Jo alun kitarat nostattavat ihokarvoja pystyyn painovoimaa uhmaten. Säkeistön mielenkiintoinen rakenne, ensin laulua kitarasäestyksen päälle, sitten rummun tom-komppien johdattelemana nostavaan kertosäkeeseen. Rauhaisaa kitaratuentaa yhdessä basson ja rumpujen, johtaa yhteistyöskentelyyn joka tukee kertosäettä yhdenmukaisesti. 8,5/10

5. NM 156: Biisin säkeistö on hämärääkin hämärämpi kertomakirjallisuutta tulkitseva taidetapahtuma (runonlausuntaa). Kertsi omaa kohtalaista melodian tynkää, kuitenkin ilman täysosumaa. Biisin tapahtumahorisontissa tapahtuu paljon, mutta ei riittävän laadukkaasti. 7/10

6. Take Hold Of The Flame: Tässäpä biisi, joka nostattaa taasen kylmiä väreitä pitkin selkärankaa. Laulaja uhmaa ikääntymistä ja painovoimaa vokaaleillaan, ylitetään Himalajan vuoristot kirkkaasti kirkaisten. Yksinkertaisesti levyn parhaimmistoa. 9/10

7. Before The Storm: Biisi alkaa bändille tyypillisellä, rumpu/isku aloituksella. Parasta biisissä on säkeistöjen laulumelodiat, jotka luovat sopivaa jännitettä kanssa sahaavan kitaran. Kertsin kepeämpi kokonaiskuva istuu biisin vallan hyvin. 8/10

8. Child of fire: Tyypillinen aloitus ja kiva melodian kuljetus. Kertsin melodiahuudahdus hiukan samankaltainen kuin En Force biisissä. Biisin C-osa kivan leijuva ja pienillä asioilla rakenneltua kivaa tunnelmointia. 8/10

9. Roads To Madness: Levyn mammutti, yli 9 minuutin biisi. Omaa paljon tavaraa ja visioita, mutta sellainen lopullinen onnistuminen antaa vielä odottaa itseään. (Tapahtuu seuraavilla studiotuotoksilla, kuten kaikki tietävätkin). Kuitenkin mahtipontisuudessa "kertsi" toimii hyvin.

2011-12-26 Nuori pellavapää ei enää ole pellavapää, vaan kahvia kittaava maantiemoppitukka, jonka sydän huutaa 80-luvun kultaisia soundeja. Henkilökohtaisesti paluu Warning-levyn pariin oli koskettava, tunnelmallinen sekä muistorikas. Mitä levyyn tulee, niin hiukan muisti kultasi kokonaisuutta. Ei levy aivan niin hyvä ollut kuin ex-pellavapää ajatteli, mutta kuunneltavaa kylläkin. Kokonaisuutena annan nyt levystä 8-/10

Halloween - Don"t metal with evil (1984)

"Kokoontuvat he samhainina valvomaan elävien ja kuoleiden rajaa punaisten siipien kaupunkiin. Ilmestyy tuo joka heikot pelästyttää kuoliaaksi mutta seuraaville lupaa oikeudenmukaisuutta. Kujeita ja esityksiä saavat he valittavakseen. Pahan noidaksi paljastuu kun paholaisen kanssa saapuu ja eläviä varoittaa nousemasta asein heitä vastaan.
Paikkaan mieltyy, asettuu ja tuo asukkaille ahdistusen ja kiusan. Kirkkojen alta ei totuutta kerro vaan pelolla viihdyttää siellä missä peto taistelussa on. Hän nimen Allhallowseve ottaa ja kurpitsakasvojensa takana sieluaan piilottaa. Germaniasta nouseva kirjaimella pakanoiden juhlan helvetiksi muuttaa ja Jericon muurit murtaa."


Les prophecies de Rockstaramus sivu 2107, kappale 57 säe 65



Kuulen jo hätäisinpien lorauttelun spandexeihinsa kun he katsovat Halloweenin logoa. Kurpitsahan se siellä jöllöttää. Itse kovana Helloween fanina syyllistyin myös moiseen rahvauteen mutta ennen housujen vaihtoa päätin kuitenkin hieman tutkia kumpi on "moraalisesti" kurpitsa- logon laillinen haltija.

Saksalainen Helloween perustettiin vuonna 1982 ja ensinmäinen julkaisu jossa KURPITSA on mukana logossa tapahtui vuonna 1985 ilmestyneillä "Helloween"- ep:lla ja "Walls of jerico"- puristeella. Toki bändi oli vuotta aikaisemmin esittäytynyt Noise recordsin "Death metal"- kokoelmalla, mutta kurpitsaa en siltä bongannut.

Amerikkalainen Halloween perustettiin vuonna 1983. Juipit hillottivat ensimmäisen julkaisunsa vuonna 1984 (vaikka wiki väittää 1985) jossa heti oli saatu kurpitsa väännetyksi O:n HallOween logoon. Moraalinen logon haltija löytyi mutta kyllähän maailmaan kurpitsoja mahtuu. Ainakin yhdet joka mantereelle.

Tämä ameriikan ihme on minulle aivan uusi löytö. YouTubessa tötterehtäessäni törmäsin tähän vallan mielenkiintoiseen Detroitilaiseen heavy metalli horror showta pyörittävään porukkaan, joka iski tällä tänään esiteltävänä olevalla debyytillään aikana, jolloin elettiin metallin takomisessa kiihkeintä jaksoa sitten pimeän rauta-ajan.

Vuonna 1984 Los Angelesissa glam- metalli, San Fransiscon (Bay area) trash- genre ja euroopan heavy- ja NWOBHM- tyyli takasivat että maailma eli mielenkiintoista aikaa musiikin runsaudensarven raskaan, nopean ja meikatun purskahtelun vaikutuksesta humaltuneena.
Mutta yritettiin sitä muuallakin. Halloween tulee Detroitista, Michiganin osavaltiosta jossa vahvistimien volyyminapit kääntyvät vain kolmoselle, nahka on mustaa ja kana kärventyy. Detroit ei minulle ensimmäisenä tuo mieleen rockin rytkettä vaan ennemminkin soulin keimailun, rennon kävelyn, autoteollisuuden ja Detroit red wingsin. Musiikillisena keskuksena se on kuitenkin ollut merkittävä, ei pelkästään Motown recordsin ansioista vaan sieltä ovat lähteneet särvintä etsimään sellaiset nimet kuin Alice Cooper, Ted Nugent, Iggy Pop ja Madonna vain muutamia pelimanneja mainitakseni. Ja onhan Kiss vääntänyt ikivihreän klassikko biisin joka kertoo äijästä joka jölkytti Detroitissa auton alle vaikka piti mennä rock- konserttiin.

Halloween lähti hötkyilemättä tekemään omaa musiikillista jalanjälkeään MCM recordsin suosiollisella avustuksella nimillä jotka eivät ole tulleet suurelle yleisölle (minulle) vastaan. En ainakaan muista tunnustavani/ tiedostavani ennen tätä musikantteja jotka kirjoitetaan muotoon:

• Brian Thomas: laulelo
• Rick Craig: kaikki mahdolliset kitaroinnit
• George Neal: b- ass
• Bill Whyte: rumpulot

Miksi sitten minun ja Halloweenin "Don"t metal with evil"- teoksen tiet eivät kohdanneet 80- luvun puolivälissä vaan vasta reilut 25 vuotta myöhemmin?
Olinko liian ylpeä? Kohtasiko katseemme mutta itsekeskeisyydessäni hymyilin ulos vain elitismiäni. Vai olisiko niin että Halloween hävisi massaan? Oliko se edes siellä? Eikö hammasrautani miellyttäneet? Oliko niissä pullaa? Aiheuttiko fundamentalistinen puperteettini vaikeuksia ymmärtää ja huomioida ympäröivän maailman tarjoamat mahdollisuudet niin taiteen, tieteen kuin humanistisen empatian tasolla jos minä- kuvani rakentui ja kehittyi Tommy Leen ollessa auktoriteetin ja "ihmisen kohtaaminen arjessa"- roolimallien huippu? Ajatelkaapa omalle kohdallenne.


1. "Busted" Virtaviivainen kimpoilu josta tuoksahtaa Mötley cruen ja W.A.S.Pin debyyttien soundimaailma voimallisesti. Homma rullaa topakasti eikä moittia voi kuin Thomasin "Busteeed" kakomista kertosäkeessä. Muuten biisissä ajanhengen mukaista tuoksua hienosti tykitettynä jöötinä.

2 ."Scared to death" Soittopuoli kulkee laadukkaasti mutta vokaalit tulevat laiskanlaisesti eikä biisi tunnu pääsevän maaliinsa missään vaiheessa. Ajatuksen asteella hyvä, käytännössä kelvollinen muljautus. Eniten pelotti ajatus että kertosäettä ei tulekkaan vaikka sitä pohjustettiin pienen rangaistuksen verran.

3. "Justice for all" Tekisi mieleni verrata biisiä nuoreen mieheen joka koettaa päästä lätinöihin tytsyjen kanssa suomalaislähiöiden kuumissa öissä. Oi, sitä malttamattomuutta ja kiihkoa. Oi, sitä vastakkaisen sukupuolen pintapuolista biologian tuntemusta. Oi, sitä "melkein pääsyn" ristiriitaista riemua. Jos voimaballaadi saa tuekseen tuplabasaarimaton ei biisi voi olla silloin...

4." Trick or treat" 90% amerikkalaisista kersoista esittää tuon kysymyksen 31.10. Eikö tuo pitäisi jo kieltää lailla? Ylipainoiset ainakin pitäisi saada kontrollin alle ja laihemmille hammastarkastukset. Tai sitten karkin tilalle Pekka Puska- kirjallisuutta ja kovia intervalli- treenejä. Ne eivät lihota. Biisissä ainesta kuin nuoressa Seppo Rädyssä mutta se viimeinen hittiesanssi jää uupumaan. Ja kun sitä ei ole, se lihottaa. Biisin videosta bändin esikuvien bongaaminen käy ajankulusta.

5. "The wicked witch" Jälleen laulumelodioita terävöittämällä olisi päästy onnistuneempaan lopputulokseen. Ei huono muttei loistavakaan. Ei hyvä eli kelvollinen. Ajatusta on mutta toteuttaminen ontuu kuin bambi mönkijän alle jäätyään.

6. "Don"t metal with evil" Jos tähän kibaleeseen olisin törmännyt mielen ollessa vielä selkeä ja neitseellinen heavyn hapatuksista, olisin todennäköisesti kussut villikuminan tuoksuista ureaa pitkin kotikyläni raitteja. Teoksessa on elementtejä jotka olisivat VARMASTI tehonneet silloin voimallisestikkin. Nyt se on hyvä. Hyvä kuin aamukahvi ilman kiirettä. Hyvä kuin tuoppi ilman kärpäsiä. Hyvä kuin o- rengas ilman pukamia.

7."What a nice place" Salty dog- coveri, jonka video pistää haukkomaan. Biisi Halloweenin tulkitsemana kelvollinen mutta Twisted sister- imitaatio tekemisessä haiskahtaa. Toimii jos ei ajattele ja pystyy katsomaan vain lattioita. Tunnenko myötähäpeää?

8."She"s a teazer" Levyn ehjintä työstämistä joka on Halloweenia parhaimmillaan. Intensiteettia alusta loppuun eikä kokonaisuutta hajoita mikään eikä kukaan. Ei hitti mutta vuosikerran 1984 valioita.

9."Tales from the crypt" Tässä biisissä pyöritään klassikko- aineksista tehdyn kuuman puuron ympärillä. Alun riffistä noussut tyytyväinen hymy ei laske vasta kuin biisin loputtua. Tyytyväinen olen mutten tyydytetty vielä tällä vedolla. Kuin hiomaton timantti orangin nivusissa.

10."Fight the beast" Tiukkuutta haetaan levyn finaalille ja siinä onnistutankin osittain mutta se tappamisen meininki jää koteloon. Elementit on mutta jotakin jää uupumaan. Tarttuvampaa melodiaa vokaalilinjoille? Iskuja jakamaan biisiä ja tekemään nyansseja? Joku ehkä sai mutta minä en. Coitus kuitenkin koettiin.

Mitä sitten tapahtui tämän levyn jälkimainingeissa.
Bändin tuotoksiin, tekosiin ja aikeisiin voi tarkemmin tutustua täällä.

Halloweenin "Don"t metal with evil" on ensi kuulemalta lupuksia herättävä järisyttävällä energiallaan. Kuuntelu kertojen lisääntyessä heikkoudet alkavat Thomasin valjujen laulumelodioiden ja joidenkin biisien köyhien sovitusten muodossa puskea korville. Joka tapauksessa Halloweenin debyytti jättää kokonaisuudestaan positiivisen kokonaiskuvan joka takaa sen että Puukoski köyhtyy jos Halloweenin tuotoksia kohdalle sattuu.
Palikat ovat pääpiirteittäin kohdallaan tällä albumilla mutta vituttavana faktana on todettava että bändin tekeminen ravasi liikaa Mötley cruen, W.A.S.Pin ym. suurten virittämien juoksunarujen mukaan. Juoksunaruihin ei ole keksitty vielä tänäkään päivänä ohituskaistaa joten Halloween oli tuomittu jäämään koppiin paikallisia grungeilijoita vahtimaan. Tärkeä homma sekin.
Joka tapauksessa energisyydestä ja hyvästä meiningistä 7,12 / 10 pistettä ja mursun pääkallo persoonallisuutta tekemään.

HAPPY HALLOWEEN te kaikki unohdetut!

Karl S. Puukoski

ps.
Bändin juoksunaru yltää kuitenkin Saksan maalle vielä näinäkin vuosina joten mistään Detroitin kylä- bändistä ei voida puhua.