AC/DC - Flick Of The Switch (1983)

Vuosi 1983 oli musiikillisesti yksi viljavin, nussakin ja runsaudessaan suorastaan huulia pyryyttävä. Klassikoita jutkahteli levykauppoihin kuin sieniä varpaankynsiin. Jos olisi elämä urheilun saralla tuommoisella hurmoksella heruttanut, olisi Suomi voittanut jääkiekon MM-kultaa nöyryyttäen Ruotsia ja Neuvostoliittoa finaalissa kumpaakin ja yhtäaikaa 4-1 ja 6-1. Jokipojat olisi voittanut suomen mestaruuden, kaataen Ilveksen finaalissa 21-20. Aston Villa olisi jatkanut Euroopan valloitustaan ja Terese Johaugin esi-inkarnaatio olisi  VAATINUT saada opettaa minulle luistovoiteen käyttöä. Natsasiko muusikoilla horoskoopit vai möllöttikö Kuu ja Venus luovuuden kannalta oikealla kyljellään vai miksi luoja soi tuolle yhdelle vuodelle noin paljon mannaa vaikka tuossa satsissa olisi ollut rahvaalle jakaa vaikka kymmeneksi!? Vai mitäpä olette mieltä listasta mitä vuosi 1983 tarjosi. Herkemmät ja heikosti hurmosta kestävät istukaa. Tässä kymmenen parasta ja muut klassikot!:

1.MÖTLEY CRUE- Shout at the devil
2.DEF LEPPARD- Pyromania
3.ACCEPT- Balls to the wall
4.ZZ TOP- Eliminator
5.IRON MAIDEN- Piece of mind
6.RAINBOW- Bent out of shape
7.Ozzy Osbourne- Bark at the moon
8.DIO- Holy diver
9. KISS- Lick it up
10. BLACKFOOT- Siogo

Loistavia levyjä julkaisivat myös mm. Y&T, SAXON, QUEENRYCHE, EUROPE, KROKUS, QUIET RIOT, KIX ja moni muu suuruus. Moni noistakin kokonaisuuksista olisi saanut varmasti enemmän huomiota vuotta ennen tai jälkeen tuon hullun vuoden.
Miksi sitten kärkikymmenikköön en ole kelpuuttanut esille tuomaani AC/DC:n "Flick of switchia"?
Siksikö, että sitä ei yleisestikkään pidetä minään AC/DC:n kisällityönä?
Siksikö, että levy-yhtiön mogulit eivät levyn julkaisun aikoihin löytäneet kokopitkältä sinkkulohkaisun arvoista biisiä, joten minunkaan ei toinna ruveta levyltä väkisin helmiä naarailemaan?
Siksikö, että Duran Duranin kanssa musiikillisen neitsyyden menettäneenä olisin ollut (olen) muka liian herkkä kokemaan levyn elämänmakuisuuden ja rujouden?
Siksikö, etten ymmärrä, että AC/DC:n jäpikät olivat vain väsyneitä 'Back in blackin' ja 'For those about to rockin' jälkeiseen valtavaan hypeen ja saatanalliseen kiertämiseen, ja halusivat tästä levystä vain hengähdystauon itselleen tekemällä siitä "vähemmän hyvän", jota myydään meikäläisen kaltaisille "paluuna juurille ilman efektejä, ilman yli- tuottamista ja ilman radiosoittoa kerjääviä hittihakuja?"
Vitut ja juuri näin. Ja kärkikymmenikköön se kuuluu heti Kissin 'Lick it up'in jälkeen. Sorry Blackfoot!
Uskallan kuitenkin väittää, että levy on kaikesta huolimatta ajan uhri. Uudet tuulet (Glam metal) ja edellisten levyjen megalomaaninen menestys söivät 'Flick of the switchilta' pompusta pitoja.
Mutta tänään palautetaan tämä UNOHDETTU LEVY sille kuuluvalle paikalleen!

1.'Rising power' käynnistää albumin nälkäisesti ja itsevarmasti. Brian Johnsonin riipiminen sykähdyttää. Soundit ovat kuivat ja lämpimät kuin jälkiuunileipä. Rasvaa tuovat Anguksen sivaltelut, jotka aikansa piipitettyään lyövät lopulta ihon kananmunalle. Levyn potentiaalinen hitti ja radiosoitto kandidaatti.

2.'This house is fire' Voisi toimia myös Blackie Lawlessinkin ohjastamana. Nasakka kertsi ei jätä kylmäksi vaan pistää jollottamaan mukana. Standardit kuvanmukaisesti täyttävä laatumuljautus.

3."Flick of the switch' Edellisten levyjen paine on kova tällä biisillä! Highway to hell, Back in black ja For those about to rock(We salute you) ovat suvereeneja johtotähtiä levyjensä nimikkobiiseinä ja hittejä omina itsenään. Eikä FOTS:n tarvitse hävetä tässä seurassa. Tarttuva riffi Angukselta, palavaa tulkintaa Brianilta ja pomminvarmaa työstämistä koko bändiltä. Joko levy-yhtiöllä oli kiima muiden bändien kimppuun tai mogulien vanhemmat olivat liian läheistä sukulaista keskenään, mutta vajaampikin ymmärtää että tyrkyttämällä ja pakkosoitolla tätäkin olisi myyty. Paljon.

4.'Nervous shakedown' Rouheaa mutta rentoa karuutta jota alleviivaa Brianin mestarillinen pingottaminen kertosäkeessä. Stemmat tuoksuvat elämälle. Anguksen ote sooloissa ei petä vaikka lisähapen tarvetta ei liene tarvittu tätä narulle riipastessa. Hitti kandidaatti.

5.'Landslide' Alku pyhitetään Anguksen flirttailulle. Biisi lupailee ja antaa sen mitä meni lupailemaan. Menoa muttei mitään yllättäen vaaralliseksi yltyvää. Hieman tasapaksu mutta turvallinen kaahaus AC/DC:n tutuksi viitoittamalla tiellä.

6.'Guns for hire' käynnistyy kuin meikäläisen "buikin" stereot. Tänäänkin ajoon lähtiessä koetin saada kuunteluun ZZ Topin 'Mescallero'- albumia mutta änkyttämiseksi meni mankalla. Perkele. Mikä liene? Biisi ei muuten yllätä. Takuuvarmaa säntillisyyttä kuin Toyota-uskovaisen huoltokirjan ylläpito.

7.'Deep in the hole'  Alkaa ylväästi ja yhtäpuuta ammattiylpeydellä työstäen. Kertosäe Brianin survoessa alkaa epäilyttämään. Ehkäpä kaikilla ei mahdukkaan? Kireyttä kertseissä, joka ahdistaa mitä pitemmälle biisi etenee. Säkeistön suola pelastaa krampeilta mutta muistuttaa kertseissä kirvelynä.

8.'Bedlam in Belgium' Tästä oltiin levy-yhtiössä kaavailtu hittiä. Biisi oli kai ollut jollain tavalla ajan tapahtumia kuvaava. Belgiassa oli riehuttu ja tapeltu. Biisi ei kuitenkaan mielestäni nouse mitenkään esille edukseen, vaan on jopa valju parhaimpiin röhnäkkeisiin verrattuna. AC/DC on kyllä mestari näyttämään miten nostetaan kertosäe sille kuuluvalle paikalleen.

9.'Badlands' ottaa vienolla southern ja western-henkisyydellään otteen kuuntelijastaan. Mitäpä minä olen äkkinäisenä neuvomaan, mutta slide-putki olisi kaulalla tuonut lisää pornoa ja pahuutta kuuntelukokemukseen. Ainakin meille. Ainakin minulle.

10."Brain shake" Jos olet ikäsi juonut samaa kahvimerkkiä, ja eräänä aamuna huomaat, että poropalju on tyhjä. Otat tietenkin kaapista taas sitä samaa merkkiä. Aukaiset paketin. Aistit juuri aukaistun paketin tuoksun. Jännität ehkä maistuuko se jopa paremmalle, kuin se mistä viimeksi keitit. Ei. Ei se maistu. Se on sitä samaa vitun kahvia. Hyvää, mutta jota ei osaa arvostaa, ennen kuin särmit jotain perseestä reväistyä. Vaikkapa halppis-kahvia tai Kotiteollisuutta.

Vaikka Rumpali-Rudd olikin tukkanuottasilla vanhemman Youngin kanssa levyä tehtäessä ja levy-yhtiö ei tehnyt kunnolla työtään, on mielestäni faktaa, että AC/DC:n hulluna vuotena 1983 ilmestynyt 'Flick of the switch' on mainettaan parempi kokonaisuus. Levyn nimikkobiisi häviää edeltäjilleen, mutta on itsenäisenä, ilman vertailuja, loistava teos. 'Rising power' ja 'Nervous Shakedown' ovat  meikäläiselle kuolemattomia ikivihertäviä nussukkanyyttejä. Soundien hiomattomuus olisi saanut olla vieläkin rohkeampaa. Sitten olisin kai tuuliviirinä irvistellyt sillekin. Minulle Flick of the switch on kuolemattoman Highway to hellin jälkeen SE AC/DC albumi. Kiitos perunakiljun ja nuoruuden ensikännien! Nyt ja tällä sekunnilla annan kuitenkin 'Flick of the switchille, tälle aliarvostetulle levylle, 8,5/10 sähköshokkeja aiheuttavaa sykähdystä.

Karl S. Puukoski