Frank Marino - Juggernaut (1982)

Rauhaa ja rasvaista rakkautta julistivat hipit 60- luvulla maailman nuorisolle tukka limassa ja genitaalikarvoitus napaan asti reuhottavana. Jack Kerouacin "Matkalla"- teos kainalossa työstettiin LSD: stä luovuuden puuskaa odotellen ja liuhotettiin pitkin raitteja mitään tekemättömänä, maailmaa parantaen.
Silleen rennosti.
Ainut mikä hippiä vitutti oli keskiluokkainen juippi, joka kävi töissä ja maksoi veronsa ja sodat joita verovaroilla maksettiin. Hipin mielestä nekin rahat olisi pitänyt ohjata huumeiden vapautuskampanjaan ja hippien elättämiseen. Siinäpä sitä olisi oltukin, jos kaikki 60-luvun keskiluokkaiset konservatiivit olisivat höpläytyneet hippeyden hilpeälle elämäntyylille ja antaneet vain mennä kun alamaki kerta alkoi.
Perseet paljaana olisi vain juostu epävireinen "landola" olalla, pirtanauha otsalla kohti huumediilerin aina avointa kuolemansyliä. Onneksi ei käynyt näin, vaikka hippien kulta-aikojen perintöä vielä tälläkin vuosituhannella jotkut hihhulit tykkäävät vaalia.

Toisaalta täytyy myöntää, on hippien seasta noussut myös tekijämiehiä ja -naisiakin. Yksi heistä on Frank Marino.
Wikin mukaan nuoruus hepulla meni sisarusten völjyssä hippien seassa sekoillessa niin, että 10-vuotiaana aloitettiin humeksien ahtaminen, seurauksella että kolme vuotta myöhemmin mr. Marinolla tuli vedettyä överit ja mieli pimeni niin, että piti lähteä mentaalikorjaamolta vauhtia hakemaan.
Tarkoitan henkistä vauhtia.

Hippien metkut oppineena Frank haki pelastusta, ei Jessestä, vaan musiikista. Hipeillä soittotaidottomuudesta huolimatta pitää aina olla kitara, joten Frankin oli helppo aloittaa ja opetella musiikin alkeet jonkun rauhaa marssivan, lihallisia iloja tai humespölly-matkalla olevan hipin akustisella kitaralla. Niitä varmasti lojui tyhjänpäiväisenä hippikommuunien porstuassa hylättyinä siellä täällä.
Oli Frankilla mahdollisuudet löytää pelastus rytmikkäämminkin. Hän kun opetteli rumpujen soiton jo 5-vuotiaana. Pari kuukautta pöpilässä teki kuitenkin ihmeitä ja Frank sai elämän juonesta kiinni. Muusikon ura käynnistyi sillä sekunnilla, kun hullujenhuoneen houreiset ölähtelyt vaimenivat Frankin selän takana.

Eikä ura ole pöllömpi ollutkaan. Vaikka Frank Marino ei joka lehden kannessa olekaan päässyt keimailemaan ja näin kaikkien keskiluokkaisten ja konservatiivisten musiikin harrastajien mieliin syöpymään.
Vaikka olisi pitänyt.
Miehen kun on esikuvakseen maininneet monet nykypäivän kitaristin retaleet mm. George Lynch, Paul Gilbert, Vinnie Moore, Zakk Wylde, Steve Vai ja Steve Lukather vain nimettömämpiä mainitakseni.
Yksi syy ettei joka jamppa äijää tiedä on biisien pituudet. Radioformaattiin, eli noin 3 minuuttiin, ei Frank tahdo millään teoksiaan puristaa vaan ne tuppaavat rönsyilemään vapaina kuin hippitytön aluskasvillisuus.

En ole mikään Frank Marino-asiantuntija minäkään. Itse luokittelin tietämättömyyttäni jäppisen musan jonnekkin Eddie Grantin, Bob Marleyn ja Carlos Santanan tyylisuunnan hiekkalaatikolle. Mutta voi hyvänenaika sitä hämmennyksen määrää, kun kulttuurin runsaudensarvi Youtube suositteli minulle Frank Marinon 'Strange dreams'- biisiä joka käynnistää albumin  'Juggernaut'.
Biisi käynnistyy surisevalla syna-ajolla, joka pistää ensin epäilemään kajareiden kunnon. Heti alussa dynaamista rytmiikkaa joka vangitsee. Kun Frank aloittaa laulunsa, luulen ensin kuulevani jumalaisen Joe Lynn Turnerin, mutta herra Marinohan se vain todistaa ettei  vuodet "matkalla" ole vieneet ääntä ravoille. Päin vastoin, ääni on loistava ja tulkinta verevää. Biisi kokonaisuutena riisuu kuulijansa ja tekee temput niin, että sen kokenut haluaa saman käsittelyn uudelleen. Gibale pienestä ylikestosta ja toistamisesta huolimatta on klassikko!

Levyn, jonka 'Strange dreams' käynnistää kakkos raita 'Midnight highway' on hyväntuulinen road- ylväily Van Halen ja Blackfoot kuorrutteella. Hieno paketti, mikä pistää punastelemaan häpeästä ne, jotka ovat välinpitämättömästi Frank Marino-tuotannon ohittaneet.
Mutta jos edellinen biisi ajoi jo punastelemaan, pistää levyn kolmonen kiristämään piikkivyötä reiden ympärillä, ruoskan räpsämään ja vapisevan "anteeksi"- sanan vavahtelemaan huulille. 'Stories of a hero' on pysäyttävän komea teos. Hieman Lynyrd Skynyrdia ja paljon Frank Marinoa. Puskiko Frankilla vanhat hippiajat ja sodan vastustus pintaan, kun tätä loistavuutta pakersi? Joka tapauksessa tämän kuultuani mielestäni sotaan ei pitäisi lähettää kuin yli 60 vuotiaat neitsyet miehet, tappelun haluiset punapäät, musikaaleja itkusilmässsä ihannoivat, ikänsä yksin patterin välissä kasvaneet ja Toyotan huoltokirjaa yöpöydällään säilyttävät.
Miten tämäkin hieno sotaan lähtevän nuorukaisen tarina on jäänyt silloin ilmestyessään vuonna 1982 kuulematta? Miksi piti odottaa yli 30 vuotta, että saan aistia tämän klassikon! Tekisi mieleni soittaa vanhemmilleni vaikka kello on jo aamuyötä. Miksi laiminlöitte kulttuurisen kasvuni Frank Marinon osalta? Miksi tyrkytitte sen sijaan Pat Boonea?!

Neljäntenä raitana soljuva 'Free' ei enää onnistu samalla tavalla sykäyttämmän vaikka rennosti rymäytteleekin vapauden sanomaa. Jotkut ilkeät lehtimiehet väittivät aikanaan herra Marinon kehuneen olevansa uudesti syntynyt Jimi Hendrix. Siis Jimin inkarnaatio.
Jos vaikka Frank on noin sanonutkin, kuittaan sen vain Frankin vaatimattomuudella. Mutta jos hän olisi verrannut itseään Yngwie Malmsteeniin...
'Maybe it's time' antaa pientä Hendrix tuoksuja ollen kuitenkin Frank Marino-teos komeimmillaan. Blues-sävyjä ja tunnelmaa joka vie mennessään. Laatua koko orkesterilta, joka luetteloituna näyttää tältä:

• Frank Marino -Kitara, synat ja laulu
• Vince Marino -kitarointia rytmissä
• Paul Harwood - Basso
• Timm Biery - Drumssit

'Ditch queen' on sellainen ryöpytys ettei paremmasta väliä. Rytmiikat, riffin nyannssit ja laulun tulkinta priimaa. Biisi joka paranee mitä enemmän pyörittää. Kuolematonta kitarointia. Stemmoissa jotain samaa kuin jossakin Van Halenin biisissä? Tätä biisiä tulee vielä kuunneltua. Ja PALJON.
'For your love' alkaa lupaavasti mutta latistuu tässä seurassa hieman tylsäksi. Huonoksi en hauku.
Mutta miksi kukaan ei koskaan ole kertonut ja ylistänyt Frank Marinon vokalistin taitoja? Niissä kun on jerkkua ja tulkintaa vaikka jaettavaksi asti. Herra Marino on muuten todennut olevansa muusikko eikä kitaristi. Hän vain ilmaisee itseään parhaiten kitaralla.

Levyn päättävä nimikkobiisi 'Juggernaut' pakottaa jatkamaan bileitä. Loistava tykitys. Hienoja laulun rytminvaihdoksia ja junamaista matkantekoa joka tuhoaa kaikki epäilykset tieltään etteikö tämä Frank Marinon vuonna 1982 ilmestynyt 'Juggernaut' olisi yksi 80 luvulle UNOHDETTUJA LEVYJÄ. Ainakin minulle se on. Siinä vuosikymmenessä on meillä vielä paljon kultaa huuhtomatta.

Otin kuunteluun Frank Marinon muitakin tuotteita, mutta kyllä tämä 'Juggernaut' suurimmat kiksit antoi. Tämän albumin kanssa tahtoisin matkata tulevaisuudessa paljonkin.
Kyselin paikallisesta levyliikkestä älppyä mutta "ei oo, eikä maahantuojalta saa" tuli kylmästi vastauksena. Joten jos kohdallenne sattuu, ostakaa ihmeessä tämmöinen klassikko pois kuleksimasta.
.
Piikittelen itseäni sillä, että en löytänyt albumia jo vuosia, jopa vuosikymmeniä sitten, vaikka kuvittelin jo silloin olevani ajan hermolla.

Kuvittelin jo silloin paljon muutakin.


Väijyn verenhimoisena
nuoruuteni trapetsilla,
sillä jolla horjahtelin 
ihanat ja katumattomat virheineni tasapainonani
horjahtelin ja kuuntelin 
ikivihreitä ja turhuuksia
turhuuksia joita kadun 
ja jotka varastivat ajan minulta, 
Marinon Frankilta
ja kaikilta niiltä
jotka kiimaisesta etsinnästä huolimatta
nukkuivat tai jotka rahan huono maku murhasi


Palakaa turhuudet mieleni piipussa!
maksakaa meille velkanne!
menettämänäni sävelinä minulle
juggernautin kaltaisena arvostuksena Frankille
hetkenä aikaan unohdetuille.

Rakkaus musiikkiin neljäntenä korvana
juoksen ajanvirran vierellä
tahdon kuulla vielä aikaan hukkuvia.
Heidän tarinansa
tahdon aistia aikaa
nuottien nyansseja 
Artisteja jotka aika tahtoo hukuttaa
Artisteja jotka markkinat murhasi 
Artisteja jotka viimein tänään
nyt
kuulen
hymyillen.

Karl S. Puukoski
Ps. R.I.P   Jan Kuehnemund

Kasarium osa 1 & Yngwie J. Malmsteen"s Rising force - Marching out (1985)

" Syntyy kolmen kruunun maahan mies jonka nimessä puro virtaa, mutta vaihtaa hän nimensä synnyttäjänsä nimeen. Kuusikielinen mukanaan näkee hän alkusoiton aikana yöllisen valon, jonka säilymistä pyytää hän helvetin opetuslapsilta. Hän on pohjoinen soturi joka sai tarjouksen jo 1383. Mutta tuska ja pelko ajavat hänet juoksuun sotilaana ilman uskoa, kunnes 1985 ymmärtää hän keskipisteenä marssittavansa opetuslapsiaan ulos, kohti kolmiosaa..."

Les prophecies de rockstaramus s. 1616, kappale 58 säe 27


NILKKI

Kalpea hahmo liukuportaissa menossa kohti pakkomiellettään. Häneen tuskin kiinnitetään mitään huomiota, ihailusta puhumattakaan, mutta jos joku jaksaisi naulita silmänsä tuohon luojanluomaan edes puolikkaan nortin verran , voisi hän aistia sisäisen taistelun tuosta "kylmänsodan orgaanisesta pienoismallista", nuoresta joka puperteetin stereotypiaa rosoisesti kantaa. Nuoruuteen kuuluu ongelmat jotka tuntuvat aikuisesta mitättömältä, mutta jotka voivat ajaa nuoren epätoivoisiin tekoihin. Sitähän ne viisaat virkansa puolesta huutavat. Eletään vuoden 1985 nuoren elämää. Nuoren nilkin elämää. Tämä opettamaton tarina perustuu tositapahtumiin. Henkilöt jotka tarinassa esiintyvät tahtoisivat olla fiktiivisiä.

Liukuportaiden yläpäästä avautui näkymä lp- hyllyjen sivulle, jotka ankeana mutta ryhdikkäänä olivat karsinoineet tuon "pyörivän mustan kullan" kuin vankileirien asukit, joille paikka määräytyy sen mukaan mitä tahdot maailmalle julistaa. Silmäys puuvillapelloilta ammentaviin, koneista taiteensa taikoviin ja Mikael Agricolan saavutukset rockmusiikkiin siitostaneisiin eivät anna hänelle mitään. Heidän aikansa ei ole nyt, eikä suuremmalti koskaan. Tuo nilkki tietää mitä haluaa täältä. Elämältä haluaminen ei kuulu tänne.

Van Halenin "1984"- albumin kannessa enkelipoika on hermosauhuilla. Oli kai kuullut Rothin lähdöstä. Viereinen Mötley cruen uutukainen "Theatre of pain" oli tullut jo hommatuksi pullojen lajittelu rahoilla. Iloa ja surua. Turhan nauramista ja turhan suremista. Elämää. Oikealla karsinalla ollaan.
Jostain kuuluu vaimeasti Dire straitsin "Money for nothing". Siitä on kehkeytymässä mega- hitti. Sellaista on ollut vähän ilmassa.
Tupakoivan enkelin katsellessa nilkin pakkomiellettä, Yngwie j. Malmsteenia "Marching outin" kannella, tutkii tuo riivattu lompakkoaan, epätoivoaan. 20 suomen markkaa ja muutamia pennejä kuin kiusana. Niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana. Pitäisi löytyä rutkasti lisää jotta "vankkareiden" enkeli- poika jäisi "yksin" tupakkataukoa pitämään.

Malmsteenista oli sauhuttu jo jonkin aikaa. Joillakin onnekkailla oli c- kasetilla muutama biisi "Ynkän" debyytiltä ja muutama maistiainen "Marching outilta", levyltä joka aiheutti vipinää raskaan rockin ystävissä, narreista nilkkeihin. Vielä viimeinen silmäys lompakon epätoivoiseen lohduttomuuteen. Pois silmistä ja pois mielestä. Huokaus ja muutama lannistettu askel kohti elämää ilman Y. J. Malmsteenin näppinopeaa ihanuutta.

Ensin se oli vain pieni pilkahdus punaista silmäkulmassa. Sitten se kasvoi ajatukseksi, kuoriutuakseen suunnitelmaksi ennen kuin tuo kiittämätön edes itse tajusi sitä. Tavaratalon tapa merkata alennettu hinta punaiseen tarraan oli käynnistänyt aivomyrskyn joka oli sekoitus jännitystä ja toivoa. Pelkoa ja pakkomielteen antamaa hullunrohkeutta. Tuo cocktail vei poikuuden nuoren miehen hyveellisyydeltä. Muiden mukana.
Metallican "Kill em all" kiilsi muoveissaan kuin uhkaavan kaunis Lady Domina. Punainen ja musta ovat tehokkaita värejä yhdessä. Pirullisen tehokkaita. Muutaman vuoden takaista Metallican debyyttia myydään alella mustilla numeroilla punaiselle tarralapulle kirjattuna hintaan 12 markkaa. Vieressään viime vuonna ilmestynyttä "Ride the lightningia" myydään vielä täysihintaisena. Marginaaliin jäävällä bändillä koettavat vielä rahastaa!

Albumien välillä on yö ja päivä, korkeintaan metri. Kellertävä etusormen kynsi punaisen tarralapun virheettömälle, neitseelliselle reunalle. Verkkainen katse kassalle jossa myyjä- neiti liian pienessä työasussaan, liikaa oraalisia nautintoja nauttineena, liian kiharassa tukassaan ja liian keskittyneenä pärjäämään oravanpyörässä jotta hänellä olisi rahkeita estää tuon keltaisen kynnen työstämä vääryys. Tuota pientä hypnoottista nytkytystä joka repii milli milliltä tuota mitättömän kokoista, mutta ratkaisevaa informaatiota antavaa paperinpalaa irti emostaan. Nopea paikallislento sormenpäällä ja laskeutuminen peittämään liian suuria numeroita. Yngwie J. Malmsteen"s Rising Forcen "Marching out" koki yhden yksilön osalta katteen romahduksen.

Maksun aika. Myyjä- neiti näytti kauempaa katsottuna vanhemmalta. Lähempää katsottuna luovuttaneelta. Tullut tuuraamaan musiikki- osastolle lihatiskiltä koska ei epäillyt "Ynkän" hinta / laatu- suhdetta ja ryntäillä oli marinaadia tai verta. Inho ja ylimielisyys oli molemmin puolista kun raha ja tavara vaihtoivat omistajaa. Ironista miten samanlaisia he olivatkaan. Liian samanlaisia että toista olisi voinut arvostaa. Kassakoneen kilahdus ja kohti oravanpyörää. Kohti liukuportaiden helpotusta. Itseään ei jää ikävä.

Askeleet kohti liukuportaita olivat pakotetun hillittyjä. Onnistumisen ilo oli tyynnyttämässä aivomyrskyn. 12 markalla oli saatu himoittu pyörivä musta kulta, mutta missä oli omatunto? Moraalisäännöt? Missä oikean ja väärän tunnistava hienovarainen käytös? Oliko petoksella saatu hyöty niin suuri että kunniakas elämä kannatti uhrata rikoksen jumalattomuuden alttarilla? Yleviä ja pätemisessä käyttökelpoisia kysymyksiä mutta niitä on turha esittää henkilölle josta on juuri tullut Yngwie J. Malmsteen & Rising forcen "Marching outin" onnellinen omistaja!

Tuo nilkki hymyili. Vähän, mutta hymyili kuitenkin.

Tuolla nilkillä alkoi liukuportaiden yläpäästä matka ulos ja marssi kohti tasapainoilua turmelluksen tiellä. Kohti valintoja joissa pirullisen tehokkaat värit ja ryvettymistä pelkäävä valkoisuus kuiskivat vinkkejään.
Kohti kotia ja juopon rusketusta. Taustalla "Money for nothing" veteli viimeistä kiertoaan. Jäljelle jääneet rahat röökitoppaan niin biisi ja nilkki saavat yhteisen elämän.

Karl S. Puukoski, "Kasarium" 2010





Ruotsalainen "kitara sprintteri" Yngwie J. Malmsteen ( humppa nimeltään Lars Johan Yngve Lannerbäck ) on näyttänyt riman korkeutta aloitteleville kitaristeille kultaiselta 80- luvulta saakka. Virtuoosimaisten soolojen lisäksi "Ynkkä" on ollut mestari näyttämään kaapinpaikan treenikämpillä muille musikanteille. Turpaan on tullut (ainakin henkisesti ) mikäli Ynkän näyttämä tyyli ja kilometrivauhti ei ole miellyttänyt. Jos mies on yhtä nopea lyömään kuin soittamaan niin soittouran jälkeen voisi mies käydä sparraamassa yhä uraansa jatkavaa Amin Asikaista. Lisäksi mieheltä onnistuu vispata ikivihreitä heavy- klassikoita mutta loistavat albumi- kokonaisuudetkin "Lars Johanilta" luonnistuvat. Henkilökohtaisena suosikkina pidän tätä joskus vuosia sitten ale- hintaan ostamaani "Marching outia".

Alkusoiton (prelude) aikana on tarpeellista eliminoida kaikki mahdolliset ja mahdottomat häiriötekijät, jotka voivat häiritä tätä n.45min. kestävää kuuntelu kokemusta. Kehoita koiraa olemaan häiritsemättä, vie perhe pihalle kiinni tai piikille, pakasta puhelin, kytke ovikello venäläiseen perseen- suristimeen, aukaise olut, varaa vierellesi toinen, ähkäise "pappa- ähkäisy" kun istahdat nojatuoliin, tempaise huikka ja nosta volyymia, käy vielä varmuuden varalta kolmas kalja, ähkäise taas, tempaise ja nosta vielä... Nyt maailma on valmis!

• Yngwie Malmsteen – kaikki kitarat, taustalaulu, Moog-kitarapedaalit
• Marcel Jacob- basso
• Jeff Scott Soto – laulu
• Jens Johansson – kosketinsoittimet
• Anders Johansson – rummut

1."I"ll see the light tonight" Heti alkuun on selvää että Ynkkä & Rising Force vie ja kuuntelija vikisee ikivihreyden klassisesta valosta vaikutteita ottaneen yötaivaan alla. Ynkkä pyryttää riffeihin ja sooloihin energialla jota ei vuonna- 85 oltu ennen kuultu. Jeff Scott Soton antama ensivaikutelma oli leukoja erkaannuttava 25 vuotta sitten. Sitä on vieläkin. Toyota Hiace ei ole klassikko. Tämä on.

2."Don"t let it end" Olen yrittänyt laulaa tätä biisiä mukana. Onnistumisen kokemuksia vielä odotellaan. Kitaraa ei näillä "hukkuneen töpöillä" näppäillä joten siltä osin ei ole odotuksiakaan. Biisi tarttuu tajuntaan ja pulpahtaa alitajunnan sopukoista pyytämättäkin. Kaasuiskun uhallakin biisi toimii kuin pride- kulkueelta kaistan vaihto. Tämä sinfonia on kuitenkin veistoksellisen komea hetero.

3. "Disciples of hell" Akustinen alku taidokkaine askel vaihtoineen maalaa kuvaa keskiaikaisesta kevytmielisyydestä jossa pitsi pölisi ja peruukki hiosti. Säröisyyden ja melodisuuden käsikynkkä. Aavistuksen kaavamainen mutta taidokas heavy- veisu.

4."I"am a viking" Olen odottanut milloin Nokian kumisaappaat ymmärtävät tämän biisin arvon. Ylväyttä heti ensi iskuilta lähtien. Raskas tempo uhkuu voimaa ja vaaraa. Soton äiti voi olla pojastaan ylpeä, sen verran verevää tulkintaa on JSS narulle sitaissut. Klassikko jo 25 vuotta sitten. Klassikko 25 vuoden päästäkin.

5."Overture 1383" Instrumentaali, jonka hilpeä klassisvaikutteinen ja mahtipontisen intro antaa ymmärtää muuta kuin miksi tämä taideteos muodostuu. Hilpeyttä seuraa Ynkän yksinäinen, kaunis ja jopa aavistuksen kaihoisa monologi. Euforista virheettömyyttä. Intron ja muun biisin jyrkkä vastakohtaisuus toimii mutta jättää ilmaan kysymyksen. Missä kohtaa neron kroppaa luomisentuska tuntui kun hän tätä loi?

6."Anguish and fear" Kibale jolla Rising Force todistaa kuuluvansa genren aateliin. Kosketinsoittaja Jens Johanssonin ja Ynkän työstö on maagisen saumatonta. Yngwien tarjoama vauhti ja lantraamaton tilutus humalluttavat tällä raittiimmatkin kuulijansa.

7."On the run again" Rouhealla riffillä biisi juoksuun, pommittava rytmitys säkeistössä ja taivaaseen kohoava kertsi takaavat että on taas yksi 3 minuutin syy miksi kannattaa elää. JSS luukuttaa vimmalla. Rising Force soittaa voimalla ja Mr. Malmsteen takaa laadun.

8."Soldier without faith" Alku on kuin utuinen aamu Pultavan- taistelun muistomerkillä. Taistelu kuvauksessa Yngwie repii, raastaa, muljuttaa, ryhnyttää ja on hidalgo. Bändin rytmitys soolon alla möyrii kuin kädetön ja jalaton painimolskilla. Alkukantaista sulavuutta hienhajua pelkäämättä.

9."Caught in the middle" Tässä porukassa jää hieman muiden biisien varjoon, kuuluen kuitenkin selkeästi kroppaan kuin jenkkakahvat. JSS kuulostaa hieman yksinäiseltä, ulkopuoliselta?! Onko mielikuva vain omani. Johanssonin syntikka-spotti on pirtsakka kuin maito- tyttö teguila baarissa. Ei parasta mutta jonkun hyvän on varmistettava selusta.

10."Marching out" Alkuun Yngwie hölvää tienoon tilutuksella jotta tunnelmallisten sointujen on miellyttävämpää liukua kuuntelijaansa tyydyttämään. Aineksia herkimpien hetkien tunnelmapalaksi mutta instrumentaalin edetessä hienovarainen tunteiden tulkinta vaihtuu Yngwiemäiseksi spurttailuksi otelaudalla ja tästä jää pintaan pienen pieni vitutus. Hauras herkkyys lähti kuin tuhnu Kantri- Helenalta. Salakavalasti, tunnelmaa laskien niin ettei kukaan aluksi tajua tapahtunutta. Toisaalta mestari tehköön sitä minkä parhaiten osaa. Hitaammat himmailkoot ryömimiskaistalla.


Ei tarvitse eikä kerkeä haukottelemaan Yngwie J. Malmsteen"s Rising Force "Marching outin"- virtaviivaisesti rönsyilevän, mestarillisten yksilösuoritusten (Malmsteen, Soto) ja tiukan yhteensoiton ryydittämän n.45 minuuttisen aikana. Ynkkä on minulle ollut kaikki nämä vuodet kitaristien zenit, käsite, päällikkö ja "one and only". " Lisäksi albumin sisältävät biisit edustavat parhautta, eheyttä, kokonaisuuteen sopivuutta sekä arkeen ja juhlaan sopivaa rock- musiikin majesteettisuutta. Se kenellä tätä KLASSIKKOA ei ole voi lohduttautua sillä että ei sitä ole mummollanikaan.

Tämän albumin äärellä eletään musiikin perusasioiden ympärillä. Yksi hienoimmista 80- lukulaisen kitarasankaruuden ja tunnetta pursuavien biisien merkkiteoksista ansaitsee 9,5 / 10 virtuoosimaista pistettä. Ilman ylimääräisiä jorinoita.


Karl S. Puukoski

Michael Schenker Group - Arachnophobiac (2003)

"Eroaa hän scorpioni- ihmisten jälkeläisistä, ottaen nimekseen Michael S.C. Teurastaja. Kuusikielistä sihistelläkseen, hämähäkki kielellään, kokoaa hän nimensä ympärille joukon joiden kanssa hän ilmestyy ikuisesti harhaluulossa eläville. Heille tuo ruuan ja veden saastuttaja, ruttoinen taranteli, joka kouristuksilla uhrejaan tanssittaa on kauhistus. Mutta kammoavat Michael S.C Teurastaja yhdessä kaltaisiinsa uskovien kanssa vie sinne missä aika ja hiekka kohtaavat. Sieltä nousevat he tuulen siivelle kohotakseen nyt tämän ainoan maailman yläpuolelle,jonka elävä kierto rikotaan kuolettavalla iskulla."

Les Prophecies de Rockstaramus M.N (1532) S.2406 kappale 1 säe 3


Fobiat ovat todennäköisesti alkukantaisia jäänteitä jostakin 50- luvulta, ajalta jolloin porno oli koivujen huojuntaa tuulessa ja kimppakivojen ehdottaja leimattiin kommunistiksi. Epäillään myös että fobiat ovat ihmiselle selviytymiskeino jottei hän nolaisi itseään enää pahemmin kaikkien kylänmiesten edessä.
Esimerkiksi "kahvikuppi- neuroosista"(krapulasta) kärsiviä on jokaisen tuttavapiirissä. Varsinkin juhlissa alkaa se sumppikupin kilkuttelu ja pahimmassa tapauksessa kaffeet vispataan omalle tai vieraan lipoverille. Noloa ja niiiin klisemmäistä fobistelua että!

Huomion saa itselleen muutenkin ja tyylikkäämmin. Jos kyseessä on vaikkapa häät, on morsiammen ja sulhasen kähmintä toki keskustelua herättävää mutta mene ja tee sama boolimaljan kanssa niin huomio on jakamaton! Alastomuudella ja sulalla talous- suklaalla tehostat huomion keskittymistä itseesi.

Bakteerikammoisia tilutuksella hölvääviä riittää myös tässä maassa. Miten ihmeessä sitä ihmiset selvisivät hengissä ennen kun ei ollut näitä "käsidesijä" ym.liuottimia. Olen kuullut että pärstä, käpälät, haaro- ja varpaanvälit pestiin samalla palasaippualla koko pihapiirin kanssa ennenaikaan. Hyväpöpö pieksi pahanpöpön. En väitä että luotan pelkästään maanvetovoimaan perushygieniani hoitajana, mutta ei se nyt voi heteromiestä tuhmennakkaan jos vähän vittu, viina ja eritetyt entsyymit hieman sävyjä yhteisöön tuovat. David Beckhamkin tahtoisi "haista" mutta vaimo ja estrogeeni eivät anna.

Olen lukemassa Pedro Juan Gutierrezin "Likainen Havanna- trilogiaa". Kirjassa kuvataan klaustrofobian (suljetunpaikan kammo) puhkeaminen elävästi. Siinä päähenkilö jumittuu ilman omaa tahtoaan kuubalaisen slummitalon hissiin johon on tapahtunut virtsankarkailua ym. siivotonta. Kirjassa tapahtumat etenevät traagisesti. Miten moinen henkinen prolapsi olisi voitu sitten estää?
Äkkinäinen voisi varustaa hissit "sorsalla" tai kusilaarilla. Miamin maahanmuuttajat ry. taas suosittelevat BP:n tynnyreistä väkerrettyä, merikelpoista lauttaa ja suotuisia tuulia. Castron veljekset odottavat Guantanamon "vuokrasopimuksen" päättymistä jotta "hoitoa" tarvitsiville saataisiin asianmukaiset tilat. Jos ja kun minulta kysytään, rommia ja tussumysiiniä kannattaa kokeilla akuuteissa tapauksissa.

MSG kastelee esittelyssä olevalla albumilla arachnophobiasta kärsivien taipeita. Mikäs siinä. Kyllä se täällä länsimaissa toimii mutta mites muualla jossa "hämsyjä" ei tunnusteta pelättävän? Muualla niitä syödään ja pidetään taloissa jopa vapaana elävinä lemmikkeinä jotka pitävät huushollin torakoista ym. sittisontiaisista vapaana. Veikkaampa että jossain Togon muusikkopiireissä "hämähäkkikammo" ei ole kovin "rock".

Michael Schenker, tämä Rudolfin pikkuveljenä pysynyt flying V sankari ei ole jäänyt veljensä varjoon suojaan kitarasankaruuden polttavalta leimulta. Oma ura MSG:N ja UFO:N kuusikielisen sihistelijänä ei ole jäänyt huomioimatta vaan "voita nokkaan" on tullut niin faneilta, kriitikoilta kuin muiltakin alanmiehiltä, ainakin kultti- statuksen verran. Minut herraan tutustutti 80- luvulla heppu jolle "Rock will never die" oli herkkutipan herutuksen arvoinen kibale. Muutenkin kaveri oli sen ajan teinimeiningeissä outolintu. Me muut kuljimme nuorisotalojen discoihin kohdataksemme teiniajan haasteet (mitä ne nyt sitten olivatkin!?) "keskihölömön" voimalla mutta hänelle riitti omenapore ja Heikki Hietamies teiniangstin tukahduttamaan. Nyt n.25 vuotta myöhemmin juippi käy "pikku kinaa" päihdehelvettinsä kanssa. Mitä tuosta sitten opimme. Ehkäpä sen että jos "Lauantai- tanssit" keksittäisiin nyt, se kiellettäisiin ihmisoikeusasiamiesten laatimien raporttien pohjalta ihmiselle vaarallisena. Joka tapauksessa, minusta "Rock will never die" kuulostaa samalta vaikka haasteet, helvetit ja omena- limonadit ovatkin muuttuneet. Tuttua ja turvallista keskinkertaisuutta. Hyvä niin.

Tällä 17.6.2003 julkaistulla albumilla seittejään tikistivät Michael Schenker (gt), Chris Logan(voc), Stu Hamm(bs), Jeremy Colson(dr.).

1."Evermore" Kuivakan autenttiset soundit hämmästyttävät ensialkuun mutta kun korva tottuu niin johan alkaa maistumaan wanhan ajan muikealle menolle! Rokkipala pehmeyttä ja rouheutta konstailemattomasti toteutettuna. Loganin jollotus toimii mutta hieman väsyneesti.

2."Illusion" Samoilla lihaksilla mennään kuin edellisessä. Teemat vaihtelevat kuin monifobisella ihmettelyn aiheet. Kepeä ja valoisa 5:23 kestävä illuusio radio-hitti harhasta.

3."Arachnophobiac" Hämähäkkifoobikot käsi dosetin samealle kannelle! Nyt sitä tulee, siedätyshoitoa! Kitrariffi suorastaan hiivittää "spaiderin" korvakäytävän kautta verkkokalvoille. Kun on hullu niin ei pelota. Biisi kuuluu 2000- luvun top- listalle. Hilpeästi toteutettu, vakavasti otettava viisu joka ei kulu kuuntelemalla.

4."Rock"n roll believer" Uskovaisten tavarako yhteistä? Niin vaikuttaisi ainakin riffin osalta. Aussi henkinen riffi vie sujuvasti kuuntelemaan julistuksen voimaa. Henkevyys uupuu tästä säädökset täyttävästä perusvarmuuden ilmentymästä. Liiallista yltiöpersoonallisuutta pelkäävätkin uskaltavat kuunnella tätä, valvotusti.

5."Sands of time" Säkeistön laulun venytetty tyyli ahdistaa vaikka kuinka tulkintaan koetetaan saada potraa. Kertsin hempeilevät vetelytkään eivät säväytä. Ettei jopa haiskahda hieman grunge- liete. Tällä esityksellä sukellettiin sinne minne kumihanskallakaan ei ylletä. Väkevään pimeyteen.

6."Weathervane" Tähän southern-henkiseen repäisyyn on saatu mukavasti groovea mukaan. Kertsissä Logan meinaa pontevuuteensa tikahtua mutta pysyy valjaita apuna käyttäen läjässä.Enemmänkin hymyilyttää tämä lupsaus. Hymyillä voi pettynytkin.

7."Over now" Logan onnistuu tunteiden tulkkina mainiosti tässä herkässä voimaballaadissa. Muutenkin biisi värisee mukavasti kuin hyvin syöneen pakarat rakkauden mäntää piilottaessaan. Draamankaari ei olisi ruvennut notkistumaan lyhyemmällä kestolla. Levyn kärjen kostuttaja mutta ei aivan nouse sinne minne juhlakuntoiset yltävät.

8."One world" Soittamisen ilo huokuu ja loistaa nussakasti. Rentoa kukkoilua äijiltä joille instrumentit eivät pelkästään tuo lihallisia iloja. Tuulettaa ansaitusti parhaassa kolmanneksessa.

9."Break the cycle" Hommassa alkaa haista tekemisen meininki mitä pidemmälle ilta vie. Tehokas viiletys joka on kuin yhtäpuuta ilman oksanreikiä. Kertsin keventävä fiilis toimii mukavasti tässä yleisilmeeltään viriilissä vedossa.Mr. Schenker ei koeta nostaa itseään jalustalle vaan on selkeästi kokonaisuuksien mies. Se on aina terve merkki.

10."Alive" Elämäniloa tihkuva tupla-basaarilla ryyditetty soitto- iloittelu. Rymistelyä jonka selkään kuulijalla ei ole asiaa. Vauhti ja tekeminen riittävät mutta jotain ratkaisevaa uupuu jotta biisi jäisi elämään edes korkeanpaikan-kammoisten tuolilta laskeutumisesta elävänä selvinneiden yhteenkuuluvuutta korostavana kibaleena.

11."Fatal strike" Kerrankin herkku oli jätetty päätökseen. Hienosti tunnelmaa nostattava veisu. Schenker luo kepillään moninaisia tunnelmia jotka eivät kylmetä. Huokuu vaaraa ja surumielisyyttä omalla rujolla tavallaan.Elämäni parhaita minuutteja viimeiseen tuntiin.


MICHAEL SCHENKER GROUP "Arachnophobiac" luottaa rohkeasti omaan osaamiseensa ilman ylimääräisiä kikkailuja."Vanhahtavat" soundit kuulostavat tässä tapauksessa pelkästään pirteältä, mistä kiitos kuuluu tuottajalle mutta myös asiansa osaaville muusikoille. Biisimateriaali oli kuin "suolille saaneen" mielialan vaihtelut. Välillä mentiin niin että kaikilla oli lystiä mutta kyllä muutama tunnelman pilaajakin oli pieraistu. Kokonaisuus kuitenkin toimii ihan ok, mikä ei kuitenkaan riitä kuolemattomuuteen, mutta takaavat sen että MSG-foobikot, jotka eivät uskalla olla fanittamatta pärjäävät seuraavaan levyn julkaisuun saakka. 7-/10

Karl S. Puukoski