Beastie Boys - Licence to ill (1986)

Sotshissa pitkin rinteitä skimbaavat nuoret lökäpöksyt villitsivät urheilutoimittajat. Enää ei ole muodikasta ilakoida kaikkensa antavaa hiihtoniiloa/niinaa, joka takoo sompia hankeen Terinitit mustikkakeitossa, posket kuolasta kiiltelevänä ja maaliin tullessa teatraalisesti katolleen köntsähtäen ja yökkäyksen verran mitalin hurrille häviten.
Ei ei ja hyi hyi moinen porsastelu!
Nyt urheilun pitää olla freshiä ja ilolla, vaikka teennäiselläkin, ulkokullattua.
Nyt urheilussa myy hikoilemattomuus, vaivattomuus, uhkarohkeus, rentous, unisexiys ja näyttävyys, jonka pitää näkyä urheilijalla suorituksessa, kuin ulkoisessa olemuksessakin.
Hyvänä esimerkkinä ovat lumilautailijat, nuo valkoisten hankien lainelautailijat.
Kiharaa, muotia, kaakaot rinnebaareissa, valkaistuja hampaita, merkkituotteita, ikuisen nuoruuden harhaa, rusketusrajoja kasvoissa, murtumia, "after ski"- bileitä, katumuspillereitä...
Eli kaikkea sitä mikä myy.
Nyt on muodikasta sanoa ISO ei intervalleille, sykerajoille, harjoitusohjelmille, tyhjennyksille, veritankkauksille, valvonnan alaiselle lorottamiselle, vanhankansan ihailun kyynelillä tahratulle sankarinviitalle ja kansakunnan valkoisen kepin ja opaskoiran vaatimalle palvonnalle!
Ne eivät enää tässä vuosikymmenessä elävälle maistu eivätkä varsin myy. (Paitsi Suomessa vuoden urheilija äänestykseen osallistuville.)
Hikoilu tulee olemaan urheilussa noloa.
Elämme siis suurta muutoksen aikaa. Urheilu ei enää koskaan tule olemaan niin hikistä kuin ennen.

Uusia tuulia tuovia lökäpöksyjä oli jo 80-luvulla. He "ryöhnysivät" kadulla ja vääntelivät kopriaan hehtaarin kokoisista stereoista jumputtavan "juontamisen" tahtiin.
He olivat BREIKDÄNSSÄILIJÖITÄ. Uuden coolin tyylin airueita.

Breakdance ja hip hop olivat vannoutuneelle heavy-miehelle kova paikka. Mielestäni oli naurettavaa miten nuoret miehet kehtasivat vääntelehtiä sillä lailla. Mutta samaan aikaan kaupungissa vaikutti dj, joka breikkasi ja juonsi biisejä ja joka valittiin jonkun nuorisolehden äänestyksessä Neumannin jälkeen Suomen toiseksi uljaimmaksi urooksi nuorten neitojen keskuudessa.
Äijässä oli kieltämättä tyyliä. Pituutta, näköä ja kokoa riitti. Ja heppu tykkäsi kantaa metrin leveää mankaa olkapäällään, hengaillessaan pitkin kaupungin kesäisiä katuja.
En ehkä noteeraisi tätä bändiä muuten millään tavalla mutta olen istunut tämän suuruuden hartioilla yhdessä Beastie Boysin kanssa.Tulin varmasti nähdyksi ja Beastie Boys kuulluksi. Hän ei onneksi yrittänyt breikata meikäläinen ja mankka olkapäillään..
Menikö siinä varttini julkisuudessa?

Jos tyttöjä sai veteläksi soittamalla moista juontamista discoissa ja kunnantaloilla, täytyi myös musiikkityylissä olla jotain taikaakin. Silloin nyökkäilin musiikin tahdissa kohteliaisuudesta ja kunnioituksesta tätä lähes Neumanin veroista ja Jumalan pronssille jättänyttä breikkaria kohtaan.
Mites nyt kun nuorisolehti on lakkautettu, breikkarilla ei ole enää metrin mankkaa eikä Neuman villitse vanhaan malliin? Pystyykö Beastie Boys nyökkäilyttämään meikäläistä omilla avuillaan näin lähes 30 vuoden tauon jälkeen?

Ostin 'Licensed to ill' - albumin käytettynä 6 eurolla. Ei paha hinta genrensa klassikosta.
Levy starttaa Led Zeppelinin 'When the levee breaks'  biisistä lainatulla samplella. 'Rhymin&Stealin' kuulostaa mukavasti anarkistiselta vaikkakin selostaminen puuduttaakin melko nopeasti kropan. Biisissä on lainattu tyylitietoisesti myös Black Sabbathia. Kertakuuntelulla pääsee päämääräänsä Zeppelinin ja Sabbathin taluttamana.
'She's crafty' liisaa jälleen Zeppelinilta toimivasti. Muutenkin juontaminen pidetään kurissa ja meno on muutenkin rytmikästä ja leuhkaa.
Levyn edetessä ei maailmankuvani laajennu eikä aamukahvini saa sävyjä. Välillä meinaa rytmit saada otetta mutta reuhaaminen ja tavujen oralehtiminen eivät vain saa lippaani vinoon. Biiseissä on kerroksia mutta silti tietty ohkaisuus ja mielipuolisuus tekevät kuuntelusta vaivaannuttavaa. Tuntuu kuin minulle vittuiltaisiin.
Mutta kun '(You gotta) Fight for your rights(to party!) jyrähtää käyntiin, tunnen kuuluvani jengiin! Löytyy sähköä ja kuolematonta energiaa vaikka jo "laakson nähneillekin". Party-biisien jalokivi joka lyö ajanhampaat pois pureksimasta. Toimii edelleenkin huolettomalla menollaan.
Olen olkapäillä, kesäyö, keppana, valkoinen mallu, metrin mankka. Hetken olimme samalla maailman katolla. Minä ja Beastie boys...

'No sleep till Brooklyn' ei kalpene edeltäjälleen. Juontaminen ja pinkeä selostaminen sulautuvat mukavaksi matoksi mukavan junnaavan beatin ja kasariskittan määräävälle vyörylle. Kertosäkeen öllikuoron simppeli mutta tarttuva ote pistävät kuulijankin ölähtelemään mukana. Kitara soolo kruunaa ikituoreen matkan.
 
Albumin edetessä meikäläistä pompotellaan, tönitään, piiritetään, nyvitään leteistä, tökitään läskisiin kohtiin, nauretaan sieraimilleni ja joudun välillä huutamaan näille kiusaajille, ettei heillä ole kuin purkauksittain sijaa ja olemusta musiikillisessa spektrissa, ainakaan siinä missä tervejärkinen peiliintuijottaja viihtyy.

Beastie boysin ''Licensed to ill' on hetkittäin ilman nostalgialasejakin muutamia mainioita paloja sisältävä sillisalaatti. Välillä maistuu mutta välillä meno on kuin hullujenhuoneen salaattipäivän heikoimmat hetket. Vaivaannuttavaa, naurettavaa, sekavaa sössimistä ja jonninjoutavaa hortoilua.
4-5 biisin ep-kokonaisuus olisi varmasti saanut arjessa ja omillaan toimivan lopputuloksen. Siihen vielä tuoreempi hitti 'Sabotage'- bonus kibaleeksi niin lääkitystäkin voitaisiin harkita kevennettäväksi. Näillä eväillä albumille kuitenkin  5-/10 

Karl S. Puukoski

JOURNEY - Frontiers (1983)

"Nyt eletään taas sitä aikaa kun meidän kaikkien on sankoin joukoin rynnittävä metsikköön keräämään tuoreet marjat säilöön, keitettävä mehut ja tehtävä niille omaperäiset etiketit. Poimittava ja säilöttävä sienet..."
Kuulostaako tutulta? Mielikuva siitä, miten tallustelet Hai-kumisaappaissa ja keltainen sadetakki päälläsi idyllisessä metsässä pomimassa kuvankauniita luonnonantimia tuohivasuun, houkuttaa joka vuosi tuhansia ja taas tuhansia suomalaisia metsään rynnimään tämän superruoan perässä.
Olkoon vaikka silkkiuikun kyyneliä, mutta herätkää hyvät ihmiset, jumalauta! Mikä romantisointi ja sumutus koko hommaan liittyy vaikka kortin toinen puoli on silkkaa suunnatonta vaivaa, fyysistä ja henkistä kärsimystä ja kustannuksia joille AINA suljetaan silmät.

"Oli niin isoa marjaa että ei niitä montaa sankkoon mahtunut... ei tarvinnut kuin auton ympärillä pyöriä niin saatiin 80 litraa mustikkaa... kahtena iltana ollaan käyty ja saatiin pakaste täyteen ja myytiin loput, joilla meinattiin talvella etelässä käydä..." Kuulostaako tutulta? Eikö tuttavapiirissäsi olekin näitä "marjakuumeisia", jotka kehua retostavat marja- ja sienipaikollaan? Paikkoja ei paljasteta, kaikki saadaan kuulostamaan helpolta ja suorastaan ilmaiselta.
Mikä helvetti siinä sitten on kun meikäläinen lähtee marjastamaan.
-Aja jumalan selän taakse.
-Auton pohja ottaa osumaa vuonna 1790- peruskorjatulla metsätiellä.
-Ilma on yleensä saatanan kuuma, joka villitsee paarmat ja muut syöpäläiset joukolla näykkimään ja raiskaamaan. Toisaalta joskus sade pelastaa sinut hetkellisesti (märkiä marjoja ei kannata kerätä) mutta ahdistuneena tiedät että tämä helvetti kyllä jaksaa odottaa.
-Jos marjoja on ja erehdyt niitä raapimaan poimurilla, puhdistat niitä vielä unihoureisena, mutta sormilla keräämällä saat taas kökkiä tunteja ennenkuin edes sankon pohja peittyy.
-Ristiselkä on kivusta turtana kökkimisestä, mutta sen ansiosta et ehkä tunne kuinka hyttyset imevät sinusta "työmiehenvaosta" selkäydinnesteetkin.
- Jos kerrot että ajattelit ostaa marjat torikauppiaalta, sinua katsotaan hulluksi koska kaikkihan TIETÄVÄT että torimarjat on kerätty moottoriteiden penkoilta, ydinvoimaloiden varjopaikoilta tai Ruhrin teollisuusalueelta. Tietenkään ketään ei yökötä vaikka näädät, ketut, pöllöt, riekot, kirjosiepot, haukat, naalit ym. otukset viskovat pursuja ja muita eritteitä pitkin meidän kotimaamme PARHAITA marjapaikkoja. Tätä VARMASTI tapahtuu. Tämä karu fakta on tabu josta ei saa / haluta puhua!

Marjamatka on aina kärsimysnäytelmä. Via dolorosa, joka toistuu joka vuosi. Se on tehtävä, jotta säilytän yhteiskuntakelpoisuuteni ja ihmisyyteni tässä "trömpssöö"- maailmassa. Luulen myös että jo varhaiset esi- isäni nyökyttelevät pilvenreunalla tyytyväisenä, koska näkevät minun jatkavan tätä heidän alulle panemaa sairasta traditiota vielä tälläkin vuosituhannella, vaikka markettien pakastealtaat pursuavat aasialaisten kovalla rahalla keräämää eurooppalaista marjaa. Mitä sitten, jos ne vähän säteilevätkin. Löytyvätpähän paremmin pimeästä pakastimesta. Keittämällä niistä saa syöntikelpoisia ja vitamiinihävikin voi näppärästi korvata purkista saatavilla vitamiinivalmisteilla. Niissä on nykyisin marjan makuakin mukana.

Pitkä matka piti kulkea Journeynkin ennen kuin tiemme kohtasivat. Iät ajat olen pumpun tiennyt mutta tutustumaan en ole vielä ennen tätä kesää päässyt. Tai oikeastaan en ole halunnut. Pinnallisuuttani ja herkkänä ennakkoasenteille bändin nimi "jöyrni" ei meikäläiselle maistunut. Munaton ja mauton se vieläkin on. Mutta se mikä mielenkiintoni herätti oli kappale 'Separate ways'. Loistava aor/hard rock-gibale kultaiselta 80-luvulta. Biisi, jota ei voi tarpeeksi hehkuttaa! Maagisen tarttuva kertsi, taidokasta tekemistä soitannollisesti kaikinpuolin... mutta videon ohjaajalla on ollut miettiminen, miten saada kokonaisuus niin nolosti päin vittua, että biisin hitti- potentiaali saadaan varmasti amputoitua.
Tämä kaveri on tosiaan onnistunut työssään jos moista on haluttu.
Omiin muroihin ei ole ainoastaan kustu.
Musiikkivideon suunnittelijalla on ollut selkeästi jotain bändiä vastaan tai muuten tyylitaju on ollut kuin ikänsä kellarissa kasvaneella. Järkyttävintä on se, miten tosissaan ja tohkeissaan Journeyn pojat videolla viuhtovat. Mitä heille oli juotettu, syötetty tai pistetty suoleen. Karmeata on katsoa miten tohkeissaan eläydytään ja elehditään karulla satama- alueella. Bändi ei muutenkaan ole mikään silmäkarkki, niin sen kuvaaminen ilman henkilökohtaista instrumenttia on mielestäni jonkun sortin sosiaalipornoa. Nainen joka videolla vetelehtii noin, ei ole tehnyt hommaansa selvinpäin eikä varsinkaan ilmaiseksi. Ymmärrän hyvin rouvan lasittuneen ja punottavan katseen. Kun tunteet turruttaa kemikaaleilla, ihminen kestää mitä vain.
Mutta kysympähän.
Miksi syna oli lyöty hallin oveen kiinni?
Eikö rumpalia olisi voitu kuvata estetiikan vuoksi kauempaa?
Miksi bändin jäsenten käsiä kuvattiin kun niissä ei ollut instrumenttia, vaikka nähtiin että hyvä ei heilu, eikä hyvää kuvaa saada?
Saavatko bändin jätkät tämän videon ansiosta yhä tänään parkkeerata invapaikoille?
Miksi naisen kaula-aukossa on kuvioitu risti väärinpäin, vaikka ilman sitäkin tyhmäkin ymmärtää että video on saatanasta?
Siksikö, siksikö , siksikö videota jaksaa katsoa aina vain uudelleen, kaikki heikkoudet anteeksi antaen...?

Levy kokonaisuutena on unohdettu helmi joka kannattaa ostaa jos kohdalle sattuu. Itselläni on tapana, että en juurikaan tilaa levyjäni netin, eli  helpoimman kautta, vaan odotan että levy kopsahtaa konkreettisesti kohdalle. Eilen matkaani tarttui Lempääläisestä ostoshelvetistä klassikko Yngwie Malmsteenin 'Marching out'- cd versiona(vinyylinä jo löytyy) ja 2000- luvun unohdettu helmi, Helloweenin 'Gambling with the devil' (josta heräsikin ajatus...!)
Jos 'Separate ways'- biisiä kuuntelee muttei katso, huomaa biisin hittiarvon, mutta albumi toimii kokonaisuutenakin mainiosti. Levyn kohokohdat löytyvät herkimmältä osastolta, joista varsinkin ihon kananmunalle lyövä klassikko- statuksen ansaitseva 'Troubled child' ja edellistä hyvin komppaava, herkkä ja mahtipontinen 'Faithfully', jonka musiikkivideo onnistuu jo 43%:sti live-materiaalin ansiosta, ovat parhautta sanan koko merkityksessään.
Aavistuksen Frontiers-levyn  materiaali heikkenee loppua kohden, mutta yhtään susille heitettävää ei levyltä löydy. Soundit toimivat mainiosti vielä tänäkin päivänä ja herättävät myös niiltä osin kunnioitusta. Onhan levyn ulostulosta aikaa piru vie jo 30 vuotta.
4/5

Ihmettelen edelleen tuota hullua vuotta 1983. Jotain ihmeellistä silloin oli tähtikartalla. Käsittämätön määrä loistokasta ja kuolematonta musiikkia sävellettiin 30- vuotta sitten.

Olikohan silloin hyvä marjavuosi?


Karl S. Puukoski 

Dokken - Under Lock And Key (1985)

Minä sen niin tiesin! Mitään maailmanloppua ei sitten tullutkaan! Olisitte tulleet vaan minulta kysymään! Lupasin joskus aikaisemmin korkata oluen ja nauraa paskaista kaiken maailman foliohatuille jotka olivat tuhoa ennustaneet. Pidän joskus lupauksistani kiinni. Niin nytkin. Nauraa käkätän niin etten meinaa saada huurteista huulilleni. Miksi ilakointiini kuitenkin sekoittuu helpotusta? Miksi huomaan esittäväni itselleni perimmäisiä kysymyksiä vaikka tuhopäivä oli ilmiselvästi hullujen houreita?
Epäilenkö riittämättömyyttäni vielä kuoleman jälkeenkin?
Pelkäänkö ettei horsma kelpuutaisikaan persettäni kasvualustaakseen?
Että taivaanporteilla portsari ei olisi tyytyväinen kenkiini ja yleiseen kuntooni?
Tai että Tuonelan jengille olisin nönnyttelijä?
Olisinko kuoleman jälkeen väliinputoaja?
Syrjäytynyt taivaan ja helvetin tarjoamista mahdollisuuksista?
Onko joku kolmas kuolemanjälkeinen mesta josta kukaan ei tiedä?
Saako siellä olutta kunnon lasituopeissa vai mennäänkö muovisilla?
Tekeekö Toyota-uskovaiset siitäkin paikasta helvetin?
Taloja valtaavat aikuiset miehet, metroseksuaalit, "Elämä alkaa 200km/h jälkeen"- paidoillaan julistavat, mönkkärillä huvikseen ajavat ja vain yläkroppaa treenaavat, kohtalo olisi kai älynnyt passittaa Tuonelan junaan maailmanlopun tuoksinassa?

Pullonaukaisijoiden ja kaulureiden valmistajat,Quentin Tarantinon, David Lynchin, Jenna Jamesonin, Meiko Kajin, Michael Madsenin, Robert Plantin, Tommy Leen, Yngwie Malmsteenin, Johanna Kurkelan, Nikki Sixxin, Anne Borgströmin ym. pro-tekijät kohtalo olisi kai puljannut Nooan arkkiin, jotta tietotaito, "know how", olisi säilynyt uuden kauden alkaessa?

Mitenhän moni päräytti maailmanlopun uskossaan velkaa niin että varmasti piisasi? Mitenhän moni miettii nyt takaisinmaksun mahdottomuutta jalat sätkien?
Olikohan henkilöitä jotka ottivat paska-duunistaan loparit ja lähtivät Goalle odottamaan 21.12.2112 tulevaa maailmanloppua? Moniko heistä edelleen odottaa silmät lasittuneina? Moniko heistä käy moikkaamassa entisellä työpaikallaan entistä pomoaan kuin vanhaa ystävää?
Moniko tunnusti, moniko päästi vihan valloilleen, moniko ei enää välittänyt? Moniko uskalsi kopeloida ventovierasta, näyttää hänelle munat tai "pöön" vain siksi että usko edessä olevasta tuhon päivästä antoi turvan häpeältä. Kehtasiko joku jopa paskoa kissansa hiekalle? 

Olikohan kukaan anteeksipyyntö mielellä? 21 kysymyksen jälkeen olen ainakin yhdestä asiasta varma.
Jos minä olisin moiseen hölynpölyyn uskonut, olisin pyytänyt siltä ainoalta, jolle olen koko elämäni aikana vääryyttä tehnyt, sanoin, teoin ja ajatuksin, anteeksi niin että olisi varmasti riittänyt.
Mr. Don Dokken. Minulla olisi ollut sinulle asiaa.

Olin ehkä 21.12.2112 päivämäärän suhteen hieman härilläni. Perustarpeiden, veden, ruuan ja lämmön suhteen bunkkerini varastot  tulisivat riittämään kuukausien, jopa vuosien ajan, mutta vaistoni varoitti että musiikin saralla en ollut vielä huomioinut kaikkea. Päivien ajan selasin pelastautumis- suunnitelmaani musiikin osalta, mutten nähnyt siinä aukkoja. Viimein, kun hiljennyin ja kuuntelin sisimpääni, tunsin sielussani aukon melodisen heavyn kohdalla.
Hätäännyin. Kuvittelin olevani etuoikeutettu. Luulin että olin haalinut jo kaiken kuunneltavan melodisen heavy-rockin mitä populaarimusiikin maailmalla oli minulle tarjota. Mutta sitten muistin sinut ja bändisi Don Dokken. Olit minun henkilökohtainen genrekiusattuni. Genrekiusattu on bändi joka kuuluu periaatteessa kuuntelemasi genren piiriin ja jota hypetetään, mutta sinulle henkilökohtaisesti se on punainen vaate. Inhokki. Dokkenissa ärsytti itse pää- jehu, Don Dokken vaikka muut musikantit räimivätkin mallikkaasti.
Mistä saisin sinut kiinni? Pelkäsin että olit tehnyt jotain ikävää itsellesi. Ratkennut musikaaleihin tai jopa vajonnut mieskuoroon. Mutta helpotuksekseni huomasin että levytit edelleen Dokken nimellä. Kävin kirjastosta lainaamassa 2002 ilmestyneen "Long way home"- albumisi ja olin viimeinkin, avoimin mielin kuuntelemassa mitä sinulle kuuluu.
Herra Don Dokken. Tuo levy on yksi surkeimmista mitä olen äkkipäätäin korviini joutunut tunkemaan! Väsynyt nahka, jota tahtoisin ruoskia sen mitäänsanomattomuuden ja aikaa raakalaismaisesti pöllivänä tekeleenä. Tämän lapsuksen ansiosta uskon muistavani, miksi olit minulle genrekiusattu. Laulumelodiasi tekee kokonaisuudesta uhoavan eunokin! Hetkittäin bändi yrittää vaivihkaa saada biisiä eloon, mutta sinä lauot laulullasi kokonaisuuden munattomaksi.
80- luvun pehmometalli aateliin te kuitenkin meriiteiltänne ehdottomasti kuulutte.
Sen todistaa levymyynti luvut, jotka pyörivät miljoonaluokassa. Lisäksi johtotähtenne 'Dream warriors'- hitin pääsy 'Painajainen Elm Street'- elokuvaan on kiistaton sulka tupeeseen.
Vika voi olla minussa. Olinko vain hemmottelun sokaisema nuorimies, joka ei nähnyt Dokkenin näköistä puuta 80-luvun musiikillisessa yltäkylläisyyden metsässä?
Jos näin on, on korkea aika muistella aikaa millainen oli Dokken silloin kun meiltä vielä odotettiin suuria. 'Long way home'- albumin perusteella teiltä ei, jos nyt ei minultakaan, voi enää odottaa muuta kuin suoriutumista elämästä hengissä.
Ostaa päräytin teidän koko 80- luvun tuotannon. 4 studioalbumia ja yhden liven. Teko on symboolinen kädenojennus. Nappaan kuunteluuni 'Under lock and key'- albumin  joka olisi voinut tehdä meistä ystäviä, aikana jolloin olin ikäni puolesta ottavimmillani.
Samassa pöydässä kanssani vanhoja muistelevat:
 

• Don Dokken – (Munaton?) laulu, kitara
• George Lynch – kitara
• Jeff Pilson – basso, koskettimet, taustalaulu
• Mick Brown – rummut, taustalaulu

1. Unchain the Night – 05:17
2. The Hunter – 04:06
3. In My Dreams – 04:18
4. Slippin' Away – 03:46
5. Lightnin' Strikes Again – 03:47
6. It's Not Love – 05:01
7. Jaded Heart – 04:13
8. Don't Lie to Me – 03:38
9. Will the Sun Rise – 04:09
10. Til the Livin' End – 03:59 

Levyn startti yllättää. Uhmakas intro on heti näpäytys minulle pilkallisista sanoistani. 'Unchain the night' on itseasiassa soundiensa puolesta nussakka ja Donin äänikin toimi vuonna 85 mallikkaasti. George Lynchillä homma toimii.
'The hunter' ei suostu sekään jäämään jalkoihin vaan on kovan luokan pala. Huomaan odottavani koko ajan Donin tekemää ärsyttävää laulumelodian poikkeamaa biisin hengestä. Sitä ei tapahdu vaan homma toimii enemmän kuin hyvin.
'In my dreams' oli kaveriporukassani jonkun sortin hitti. En ymmärtänyt sitä silloin enkä ymmärrä nytkään. Don imellyttää kuuntelijan kusen hunajaksi ja nyytit marenkipalleroiksi niin että puistattaa. Ilman G. Lyncin loistavaa sooloa, biisi olisi äitelä oksennuspallo jonka voisi syöttää Tilpehöörin nälkää näkeville poikasille.
Lällyttely jatkuu 'Slippin' away' kibaleen myötä mutta nyt Donin tulkinnassa on  uskottavuutta. Standardit täyttävä slovari joka ei kuitenkaan  herätä tunteiden nukkuvaa karhua.
'Lighnin' strikes again' biisissä nostetaan tempoa ja tasoa. Bändi kuin yhtä puuta jossa oksat lähtevät luontevasti kasvamaan kohti korkeuksia. Ei metsän korkein puu mutta terve, luotettava ja komea ilman pelkoa kaato määräyksestä.
'It's not love'  lähtee mukavalla näppäilyllä jossa on salaperäisyyttä mutta öllikuoro palauttaa 'se ei oo rakkautta'- ölähtelyllä pois mystiikan maailmasta. Levyn puolivälissä huomaan etten enää kiinnitä huomiota Don Dokkenin suoritukseen. Se on hyvä merkki, mutten nuolaise ennenkuin olen riisunut.
'Jaded heart' hiipii laadukkaasti. Kertsin nostatus yritys jää puolitiehen. B-osan ride- pellin nakutus on piikki lihassa. Pieni mutta kiusallinen. Kokonaisuudessa on jotain vanhanliiton virheitä joita en osaa pukea sanoiksi.
'Don't lie to me' Don tekee mahdottomasta mahdollisen. Jää välillämme on sulanut! Kelpo kibale vaikkakin hieman imelä, mutta pakko todeta että "äijä" osaa kuitenkin laulaa. Miksi kaveriporukkani ei tätä biisiä jollottaneet "kymppikassia" kantaessaan? Parempi kuin 'In my dreams' vaikka miten kääntelisi.
'Will the sun rise' on myös haukkumaton suoritus. Tässäkin biisissä kuitenkin Dokkenille tyypillinen jännitteen nosto a-ja b- osassa, joka lässähtää hieman kertosäkeessä. Kertsin melodisuus pelastaa vittuilulta.
'Til the livin 'end' on menopala joka vedetään tunteettomasti ammattimaisella otteella. Lynch on keppinsä kanssa pelastajana tälläkin biisillä. Bändi toimii, Don toimii mutta joku ei toimi. Kuin maihari jolla ei uskalleta potkaista kusipäätä. Kuin verikoira jolla ei ole hampaita. Kuin nyrkkirauta kylän pienimmällä miehellä...

Dokkenin muutkin 80- luvun tuotokset kuunneltuani on pakko todeta että ilman George Lynchia ei bändi olisi päässyt noihin meriitteihin. Kitaristina hän on juppe paikallaan. Biisit ovat lupaavia, mutta aivan se viimeinen nousu veret seisauttavalle tasolle jää meikäläisen kanssa tekemättä. Genrekiusattu Don Dokken ansaitsee paikkansa melodisen metallin hunajaisena tulkitsijana. Ääntä löytyy mutta lauletut melodiat eivät aina meikäläisen korvia hivele. Päinvastoin, silloin tällöin edelleen Dokkenia kuunnellessani huomaan käsieni puristuvan nyrkkiin. 80- luvun tuotokset kuitenkin hakkaavat suurimman osan tämän päivän yrittäjistä. Kirkkaasti ja hymyssä suin.
Dokken kuuluu 80-luvulle. Jotain nirhattiin bändin tekemisestä seuraavina vuosikymmeninä. Väsynyttä ja halutonta jyystämistä. Elämää bändissä ei enää ole, tai elämä ei enää halua Dokkenia.
Surullista?
Ja vitut on.
Dokkenin 'Under lock and key' on soundeiltaan hyvä kun huomioidaan aika milloin teos zlatanoitiin. Biisit ovat laatutyötä mutta niin on ranskanleipäkin. Uskon että olemme löytäneet Dokkenin kanssa harmonian. Sen verran bändin kanssa on tullut tehtyä välien selvittelyä joulunpyhinä, että 80- luvun tuotantoa tulee kuunteluun otettua ilman irvistelyjä. Myöhempien aikojen tuotannon poltan roviolla, seuraavaa maailmanloppua odotellessani.

Hyviä joulun rääppijäisiä ja paljon unohtumattomia levyjä vuodelle 2013!

Karl S. Puukoski

Cinderella - Still Climbing (1994)

Tunnen pelkoa ja häpeää joutuessani tähän kiusalliseen tilanteeseen. Katson hämilläni ympärilleni ja naukkaan salaa brandystäni poskellisen. Kuulen tuomarin lukevan monotonisesti syytelitaniaa. Humal... hämmentynyt mieleni  tartuu vain kohtaan "...rikos inhmillistä musiikkia vastaan...".
Haagin rocktuomioistuin on edelleenkin täystyöllistetty 90-luvun hirveyksien jäljiltä. Grunge tappoi musiikkimaultaan kymmeniä, jopa satoja, uskotaan että tuhansia, on esitetty arvailuja että jopa kymmeniätuhansia, ellei jopa satojatuhansia, mutta todennäköisesti miljoonia, mutta henkilökohtaisesti epäilen että puhutaan miljardeista tuon ajan uhreista jotka miedoimmillaan vain sotkeentuivat sinitarraan ja Nirvanan julisteisiin. Sen aikakauden jäljiltä menee sukupolvia ennen kuin kaikki haavat ovat arpeutuneet. Minä, Karl S. Puukoski, olen joutunut kiusalliseen tilanteeseen koska minut on kutsuttu kansainvalisen rocktuomioistuimeen lautamieheksi tuomitsemaan bändiä, jota syytetään 90-luvulla valtaa pitäneen grunge-aatteen tukemisesta ja jopa kyseiseen genreen sekaantumisesta. Kavaltajia oli jo Jeesuksen aikaan. En voi uskoa että CINDERELLA teki Juudakset minulle. Fanille!

Kaikki paikalla olijat hikoilevat. Salissa on kuuma mutta suurin syy hikoiluun on Cinderellan syyttömyyden puolesta puhuvat faktat, joita bändin puolustusasianajaja lyö pöytään:
Loistava debyytti "Night Songs" vuodelta 1986. Levy, joka kuuluu glam-metallin klassikoihin, on vahva rypistys. Heikkoja hetkiä ei levyltä löydy ja kärkivedot ovat priimaa ja luksusta. Unenomaisen nimibiisin lisäksi mestarillinen voimaslovari"Nobody's fool", pörhistelevä hitti "Shake Me" ja klassikkon statuksen ansaitseva "Somebody Save Me".
Levyn julkaisun jälkeen kierrettiin yhdessä Bon Jovin kanssa "Slippery When Wet"- kiertueella, jolla meno on ollut varmasti hilpeätä hippaa. Ei siis tietoakaan mistään grungelle tyypillisestä synkästä ja itseinhoisesta mullistelusta.
Vuonna 1988 julkaistiin seuraava pitkäsoitto, "Long Cold Winter", joka flirttailee tyylillä bluesin ja countryn suuntaan homman pysyessä holtissa ja terveperäisenä. Levyn sisältämät sykähdyttävät hetket päästään kokemaan startissa "Bad seamstress blues/ fallin apart at the seams" ja elämää suuremman slovarin "Don't know what you got(till it's gone)" myötä. Ei ujettakaan grungeen sekaantumisesta. Vaikka herkistellään, ei synkistellä. Ei näy kauhtunutta villapaitaa vaan pitkää lievettä ja hillittyä glitteria.
Vuonna 1990 ilmestyneellä "Heartbreak Station"- albumilla matkattiin jo syvemmälle bluesin sinisiin syövereihin ja terävin ote tekemisestä karkasi, vaikkakin slovareiden taso pidettiin yhä paraatikunnossa, nimibiisin ollessa asiasta elävänä todisteena. Bändin työstäminen oli vielä tälläkin albumilla suoraselkäistä ja arjen painetta kestävää. Tupeerattu tukka on puhdas ja perushygienia kunnossa. Ei siis MITÄÄN viitteitä grungesta.

Puolustuksen päättäessä puheenvuoronsa, salissa on ihaileva ja leppoisa puheensorina, jonka katkaisevat tuomarin nuijan kolkot nasahdukset. Ilmapiiri vaikuttaa olevan selkeästi Cinderellan syyttömyyden puolella. Minua huolestuttaa syyttäjän itsevarma olemus, kun hän valmistautuu omaan vuoroonsa. Syyttäjä Alice Chains-Jeremyssa on jotain epäilyttävää. Hänellä huhutaan olevan luurankoja kaapissaan. Syyttäjä ilmoittaa tympeällä äänellä esittelevänsä 11 raskauttavaa todistetta albumilta "Still Climbing", flopilta joka väännettiin vuonna 1994.
Vaikka levyn tuottajaina häärivät Ozzy Osbournenkin kanssa häärineet herrat Burden ja Baron, yhteistyöstä syntyneet hedelmät olivat kuppaiset. Ainakin levymyynnillä mitattuna. Olen "Still Climbingin" suhteen neitseellinen. Ennen tätä sessiota en ole kuullut pitkäsoitolta tahtiakaan.
Albumilla setvineet musikantit, joita grungen kanssa rötöstelystä epäillään ovat:

• Tom Keifer - Laulu, piano, kitara ja huulten mutristelu
• Eric Brittingham - basso
• Jeff LaBar - kitara
• Kenny Aronoff - rummutus
• Fred Coury - rummutus biisillä "Hot and Bothered"

Todiste no:1."Bad attitude shuffle" Syyttäjä:" Kappaleessa selkeää taipuvaisuutta masennukseen ja ongelmissa piehtarointiin niin, että ympäröivä maailma koetaan jo aamun ensi tunteina niin tympeänä että vätystely koetaan julistamisen arvoisena. Selkeitä grungeistien aatteita siis havaittavissa".

Minä kuulin jotain aivan muuta. Kelvollinen boogie-henkinen tirpaisu joka pistää karvoituksen kasvamaan. Mukavaa uhmakkuutta ja särmää pilke silmäkulmassa työstettynä ja roots-nyansseilla höystettynä. Tom Keiferin persoonallinen raakkuminen kruunaa kelpo avauksen. Syyllinen-syytön 0-1.

Todiste no:2."All Comes Down" Syyttäjä: "Grungeistien nihilistisessä maailmankuvassa elämä on yhtä alamäkeä. Olet yhteisön silmissä jotain, jos saat vedetyksi muitakin omaan apaattiseen komeroosi. Tässä biisissä verhotusti nämä grungen ominaispiirteet tulevat hyvin esille."

Minä kuulin tasalaatuisen hard rock-palan, jonka ei anteeksi tarvitse pyydellä. Ei loistelias, mutta identiteetiltään riittävän ryhdikäs rykäisy, ettei tämän vedon pohjalta ainakaan löydy syytöksille pohjaa. Syyllinen syytön 0-2.

Todiste no:3."Talk Is Cheap" Syyttäjä: "Masentuneen velttoilijan on helppo ohittaa ihmisen järkipuheet huumeiden käytöstä, työnteon tärkeydestä, perushygienian hoidosta ja jatkuvan valittamisen vittumaisuudesta paskapuheena ja halpana johdatteluna normaaliin arjen hallintaan. Tämä kappale on grunge-ajattelun läpitunkema ja näin ollen raskauttava todiste Cinderella-orkesterin hengailusta grungen kanssa".

Onneksi puolustus sai todistettua, että kyseistä biisiä Cinderella esitetti jo vuonna 1987, jolloin grungesta ei vielä juurikaan tiedetty, joten tuomari hylkäsi sen epäkuranttina todisteena. Biisin lievä väsähtänyt ja väkinäinen meininki ei aivan vakuuta. Kibale ei kuitenkaan syyllisty mihinkään rikokseen, jos mitään sanomaton kuolevaisuus ja elämää pienempi merkitys eivät täytä rikoksen tunnusmerkkejä. Edelleen 0-2.

Todiste no:4""Hard To Find The Words" Syyttäjä:"Pitkän päihdeputken  jälkeen "toimintatonnit" ovat tarpeen, koska velkojat ja vapina painavat päälle. Itsestään vastuunotto ja selkärankainen toiminta eivät ole grungeistille edes vaihtoehtoja, koska ne vain vituttavat ja masentavat. Läheisten kusettaminen rahan ja säälin toivossa on taas tyypillinen kyseisen genren vaalijan toimintamalli toimintatonnin saamiseksi. Äidin rakkaus on jakkara, kun halutaan kusta silmille niin, että roiskuu."

Hieman imelä southern-henkinen sliippailu, jonka henkevät stemmat eivät hommaa ainakaan rumenna. Ei voi puhua Cinderellan mahtislovarien kanssa samana päivänä, mutta 90-luvun ajanhengen huomioiden tyydyttävä tuotos. Grungen kanssa ei mitään yhteistä, jos ei sitten pieni puistatus tätä kuunnellessa ja grungea ajatellessa niitä yhdistä. Kuitenkin selkeästi syyllinen-syytön 0-3.

Todiste no:5 "Blood From The Stone" Syyttäjä Alice Chains-Jeremy: "Riffissä ja koko teoksessa on samea yleisvaikutelma, johtuen artistien halusta amputoida ja näin invalidisoida biisin melodiat torsoksi. Grungeistit vievät,"Glam-neidit" vikisevät!".Syyttäjä nostaa kierroksia jo pientä epätoivoa äänessään.

Syyttäjä on osittain oikeassa. Biisin utuinen (samea) meininki ei päästä lupaavista koukuista huolimatta biisiä lentoon. Riffeissä huolestuttavia kaikuja mutta kokonaisuus pelastaa syyttävältä sormelta. Hieman maanantai-meininkinen vetäisy vaikka ainesta olisi loppuviikon villikointiinkin. 0-4

Todiste no:6 "Still Climbing" Syyttäjä:" Grungeisti tuntee herkästi itsensä ulkopuoliseksi yhteiskunnasta ja eristäytyy siksi mielellään. Biisi on helppo tulkita kiipeämiseksi henkiselle ullakolle mököttämään. Perustoimintaa grungeen höpläytyneille."

Nimikkobiisi olisi saanut olla kunnianhimoisempi. Alun jylhä virvelikomppi lupailee uljautta mutta lento lässähtää melko nopeasti. Homman veri tulee kuitenkin syvästä etelästä. Ei sateisesta Seattlesta. 0-5.

Todiste no:7 ""Freewheelin" Syyttäjä: Grungeisti ei voi tuntea vapautta yhteiskunnassa, jossa pitää käydä töissä, koulussa tai muussa velvotteessa. Yhteiskunnassa, missä pitää maksaa lainansa,vuokransa, kirjastosakkonsa, veronsa tai kännykkälaskunsa, grungeisti lyö turhautuneena kämmenet velttoihin "reisilihaksiinsa." Grungeisti ei ole onnellinen yhteiskunnassa, mistä löytyy aamulla kello 7.00 huomenta sanovia ihmisiä. Tämä biisi on hätähuuto utopistisen vapauden kaipuun ja arjenrattaaseen takertuneelta bändiltä. Silkkaa grungea siis."

Alice Chains-Jeremy, syyttäjä, jossa on jotain epäilyttävää, on pahasti hakoteillä. Kyseinen biisi on levyn parhaimmistoa, vauhdikas southern-revittely, jossa pilkistää elämänilo ja tekemisen meininki. Totuus kuitenkin on, että biisi ei olisi mahtunut "Night Songille" ja tuskin "Long Cold Winterillekaan". Kaikki tahdit ja soinnut ja ääntelyt puoltavat syyttömyyttä. 0-6

Todiste no:8" "Through The Rain" Syyttäjä koettaa saada jotain epämääräistä pohjaa todistukselleen, mutta tuomari ei saa sepostuksesta tolkkua ja säkeytyessään hylkää todisteen käyttöarvon.
Totuus on, että biisissä koetetaan puristella bändin vanhoista hiteistä lihaa tutun luun ympärille. Hengetön puristus, josta ei löydy grungea, ei tunteen paloa, ei paloa puristaa jotain henkevää. Ei henkeä löytää lihaa, verta ja sille ruumist,a joka olisi puristunut sapluunaksi, josta olisi kasvanut varteenotettava taistelija grungen maailmanvalloitustakaan vastaan. Surullinen viritelmä, joka silti tuo pisteen 0-7 syyttömyyden hyväksi.

Todiste no:9 "Easy Come Easy Go" Syytäjä Alice Chains-Jeremy sohlautuu sanoissaan ja todistuksissaan eikä tuomari anna kyseistä biisiä kirjata todistusaineistoon. Tuomari kyseenalaistaa syyttäjän ammattitaidon ja haukkuu häntä Soundgardenin roudariksi. Ilkeästi sanottu.
Tuomari antaa biisin kuitenkin soida tauon aikana. Jonottaessani kahvia ja pullaa huomaan sen silkaksi filleriksi ja kuolemaan tuomituksi tekeleeksi. Nuhteeton, hajuton ja mauton. Pelkään, että madotkin saavat vain ilmavaivoja tätä biisiruumista syödessään.

Todiste no:10 "The Road's Still Long" Syyttäjän rakentama todistusaineisto on levinnyt kuin korttipakka viinakrampista kärsivän pelurin kellertävistä sormista. Tuomari ei anna enää hänelle mahdollisuutta kommentointiin vaan esittelee loput todisteet niin, että jury ja tuhatpäinen käräjärahvas voivat itse tulkita onko syytteille pohjaa.

Mieleni tekisi tämä tyhjänpäiväisyys taluttaa roviolle mutta rikosta tekemättömänä annan armon käydä tälle tekeleelle, jolla on pitkä matka kuljettavanaan Cinderellan top 50-sarjaankaan. Kibaleessa on haettu samaa fiilistä, missä Bon Jovi jo epäonnistui muutamaa vuotta aikaisemmin. Muka juurevaa. Muka kaihoisaa. MUKA rehellistä mutta niin tylsää, että tylsistyminenkin kasvattaa suupielet jotta voi haukotella.

Todiste no:11"Hot And Bothered" Samalla kun tuomari päästää viimeisen "todistusaineiston" ilmoille, näen kun syyttäjä Alice Chains-Jeremy kerää kimpsunsa ja kampsunsa ja vetää kauhtuneen villapaitansa päänsä yli. Hän selkeästi valmistautuu poistumaan vähin äänin tappio koipien välissä. Hän selkeästi manaa todisteiden riittämättämyyttä sitoessaan Conversen tennareita hikisiin jalkoihinsa. Hänessä on edelleen jotain epäilyttävää. Haen katsekontaktiin hänen sielun peiliensä kanssa, mutta rasvaiset hiukset estävät yhteyden. Hänen poistuessaan tuomari lyö pöytään syyttömyyttä bändille, syyllisyyttä heitä syyttäville, Hot and botheredille pientä pilkkaa matkimisen mielekkyydestä ja Wayne's World- elokuvan yhden tähden tuikkeelle. Otan taas huikan, pyyhin suupieltäni. Olen helpottunut mutta pettynyt.

Cinderellan toistaiseksi viimeisin studioalbumi "Still Climbing" (6/10) ei mielestäni sorru grungelle kätyriksi, vaikka jotkut tuntuvat olevan edelleen sitä mieltä. Ei levy kyllä aiheuta ilopissin kultaista pirskahteluakaan kuuntelijalleen, vaan levy on todellinen allelasku bändiltä joka on on pystynyt joskus mestarillisiinkin tuotoksiin. Bändi antaa alkuvuosien tuotannoillaan edelleen hienoja säväreitä, mutta mielenkiinnolla kuuntelisin mihin äijät vielä tänä päivänäkin venyisivät. Huhuillaan että Tom Keifer on antanut ymmärtää, että kun sooloiluiltaan kerkeää, on luvassa uutta Cinderellaa jopa parinkin pitkäsoiton verran. Jos saan esittää oman pienen pyynnön herra Keiferille ja kumppaneille, niin tuleville tuotoksille uskallusta tarttua taas glam-metalliseen talikkoon, jolla ammentaa tarttuvia ralleja ja voimallisia slovareita, vaikka pienellä blues-country vivahteella maustettuna, nykyaikaan sopivalla soundimaailmalla kuorrutettuna. Luulenpa että näin hyvä tulee. Tai sitten ei tule.

Karl S. Puukoski

Kasarium osa 3

MULKKU

Pike mulkaisi Masaa hillitysti mutta ymmärrettävästi samalla kun känniset lauloivat sivupöydässä parhaansa tehden AC/DC:n "Love hungry mania". Masa tilasi Pikeltä illan kolmannen oluensa tökeröllä flirtillä kuorrutettuna. Heidän kemiansa eivät kohdanneet vähääkään. Pikellä kävi työstä olla ammattimainen Masaa palvellessaan.
Pike oli baarinpitäjä joka sai asiakkaansa viihtymään. Hänen olemuksensa huokui lämpöä ja aitoa inhimillisyyttä. Väitettiin, että lähemmäs 40 ikävuodesta huolimatta hän oli yhä koskematon. Urbaani legenda joka eli vahvana. Miehet se villitsi ja yrittäjiä riitti Piken pöksyihin illasta toiseen ja Masa oli heistä sitkeinpiä.

Masa oli karkea ja lipevä mulkku. Ihminen ja peto. Neljä vuotta aikaisemmin autokolarin seurauksena sairauseläkkeelle jäänyt juoppo, jonka elämäntapa lähenteli hidasta itsemurhaa. Lääkkeet ja viina olivat ruhjoneet Masalta luonnon ja käytöksen. Perhe ja työpaikka oli hävitetty, tottakai. Mutta se mikä erotti Masan muista kaltaisistaan oli tyyli. Vaikka kynnettiin syvällä niin ulkokuori pidettiin silti mahdollisuuksien mukaan neuroottisen virheettömänä. Tuo neuroosi piti Masan vielä vaivoin ihmisrotuun kuuluvana.

Piken- baarin nurkassa jukebox huokaili Alice Cooperin "Hell is living without you- slovaria. Ulkona vuoden 1989 elokuu oli saanut vieraakseen idästä saapuneet rankkasateet jotka ilmoittivat ikkunapeltiin tulemisestaan. Katossa roikkuvat TV:t sylkivät rauhan sanomaa Moskovan Peace Festivaaleilta. Bon Jovi oli lopettanut Bruce Springsteen- henkisen kattauksensa ja Dirty Club poltti juuri Lusnik- stadionia liekkimerellään. "Pink meat" kertoi rautaesiripun takana eläneille että väri oli lihalla sama niin idässä kuin lännessäkin.
Masa oli myös murtamassa muuria. Ei markkinataloudelle vaan omalle sisäiselle eläimelleen. Pike oli vain paljon vaikeampi kaadettava kuin kommunismi. Jukebox vaihtoi tuskaa tuntematta Alicesta Exciterin "Break down the wallsiin"...

Mutta tänä iltana oltaisiin tultu joko/ tai - tilanteeseen. Masa puristi povariaan. Se oli siellä odottavana ja vakaana. Viimeinen keino. Masa ei halunnut että tilanne menisi siihen pisteeseen että hän joutuisi käyttämään sitä asioidensa edistämiseen. Nyt ei pyydetty enää kahville. Sitä oli jo yritetty. Jopa lähes selvistäpäin. Masan mieli nosti aivokuoreen enää karsitut tarpeet ja alkukantaisimmat halut.

Masa katsoi Pikeä puoliksi juodun tuopin läpi. Vaahdon muodostama brysselinhuntu kiemurteli Piken vartalolla kuin valkaistu kettupuuhka. Masalla oli eroottista silmää. Sumea lasi. Sumeat silmät. Mieli kuvitteli ja eli todeksi.
Jukebox lämmitti tunnelmaa W.a.s.pin "Sleeping in the firella". Masa olisi halunnut olla Piken kanssa kahden tässä baarissa, tai missä vain. Hän puristi taas vaivihkaa povariaan. Se antoi Masalle uskoa päämääräänsä pääsemiseksi. Ilta eteni ja ahdistus pysyi povarissa...

Masa tumppasi punaraita norttinsa tuhkakuppiin jossa tumpeilla alkoi olla ahdasta. Oli aika toimia. Hän antaisi vielä Pikelle mahdollisuuden. Vislaus kuin koulutetulle beaglelle ei toiminut. Käskevä konahdus herätti Piken huomion muttei saanut häntä baaritiskin Masan puoleiseen päähän. Masa hermostui mutta hillitsi itsensä, mikä oli yllättävää. Hän aukaisi takkinsa vetoketjun. Mietti hetken. Mietti ajan joka kuluu tuopin viemiseen huulille, neljässä aataminomenan nousussa ja laskussa sekä vajuneen tuopin saattamiseen takaisin baaritiskille 3,5 cm lähtökohdastaan vasemmalle. Hän mietti kuin riivattu samalla katsellen kuinka Pike hauskutti ja nauratti baaritiskin vastakkaisen puolen nuoria miehiä. Masa katsoi tuota iloa. Tuijotti muttei tuntenut sitä. Hän ymmärsi ulkopuolisuutensa. Ymmärsi tämän näytelmän esiripun raskauden toiveidensa ja todellisuuden välissä.
Masa kätteli epätoivoaan. Hän sai hetken hengittää ilman sekavuuden vankilaa ja sen hän käytti viisaasti kävelyyn luovuttaneiden kelloa soittamaan. Heartin "Alone" liisi baarissa läpi tunteiden myrskyn, paksun tupakansavun ja puheensorinan. Yksinäisyyden tunnetta oli ilmassa enemmän kuin happea.

Kusetti. Masa selvitti oluensa ahnaasti loppuun ja horjahteli vessaan. Illan aikana lipitetyt litrat purkaantuivata runneltuun pönttöön ja nurkan hämähäkille.
Pönttöön jäänyt vaahto odotti vaputtavaa huuhtelua. Turhaan.
Joku oli pistänyt soimaan Skid Rown " I remember youn". Masa katsoi vessan peilistä itseään ja haroi viisipiikkisillään hieman ylipitkiä mutta puhtaita hiuksiaan. Peilistä katsoi takaisin vanha tuttu. Mulkku, josta ei pitänyt selvinpäin mutta jonka kanssa kännissä pärjäsi.
Masa huomasi povarinsa edelleen pullottavan. Sen aiheuttama paine ei ollut hellittänyt. Hän nappasi sieltä halvalle paperille painetun lehden. Lehti oli vuoden 1980 tammikuun " Tussusektori". Lehti oli pienipainoksinen hardcore- pornon erikoislehti jota lukivat ja tilasivat vain vihkiytyneimmät.
Masa käänsi suoraan keskiaukeamalle. Pike avautui lehdensivuilla estottomasti. Ne paljastivat että vajaat kymmenen vuotta aikaisemmin Pike oli ollut pienirintainen ja ison vellirepun omaava "sotanorsu", jota eri ammattiryhmistä mukaan kutsutut herrat työstivät antaumuksella. Naisen elämä oli löytänyt uuden suunnan eikä nykyisyys paljastanut mitään Piken synkästä menneisyydestä. Masa kai tunsi sääliä Pikeä kohtaan koska päätti säästää naisen häpeältä ja omilta tarpeiltaan. Mulkulta löytyi inhimillisyyttä. Viimeinen silmäys peiliin kertoi kaiken olevan kunnossa. Vielä yksi tässä baarissa ja sitten muihin maisemiin.

Baaritiskillä Pike oli saanut viihdytettyä nuoret miehet hurmokseen ilakoinnista päätellen. Masa asettui tutulle jakkaralleen. Nosti oikean etusormensa pystyyn tilaamisen merkiksi ja kutsui Pikeä. Pike oli selin häneen, kasvot avoinna nuorille miehille. Pike sanoi jotain heille joka aiheutti naurun hörähdyksen ja katseen kohdistumiseen Masaan. Masa koetti tilata janoisena mutta Pike vain kommentoi tilannetta nuorille miehille niin että ryhmä koki tarpeelliseksi osoittaa Masalle että hauskuus revitään hänestä.

Masan sormi laskeutui. Jano koki kurin. Kämmenet sivelivät pari kertaa farkkujen sivusaumoja. Cinderellan "Nobody"s fool" kuulosti kovemmalta kuin koskaan. Viha sykki. Ymmärrys ja sääli työnnettiin lankkua pitkin hulluuden mereen. Selväpäisyyden vierailuaika oli ohi.

Masa sipaisi hiuksiaan. Nuolaisi suupieliään ja nousi. Paha tarttui suitsista kellojen soidessa. Metallican "For whom the bells tolls" käynnisti liikkeen. Hän käveli nuorten miesten luo baaritiskin toiselle nurkalle ja nosti Tussusektorin no:1 /1980 keskiaukeaman heidän eteensä tiskille kuin näyttelyeläimen. Masan kävellessä pois hän kuuli naurunremakan. Kovimman ja armottomimman tänä iltana. Pike tunsi kuinka menneisyydenhaamut saapuivat baariin täyttäen kaikki asiakaspaikat. Pike ja Masa katsoivat toisiaan. Molemmilla oli asiaa katseessaan. Hyvästi riesa. Hyvästi huuruinen himo. Poistuessaan Masa kuunteli Queenin "Scandalin" beatin ruoskintaa hyräillen. Mulkku kun oli.

Masa käveli kadulle jossa sade määräsi ohjelmasta. Hän hoippui torilla olevan linja-autopysäkin antamaan suojaan. Vesi oli jo tullut läpi ja horkka kopeloi kylmillä sivelyillä vaikka ilma oli lämmin. Hän kaivoi taskustaan lompakon. Valuutasta vapaassa lompakossa oli vain yksi valokuva. Kuvalle tipahteli pisaroita. Sade pauhasi ja oli tunteeton. Masa taittoi lompakon ja viskasi sen harmaan roskakorin nieluun. Tuo kurja sipaisi hiuksiaan taakse ja lähti toikkaroimaan kohti baareja. Etsimään jotakin kun vielä oli aikaa. Masa katsoi lompakosta poimimaansa kuvaa. Terhi näytti hyvältä. Vaaleus teki Terhistä silmiä hivelevän ja haluttavan. Masa muisteli heidän yhdessä tekemiään retkiä joista viimeisintä hän ei muistanut. Terhin pahin puute oli liian pieni moottori. Se tahtoi jäädä kovemmalla aallokolla kyntämään. Ensi kevät voisi olla paras aika myydä Terhi.

Masa oli mulkku jonka henki haisi ensikertaa mädälle. Miehen ympärillä varjot olivat lisääntyneet. Ohi ajaneessa ruskeassa Toyota corollassa soi Hanoi rocksin "Dead by x-mas". Jouluun oli liian pitkä aika. JATKUU...
Karl S. Puukoski "Kasarium", osa 3

"Kasarium" osa1 "Kasarium" osa2

Kasarium osa 2 & Lizzy Borden - Love you to pieces (1985)

KOHTAAMISIA

Kuulas ja virheetön iho verhosi Kikan kasvojen luustoa jonka täydellisyys oli jumalallisen käden muovaamaa. Tupu katsoi Kikan täyteläisiä huulia joiden ihanuus ei hävinnyt vaikka niiden välistä virtasi kylmää totuutta. Reklamaatio voisi lämmittää epämiellyttävämminkin. Taustalla soivalle Rattin "Your in love" biisille vain toinen heistä koki merkitystä. Toiselle se oli vain markkinointia. Ajanhenkeä. Ajanhengen vastaista oli kassavaje joka oli syntynyt Tupun työvuoron aikana.

Kikka teki työtään. Hän oli osastonsa esimies. Tullut taloon myöhemmin kuin Tupu mutta hyvä luusto ja opiskeluvuodet New Jerseyssa edistivät urakehitystä. Kikka ohjasi ja antoi palautetta. Nyt palautetetta annettiin virheestä. Hän osasi ohjata alaisiaan niin että se oli rakentavaa ja kannustavaa. Ainakin Tupu koki sen niin. Hänelle Kikka oli salaisen ihailun kohde.
Kikkaan oli pakattuna vanhojen aikojen eleganssia, tämän päivän muotia, asennetta, ja tyylikkyyttä. Hän oli 80- luvun puolivälin työpaikkansa trendisetteri ja johtotähti. Ainakin Tupu näki Kikan tuossa valossa. Hän näki myös ilmastoinnin vaikutuksen Kikassa ja olisi halunnut koskettaa niitä.
Hän tiesi Kikan puhuvan hänelle mutta ei kuullut häntä. Tupu oli niin keskittynyt nuolemaan katsellaan Kikan kaulaaukkoa, kauluspaidan nappien välistä pilkistävää rintaliivien pitsiä, tiukan hameen huoliteltua reunaa ja sen vartioimaa pyhyyttä. Kauniisti ruskettunutta ihokudosta reisissä, joille stayupit antoivat vain viettelevän piilopaikan. Virheettömiä polvia ja siroa nilkkaa johon oli tatuoitu sydämen sisään kirjaimet JBJ.
Ilmapiiri oli staattisen eroottinen. Tupu oli ollut liian kauan, ikänsä, ilman hellyyttä ja kosketusta. Hän kärvisteli halujensa roviolla urhoollisesti päivästä toiseen. Siinä Tupu oli hyvä.

Heille tuli kuuma. Kesä oli kauneimmillaan ja huomenna olisi vapaa päivä.

Kikan huokaus ja äänensävyn muutos paljastavat keskustelun kassasta uupuvista markoista päättyneen hyvässä hengessä. Viikonlopun toivotukset tulevat jo kesään kuuluvalla kliseisellä keveydellä. Tupu aistii Kikan parfyymin ilmassa samalla kun hän saattelee katseellaan tuon hunajaisen naaraan, joka keinuvin lantein ja kähmintää huutavien pakaroidensa kanssa erkanee hänestä kohti viikonloppua ja täydellistä elämäänsä. Tupu näkee sielunsa silmin kuinka Kikan tuleva aviomies, paikallisen kauppias- suvun poika, harrastaa lihallisia iloja tuon kultakutrin kanssa. Kuoharia ja mansikoita. Solarium- ihoa ja juppihenkistä hohotusta. Siitä Tupukin haaveili koska ei tiennyt tai ymmärtänyt paremmasta.

Tupun muutto lahkolaiskodista 5 vuotta sitten oli ollut ennemminkin pako. Sanan mukaisesti. Elämä toisella puolella suomea oli kuitenkin elämää ja hengittäminen helppoa. Itsenäisenä ja yksinäisenä. Hänen olemuksestaan aisti kovat ja karut vuodet vaikka niitä ei oltu tahkottu vielä edes kolmeakymmentä. Hänen väsyneen surumielinen ja harmaassa ulkomuodossa tarjoiltu ulosanti ei avannut juurikaan ovia, ainakaan rakkauden saralla. Arkuus murhasi yrittämisen. Ei hän kuitenkaan lihava ollut. Pikemminkin löysä. Eikä hän surkutellut tai valittanut kenellekkään. Tosiasiassa ketään ei kiinnostanut kuka hän oli tai mitä hän tunsi tai ajatteli. Ja Tupu tykkäsi ilmaista itseään hiljaa.

Radiossa soiva Billy Idollin "Rebell yell" soinnutti Tupun viikon viimeisiä kellonlyömiä työpisteellään. Ajan salliessa pukukoppiin, auton rattiin ja kohti vapaapäivän yksinäisiä haaveita ritarista joka täyttäisi ja veisi mennessään...

Kikka sulki työpaikkansa oven. Mielen täytti innostunut odotus ja jännitys. Kaksi viikkoa ja hän olisi onnellisesti naimisissa. Hän kai rakasti Cristiania, tai oikeastaan elämää Cristianin kanssa. Omalla tavallaan. Kikka oli myös perinteitä vaaliva jos se sopi tyyliin. Jotakin vanhaa, lainattua ja sinistä hääpukuun. Sinistä perinteet vielä huutavat. Korvalappustereoissa Def Leppardin "Photograph" muistutti että hääkuvakin olisi otettava todisteeksi jälkipolville. Yksi mainio valokuvausliike sijaitsi keskustassa, uuden musiikkiliikkeen naapurissa. Kikka siivitti seksikkään itsevarmasti 12cm korkokantakenkänsä kohti keskustaa, miesten himokkaiden katseiden varjostamana. Kikka tunsi kuinka nuo silmät riisuivat hänet keskellä katua. Eikä hän vastustellut...

Wartburg 353 käynnistyi henkilökunnan parkkialueella sinisen savun ryydittämänä. Tupu vilkaisi taustapeiliin. Ei hän nyt niin pahalta näyttänyt. Kikan kanssa käyty keskustelu oli selkeästi piristänyt häntä. Hetken aikaa hän tunsi olevansa viehättävä. Tunteetkin valehtelevat.
Autoradiossa soi "tupla D:n" Bond Soundtrack- hitti "View to a kill". Roger Moore vai Sean Connery? Asiaa miettiessään Tupu päätti koukata vilkkaan keskustan kautta. Ihmisillä jolla ei ole omaa elämää tykkäävät katsella sitä. Jäätelöllä naamansa tuhrineita lapsia, kiireisiä pukumiehiä , nuoria nilkkejä pitkine hiuksineen ja selkälippuineen, nuoria neitejä olkatoppauksineen, yliampuvine meikkeineen ja tupeerauksineen. Elävää teatteria jossa luoja on käsikirjoittajana, kohtalo ja sattuma ohjaajina. Tupun rooli oli olla kuiskaaja jota kukaan ei kuullut. "Warre" kiihtyi kadulla joka näytti päättyvän aurinkoon...

Kikka naksautti korvalappustereoiden luukun auki ja vaihtoi kasettia. New Jerseysta oli saatu ammatti mutta sydän oli jäänyt sinne. "Runawayn" alkaessa soida ikävä kouraisi. Hänellä oli edelleen tunteita Jonia kohtaan. Jon oli muusikonrenttu joka oli siivonnut studion nurkkia elääkseen. Kikalle rakkaus pelkästään ei ollut riittänyt vaan hän oli vaatinut enemmän. Hän tiesi että elämä on valintaa. Nyt vitutti.
Kikka näki jo tien toiselta puolelta että valokuvausliikkeen vieressä oleva "Eddie"s Records" mainosti ikkunassaan Bon Jovin uutta "7800 Fahrenheit"- albumia. Hän ei ollut ostanut sitä, vaikka levyn "In and out of love" - biisi tuntui omistetun hänelle. Vulvaa kuumotti. Vielä tien ylitys jota Jon seuraisi katsellaan ja valokuvausliike palauttaisi hänet todellisuuteen...

Rock Hudson vai John Wayne? Tupu kiusasi itseään ajatusleikillä että filmitaivaantähdet kilpailisivat hänestä ja hänen olisi tehtävä vaikea valinta. Hän ei tiennyt hävinneensä jo ennen valintaa. Eddie"s Records vai Yngwie J. Malmsteen? Tupu huomasi uuden levykaupan ikkunassa mainoksen jossa kehoitettiin marssimaan sisään ja marssimaan UUSI Ynkkä kainalossa ulos... hän muisti levyn työpaikaltaan... hän muisti vastenmielisen nilkin ja alennustarran... Kassavaje!
Kun hän kääsi katseensa jälleen tielle, näki hän edessään Kikan kauhistuneet kasvot. Aika pysähtyi mutta Wartburg 353 ei. Hän käänsi vaistomaisesti rattia vasemmalle törmäten suoraan vastaan tulleeseen Lada 1500s:n nokkaan. Joku saatoi nähdä tilanteessa symboliikkaa. Aika ja "Warre" olivat viimein yhtä. Warre, Kikka ja Lada olivat yhtä. Lähes sulautuneita toisiinsa.

Tupu istui liikkumattomana autossaan. Hän ei tuntenut mitään. Ei käsiään ei jalkojaan. Ei edes kipua missään. Ympärillä oli ihmeen hiljaista. Vain jäähtyvän moottorin napsahdukset rytmittivät tunnelmaa. Tupu katsoi Kikkaa silmiin. Ne olivat kauniit ilman elämänvaloakin. Kikka oli vääntynyt törmäyksessä luonnottomaan asentoon ollen puoliksi autojen alla ja puoliksi niiden päällä. Repeytynyt hame paljasti vasemman pakaran. Kikalla oli selluliittia. Kuoleman hetkellä kaikki paljastetaan. Täydellisyyttä ei ole. Tuuli leikki Kikan tupeeratulla otsatukalla. Veri ei ollut vielä tahmannut sitä. Jostain lennähti olutpullon etiketti kiinnittyen Kikan elottomille kasvoille. Etiketissä oli kuva ritarista ja alla teksti "SININEN". Tuulen puuskittaista tilannetajua tai mustaa huumoria.

Pelastushenkilöstö alkoi siirtää Tupua paareille. Viimeinkin hän sai kosketusta ja huolenpitoa osakseen. Sääli vain ettei hän tuntenut sitä. Halvaus oli ehdoton. "Kun jumalat tahtovat rankaista meitä, he vastaavat rukouksiimme" Tuo Oscar Wilden älynväläys pyöri Tupun mielessä.
Kikkaa puettiin ruumispussiin. Se oli hänelle sopiva. Tyyli säilyi lopun jälkeenkin. Olihan hän matkalla tapaamaan kuolemaa. Ambulanssin radiossa soi Kissin "Heavens on fire". Kikka oli ilmeisesti päässyt perille. JATKUU...

Karl S Puukoski, "Kasarium" 2010





Lizzy Bordenin nimi on historian saatossa noussut esille selvittämättä jääneiden murhien kuin rockin nylkytyksenkin saralla. Veikkaan kuitenkin originellia vuosina 1860- 1927 elänyttä L. Bordenia tunnetummaksi.

Olipa Massachussetsin typy syyllinen tai ei, mutta jos minulta kysytään niin "entten- tentten"- veikkauksella Lizzyn kuuluisi saada elinkautinen ja 20 tuntia yhdyskuntapalvelua. Inho murhattua äitipuolta kohtaan ja "kohtaukset joihin liittyi outoa käytöstä" puhuvat Lizzyn syyllisyyden puolesta vaikkakin läheiset välit murhattuun, varakkaaseen isään puoltavat syyttömyyttä. Ehkäpä isä- pappa oli mennyt vilauttamaan kohtalokkaasti Lizzyn kannalta vääränlaista testamenttia. Lizzyn isähän oli jo aika iäkäs. Lizzyn tunteneet kuitenkin väittivät että Lizzy ei ollut perso "hillon" perään. Niinpä niin. Eihän meistä kukaan.

Tämä toinen epeli joka valjasti em. henkilön nimen bändilleen Los Angelesissa 1983 päätti perustaa veljensä Joey Scottin kanssa Kissin ja Alice Cooperin mallisen "shock- rock" orkan, maustettuna glam- power- heavy- mausteseoksella onkin vallan toinen tapaus. Em. musiikillinen sapluuna yhdistettynä "irvistelevään anitahirvonen"- lookkiin ei pelkästään riittänyt vaan jotain jäi tekemättä koska rouheimmat takahuoneet jäivät silloin näkemättä. Osittain voidaan syyttävää sormea sojotella legendaarisen Metal Blade- recordsin suuntaan jonka suojissa Lizzy Borden- bändi duunasi tuotoksiaan. Potentiaalistaan huolimatta bändi joutui kärsimään levylafkan alkuaikojen ammattimaisuuden puutteesta niin markkinoinnissa kuin studio työskentelyssä. Vajaalahjaisemmatkin orkesterit saivat keikistellä kirkkaammissa valoissa.

Ensimmäinen koko pitkä studio albuumi kuitenkin paloiteltiin 1985 joka sai nimekseen "Love you to pieces". "Laulaja- Lizzyn" lisäksi palottelua suorittivat kitaristit Alex Nelson ja Gene Allen, basisti Michael Davis ja rumpali Joey Scott.


Siirtykäämme seinän viereen kuuntelulle kun Lizzy Borden liippaa!

1."Council for the cauldron" Alkuun kuulostaa kuin Lizzy kehoittaisi poskihalvauksen kourissa "suucck aand swallowf". Tenhoa riittää tässä räimeessä. Soitossa inhimillistä epätarkkuutta joka luo kulmia mihin muuten kelpo kibale pieksäytyy. Paremmalla toteutuksella kuuntelija ystävällisempi.

2."Psychopath" Alku pitää hullua otteessaan. Lizzy kuulostaa Bruce Dickinsonilta ajoittain. Väliin isketyt "mielipuolen" kuiskuttelut eivät avaudu. Meinaa ruveta toimimaan mutta hulluuden kuvaus ja kokonaisuuden toimivuus eivät kohtaa. Ei huono mutta seko... Haettiinko sitä?

3"Save me" Joku voi kuulla säkeistöissä Iron Maidenin "Children of the damned"- biisin kaikuja. Jos sen ei anna olla miinuksena, on biisi kokonaisuudessaan hieno kasari- rockin pelastus rykäisy. Sulavaa toimivuutta ilman moitteen sanaa.

4."Red rum" NWOBHM- tyyppinen raapaisu ei petä. Hakkaa monipuolisuudellaan ja iskevyydellään monet aikalaisensa. Simppelit mutta tarttuvat kitarariffit ja nasakka kertsi pistävät homman tojimaan. Live vetona vielä viriilimpi!

5."Love you to pieces" Nimikkobiisi tarjoaa voimaslovarin joka ei juurikaan tunteita herätä. Jos joku herkistyy tätä kuunnellessaan niin siitä vaan. Kannattaisi kuitenkin käydä näyttäytymässä terveys-sisaren luona. Köyhää työstämistä oikeiden asioiden äärellä. Nimikkobiisi olisi ansainnut enemmän tunnetta ja vähemmän koomista tulkintaa. Niin hullulta kun se kuulostaakin on tässä meillä hyvä biisi huonosti toteutettuna.

6."American metal" Hitti hakuinen poljento joka soitannollisesti hieman yskii. Jos tämä olisi edes koetettu tuottaa paremmin olisi Twisted Sister saanut kilpailijan mukavuusalueelleen. Pieni ikivihreyden verso koettaa puskea kiireen tuohoamalla kasvualustalla. Sääli ettei se koskaan päässyt täyteen mittaansa. Aineksia olisi ollut.

7."Flesheater" Tiukkuutta haetaan ja siinä onnistutaan. Kertosäkeeseen asti. Sitten änkytetään paskat housussa. Kertsin halvat vokaali ratkaisut eivät sovi soitannollisesti majesteettisen hienoon rokkipalaan.

8."Warfare" Jos äskeinen meinasi aiheuttaa puklin, on tässä parhautta tarjolla kultavadilla. Täysiverinen hard"n" heavy sisäfilepihvi kaikilla höystöillä! Soitannollista ja tulkinnallista riemua! Biisi jota voi suositella vielä vanhoilla päivillään vaikka lapsenlapsille kodinhoitajan rasvatessa makuuhaavoja. Klassikko kehdosta hautaan.

9."Godiva" Tykitystä tykittämisen takia. Takoo kuin hullun mulkku mielettöttämän persietä. Ilman tunnetta, ilman nyansseja, ilman mitään mikä jäisi elämään. Meno on kuin kiimaisella ajokoiralla prisman parkkipaikalla sunnuntain ja maanantain välisenä yönä klo 02.55. Väsyttävää vouhkaamista.

10."Rod of iron" Hienoeleistä kasvattamista. Lizzy vibraa, kirkuu ja tulkitsee. Pakko todeta että mies osaa laulaa siitäkin huolimatta että välillä meinaa tulla lusikallinen bampperssiin kun tulkinta hivottelee jätkänpolkuja. Ei elämää suurempi soittelo mutta levyn stopparina toimi mainiosti .


Lizzy Borden "Love you to pieces" on kuin portto jolla on kroppa kuin seireenillä mutta kädet kuin Koivistolla. Ihanuus ja outous samassa vasussa. Jos rehellisiä ollaan ei levy kuitenkaan huonoimmillaankaan sukella vielä kuuntelemattomuuden ahdistavaan suohon. Huonotkin hetket kestää jos ymmärtää pistää osan Metal blade recordsin piikkiin. Aineksia olisi varmasti ollut tällä levyllä nousta suurempaankin tietoisuuteen mutta tietty keskeneräisyys materiaalissa ja totetuksessa sulki ovet Lizzy Bordenin megamenestykseltä. Itse halon 7- /10 mottia pisteitä.

Lizzy Borden toimii. Bändissä on jotain sanoinkuvaamatonta omaperäisyyttä ja rujoa tyyliä jotka vangitsevat. Puutteista huolimatta.
Bändin seuraavaksi nyhjäämä "Menace to society" vuonna 1986 on kurja kuin juopon lapanen mutta siitä eteenpäin on bändi parantanut tekosiaan levy levyltä kuin sika juoksuaan kusisen hanhen selässä (vai miten ne maalaishenkiset sanonnat nyt menivätkään?).
Orkesterin kruununjalokivi hiottiin vuonna 2007 kun "Appointment with death" näki päivänvalon. Levy on 2000- luvun klassikko ja tulee saamaan ansaitsemansa, yksilöllisen Unohdettujen levyjen huomion osakseen vielä joku puolipilvinen päivä. Kunhan maailma on ensiksi tarpeeksi unohtanut sen...

Myös "Nossen" rockstaramuksesta löytyy viittaukset kumpaankin Lizzyyn.

"Isoa pataa hallitseva ja hänen puolisonsa kohtaavat kuoleman luonnevikaisen toimesta. Armoa anotaan mutta viha punertaa ja rommi vauhdittaa häntä joka rakastaa palasiksi. Tytär kahleista vapautuu ja runoissa elämään jää mutta totuutta ei sokeat nää."

Les prophecies de rockstaramus s.2160 kappale 83 säe 9

"Kauhistuttavan maineen omaavalta omii enkelten kaupunkilainen nimen esitelläkseen uudelle mantereelle metallin. Hurjana, lihaa syövänä esittäytyy ja sotaan käy hän joukkioineen jumalallisena diivana rautainen vitsa kädessään. Kuoleman kanssa hän tapaamisia järjestää."

Les prophecies de rockstaramus s.2160 kappale 85 säe 23

Karl S. Puukoski

Ps. Mahtaako kukaan tietää Lizzy Bordenin humppanimeä?

Kasarium osa 1 & Yngwie J. Malmsteen"s Rising force - Marching out (1985)

" Syntyy kolmen kruunun maahan mies jonka nimessä puro virtaa, mutta vaihtaa hän nimensä synnyttäjänsä nimeen. Kuusikielinen mukanaan näkee hän alkusoiton aikana yöllisen valon, jonka säilymistä pyytää hän helvetin opetuslapsilta. Hän on pohjoinen soturi joka sai tarjouksen jo 1383. Mutta tuska ja pelko ajavat hänet juoksuun sotilaana ilman uskoa, kunnes 1985 ymmärtää hän keskipisteenä marssittavansa opetuslapsiaan ulos, kohti kolmiosaa..."

Les prophecies de rockstaramus s. 1616, kappale 58 säe 27


NILKKI

Kalpea hahmo liukuportaissa menossa kohti pakkomiellettään. Häneen tuskin kiinnitetään mitään huomiota, ihailusta puhumattakaan, mutta jos joku jaksaisi naulita silmänsä tuohon luojanluomaan edes puolikkaan nortin verran , voisi hän aistia sisäisen taistelun tuosta "kylmänsodan orgaanisesta pienoismallista", nuoresta joka puperteetin stereotypiaa rosoisesti kantaa. Nuoruuteen kuuluu ongelmat jotka tuntuvat aikuisesta mitättömältä, mutta jotka voivat ajaa nuoren epätoivoisiin tekoihin. Sitähän ne viisaat virkansa puolesta huutavat. Eletään vuoden 1985 nuoren elämää. Nuoren nilkin elämää. Tämä opettamaton tarina perustuu tositapahtumiin. Henkilöt jotka tarinassa esiintyvät tahtoisivat olla fiktiivisiä.

Liukuportaiden yläpäästä avautui näkymä lp- hyllyjen sivulle, jotka ankeana mutta ryhdikkäänä olivat karsinoineet tuon "pyörivän mustan kullan" kuin vankileirien asukit, joille paikka määräytyy sen mukaan mitä tahdot maailmalle julistaa. Silmäys puuvillapelloilta ammentaviin, koneista taiteensa taikoviin ja Mikael Agricolan saavutukset rockmusiikkiin siitostaneisiin eivät anna hänelle mitään. Heidän aikansa ei ole nyt, eikä suuremmalti koskaan. Tuo nilkki tietää mitä haluaa täältä. Elämältä haluaminen ei kuulu tänne.

Van Halenin "1984"- albumin kannessa enkelipoika on hermosauhuilla. Oli kai kuullut Rothin lähdöstä. Viereinen Mötley cruen uutukainen "Theatre of pain" oli tullut jo hommatuksi pullojen lajittelu rahoilla. Iloa ja surua. Turhan nauramista ja turhan suremista. Elämää. Oikealla karsinalla ollaan.
Jostain kuuluu vaimeasti Dire straitsin "Money for nothing". Siitä on kehkeytymässä mega- hitti. Sellaista on ollut vähän ilmassa.
Tupakoivan enkelin katsellessa nilkin pakkomiellettä, Yngwie j. Malmsteenia "Marching outin" kannella, tutkii tuo riivattu lompakkoaan, epätoivoaan. 20 suomen markkaa ja muutamia pennejä kuin kiusana. Niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana. Pitäisi löytyä rutkasti lisää jotta "vankkareiden" enkeli- poika jäisi "yksin" tupakkataukoa pitämään.

Malmsteenista oli sauhuttu jo jonkin aikaa. Joillakin onnekkailla oli c- kasetilla muutama biisi "Ynkän" debyytiltä ja muutama maistiainen "Marching outilta", levyltä joka aiheutti vipinää raskaan rockin ystävissä, narreista nilkkeihin. Vielä viimeinen silmäys lompakon epätoivoiseen lohduttomuuteen. Pois silmistä ja pois mielestä. Huokaus ja muutama lannistettu askel kohti elämää ilman Y. J. Malmsteenin näppinopeaa ihanuutta.

Ensin se oli vain pieni pilkahdus punaista silmäkulmassa. Sitten se kasvoi ajatukseksi, kuoriutuakseen suunnitelmaksi ennen kuin tuo kiittämätön edes itse tajusi sitä. Tavaratalon tapa merkata alennettu hinta punaiseen tarraan oli käynnistänyt aivomyrskyn joka oli sekoitus jännitystä ja toivoa. Pelkoa ja pakkomielteen antamaa hullunrohkeutta. Tuo cocktail vei poikuuden nuoren miehen hyveellisyydeltä. Muiden mukana.
Metallican "Kill em all" kiilsi muoveissaan kuin uhkaavan kaunis Lady Domina. Punainen ja musta ovat tehokkaita värejä yhdessä. Pirullisen tehokkaita. Muutaman vuoden takaista Metallican debyyttia myydään alella mustilla numeroilla punaiselle tarralapulle kirjattuna hintaan 12 markkaa. Vieressään viime vuonna ilmestynyttä "Ride the lightningia" myydään vielä täysihintaisena. Marginaaliin jäävällä bändillä koettavat vielä rahastaa!

Albumien välillä on yö ja päivä, korkeintaan metri. Kellertävä etusormen kynsi punaisen tarralapun virheettömälle, neitseelliselle reunalle. Verkkainen katse kassalle jossa myyjä- neiti liian pienessä työasussaan, liikaa oraalisia nautintoja nauttineena, liian kiharassa tukassaan ja liian keskittyneenä pärjäämään oravanpyörässä jotta hänellä olisi rahkeita estää tuon keltaisen kynnen työstämä vääryys. Tuota pientä hypnoottista nytkytystä joka repii milli milliltä tuota mitättömän kokoista, mutta ratkaisevaa informaatiota antavaa paperinpalaa irti emostaan. Nopea paikallislento sormenpäällä ja laskeutuminen peittämään liian suuria numeroita. Yngwie J. Malmsteen"s Rising Forcen "Marching out" koki yhden yksilön osalta katteen romahduksen.

Maksun aika. Myyjä- neiti näytti kauempaa katsottuna vanhemmalta. Lähempää katsottuna luovuttaneelta. Tullut tuuraamaan musiikki- osastolle lihatiskiltä koska ei epäillyt "Ynkän" hinta / laatu- suhdetta ja ryntäillä oli marinaadia tai verta. Inho ja ylimielisyys oli molemmin puolista kun raha ja tavara vaihtoivat omistajaa. Ironista miten samanlaisia he olivatkaan. Liian samanlaisia että toista olisi voinut arvostaa. Kassakoneen kilahdus ja kohti oravanpyörää. Kohti liukuportaiden helpotusta. Itseään ei jää ikävä.

Askeleet kohti liukuportaita olivat pakotetun hillittyjä. Onnistumisen ilo oli tyynnyttämässä aivomyrskyn. 12 markalla oli saatu himoittu pyörivä musta kulta, mutta missä oli omatunto? Moraalisäännöt? Missä oikean ja väärän tunnistava hienovarainen käytös? Oliko petoksella saatu hyöty niin suuri että kunniakas elämä kannatti uhrata rikoksen jumalattomuuden alttarilla? Yleviä ja pätemisessä käyttökelpoisia kysymyksiä mutta niitä on turha esittää henkilölle josta on juuri tullut Yngwie J. Malmsteen & Rising forcen "Marching outin" onnellinen omistaja!

Tuo nilkki hymyili. Vähän, mutta hymyili kuitenkin.

Tuolla nilkillä alkoi liukuportaiden yläpäästä matka ulos ja marssi kohti tasapainoilua turmelluksen tiellä. Kohti valintoja joissa pirullisen tehokkaat värit ja ryvettymistä pelkäävä valkoisuus kuiskivat vinkkejään.
Kohti kotia ja juopon rusketusta. Taustalla "Money for nothing" veteli viimeistä kiertoaan. Jäljelle jääneet rahat röökitoppaan niin biisi ja nilkki saavat yhteisen elämän.

Karl S. Puukoski, "Kasarium" 2010





Ruotsalainen "kitara sprintteri" Yngwie J. Malmsteen ( humppa nimeltään Lars Johan Yngve Lannerbäck ) on näyttänyt riman korkeutta aloitteleville kitaristeille kultaiselta 80- luvulta saakka. Virtuoosimaisten soolojen lisäksi "Ynkkä" on ollut mestari näyttämään kaapinpaikan treenikämpillä muille musikanteille. Turpaan on tullut (ainakin henkisesti ) mikäli Ynkän näyttämä tyyli ja kilometrivauhti ei ole miellyttänyt. Jos mies on yhtä nopea lyömään kuin soittamaan niin soittouran jälkeen voisi mies käydä sparraamassa yhä uraansa jatkavaa Amin Asikaista. Lisäksi mieheltä onnistuu vispata ikivihreitä heavy- klassikoita mutta loistavat albumi- kokonaisuudetkin "Lars Johanilta" luonnistuvat. Henkilökohtaisena suosikkina pidän tätä joskus vuosia sitten ale- hintaan ostamaani "Marching outia".

Alkusoiton (prelude) aikana on tarpeellista eliminoida kaikki mahdolliset ja mahdottomat häiriötekijät, jotka voivat häiritä tätä n.45min. kestävää kuuntelu kokemusta. Kehoita koiraa olemaan häiritsemättä, vie perhe pihalle kiinni tai piikille, pakasta puhelin, kytke ovikello venäläiseen perseen- suristimeen, aukaise olut, varaa vierellesi toinen, ähkäise "pappa- ähkäisy" kun istahdat nojatuoliin, tempaise huikka ja nosta volyymia, käy vielä varmuuden varalta kolmas kalja, ähkäise taas, tempaise ja nosta vielä... Nyt maailma on valmis!

• Yngwie Malmsteen – kaikki kitarat, taustalaulu, Moog-kitarapedaalit
• Marcel Jacob- basso
• Jeff Scott Soto – laulu
• Jens Johansson – kosketinsoittimet
• Anders Johansson – rummut

1."I"ll see the light tonight" Heti alkuun on selvää että Ynkkä & Rising Force vie ja kuuntelija vikisee ikivihreyden klassisesta valosta vaikutteita ottaneen yötaivaan alla. Ynkkä pyryttää riffeihin ja sooloihin energialla jota ei vuonna- 85 oltu ennen kuultu. Jeff Scott Soton antama ensivaikutelma oli leukoja erkaannuttava 25 vuotta sitten. Sitä on vieläkin. Toyota Hiace ei ole klassikko. Tämä on.

2."Don"t let it end" Olen yrittänyt laulaa tätä biisiä mukana. Onnistumisen kokemuksia vielä odotellaan. Kitaraa ei näillä "hukkuneen töpöillä" näppäillä joten siltä osin ei ole odotuksiakaan. Biisi tarttuu tajuntaan ja pulpahtaa alitajunnan sopukoista pyytämättäkin. Kaasuiskun uhallakin biisi toimii kuin pride- kulkueelta kaistan vaihto. Tämä sinfonia on kuitenkin veistoksellisen komea hetero.

3. "Disciples of hell" Akustinen alku taidokkaine askel vaihtoineen maalaa kuvaa keskiaikaisesta kevytmielisyydestä jossa pitsi pölisi ja peruukki hiosti. Säröisyyden ja melodisuuden käsikynkkä. Aavistuksen kaavamainen mutta taidokas heavy- veisu.

4."I"am a viking" Olen odottanut milloin Nokian kumisaappaat ymmärtävät tämän biisin arvon. Ylväyttä heti ensi iskuilta lähtien. Raskas tempo uhkuu voimaa ja vaaraa. Soton äiti voi olla pojastaan ylpeä, sen verran verevää tulkintaa on JSS narulle sitaissut. Klassikko jo 25 vuotta sitten. Klassikko 25 vuoden päästäkin.

5."Overture 1383" Instrumentaali, jonka hilpeä klassisvaikutteinen ja mahtipontisen intro antaa ymmärtää muuta kuin miksi tämä taideteos muodostuu. Hilpeyttä seuraa Ynkän yksinäinen, kaunis ja jopa aavistuksen kaihoisa monologi. Euforista virheettömyyttä. Intron ja muun biisin jyrkkä vastakohtaisuus toimii mutta jättää ilmaan kysymyksen. Missä kohtaa neron kroppaa luomisentuska tuntui kun hän tätä loi?

6."Anguish and fear" Kibale jolla Rising Force todistaa kuuluvansa genren aateliin. Kosketinsoittaja Jens Johanssonin ja Ynkän työstö on maagisen saumatonta. Yngwien tarjoama vauhti ja lantraamaton tilutus humalluttavat tällä raittiimmatkin kuulijansa.

7."On the run again" Rouhealla riffillä biisi juoksuun, pommittava rytmitys säkeistössä ja taivaaseen kohoava kertsi takaavat että on taas yksi 3 minuutin syy miksi kannattaa elää. JSS luukuttaa vimmalla. Rising Force soittaa voimalla ja Mr. Malmsteen takaa laadun.

8."Soldier without faith" Alku on kuin utuinen aamu Pultavan- taistelun muistomerkillä. Taistelu kuvauksessa Yngwie repii, raastaa, muljuttaa, ryhnyttää ja on hidalgo. Bändin rytmitys soolon alla möyrii kuin kädetön ja jalaton painimolskilla. Alkukantaista sulavuutta hienhajua pelkäämättä.

9."Caught in the middle" Tässä porukassa jää hieman muiden biisien varjoon, kuuluen kuitenkin selkeästi kroppaan kuin jenkkakahvat. JSS kuulostaa hieman yksinäiseltä, ulkopuoliselta?! Onko mielikuva vain omani. Johanssonin syntikka-spotti on pirtsakka kuin maito- tyttö teguila baarissa. Ei parasta mutta jonkun hyvän on varmistettava selusta.

10."Marching out" Alkuun Yngwie hölvää tienoon tilutuksella jotta tunnelmallisten sointujen on miellyttävämpää liukua kuuntelijaansa tyydyttämään. Aineksia herkimpien hetkien tunnelmapalaksi mutta instrumentaalin edetessä hienovarainen tunteiden tulkinta vaihtuu Yngwiemäiseksi spurttailuksi otelaudalla ja tästä jää pintaan pienen pieni vitutus. Hauras herkkyys lähti kuin tuhnu Kantri- Helenalta. Salakavalasti, tunnelmaa laskien niin ettei kukaan aluksi tajua tapahtunutta. Toisaalta mestari tehköön sitä minkä parhaiten osaa. Hitaammat himmailkoot ryömimiskaistalla.


Ei tarvitse eikä kerkeä haukottelemaan Yngwie J. Malmsteen"s Rising Force "Marching outin"- virtaviivaisesti rönsyilevän, mestarillisten yksilösuoritusten (Malmsteen, Soto) ja tiukan yhteensoiton ryydittämän n.45 minuuttisen aikana. Ynkkä on minulle ollut kaikki nämä vuodet kitaristien zenit, käsite, päällikkö ja "one and only". " Lisäksi albumin sisältävät biisit edustavat parhautta, eheyttä, kokonaisuuteen sopivuutta sekä arkeen ja juhlaan sopivaa rock- musiikin majesteettisuutta. Se kenellä tätä KLASSIKKOA ei ole voi lohduttautua sillä että ei sitä ole mummollanikaan.

Tämän albumin äärellä eletään musiikin perusasioiden ympärillä. Yksi hienoimmista 80- lukulaisen kitarasankaruuden ja tunnetta pursuavien biisien merkkiteoksista ansaitsee 9,5 / 10 virtuoosimaista pistettä. Ilman ylimääräisiä jorinoita.


Karl S. Puukoski