Pearl Jam - Ten (1991)

Olen ollut viikon sairaana. Ensin oli kuumetta lähes 4 päivää. Elokuun puoliväli piru vie, ei edes tolkun tautiaikaa. Ei tähän aikaan pitäisi olla kuumessa kuin immuniteettikadosta kärsivät tai kohti valoa jo kulkevat. Noh, lämmön palaillessa normaaliin kipeni kurkku. Ja niin kuin ei se riittäisi, meni kipeäksi myös kielen kannakkeet ja leukapieli. Samperi sentään! Levyarvostelu odotti tekijäänsä ja minä en saanut irvistelemättä purettua syvimpiä tuntojani suusanallisesti edes lähipiirilleni. Hyvä olisi ollut purkaa, sillä nyt ne on sitten kirjoitettava. Kun nyt kerran olen kurjasta olosta kärsinyt, niin arvelin purkaa v#&%tustani valitsemalla levyn, joka tuon kaiken ansaitsee.

Mutta minä olen tauteineni päässyt vähällä. Musta surma, aids ja vastaavat ovat saaneet paljon pahempaa aikaan. Grunge-niminen syöpä on tainnut viedä kaikkein eniten ihan hyviä ihmisiä ja musiikin kuuntelijoita sekä (keskiverto)-tekijöitä. Pearl Jam on yksi niistä bändeistä, jonka nimeä ei Harry Potterkaan ääneen lausuisi. Heillä on ensituotos nimeltä "Ten". Yksikään biiseistä ei paikkaansa valossa ole ansainnut, mutta milläpä ne ihmiskunnan saasteet olisi ennenkään maton alle saatu lakaistua. Jos hyvää tahtoa venyttämällä sanon tuota heidän tekelettään "levyksi", niin silloin voinen käsitellä sen yhtenä läjänä. En näe syytä mennä kakkaläjää tikulla liikoja sohimaan ja erittelemään. Samaa tavaraa se on ja haju vaan leviää. Annetaan maatua mieluummin. Harrastan kuitenkin pientä itsesensuuria nuorten lukijoidemme tervettä henkistä kasvua edistääkseni.

Olen saanut tästä poppoosta semmoisen kuvan, että yleensäkin heidän yhdessäolonsa on yhtä virhettä. Ihmisinä he ovat erehdyksiä. Se on kaksoisveellisen v%#"n varma. He ovat:

Eddie Vedder - laulu, kitara
Mike McCready - kitara
Stone Gossard - kitara
Jeff Ament - basso
Dave Krusen - rummut

Haluaisin kertoa millimetrilleen, mitä ajattelen laulaja Eddie Vedderin ja hänen bändikavereidensa osaamisen tasosta. Veikkaan, että sosiaaliturvan oikeusapulaitos, oikeusjärjestelmän lääkärikeskus, lääke- ja sosiaalialan tutkimuskeskus, jokin pilipalilaitos, se pilkunnussijoiden Stakes tai Styroks olisi varmasti kiinnostunut siitä, mitä Eddie Vedder lauluksi kutsuu ja miten laulajan paikkaa hoitaa. Luulen, että vakava huomautus tai sakot ovat vähintä, millä Vedderiä muistetaan. Myös linnatuomio on mahdollinen. Byrokraattiset seuraamukset ovat vasta alkusoitto oopperaan nimeltä Ammattitaidottoman laulajan Häväistys ja Kuolema. Mollissa se menee. Grunge-taudin ja Vedderin jalkoihin jääneet pitkatukkaiset rokkarit 80-luvulta eivät ehkä vaikuta yhteisön tukipylväiltä mutta Vedder tulee vielä nielemään karstakielensä, kun hänelle selviää, että nuo rokkarit ovat tolkun ja toiminnan miehiä, joita potkiessa pitää muistaa, että paluupostissa tulee lapikasta arkaan paikkaan. Lujaa, merkittävän lujaa.

Silmänsä Cobainin flanellipaidalla peittävä näkee asiat toisin. Totta kai jokainen näistä grunge-laulajista on takkutukkainen ja ulkoasultaan surullinen sekä säälittävä. Mutta sisältä sielussaan he ovat viattomia ja niin puhtoisia kuin vapauteen laskettu pyhimys, joka on omistanut elämänsä musiikille ja tuntojensa oraaliselle ulosruikuttamiselle ja siitä heitä ylistettäköön henkeä vetämättä. He ovat tuossa tehtävässään autuaita kuin Äiti Teresa. Tämä Vedder on Orlowski. Mutta silti, pyytäisin herra Vedderiä muistamaan kun seuraavan kerran jynssäät kultalevyjäsi puhtaaksi kiillotusaineella, että tämä musiikilla toimeen tuleminen on rakennettu rokilla ja raadannalla. Teitä paremmat bändit tekevät keikkaa selkä vääränä ja mitä he siitä saavat? Vedderin korsiparta tulee ja kusee heidän kengilleen, koska toiset osaavat hymyillä soittaessaan ja laulaessaan. Tai yleensäkin osaavat laulaa.

Todelliset musiikin osaajat eivät arvostusta saa, kohtuuttomalla kritiikillä kyllä mätkitään. Samat arvostelijan r%#!karit, jotka halaavat puita ja pelkäävät tuulen vilustuttavan valkopersetikan, kuuluvat korsipartoineen grunge-heimoon. Heillä on arvostelijan kaapissaan suuri, ebenholtzista ja nahasta komponoitu kahvallinen arvosteluleimasin, jolla kunnon levyjä arvosteluissa mätkitään. Oikein olan takaa. Jos olisi olemassa Jumala ja sattuisin häneen uskomaan, niin iltaisin sänkyni edessä polvillani rukoilisin Itse Hänen Pyhyyttään muusikoiden tasavertaisesta kohtelusta. Mutta näköjään se vaikuttaa maailmassa oikeuden ja kohtuuden toteutumiseen yhtä paljon kuin meteorologi säähän. Pakko on turvata vapaaseen omaan sanaan.

Nämä alakerran herran luomat sekasikiöt väsäsivät tuotokselleen jotain, joka kulkee nimen "Jeremy" alla. Se sai aikanaan, vuonna 1993, useita palkintoja MTV Video Music Awardseissa, mukaan lukien Best Video Of The Year-palkinnon. Julkaisuvuonna, 1991, ei Jeremy tai koko levy vielä mullistavia aikaan saanut. Mutta kun tarpeeksi joka pöntöstä ja tuutista tuupataan mitä tahansa, niin lopulta se on olevinaan hyvä, ja jokaisen omaa arvostelukykyä omaamattoman tahi muuten vain selkärangattoman on se saatava, kun naapurin Irmelilläkin se on. Nuo samat ihmiset menevät sitten levykauppaan, ostavat sen sätöksen ja lähtevät puhumatta liikkeestä, kun kesäapulainen antaa viisisatasesta takaisin, vaikka he maksoivat satasella ja hyvin tietävät, että kauhuaan nyyhkyttävä tytönpullero joutuu hyvittämään sen natsahtavalle myymälänhoitajalle olemattomasta palkastaan kassanlaskun aikaan ja samat saamarin paiseet kiikuttavat löytölompakon poliisille palkkion toivossa, koska heidän sieltä varastamansa rahat eivät ole riittävä korvaus varkaaksi alentumisesta. Ja mistä he maksavat? Läjästä äänipotaskaa, jonka ovat saaneet aikaan liejuparrat, takkutukat, huitaisumatkan ulkopuolella olevat itkijänyyhkijäruikuttajat, jotka saavat luomulopetusta odottavasta älystään ja ruumistaan sen verran ruumiinlämpöä irti, jotta sillä saa tuotettua sen verran myrkyllistä sylkeä, että he pystyvät nuolemaan niiden em. selkärangattomien kuulijoiden persettä ja pitämään huulet kosteina auttaen valitusjoikauksen ulostuloa kurkusta kohti mikrofonia.

Ja kun tuota Jeremyä aikanaan huudatettiin joka riivatun radio- ja tv-kanavalla, niin minä kirjoitin kirjeen Music-TV:lle ja anoin, hyvien ja oikeudellisten perusteiden kantaani puoltaessa, oikeutta ja kohtuutta kaapeli-tv:n maksujen maksajille parempien ja monipuolisempien musiikkivideoiden muodossa. Ei riittänyt. Olisi varmaan pitänyt olla kauniiden sanojen lisäksi vaikka mitä täydellistä, ei riitä vähempi, ei tietenkään vähempi riitä, miten riittäisi, täydellistä selvitystä, selontekoa, raporttia, resuneerausta, katsausta, anomusta, hakemusta, päässäkusta, tutkimusta, tutkielmaa, tarkastelua, kartoitusta, liitteen lisäliitettä, pöytäkirjaa, väitöskirjaa viiden viimeisen vuoden musiikkitarjonnasta, keskivertokuuntelijan kannalta katsoen ja ottaen huomioon, poisunohtamatta, mukaanlukien ja karkausvuoden kiirastorstaita edeltävästä lauantaista lähtien laskien, mutta parittomat perjantait kolmella kerrottuna ja täydenkuun vipajavassa valossa laskettuna, luonnollisesti oikeaksi todistetuin jäljennöksin, että minulla, Herra Katsojakuuntelijalla, olisi juuri ja juuri ja vielä juuri ja juuri ja vielä yksi neliöjuuri, josta en enää kunnolla muista miten se otetaan, olisi siis epäämätön oikeus hengittää ja kuunnella muuta musiikkia, jos suostun hengittämään vain sikalan päästöilmaa korkeintaan kuusi kuutiota viikossa sekä kuuntelemaan vain toisella kuurolla korvalla, niin he jättäisivät sen Jeremyn rauhaan loppuviikoksi mutta ensi maanantaista käynnistäisivät saman rupisen ruljanssin uudelleen.

Minä en tätä tuotosta enää kuuntele. Arvosanaksi annan -25000/10 pistettä. Siinäkin on pari liikaa. Lievennyksenä mainittakoon, että tämä ei ole ollenkaan genrensä huonoin tuotos.

T: Mr. Tuca Ton

P.S. Kiitokset kuumeelle ja Jari Tervolle.