Charlotte - Medusa groove (1988-92/2010)

Vuosi 2010 alkaa raahautua kohti takaseinää joten on aika tarkastella vanaa jonka se taakseen jätti.
Henkilökohtaisesti huomasin säilyneeni muodikkaana intellektuellisuuteni kuitenkaan siitä kärsimättä. Jo ennestään salskea kroppani oli kasvattanut mukavasti ja tasaisesti lihaksia vaikka en ole kun löhöillyt. On hauska seurata kuinka neitsytöljy harrastaa "sikspäkkini" kauniisti ruskettuneella radalla kumparelaskua. Ihra ei tunnu tarttuvan vaikka olen syönyt rasvaista paskaa kuin sika koko vuoden. Alkoholin turaaminen on vain parantanut maksa- arvojani. Olen myös saanut ääneeni lisää syvyyttä jonka huomaan siitä että menen kananlihalle aina kun puhun. Laulustani kiihotun. Anali- jooga on avartanut germaani- henkistä seksuaalisuuttani ja olen löytanyt sisäisen Stingini. Liikkumiseni on entistä sulavampaa ja kaunista katsella. Olen katsellut sitä nauhalta ja peilin kautta herkistyen sen kreikkalaishenkisestä veistoksellisuudesta. Hiuksiini olen erityisen tyytyväinen. Kiiltoa riittää ja sitä on mukavaa hulmutella tuulessa. Joten eihän tässä voi muutakaan kuin nöyrästi odottaa mitä vuosi 2011 tuo tullessaan!

Entäpä musiikkiosastolla? Vuosi oli kokonaisuutta ajatellen yllätyksellinen. Iron Maidenin "Final frontierilta" odotin parempaa mutta luulen että levy nostaa arvoa silmissäni ja korvissani ajan mittaan. Levyllä on hyvät hetkensä mutta kokonaisuus on niin massiivinen että se vaatii paljon kuuntelua. Nyt levyllä on vielä paljon aukeamattomia kysymysmerkkejä.
Rattin "Infestation" lupaili sinkullaan paljonkin mutta albumilta löytyy myös paljon viemäristä vedettävää materiaalia joten Rattin "comeback" jäi hieman puolitiehen.

Keväällä ilakoin White wizzardin "Over the top" levystä ja syksyllä se sai haastajan Holy grailin "Crisis in utopiasta". Levyt ovat hyviä mutta eivät hunajantuotantoon vaikuttavia. Holy grailhan koostuu White wizzardista eronneista tyypeistä joten nyt kaikki yllyttämään heitä samanlaiseen vihanpitoon mitä Metallica ja Dave Mustaine ovat aikojen saatossa pitäneet. Vihalla kun on näköjään luovuutta lisäävä voima.
Positiivisia yllätyksiä löysin "vanhoilta" konkareilta Armored saintilta (La raza) ja Death Angelilta(Relentless revolusion) joiden pitkäsoitot olivat tasaisen laadukasta työstämistä genreissään, mutta joiden levyltä uupui se biisi, "jumalten vasara", joka olisi nostanut ne kaikkien tietoisuuteen.
Acceptin "Blood of the nations" oli levy jota odotin pelonsekaisin tuntein. Levy tuli eikä tuottanut pettymystä mutta aavistuksen tylsä se on kun sitä enemmän kuuntelee. Hieman tunteeton ja fiiliksiä huutava. Laatu tavaraa kuitenkin ja uusi laulaja, Mark Tornillo, ottaa paikkansa ja äijä täytyykin toivottaa tervetulleeksi. Ilman häntä tuskin olisi noitakaan biisejä koskaan Acceptilta päästy kuulemaan.

Priimaan päästään kun julkistan vuoden kolme kovinta. Treatin "Coup de grace", Helloweenin "7 sinners" nousivat vuoden levyiksi tasaisen hyvillä biiseillään ja ehjillä kokonaisuuksillaan. Kumpi noista teoksista sitten on parempi? Tänään nostan Treatin ykköseksi mutta huomenna voin olla toista mieltä. Kumpikin levyistä ansaitsee aploodeja, hurraa huutoja, pitkiä ylistyspuheita, öljyttyjä naisia nuuskimaan levyn kansia...

...ja se kolmas levy joka ei juurikaan kalpene em. mutta jonka palstamillikilometrit ovat hävettävän vähäiset. Levy on CHARLOTTEn "Medusa groove" jonka ensitahdit lyötiin melkein 23 vuotta sitten mutta joka julkaistiin vasta nyt, kohta lusittuna vuonna 2010.
Levyä ripsittiin kasaan vuosien 1988- 1992 välillä mutta sitten levy- yhtiön mogulit huomasivat että nyt alkoi lama ja Charlotten pojilta vedettiin töpseli seinästä. Vaikka tavaraa olisi ollut julkaistavaksi asti oltiin levy- yhtiössä kaukaa viisaita ja julkaisua lykättiin rapiat 18 vuotta. Turha oli hukata näin hyvää settiä aikana jolloin porukka tykkäsi kuunnella itsesäälin nirvanassa harmaita soundeja puutarhassa, jossa ei ollut kuin joku rasvatukka Jeremy työstämässä kahlittua Alicea.

Levy on enemmän kuin oikeutettu pääsemään Unohdettujen Levyjen katsastusasemalle. Syynääminen tapahtuu kliinisesti ja oraalisesti mutta luotettavasti niin ettei tietoja luovuteta muille kuin niistä kiinnostuneille. Kumihanskat koprissa tutkitaan ne paikat joihin ei aurinko, kieli tai levyn- neula yllä. "RÄPS!" Riisukaa miss Charlotte. Tutkitaan mitä medusanne oikein groovaa.

Charlotte on vähän niinku:
Eric Ganz – Laulu
Nick DiBacco – kitara& tausta joigu
Vinnie Cacciotti – kitara
Chris Colovas – Basso &tausta mylvintä
Eric D. Brewton – rytmi& tausta äänähtely

1."Medusa groove" Aika on kohdellut kovalla kädellä Charlotte- pelimannien hiuspohjaa mutta pääasia on että soitto kulkee! Levyn nimikkobiisissä on fiilistä ja mukavia kerroksia jotka tekevät siitä yhden tämän vuosituhannen klassikoista. Biisin Aerosmith vs.Billy Idol gruuvi lyö tajunnan euforianmeren aalloille. Lopun hiimailu sallii orgasmin saaneen kellua paratiisimaiseen poukamaan, missä palvelu pelaa ja wc- paperissa on aloe veraa. Toimii livenä. Toimii levyllä.

2."Woman behind the eyes" Keskitempoinen nuotioblues- hengittää sopivan sinisenä jotta kertosäkeen vellovalle fiilikselle saadaan happea. Kitaristien Di bacco & Cacciotti työskentely on yhtä pastaa joka ei parmesaania edes kaipaa. Souneihin on löydetty sopivasti "retroa" mikä ei enää tänään ole niin muodikasta, mutta minut ne villitsevät kuin huulet villiintyneiden kiharoiden lomassa. Tuoksuu Great whitelle mutta ei häiritsevästi.

3."Siren" Alun mystiikasta topakaksi rock- palaksi ryntäävä kibale. Kertosäkeen oooooh vonkuminen meinaa arveluttaa mutta enemmän kun biisiä kuuntelee niin "seinäruusu- seireenin" kutsuun turtuu. Kuuluuko tässä Cult vaikutteita? Jotain minulle vierasta tässä on...?

4."Little devils" Jos Kingdom comea syytettiin Led Zeppeliinin apinoimisesta, voi Lenny Wolf (Kingdom comen nokkamies) hätistellä Charlottea pois omasta porstuastaan. Charlotte tekee oman lainailunsa kyllä tyylikkäästi ja rokkaavammin kuin esikuvansa. Alku lupaa rypistystä mutta sitten liutaan Kingdom comen valtakuntaan. Komeasti kaiutetut rummut ja leveä yleisilme järjestävät säkeistössä ja kertsissä juhlat. Soolo-osio on oma hienovarainen kokonaisuus jossa herkästä kuulaudesta noustaan uljaasti takaisin säkeistö/ kertosäkeen ylevään tarjoiluun. Kun odotat biisin loppuvan bändi esittää vielä yhden yllätyksen. Finaali vihmotaan sellaisella raivolla jonka kestoa olisi voinut venyttääkkin. Sen jälkeen olisin hymyillyt väsyneenä mutta onnellisena, lusikallinen jälkeläisiä pussihousun puntissa. Loistava tämä on näinkin. Livenäkin.

5."Miss necrophilia" Vahvasti fiilistä Skid Rown valamaa kivijalkaa vasten rakentava pumppaus , jonka omaperäisyys on jo maatunut. Parasta antia saadaan kitaristi- kaksikon tanakassa kyydissä. Ei tässä mitään vikaa ole. Mr. Sebastian Bach kumppaneineen ehti vain ensin. "Maailman rauhaa!" vastaa miss. Nekrofiili vuosimallia 2010, kuolleen jääkiekkoilija miehensä kainalosta. Byahahahahaa...

6."She get it up" Reilu pari minuuttinen suoraviivainen hurjastelu Sunset Stripin paheellisilla kulmilla. Tässä ei ollut mitään ylimääräistä. Mitään ei puuttunutkaan. Seisomaan sai muttei laukeamaan. Kiusaaja.

7."Got love on the line" Biisin ilakointi 80- luvun New Jerseyn ainoan kiharapään tyylillä ei jätä kylmäksi. Hyvää mieltä löytyy vaikka kylän ämmille jakaa. C- osa ennen soolon tynkää halaa kuulijaa yksinkertaisen aidosti. Vaikka tämäkään ei omaperäisyydellä mässäile on sitä ilo kuunnella.

8."Changes" Liian mietityn oloinen slovari, joka voi olla syynä miksi biisistä jää horkka kapajamaan. Tunnetta on yritetty saada mutta se ei kuulijalle välity. Hyvin toteutettu kokonaisuus ilman fiilistä. Kylmä kuin hukkuneen jenkkakahva tammikuun pakkasilla.

9."Roadhouse of love" Pölyä, lihallista rakkautta ja whiskya. Mukavaa road- henkistä mielikuvituksettomuutta. Parasta antia elävät rumpusoundit joita voisi tarjota yleisempäänkin käyttöön. "Drive in of love"- olisi ollut osuvampi nimi.

10."Ocean of love and mercy" Levy saa uuden alun pienen suvantovaiheen jälkeen. Bändi todistaa tällä teoksella taitonsa eri musiikkityylien yhdistelijänä. Välillä mennään lähes pop- sektorilla, tyylikään saksofonin hölvätessä kultasulalla biisin menoa. Pohjalla on kuitenkin bluesin henki jonka mystinen mieli rokkaa ja pirskahtelee vastustamattomasti. Hienosti tunnetta, hienosti toteutettuna kokonaisuutena. "Sisäinen stingini" muljahti iloisesti!

11."Invisible man" Funk tulee ja soul tappaa! Tässä nyljetään jälleen tyylillä jos nyt ei aivan levyn luxus- hetkien tasolla. Hillitön groove äijillä on ollut levyä tehdessä. Saxofoni pidetään kuvioissa mutta hillitymmin kuin edellisellä vedolla. Linkin live- veto ei anna täyttä oikeutta biisille vaan jää pelkistetyksi esittelyksi näkymättömän miehen anatomiasta.

12."All tied up" Keskivertoa parempi tusinaralli mallia Great white ym. kasari suuruudet. Alun kitaramurinat liippaavat Mötley cruen "Kickstart my heartia". Kaikki legot ovat jees mutta täytebiisin leima on väistämätön tämän kasari- ruhon kyljessä.


Blues- henkisyys yhdistettynä 80- luvun hard rockiin ei sinäänsä ole mikään uusi ja mullistava keksintö, mutta bändi on uskaltanut keventää medusaansa retrohenkisellä yleisilmeellä joka tuo levylle persoonallista makua.
Nostakaa hattua ja tarjotkaa levyn tuottamisessa mukana olleelle Stephen Craigille ryyppy jos äijän jostain yhytätte. Mutta tarjotkaa vain halvinta niin jää kyhnyä vielä Charlotten tuotantoonkin...
CHARLOTTEn "Medusa Groove" on hieno levy. Jos nyt haluaa jostakin murmettaa, niin levy olisi pärjännyt 9- 10 biisillä mainiosti ja paketti olisi ollut timakampi. Nimikkobiisin, "Little devilsin ja "Ocean of love and mercy" kaltaisten herkkupalojen nosteessa ja karmeuksien uupuessa levyn kuuluu jäädä vuoden 2010 unohtumattomiin rock- klassikoihin!

Unohdetaan tämä vuosi ja muistellaan taas unohdettuja vuonna 2011!

Karl S. Puukoski

ps. Unohdin välittää teille vuosi sitten nämä uudenvuoden toivotukset! Parempi myöhään kun... ;)