PAGANINI - It's a long way to the top (1987)

Olemme aina ihailleet virtuooseja jotka hallitsevat alansa häikäisevällä taidolla ja tyylillä. Virtuoosit päästävät tavan tallukat näkemään ja kokemaan jotain "yliluonnollista" maailmassa jossa ei uskota ennen kuin nähdään jutut omilla silmillä. Elämään saadaan hieman taikaa kun saamme nähdä näitä alojensa huippuja puuhissaan.
Jokaisella on omat virtuoosinsa yhteisesti tunnustettujen lisäksi. Minulle tuon "arvonimen" alle kuuluu ihmisiä elämän eri osa-alueilta.

Urheilun saralta on helppo nimetä vaikkapa Wayne Gretzky, Neuvostoliiton jääkiekko maajoukkue 70- ja 80- luvulta, Diego Maradona ja Matti Nykänen. Aika selviä valintoja. Mukaan kuuluvat myös poliisiluistelun maailmanmestari Kiira Korpi, Kremlin naisvoimistelijoihin siirtospekulaatioissa liitetty Alina Kabaeva, tennistähti Anna Kournikova ja painija Pamela Andersson joiden tekemisestä aistii ylivoiman ja tekemisen riemun.

Kulttuurin puolelta ensimäisenä mieleen nousevat näyttelijöistä virtuoosikerhoon edelleenkin aliarvostettu Mickey Rourke, Bruce Willis ja Juha Veijonen. Muitakin on mutta em. nimet muistan ja osaan ne kirjoittaa.
Naisnäyttelijöiden kerma ei kalpene karjuille. Monipuolinen ja älykäs Ashley Judd, muikea Marilyn Monroe ja herkkä Pamela Andersson eivät jätä kylmäksi. Hulluutta olisi jättää listan ulkopuolelle Satu Tuomisto joka olisi virtuoosi jos ryhtyisi näyttelemään... tai laulamaan... tai tanssimaan tankoa... tai...

Kokiko virtuoosi- arvonimi tilityksessäni inflaation ja merkityksen halvaantumisen? Epäilemättä.
Enkö ymmärrä "virtuoosi"- sanan merkitystä ja sitä titteliä kantavan ylevää mestarillisuutta omassa genressään?
Ymmärrän mutten niin kuin pitäisi.
Tunnenko riittämättömyyttä ja rajallisuuden tunnetta itseni ilmaisussa ja jonka aiheuttaman ahdistuksen puran kateellisena panetteluna?
Varmasti, bodylanguage mukaan lukien.
Olenko mielestäni hauska kun vähättelen lahjakkuutta ja kovaa työn tekoa?
Se on siinä ja siinä...

Paneteltu on virtuooseja myös musiikin puolelta jo vuosisatoja. "Pirun kanssa vehtaajaksi "parjattiin viulisti Niccolo Paganiniakin (1782-1840) tuota aikansa kiistatonta viulun soiton mestaria jonka taitojen alkuperää aikalaisensa kilvan veikkailivat. Joidenkin mielestä Niccolon taidot olivat lahja taivaasta (Niccolon äidin, Teresan, iltarukouksen saldona) , mutta enemmistö kallistui mielipiteessään siihen että Niccolo oli tehnyt diilin Hjallik... eikun itsensä paholaisen kanssa. Esimerkkinä vuonna 1800 ja jotain, oli joku Milanon konsertissa parvella istunut nähnyt miten vihtahousu oli vemputtanut Niccolon jousikättä niin perkeleesti.
Oli miten oli, Niccolo Paganini oli aikansa palvottu viuluvirtuoosi jonka suosiosta saa hyvän kuvan kirjasta "Paholaisen viuluniekka",(Saussine, 1959) Kirjassa kerrotaan miten aikansa kuuluisuudet alkoivat väkertää runojaan ja sonaattejaan tyyliin "alla Paganini", joissa jokaisen rivin ensi kirjaimet pystyyn päin kirjoitettuna muodostivat yhdessä sanan Paganini. Italialaiset ja Saksalaiset ylistivät kilvan tätä "taitureiden kuningasta" "viulun jumalaksi" ja eikä enempää eikä vähempää kuin "jumalan pojaksi". Michael Jackson- vainaan titteli "king of pop" ei tunnukkaan enää yliampuvalta.
Aikansa muotokuva maalarit kilpailivat siitä kuka saa kunnian ikuistaa tämän virtuoosin kuvan jälkipolville. Näyteikkunoissa oli esillä näitä Paganini- jumalankuvia kaikkea sorttia jättiläismäisistä kivipiirroksista miniatyyreihin. Kahviloissa, makeiskaupoissa ja ravintoloissa vedeltiin Niccoloa poskeen marsipaanikuvina, leivoksina ja ruokalistojen tarjoamina "a la Paganini"- herkkuina.
Nuoret kaunottaret jäljittelivät hänen kampaustaan ja miestenpuvut, hatut, solmiot, paidannapit ym. ym. täytyivät olla "alla Paganini" jos tahdoit olla in Wienissa tuohon aikaan. Biljardipöydässä tapahtunut onnistunut lyönti oli "a la Paganini"!
Voisi sanoa että Mr. Paganini oli onnistunut hienosti tuotteistamaan itsensä. Turha kai on mainita siitä "pikkusuolaisen" määrästä mitä tämä aikansa virtuoosi sai napostella ja "jousellaan" vinguttaa.

Niccolo Paganinin kuoltua meni lähes 140 vuotta ennen kuin seuraava Paganini riehui lavoilla ja takahuoneissa. Sveitsiläinen Marco Paganini päätti jättää "Michael ja Rudolf Schenkerin sisko Barbaran"- pumppu VIVAn, ja kokosi bändin jonka nimeksi hän antoi kaikkien, myös itsensä, yllätykseksi PAGANINI.
1985 raapaistiin heti kokopitkä "Weapon of love"- albumi jolle oli erehtynyt myös hitiksi noussut "Berlin by night"- kibale jonka video ei juurikaan sykettä nosta mutta on nyt 25 vuotta myöhemmin nostalginen trippi muurin sille puolen.
1987 oli sitten esittelyssä olevan "It"s a long way to top"- kiekon aika nähdä päivänvalo. Samana vuonna Paganini kiersi eurooppaa itsensä MÖTLEY CRUEn kanssa, josta kuin todisteena on vinyylin sisäpussiin saatu Tommy Lee virnuilemaan.

Mitä Paganinin "It"s a long way to to top" sitten on. Virtuoosimaista soittoa ja laulua? Virtuoosimaisia sävellyksiä pullollaan? Suuria tunteita ja sanomaa ähkyyn asti? Jos levy sitä tarjoaa niin markkinointiosasto voidaan taluttaa Berliininmuuria vasten jos sitä vielä jostain pätkä löytyy.

1."It's a long way to the top" Nimikkobiisin kitarariffi pelmauttaa mieleen vahvasti Def Leppardin. Biisissä on tarttuvuutta josta takeena on ärsyttävyyden rajoilla jollottava, mutta mieleen jäävä kertosäe. Kitarasooloon oli saatu henkeä ja on biisin parasta antia. Teininä tykkäsin tätä kaverin kanssa kännissä päräytellä. Miksiköhän? Olihan maailma jo silloin parempia biisejä pullollaan vaikkei tämäkään toivoton vedätys ole.

2."Rich girl" Terhakka tempoinen, Kix- henkinen jumputus ilman hienouksia. Sanomana joka pojan haave jos "kalkkunankaula" ei enää toimi tai riihikuiva menee liukkauden edelle. Biisi on laatikkomainen eikä oikein pääse eloon vaan kumisee tyhjyyttään. Marco P. on Marc Storacen ja Bon Scottin äpäräpoika äänensä puolesta.

3."Salted water kisses" Tyylipuhdasta kasarirassausta Kissin viitoittamalla raitilla . Edellistä mielenkiintoisempi keskitempoinen imuttelu joka jättää janon. Ehjä kokonaisuus vaikka ei nousekkaan valioittensa joukkoon. Marcon virtuoosimaisuus jää vielä odottamaan itseään onnistumisesta huolimatta.

4."One of a kind" Hyvä henkinen jytkytys joka pääsee elävässä elämässä todennäköisesti paremmalle hapelle. Bändi toimii mukiinmenevästi eikä Marco P. tällä vedolla tahraa nimensä mainetta jos nyt ei tuo myöskään mitään lisärvoakaan.

5."Our rock will find a way " Ajanhenki ja bändin esikuvat yhdistyvät tällä pirteällä ja lähes yltiö positiivisella biisillä. Alkoholisoituneet ja yli 20 vuotta pinnalle yrittäneet muusikon raadot saavat tästä biisistä tippaa silmäkulmaan, pontta jossitteluihin miksi ollaan vieläkin kellarissa ja huuruista uskoa huomiseen. Kyllä se siitä vielä...

6."Mr. big mouth" Mitään sanomaton uhoaminen tuotannollisilla pikku jipoilla eivät onnistu tekemään tästä kuunneltavaa biisiä. Tyhjiä ideoita Marco Paganinin epäuskottavan lätinän alla puudittivat perseen ja korvat. Käyn kaljan ja mietin kummalle kyljelle Niccolo P. kääntyy haudassaan.

7."Hold you back" Tällä biisillä bändi korjaa äskeisen katkokävelynsä komeaksi askellukseksi pitkin hard rock- avennueta. Säkeistö on kelpo pullaa mutta kertosäkeen tarttuvuus lyö tyytyväisen hymyn naamariin. Kertsin stemmoissa on linjakkuutta ja iskevyyttä. Levyn kärki tuikkauksia ehdottomasti.

8."For your love" Levyn pakollinen kostuttaja tulee tässä. Tyyli pysyy ajan mukaisesti kliseisen niljakkaana eikä kenellekkään jää epäselväksi että vonkaajan aika on pitkä. Kitarasoolon viipyilevä lähtö nostaa tämän puolijäykän puristelun arvoa.

9."Get ready" Alku ei lupaa hyvää teennäisine yleisön huudatuksineen. mutta kun kertsi koittaa huomaan jammailevani biisiin uppoutuneena. Kokonaisuus on kuitenkin väsähtänyt boogie, jolle kertosäkeen raikkaus on elinehto. Ristiriitainen lopetus levylle.


PAGANINIin "It"s a long way to the top" ei ole virtuoosi- sanalle synonyymi. Levy on kelpo nostalgia- trippi 80- luvulle ajanhenkeä huokuvine elementteineen. Tuotanto on hyvää mutta biisit jäävät sävellyksellisesti keskinkertaisiksi. Hittiä huutaa vaikka jotkut biisit (It"s a long... ja Hold your back) jäävätkin iloisesti korvamadoiksi pälliin pyörimään. Ei levy ja bändi huonoja ole mutta en ihmettelisi jos Niccolo kävisi Marcon unissa joku yö neuvoa antavasti pyörähtämässä... 6,15 / 10

Minulle suurinta instrumenttinsa virtuoosimaista työstämistä on edustanut aina Yngwie j. Malmsteen. Tuo "hurri helvetistä"! Vaikka hän ei juurikaan ole enää tehnyt mitään uutta sitten 80- luvun, on hän suurin soittimensa taitaja joka minut löi virtuoosimaisuudellaan sanattomaksi silloin joskus. Siihen ei kukaan muu ole pystynyt samanlaisella voimalla sen jälkeen. Eikä pysty.

Karl S. Puukoski

Ps. Seurasin suurella mielenkiinnolla Sibelius- viulukilpailuja ja jäin miettimään pientä epäkohtaa. Sibelius- kilpailun voittaja Nikita Boriso- Glebsky kuittasi voitosta 20.000 euroa ja kisan kakkonen Petteri Iivonen 15.000. Vastaavasti bb- voittaja kuittasi 50.000!? Mikä mättää! Nikita ja Petteri voivat lyödä viulunsa lootaan kun vituttaa ja pitää taukoa mutta Big brother- porukan pitää olla itsensä kanssa 24/7! BB-työläiset on palkkakuopassa!