KREATOR - Phantom antichrist (2012)

Mikä on klassikko? Tietyt automerkit ovat klassikkoja. Kirjallisuudesta löytyy klassikkoja, elokuvissa on klassikkoja mutta mikä tai kuka määrää mikä on luokiteltava klassikoksi? Jokaisella on omat subjektiiviset klassikkonsa mutta kuka on "määrännyt" että Dostojevskin teokset tai Alfred Hitchcockin pätkät ovat kuolemattomia klassikoita. Ei kai myyntiluvut pelkästään sitä selitä? Onko siis niin että jos kyseinen teos/tuote/asia/asento/kohtaus/tai joku muu laajalti tunnettu ja tykätty asia ajan myötä on automaattisesti luokiteltava klassikoksi?
Alla Pugacheva myi pöyristyttävästi 'Miljoona ruusua '- sinkkuaan itä- blokissa (kun ei ollut parempaa tarjolla) niin että tänä päivänä moisia myyntilukuja äimisteltäisi ympäri globaalien turujen ja torien. Mutta kuka oikeasti muutamaa Igoria lukuunottamatta pitää kyseistä kibaletta klassikkona?
 Toyota- uskovaiset suutelevat ja vetistelevät vuoden 1989 DX:n kuvan edessä, Ferrari- fanit tulevat haalareihinsa kun vain joku vihjaa mahdollisuudesta keskustella Michael Schumacherista ja Ferrarin uudesta kampiakselista. Heille nuo kohteet ovat epäilemättä  fanituksen kohteena klassikkoja.
 Ovatko vanhat ammatit klassikoita?
Prostituutio? Kautta historian maailmanlaajuisesti työllistänyt ammattiala joka on aina löytänyt asiakkaansa suhdanteista huolimatta. Klassikko statusta?
Veroviranomainen. Jo ennen Jeesusta pantiin verolle mutta kukaan ei ole ehdottanut verokarhulle klassikko statusta.
Vanha testamentti on VÄKISINKIN klassikko.
Stop- merkki liikenteessä? Kaikki tietää. Klassikko?
"Kiitos 1939-1945"- paidat. Niitä näkee paljon. Nousevatko ajan oloon pukeutumesen klassikoksi joita ihaillaan Voguen keskustelupalstoilla?
Peräpukamat. Haavoilla tai ilman. Miljoonia omistajia. Raavittaessa klassikon ainekset mutta ...
Epiduraali- puudutus. Miljoonien äitien rukoilema ja taivaan synnytyssaliin tuova lääketieteellinen klassikko(ko?).
Vessapaperi rulla vuodelta 1974? Hammasharja vuodelta 1959? Nokian osake vuodelta 2013? Maailma on kai täynnä klassikoita!

Mutta itselle ne arvokkaimmat klassikot löytyvät aina käden ulottuvilta.
Löytyy Charles Bukowskin tuotantoa kirjahyllystä.
 Löytyy klassikko bändipaitaa vaatekaapista.
Löytyy Tarantinoa, Lynchia ja Rodriquesia elokuva kokoelmista.
Löytyy Mötley Cruen, Iron Maidenin, Metallican ,Acceptin, Anthraxin, Helloweenin, W.A.S.P:in ym. suuruuksien kuolemattomia tuotoksia niin vinyylinä, cd:ä kun alkukantaisena c- kasettinakin.
 Jos savikiekkona vielä löytyy niin ostan.
Mutta olenko tullut aikaan jolloin klassikoita ei enää synny? Onko klassikko- instituutio kokenut inflaation? Onko tulevien sukupolvien tyydyttävä aikaamme apinoivien  halpoihin kopioihin vai löytyykö vielä tulevilta sukupolvilta kaiken mylläävää luovuutta millä pyyhditään ah, niin kuolemattomat sankarimme jalustalta?
Vastaus on ikävä kyllä että täytyy. Siis tyydyttävä. Nykyisistä nyhjäkkeistä kun  ei ole tekemään kuolemattomuutta. Paitsi ehkä, näin sekunnin miettimisellä Avanged Sevenvoldista, Lost Societysta ja Recless lovesta. Muista "märkäkorvisista" yrittäjistä täytyy todeta että toivottavasti tulisi kylmä talvi... White Wizzardkin kangistui tavalliseksi kuolevaiseksi vaikka meikäläisellä joskus bändiin kredittiä löytyikin.
Mutta onneksi meillä on vanhoja valioita jotka osaavat tehdä priimaa ja luksusta vaikka ympärillä laatu laahaa.
KREATOR,
Jäsenet:

Miland ”Mille” Petrozza
Jürgen ”Ventor” Reil
Christian ”Speesy” Giesler
Sami Yli-Sirniö

 tuo vanha mutta edelleen korskea ja verisuonet pullottava saksalainen metallihevonen pykäisi sitten levyn.
Jaa, että minkälaisenko levyn?
Klassikon. Tulevan KLASSIKON!

Bändin 13. pitkäsoitto 'Phantom anticrist' on musiikillinen troijan hevonen. Se tulee huomaamatta valtaamaan mielesi. Levyn hypnoottinen vaikutus tulee ilmi mitä enemmän levyä jauhaa. Nimenomaan teosta on pakko jauhaa. Levyn koko 45 minuuttinen on niin täyttä tavaraa että alku menee vain eufoorisessa "mikä-mikä meininki"- fiiliksissä. Kun KREATORIN  kokonaisuutta on lypsänyt jo muutaman kuukauden lähes päivittäin, eikä kyllästymisen merkkejä ole ilmassa, niin eikö silloin puhuta jo jonkin sortin klassikosta? Tai jumittumisesta?
Mutta kun kuuntelee taivaan avaavan intron jälkeen veret seisauttavan nimikkobiisin , jatkaa bändin mukana tappamaan maailmaa,  ja elää mukana testosteroni täyteisen 'From into the firen' tietää elävänsä!
Näitä seuraava 'Civilization collapse' kaikessa yhteiskunta kriittisyydessään toimii mutta antaa mahdollisuuden käydä pullakahvilla.'  'United in hate' hämää, 'The Few, the Proud, the Broken' tyrmistyttää moni tasoisuudellaan, 'Your heaven, my hell'  pohdiskelee ja sitten räjäyttää taivaan ja helvetin kokemukset kuulijan lautaselle raakana mutta mehukkaana. 'Victory will come' spurttaa kuulijastaan ilmat pihalla siekailematta ja säälimättömästi, ollen kuitenkin laatupuun suorin ja kuivin oksa.
'Until Our Paths Cross Again' rypistää melodisemmin, tyylillä ja taidolla  paljastaen että Mille Petrozza vaikka vakuuttava rähisijä onkin, ei hempeämpi tulkinta lähde samalla suorittamisen tasolla kuin vaikka James Hetfieldilla.


Joka tapauksessa KREATORin 'Phantom antichrist' 9,5/10 on topakka paketti jonka arvo tulee vielä kirkastumaan suurempana kaikille metallipäille ennemmin tai myöhemmin. Loistava trash- levy perinteisellä heavylla, speed metallilla ja melodisella herkkyydellä maustettuna. Ja mikä parasta, yhtenä ihanuuden arkkitehtinä on häärinyt suomenmaalainen kitaristi Sami Yli- Sirniö, joka Kreatorin jäsenenä on päässyt loistamaan tämän trash jättiläisen jäsenenä.
Siinä taas yksi syy miksi hommata "Kiitos 1939- 45"- paita, leijona- riipus ja maailmanmestari 1995 lippis. Tyylitietoinen ymmärtää että em. sonnustautuessaan on lähellä jotain klassista...




Karl S.Puukoski


 

HELLOWEEN - Gambling With The Devil (2007)

38."Helvetti on päällämme!"
Huutavat he
 jotka lumoutuneet ovat sävelistä
metallin voiman
Arvoituksen haljetessa tapetaan
Se mitä ei voitu ostaa
Se mitä ei voitu sitoa
Se mikä pelasi uhkapeliä paholaisen kanssa
Heittävät pyhät Sen syvyyksiin
jotta Se saisi tiedon
maailmalle uudistuneena
mikä on lopullinen onni

39. Näkee Se  täydellisen määrän
helvetin kelloja pirstaloituneena
kolmeksi kirjaimeksi 
kertoen kuka se on
Silloin teot saavat siunauksen
johon hän luulee unelmiensa olevan sidottu
Uskoen ettei taivas kerro valheita
Uskoen vapauteensa
Nähdessään yön." 

Les Prophecies de Rockstaramus s. 2253  kappale 1. säe 38-39

Ystävyyteen kuuluu ilot ja surut. Niitä jaetaan, niiden kanssa yhdessä kärvistellään ja niiden kanssa nautitaan auvoisista ajoista. Välillä voi käydä niin, että ystävä tai sinä teette töllön työn ja välit viilenevät. Jopa pakastuvat. Mutta oikean ystävyyden tunnistaa siitä, että routa väliltänne sulaa, yhteiset sävelet löytyvät jälleen ja taas tiedätte jakavanne toistenne ilot surut. Ystävyyteen kuuluu anteeksi anto ja toisen mahdollisuuden klisee.
Näin kävi minulle ja Helloween bändille. Helloweenin jätkät eivät vain tiedä sitä.

Sain räjähtävän lähdön bändin kanssa yhteiselle taipaleellemme, kun vuonna 1985 ilmestynyt 'Walls of jericho' osui ja upposi ja varsinkin levyn kätkevät ikivireät klassikot 'Ride the sky' ja 'How many tears' räjäyttivät totaalisesti puperteetista kärsineen ja rasvoittuneen orvasketeni. Kyseiset biisit on tullut nauhoitettua vielä vuosien jälkeenkin omille "best offeille".
Paskoin verta kun kuulin että Hansenin äidin poika keskittyy skittaansa ja että uusi laulaja alottaisi bändissä. Pelkäsin pahinta mutta onneksi pelkoni oli turha. Olen aina tykännyt Kai Hansenin maanläheisestä ja ylvään rujosta tulkinnasta, mutta 'Keeper of the seven keys 1:n (1987)  Michael Kisken säkenöivän loistelias laulu ja bändin entistä melodisemmat ja monisäikeisemmät biisit veivät heti meikäläisen sielun ja sydämen eikä paskakaan enää punertanut.
Keeper1 on kokonaisuutena huippupaketti, josta suosikkini on spektaakelimainen 'Halloween' joka ei koskaan päässyt c-kasetti "best off"- kokoelmilleni puhtaasti kestonsa takia.

Vuotta myöhemmin (1988) ilmestynyt Keeper 2 ei mielestäni ollut ehkä niin shokeeravan hyvä kuin 1, mutta veikkaan, että jos levyt olisivat ilmestyneet toisinpäin, väittäisin jotain aivan muuta.
2-levy on "mokkaisempi, hienostuneepi (tuotetumpi), imelämpi ja sarjakuvamaisempi" kuin edeltäjänsä, mutta nuo argumentit voidaan kääntää positiiviseksikin pospotukseksi.
'Eagle fly free' on ikifreesi ja tarttuva mutta loistavan kokonaisuuden rikkoo jumalaisen hyvä hitti  'I want out'.
Biisille, jolle kaikki ylistyssanat tuntuvat liian vähäpätöisiltä, olisi suonut uljaamman videon. Tämän videon kautta opin mitä on saksalainen huumori.
Mitä se sitten on?
Jos mersua valmistettaisiin samalla tasolla ei johtotähdellä juurikaan maisema vaihtuisi.
Saksalainen huumori on kuin Suomalainen samba-karnevaali.
Tai ruotsalaisten makihyppääjien hall of fame.
Tai venäläisen "Ensio Itkosen"-prime time tv-show.
Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.
Mutta ei eksytä asiasta, vaikka Helloween eksyikin huumorinsa kanssa seuraavalla (vuonna 1991 ilmestynyneellä) 'Pink bubbles go ape-levyllään jo sen verran pitkälle, että Kai Hansen ymmärsi terveen huumorin omaavana karata takavasemmalle.

Levyä oli karua kuunnella. Suorastaan surullista. Ainut biisi, jota voi silloin tällöin tyypätä on 'Number one' . Karmeata puolivillaista lässytystä kokonaisuus kuitenkin on. Mutta jos tällä levyllä jo nuoltiin Helloween- merkkisellä ajopelillä jätkänpolkuja, mällättiin seuraavalla 'Chameleon'- pitkäsoitolla (1993) jo niin syvälle lepikkoon, että varmasti puhutaan jo jonkun sortin ennätyksestä.
Edes Queensryche ei onnistunut tekemään näin paskaa levyä (parhaimpiin vetoihin verrattuna) vaikka sekin yritti tehdä tuohon aikaan todellista ongelmajätettä.
Tiukkuus hukassa, tappajan vaisto ja vaaran tunne olivat tasoa puutarhatonttu tällä Chameleon-röpöstelyllä. No, 'Giants'- biisi ansaitsee maininnan. Siinä on edes jotain kunnianhimoa.

Bändikin huomasi tässä vaiheessa, että nyt ei synny edes moniongelmaista lasta, eikä kunnon paskaakaan, joten on parempi tehdä bändiin ketjumuutoksia. Kiske lähti ovet paukkuen kohti pettymyksiä ja rumpali Ingo (r.i.p) kohti kirkkaampia valoja mutta uusi rumpali ja varsinkin uusi laulaja Andi Deris tulivat nostamaan bändin uuteen lentoon.
Mutta eivät minulle. Pink Bubblesin sekä Chameleonin aiheuttamat pettymykset ja Kisken raikkaan äänen jälkeen Derisin persoonallisen "oraalehtiminen" pisti minut ajattelemaan suhdettani bändiin.
Elän jotta kuulen musiikkia.
Välillä se saa "Kauniit ja rohkeat"-tyyppisiä tunteenpurkauksia.
Sillä hetkellä koin, että emme tarvitse enää toisiamme...

Vuodet vierivät ja totuin Derisiin (mainion sooloalbumin 'Come in from the rain' avustamana) mutta Helloweenin tekemisiin tartuin vain silloin tällöin. Hyvin kriittisesti ja epäillen. Jopa vähätellen.
Seuraavan kerran innostuin bändistä toden teolla vasta vuonna 2007 kun 'Gambling with the devil'- ilmestyi.
14 vuotta meni ennenkuin bändi jälleen säväytti.
14 vuotta!
Voitteko uskoa!
Vanhan ystävän tapaaminen jälleen loistokuosissa, viriilissä kunnossa, jolloin anteeksianto on taas mahdollista, on tunneperäisesti jotain suurta. Sitä on on vaikea pukea sanoiksi. Se voittaa kevyesti känniseksin susiruman partnerin kanssa.
Se voittaa tunteen, kun työkaverilla on viimeinen lomapäivä.
Se voittaa tunteen, kun naapurin Toyota-uskovainen ei saa "haniaan" katsastuksesta läpi...
... tai no,
sitä se ei voita.

Biisi mistä kaikki rakkaan Helloweenini kanssa taas alkoi oli 'Paint new world'. Biisi on tyrmäävän hyvä! Yksi 2000- luvun kuolemattomista klassikoista. Sekoitus Motörheadia ja perinteistä melodista runttaa.  Sasha Gerstner nousi tällä vedolla yhdeksi kitaristisankareistani.
Levy on muutenkin timanttia! Albumin starttaava 'Kill it' (introssa Saxonin laulava "valko-hai" Biff Byford äänessä!) on brutaali riepottelu. joka ei anna kuulijansa vetää keuhkoja täyteen ennen kuin viimeinenkin tahti on tapettu. Loistava kibale, jota voi käyttää näppärästi vaikka uhrimenoissa.
Laadukkaalta kokonaisuudelta täytyy nostaa parrasvaloihin myös levyn toinen videobiisi 'As long as I fall' jossa on ladattuna hienoon pakettiin niin huumoria, herkkyyttää kuin vaaraakin.

Mutta kun on kyse Helloweenista, täytyy mukana olla yksi duurissa kirmailtu viuhahduskin.  
'Can do it' ei pistä kuin kuin hieromaan ohimoita, katsomaan kelloa, puristelemaan nyrkkejä ja huokailemaan.
Mikä helvetti se pisti tekemään tämmöisen törröttimen?
Pelkäsittekö, arvoisat sankarini, että levystä tulee liian vakavamielinen ja masentuneisuuteen taipuvaiset faninne saattavat heretä polttoitsemurhailemaan, jos mukaan ei ole ympätty tälläistä ylimakeaa hihhulointia?
Tuliko Teneriffan-studiossanne vedettyä liikaa "höpölimpparia" kun tämmöinen pelleily näki päivänvalon?
Ihan vittu sama.
Levy ilman tätä em. niljakasta hassuttelua hipoisi täysiä tähtiä mutta 9-/10 lienee lähellä totuutta.
Joka tapauksessa levy kuuluu tämän vuosituhannen tuotosten top-15:sta takuuvarmasti. Biisit elävät ja ovat kaikki persoonallisella tavalla kaikki yksilöitä mutta selkeästi samaan perheeseen kuuluvia (tätä yhtä mustaa lammasta lukuunottamatta).

Menetin monta arvokasta vuotta ystäväni Helloweenin kanssa. "Gamblingin" innoittamana innostuin naaraamaan bändin kanssa"menettämiäni" vuosia ja mitä helmiä sieltä löytyikään!
2001 ilmestynyttä 'The dark ride'- albumia on ylistetty, eikä suotta. Loistava paketti, joka ansaitsisi oman stoorinsa Unohdetuissa levyissä.
Kun sukelsin 90-luvulle löysin sellaisia helmiä, että oksat pois! 'Hey lord', 'A million to one' ja 'Perfect gentleman' vain muutamia mainitakseni.

Helloween on "väli-vuosistamme" huolimatta ollut aina osa meikäläistä. Bändin merkitystä minulle ei voi sanoin kuvailla.
Kun tätä kirjoitelmaa väsätessä kuuntelin läpi Helloweenin tuotantoa, huomasin musiikin vievän mieleni harhailemaan Helloweenin makuisessa menneisyydessäni... ystävissäni...

Karl S. Puukoski

ps. Uusimmat Helloweenin lämpimäiset '7 sinners' ja 'Straight out from hell' toimivat mutta jotain uupuu...
... vai löytyykö se jokin, puuttuva palanen, vasta vuosien jälkeen kun kuuntelen levyjä ja muistelen taas menneitä...?

JOURNEY - Frontiers (1983)

"Nyt eletään taas sitä aikaa kun meidän kaikkien on sankoin joukoin rynnittävä metsikköön keräämään tuoreet marjat säilöön, keitettävä mehut ja tehtävä niille omaperäiset etiketit. Poimittava ja säilöttävä sienet..."
Kuulostaako tutulta? Mielikuva siitä, miten tallustelet Hai-kumisaappaissa ja keltainen sadetakki päälläsi idyllisessä metsässä pomimassa kuvankauniita luonnonantimia tuohivasuun, houkuttaa joka vuosi tuhansia ja taas tuhansia suomalaisia metsään rynnimään tämän superruoan perässä.
Olkoon vaikka silkkiuikun kyyneliä, mutta herätkää hyvät ihmiset, jumalauta! Mikä romantisointi ja sumutus koko hommaan liittyy vaikka kortin toinen puoli on silkkaa suunnatonta vaivaa, fyysistä ja henkistä kärsimystä ja kustannuksia joille AINA suljetaan silmät.

"Oli niin isoa marjaa että ei niitä montaa sankkoon mahtunut... ei tarvinnut kuin auton ympärillä pyöriä niin saatiin 80 litraa mustikkaa... kahtena iltana ollaan käyty ja saatiin pakaste täyteen ja myytiin loput, joilla meinattiin talvella etelässä käydä..." Kuulostaako tutulta? Eikö tuttavapiirissäsi olekin näitä "marjakuumeisia", jotka kehua retostavat marja- ja sienipaikollaan? Paikkoja ei paljasteta, kaikki saadaan kuulostamaan helpolta ja suorastaan ilmaiselta.
Mikä helvetti siinä sitten on kun meikäläinen lähtee marjastamaan.
-Aja jumalan selän taakse.
-Auton pohja ottaa osumaa vuonna 1790- peruskorjatulla metsätiellä.
-Ilma on yleensä saatanan kuuma, joka villitsee paarmat ja muut syöpäläiset joukolla näykkimään ja raiskaamaan. Toisaalta joskus sade pelastaa sinut hetkellisesti (märkiä marjoja ei kannata kerätä) mutta ahdistuneena tiedät että tämä helvetti kyllä jaksaa odottaa.
-Jos marjoja on ja erehdyt niitä raapimaan poimurilla, puhdistat niitä vielä unihoureisena, mutta sormilla keräämällä saat taas kökkiä tunteja ennenkuin edes sankon pohja peittyy.
-Ristiselkä on kivusta turtana kökkimisestä, mutta sen ansiosta et ehkä tunne kuinka hyttyset imevät sinusta "työmiehenvaosta" selkäydinnesteetkin.
- Jos kerrot että ajattelit ostaa marjat torikauppiaalta, sinua katsotaan hulluksi koska kaikkihan TIETÄVÄT että torimarjat on kerätty moottoriteiden penkoilta, ydinvoimaloiden varjopaikoilta tai Ruhrin teollisuusalueelta. Tietenkään ketään ei yökötä vaikka näädät, ketut, pöllöt, riekot, kirjosiepot, haukat, naalit ym. otukset viskovat pursuja ja muita eritteitä pitkin meidän kotimaamme PARHAITA marjapaikkoja. Tätä VARMASTI tapahtuu. Tämä karu fakta on tabu josta ei saa / haluta puhua!

Marjamatka on aina kärsimysnäytelmä. Via dolorosa, joka toistuu joka vuosi. Se on tehtävä, jotta säilytän yhteiskuntakelpoisuuteni ja ihmisyyteni tässä "trömpssöö"- maailmassa. Luulen myös että jo varhaiset esi- isäni nyökyttelevät pilvenreunalla tyytyväisenä, koska näkevät minun jatkavan tätä heidän alulle panemaa sairasta traditiota vielä tälläkin vuosituhannella, vaikka markettien pakastealtaat pursuavat aasialaisten kovalla rahalla keräämää eurooppalaista marjaa. Mitä sitten, jos ne vähän säteilevätkin. Löytyvätpähän paremmin pimeästä pakastimesta. Keittämällä niistä saa syöntikelpoisia ja vitamiinihävikin voi näppärästi korvata purkista saatavilla vitamiinivalmisteilla. Niissä on nykyisin marjan makuakin mukana.

Pitkä matka piti kulkea Journeynkin ennen kuin tiemme kohtasivat. Iät ajat olen pumpun tiennyt mutta tutustumaan en ole vielä ennen tätä kesää päässyt. Tai oikeastaan en ole halunnut. Pinnallisuuttani ja herkkänä ennakkoasenteille bändin nimi "jöyrni" ei meikäläiselle maistunut. Munaton ja mauton se vieläkin on. Mutta se mikä mielenkiintoni herätti oli kappale 'Separate ways'. Loistava aor/hard rock-gibale kultaiselta 80-luvulta. Biisi, jota ei voi tarpeeksi hehkuttaa! Maagisen tarttuva kertsi, taidokasta tekemistä soitannollisesti kaikinpuolin... mutta videon ohjaajalla on ollut miettiminen, miten saada kokonaisuus niin nolosti päin vittua, että biisin hitti- potentiaali saadaan varmasti amputoitua.
Tämä kaveri on tosiaan onnistunut työssään jos moista on haluttu.
Omiin muroihin ei ole ainoastaan kustu.
Musiikkivideon suunnittelijalla on ollut selkeästi jotain bändiä vastaan tai muuten tyylitaju on ollut kuin ikänsä kellarissa kasvaneella. Järkyttävintä on se, miten tosissaan ja tohkeissaan Journeyn pojat videolla viuhtovat. Mitä heille oli juotettu, syötetty tai pistetty suoleen. Karmeata on katsoa miten tohkeissaan eläydytään ja elehditään karulla satama- alueella. Bändi ei muutenkaan ole mikään silmäkarkki, niin sen kuvaaminen ilman henkilökohtaista instrumenttia on mielestäni jonkun sortin sosiaalipornoa. Nainen joka videolla vetelehtii noin, ei ole tehnyt hommaansa selvinpäin eikä varsinkaan ilmaiseksi. Ymmärrän hyvin rouvan lasittuneen ja punottavan katseen. Kun tunteet turruttaa kemikaaleilla, ihminen kestää mitä vain.
Mutta kysympähän.
Miksi syna oli lyöty hallin oveen kiinni?
Eikö rumpalia olisi voitu kuvata estetiikan vuoksi kauempaa?
Miksi bändin jäsenten käsiä kuvattiin kun niissä ei ollut instrumenttia, vaikka nähtiin että hyvä ei heilu, eikä hyvää kuvaa saada?
Saavatko bändin jätkät tämän videon ansiosta yhä tänään parkkeerata invapaikoille?
Miksi naisen kaula-aukossa on kuvioitu risti väärinpäin, vaikka ilman sitäkin tyhmäkin ymmärtää että video on saatanasta?
Siksikö, siksikö , siksikö videota jaksaa katsoa aina vain uudelleen, kaikki heikkoudet anteeksi antaen...?

Levy kokonaisuutena on unohdettu helmi joka kannattaa ostaa jos kohdalle sattuu. Itselläni on tapana, että en juurikaan tilaa levyjäni netin, eli  helpoimman kautta, vaan odotan että levy kopsahtaa konkreettisesti kohdalle. Eilen matkaani tarttui Lempääläisestä ostoshelvetistä klassikko Yngwie Malmsteenin 'Marching out'- cd versiona(vinyylinä jo löytyy) ja 2000- luvun unohdettu helmi, Helloweenin 'Gambling with the devil' (josta heräsikin ajatus...!)
Jos 'Separate ways'- biisiä kuuntelee muttei katso, huomaa biisin hittiarvon, mutta albumi toimii kokonaisuutenakin mainiosti. Levyn kohokohdat löytyvät herkimmältä osastolta, joista varsinkin ihon kananmunalle lyövä klassikko- statuksen ansaitseva 'Troubled child' ja edellistä hyvin komppaava, herkkä ja mahtipontinen 'Faithfully', jonka musiikkivideo onnistuu jo 43%:sti live-materiaalin ansiosta, ovat parhautta sanan koko merkityksessään.
Aavistuksen Frontiers-levyn  materiaali heikkenee loppua kohden, mutta yhtään susille heitettävää ei levyltä löydy. Soundit toimivat mainiosti vielä tänäkin päivänä ja herättävät myös niiltä osin kunnioitusta. Onhan levyn ulostulosta aikaa piru vie jo 30 vuotta.
4/5

Ihmettelen edelleen tuota hullua vuotta 1983. Jotain ihmeellistä silloin oli tähtikartalla. Käsittämätön määrä loistokasta ja kuolematonta musiikkia sävellettiin 30- vuotta sitten.

Olikohan silloin hyvä marjavuosi?


Karl S. Puukoski 

Death - The Sound Of Perseverance (1998)

"Seitsemännellään Mantas, 
jonka veljen kuolema kuolemaksi muutti
kuulee hellittämättömänä ihmisen surun joka haaskaeläimenä elää
Puree hän tuskissaan 
heidän henkensä murskaajaa jolla olisi tarina kerrottavanaan
Voimillaan hän lihasta 
puristaa sanattoman sielun äänen
antaakseen anteeksi kärsimyksellään
kirkastumisen hetkellä
kipulääkettä lainaavalle Juudaksen papille.
Tahtoi hän jatkaa hallinnan kieltäjänä
mutta päätti Cthulhu mielen syöpäläisenä
häntä palvovien tyhjillä sanoilla
maailman ääristä maailman ääriin
hänen tekemisistään kertoa."


Les Prophecies de Rockstaramus sivu 1998, kappale 8 säe 31


Narautin itseni selailemassa kiimaisena moottoripyörä- katalogia. Kylmä hiki pakotti kaunalojouheni hakemaan lämpöä toisistaan. Säikähdin. Olinko ikäkriisissä kun tuollaisia lehtiä läräilen!? Jos teininä haaveili runsaskuutioisesta pyörästä se oli kaihoa nuorena kuolemisesta tai kevytmoottoroidusta "tatinjatkeesta" jolla tyydyttää kyydinnälkäisiä typyjä, mutta moiset haaveet ikäiselläni luokitellaan helposti naurettavaksi rimpuiluksi ikääntymistä vastaan.

Tervettä kaipuuta vauhdinhurmaan se mielestäni kuitenkin on, kai.
Jos satasen aika rupeaa alkamaan kakkosella, niin mistäs sitä tuulta harvenevaan tupeeseen sitten nyhdät? Hevosvoimista tietenkin! Meikäläisen nelipyöräinen ei juurikaan anna säväreitä. Vitutuksen kyllä pääsee kokemaan satasen vauhdissa, jahka siihen vauhtiin kerkeää kiihdyttämään ramppien välillä. Ratti tutajaa ja maantie huutaa ohjaamoon niin, että merisäästä ei ole toivoakaan saada tolkkua. Olen kokeillut saada siitä vauhdista vapauden tunnetta ja vauhdin tuomaa adrenaliinipyrskähdystä työntämällä pään ikkunasta ulos mutta ei hyvä. Hengitystä salpaa ja ötökät napsahtelee. Älkää ymmärtäkö väärin. Autoni on minulle silti enemmän kuin auto.

Olisin selkeästi Harlikka-miehiä mutta kyllä muidenkin merkkien "vanhanliiton" mallit kelpaisivat...
Mikä sitten estää hankkimasta kaksipyöräistä? Miksi en anna lupaa sanoa itselleni rehvakkaasti jees?
Miksi en anna luottoyhtiöiden tapella tarjouksillaan siitä kuka saa minut orjakseen?
Miksi en jo keimaile narskahtava ja kireä nahkapuku päällä peilin edessä?
Miksi en jo harjoittele kypärä päässä visiirin raosta limppimistä?
Miksei "Born to be wild" jo korvalappustereoissani soi?
Miksi en jo haaveile ajavani aamusumuun kuin viimeinen kostaja, jolla on kiire näkemään taivaanrantaan valahtava aurinko?
Eikö minussa ole miestä ottaa kunnon korolla öljyttyä lainaa?
Tiedänkö jo sanomattakin että biker-pukeutuminen ei anna kroppani naurettavuuksia anteeksi?
Näkeekö vaimoni autolla peruuttamisessa olevat pattitilanteeni katastrofin aineksina ja luojan antamina vihjeinä siitä, että olisin moottoripyöräilijänä rajallinen, jopa vajaa, koska hän ilmoitti ettei lähtisi missään olosuhteissa kyytiini?
Kaatuisinko pyörälläni ensimmäiseen kanttiin niin, että naapurin Toyota-uskovainen saisi siitä ilonpilkahduksen elämäänsä ja aseen minua vastaan?

Aloin ymmärtää että en ollut vielä tarpeeksi kriisiytynyt, jotta olisin marssinut polun joka olisi vienyt minut moottoripyörän selkään. Sen sijaan päätin marssia tuuli tukassani, vapaana ja villinä vauhdin hurmasta(oluesta) humaltuen ja uusia kokemuksia kerjäten metsään, josta en tuntenut yhtäkään puuta. Sokkona syöksyen päätin hypätä tyhjyyteen, carpe diem, päätin kuunnella DEATH METALLIA. Päätin kuunnella DEATHia ja ELÄÄ. Älkää kysykö miksi vaan miten.

Voidaan sanoa että meikäläinen on death metallin kanssa äkkinäinen. Tiesin Venomin, Possesedin ja Deathin kyseisen genren pioneereiksi, mutta tuotantoon en ollut koskaan päässyt/vaivautunut/joutunut/sattunut tutustumaan. Näiden bändien välillä kävin kovan kädenväännön. Päätin haukata palasen kuolemaa, kun kerta sille tielle oli lähdetty.
Youtube antoi kattavasti Deathin tuotannosta maistiaisia. Läräsin biisien nimiä ja annoin sieluni sopukoille mahdollisuuden osoittaa sormella minne sukeltaa. Deathin 'Voice of the soul' antoi vahvan signaalin. Laulujen osalta odotin oksentamista muistuttavaa örinää, joissa äng-äänteillä ei juhlita, sumuisia soundeja, kökköä yleisilmettä ja raasua vouhkaamista kuoleman aiheuttamasta vaivasta ja harmista. Painoin play.
Biisi käynnistyy kirkassoundisella akustisella kitaralla, jonka päälle soitetaan jylhän rönsyilevää teemaa. Hieman minutin jälkeen akustinen ottaa railakkaamman, jopa hieman latinohenkisen otteen, jonka päälle maalaillaan veret seisauttavasti moniäänisesti kitaroilla. 1.35 eteenpäin saavutetaan biisin kliimaksi. Kitaroiden tuottama eargismi. Silkkaa loistavuutta! Biisi etenee hienosti välillä hengähtäen ja taas vauhtia ottaen teemaan kautta raukeaan loppuun. Biisi on koukuttava kitarainstrumentaali, jossa on tunnelmaa ja sielukasta tulkintaa. Jos death metal on tosiaankin tätä, mietin hikikarpalo otsarypylläni, ehdinkö kuulla kaiken genren tarjoaman ihanuuden ennen kuin "death" työntää horsmansiemenen rektumiini. Noin niinkuin vertauskuvallisesti.

Kuunnellessani biisiä 5 tai kuudennen kerran peräjälkeen, aukaisin Wikipedian ja huomasin, että orkka ei todellakaan ole ainoastaan kahden kitaristin death-metalli viritelmä vaan Chuck Shuldiner nimiseen jäpikkään henkilöityvä proge-,melodinen- ja tekninen death metalli genreen jumiutuva orkesteri, jolle 'Voice of soul'-biisinkin sisältävä The sound of perseverance oli jäänyt viimeiseksi tuotokseksi.
Chuck itse oli ainut, joka oli jaksanut vääntää hommaa alusta asti soittoniekkoja ympärillään vaihdellen. Alkuaikoina demokratia bändissä kukki mutta mitä pitemmälle Deathin tie kulki, oli homma enemmän tai vähemmän Chuck Schuldinerin diktatuurisen näpin alla.

Chuck ei TSOP:n perusteella kelpuuttanut studioon mitään tapailijoita vaan heti levyn ensi sekunneista alkaen on selvää, että nyt ollaan instrumenttiensa kanssa sinujen jäppisten kyydissä.
Ensi alkuun Chuckin laulussa on puremista. Se on kireätä kirkumisen ja rääkymisen harjoittamaa äänihuulten raiskaamista, mutta mitä pitemmälle ja mitä useammin levyn rullaa läpi, on tulkinta jopa asiaan kuuluvaa. Timo Kotipellon kaltainen taitava mutta hajuton/mauton tulkitsija veisi tuonelaan jotain Deathin persoonasta. Herra C.S oli tälle levylle muuttanut laulutyyliään lajityypillisestä örinästä hieman kirkkaampaan ulosantiin. Mielestäni hän onnistui siinä, jos vertaa aikaisempia tuotoksia.
Levyn soundien yleisilme on korvia hivelevä, josta isoa kättä Chuckille ja tuottaja Jim Morrisille. Ei tietoakaan tuhnuisuudesta, sumuisuudesta ja alakerran roiskeläppämäisestä lätinästä. Tämä instrumenttien selkeyttä ja soundien hengittävyyttä korostava jämäkkä kokonaisuus pitäisi koostaa tuottajien, studioeläinten ja kaikkien musiikista hengittävien opetussuunnitelmiin.
Levy on kokonaisuudessaan hieno ja ehjä teos. Noin 10 kertaa älpyn läpi kuunnelleena nousee em. 'Voice of soul'in lisäksi tästä hienosta rykäisystä esiin mukavan raivokas proge 'Spirit crusher' ja majesteettinen 'Flesh and the power it holds' mutta korostan että levy on hieno kokonaisuus 8/10.

Odotan malttamattomana tutustumista paitsioon jääneiden  Possessedin ,Venomin ym. death- metal suuruuksien tuotantoon. Tämä levy lyö nimittäin riman genren suhteen korkealle, olkoonkin että kaikki eivät varmaankaan tätä herkkupalaa "rotupuhtaaksi" death- metalliksi luekaan. Minulle tämä "kuoleman" kohtaaminen avasi yllättäen uuden elämän.

Karl S. Puukoski

Scandinavian music group - Hölmö rakkaus ylpeä sydän (2005)

Hihhulointi on ikuisesti muodissa! Hihhulointia on, kun aletaan julistamaan yhtä asiaa ainoana totuutena. Hihhulointia voidaan harrastaa hihhuloinnilla kyllästämien uskontojen ja politiikan lisäksi esim. laihduttamisessa, urheilussa, Toyotan rassaamisessa, tanhussa, tai missä vain ihmisten keksimässä. Elukka ei hihhuloi mutta ihminen voi hihhuloida elukan puolesta.
Suuresti esiintyvä areena hihhuloinnille on politiikalla höystetty maailmanparantaminen. Tässä genressä hihhuloinnin suuntauksia riittää. Yksi värikkäimmistä ja keskustelua herättävimmistä hihhuli-kööreistä on hihhuloimaan intoutuneet ultra-piipertäjät. Jos punaniskajuntit eivät olisi tormakkana vastapainona, luisuisi maailman valta näille iduista saadun salmonellan sumentamien runopoikien ja puunhalaajatyttöjen haltuun! Näin on, jos on uskominen jyrkkämielistä tuttavaani, jonka kanssa kävimme mielenkiintoisen keskustelun maamme tilasta. Tässä keskustelustamme tiivistettyä maailmankuvaa, jos "hali-hali"-porukka saisi vallanvaltikan känsättömiin kämmeniinsä.

Rajat olisivat auki niin, että Luxemburgilainen irtolainenkin pääsisi tarkastamatta etuilemaan työkkäriin ja kikuttelemaan toreille Suomi-muijaa.

Susi saisi metsästää luvanvaraisesti rajaseudun lapsikatrasta, estäen näin alueellisen väestöräjähdyksen.

Supi riehuisi niin, että telkkä ei pesisi, ja jos pesisi, niin supi karsisi kannan joka tapauksessa puutokseen. Piipertäjät väittäisivät telkän paskoneen luonnonvastaisesti, joten sukupuutto olisi lahja luonnolle.

Supitarhaajat saisivat turpaan ja linnaa piisaisi, jos piipertäjä-hihhuli määräisi ja säätäisi.

Liha ja kannabis vaihtaisivat paikkaa lakipykälissä. Pikku kebabista saisi ehdonalaista, karjalanpaistista kuristushuonetta ja presidentti pyyhkisi armahdusanomuksella tähtisilmää, jos joulukinkun välittäjä erehtyisi armoa anomaan 20 vuoden kakun jälkeen.

Kannabis-karnevaalit syrjäyttäisivät koulujen kevätjuhlat.

Jonottaessasi aamuisin joukkoliikennevälineeseen, jotta pääsisit työpaikallesi, mietit miten ennen hihhulien aikaa sait nukkua 2 tuntia pitempään ja töräyttää sitten take-away kaffe vasemmassa kädessäsi ja Pontiac Trans Amin voimaa ja vapautta tihkuva ratti oikeassa kätösessä hiilivoimalan pihaan renkaat ulvoen, juuri ja juuri myöhästymisen välttäen, työkavereiden ihailujen keskelle huomenia sadetellen, mutta nyt vihreälle teelle irvistellen, tehdasta kansalaispalkkaa vastaan työksesi purkaen ja b-luokan kansalaisen leimaa niskassa kantaen.

Maailma olisi liikakansoitettu joten vauva- kuumeisia ja kaapeista tulleita heteroita katsottaisiin kieroon.

Kiinan yhden lapsen politiikkaa pidettäisiin saastuttamisena. Kansainväliset päästökaupat saisivat karun pohjavireen.

Kansojen välillä ei olisi sotia, mutta jos konflikteja ilmenisi, naiset lähettäisiin rajoille ja "vihollisen selustaan" repimään toistensa luonnollisesti rehoitavaa kuontaloa ja harrastamaan kastroituina hauretta vihollismaan urosten kanssa, neekerisankkeri "panosvyöllään".
Sillä välin kotirintamalla miesväki pössyttelisi pilveä ja valtaisi taloja historiallisissa näytöksissä ja virkkaisi pipoja "rintamalla" oleville naisilleen, jos 14 tunnin päiväunien jälkeen löytyisi vain "speissii ja sopiva pössis" moiselle duunille.

Taidettahan moisessa yhteiskunnassa myös piisaisi. Kaikki yltiöyksilölliset performanssit, jotka menisivät yli hilseen tavan tallukalta, palkittaisiin yltäkylläisellä taiteilija-apurahalla, vuoden iduilla ja lehvakalla pirtanauhalla.

Hepulta, joka tarvitsisi sähköt kitaraansa ja yrittäisi tapailla "The Trooperia" katkottaisiin sormet kaiken kansan nähden.

Kansan (hihhuleiden) ihailun kohteena olisi Eko-Oke, joka ei käyttäisi musiikissaan ääntä tuottavia soittimia, eikä aiheuttaisi orgaanista melusaastetta, joten levyllä ei soitettaisi eikä laulettaisi mitään. Ei mitään.
Eko-Oken "Silence to eternity" olisi hihhuli-maailmassa listäykkösenä 119 viikkoa, kunnes joku Quiet zilenze-metallibändi syrjäyttäisi Eko-Oken. Kuitenkin myöhemmin selviäisi, että bändi olisi plagioinut Eko Oken biisejä!

Maailma liian luomuna olisi yhtä jeesustelua ja vajaamielistä elostelua!

Jos moisen yhteiskunnan musiikin top-100 listaa läräisi, voisiko sieltä pongata myös Scandinavian music groupin?
Bändin, jonka juuret ovat Ultra Brassa, kommunismin kulttuuriin verhotussa käsikassarassa, viimeisessä kostossa, jonka rallit ovat jääneet lämmittämään suomalaisia ostalgisteja, luulisi lempivän musiikillaan suomalaisia työnsankareita, mutta ei.
Bändistä huokuu ensialkuun äkkinäiselle elitistinen ja korostetun intelligentti kuva. Suorastaan jäätävän hienohelmainen, kuten jyrkkämielinen tuttavani bändiä kuvaili. Mutta voiko bändi toimia ääliöllä, joka ei tunne orkideaa krysanteemista, ynisee tyytyväisyyttään, kun vetää turpaansa porsaan kyljyksiä tai odottaa into pinkeänä Salpausselän kisojen koostetta television ääressä. Raapii kun silmä välttää ja toinen sitä vaatii?
Jokaisella rokkijätkällä on luurankoja kaapissaan. SMG on minun luurankoni. Vaati unettomia öitä tulla kaapista tämän asian kanssa, mutta SMG on loistava orkesteri. Niin loistava, että olen ostanut kiltisti koko tuotannon klassikko "Mihin katosi päivät"- hitin julkaisusta asti. Otin SMG:n hienosta tuotannosta esittelyyni 'Hölmö rakkaus, ylpeä sydän'- levyn puhtaasti arpapelillä.

1. 'Valmis' Biisi kaikille 30-40 v. sitoutumiskammoisille, jotka viimein kuvittelevat löytäneensä sen oikean. Rallatellaan mitä pitää tehdä vielä, ennen kuin voidaan lyödä pallo jalkaan. Tuota kaikkea voidaan harrastaa kahlittunakin. Oltaisiinko tekstiin saatu dynamiikkaa, jos oltaisiin laulettu "haluan kiusata kuuttia... vittuilla kiltille diakoniatyön tekijälle... ryöstää kerjäläisen... kehua Nalle Wahlroosia...  Hyvä biisi. Leppoisa fiilis, jonka tarinaan on helppo eläytyä muttei samaistua. Rentous ja helppous = osaamista.

2.'Hölmö rakkaus' Yksi suomipopin hienoimmista kesäralleista! Bändin sisäsiittoisesta musiikkivideosta huolimatta biisistä välittyy raikas fiilis ja tekemisen ilo. Melasniemi on arvostuksesta huolimatta silti aliarvostettu biisinvääntäjä. Kokkonen osaa olla hauras, melodioillaan originelli ja tästä maailmasta oleville tavoittamaton ihanuuden, puhtauden ja virheettömyyden ruumiillistuma, jonka ilmavaivatkin sanovat vain vienosti niu. Veikkaan että ainakin runopojat haluisivat aukoa nappeja ja kaatuilla Kokkosen kanssa. Lehtinen on elävä, ammattitaidon tuoman rentouden omaava rumpali ja basisti Växby on kuin tennistä takova Jarkko Nieminen, hajuton, mauton mutta silti sirkukseen kuuluva.

3.'Ylpeä sydän' Biisin käynnistää Lehtisen koukuttava komppi ja basson hieno röhinä. Kokkosen sensuelli mutta etäinen olemus toimivat tekstin kanssa. Pyydelläänkö tässä anteeksi häpeillen omaa ylemmyyden tunnetta, koska huomataan, että elinympäristössä, turuilla ja toreilla, julkisissa kulkuvälineissä ja lähes iholla elää intelligenteistä toiveista huolimatta suurimmaksi osaksi vain örvelöitä, 7-15.30 työssä käyviä, Toyotan pesun ennemmin kuin SMG:n keikan valitsevia ja arjessa sika-nauta jauhelihaa makaronin sekaan vääntäviä Salkkari-faneja? Ettei tässä vaan yritetä kerätä symppis-pisteitä tavisten keskuudesta? En usko. Tavis ei ehdi kiireeltään ymmärtää ja muka-ajattelija tulkitsee biisin sanoman väärin. Melodiat ja biisin tunnelma ovat ainutlaatuisia. Hienovireinen kokonaisuus, jonka syvintä olemusta voin vain kiireisenä ja ymmärtämättömyyttäni arvailla.

4.'Katu päättyy aurinkoon'  Jos joku suomalainen biisi on joskus koskettanut meikäläistä syvältä niin se on tässä. Taideteos. Äärimmäisen kauniit sanat antavat kuulijalle tulkinnanvaraa ja vapauden omiin mielikuviin. Biisin melodiat ja painotukset ovat nerokkaat. Kuin kirkkaassa levollisuuden meressä keinumista ja kuohuvien vyörytyksien aiheuttamien kylmien väreiden tarjoamissa kylvyissä lillumista. Nyanssien täydellistä juhlaa! Hauras tunnelmapala joka elää ikuisesti suomalaisen, tai ainakin meikäläisen musiikkitaivaan kirkkaana tähtenä. Aliarvostettu KLASSIKKO!

5.'Ota minusta puolet'  Suoraviivaisempi rock-pop tulkinta, jonka helmenä on Kokkosen mestarillisessa tekstissä pienistä yksityiskohdista (kaulan verisuonet, korvan nipukan läpi kajastava valo) rakentuva suuri itsetuntoisen(itserakkaan) ihmisen rakkauden ylistyslaulu. Hieno ponnistus mietiskelevästä säkeistöstä ahaa-elämyksen täyttävään kertosäkeeseen. Toimii kuin kebab-rulla piimän kanssa.

6.'Vierailla kallioilla' Hienovireinen U2- fiiliksellä kasvatettu ikäihmisten rakkauslaulu. Vähällä kertomisella paljon mielikuvia. Menneiden ihojen kultaamista, jumahtamista turvalliseen vanhenemiseen, askeleen lyhentymistä, aamulääkkeitä, päiväkahveja, iltalääkkeitä, piirongin päällä mustavalkoinen hääkuva dosetin vieressä. Epäilemättä tuo pilkahduksen menneestä minullekin, kunhan saavutan iän, jolloin matalapalkkaiset kotouttamisohjelmaan päässeet hoitajanalut taluttavat minua ystävällisesti maanitellen yhdistetylle, huippukustannustehokkaalle letkuruokinta-, ulostus- ja pesupaikalle.

7.'Opin valehtelemaan' Vaivihkaa kasvava kelpo viisu, jonka sanomana esim.feministin, petetyn yh:n tai vaikka hontelon totaalikieltäytyjän koettu tarve oppia jauhamaan shaissea irtosuhteiden villissä viidakossa. Unisexia sanomaa ja ajankuvaa. Pientä pinkeyttä mutta kokonaisuus linjakasta ja omanarvontuntoista tyylikkyyttä tulvillaan.

8.'Ilman sinua olen lyijyä'  Parhaimmillaan Terhi K. osaa tuoda teksteillään ja tulkinnallaan maailman kuulijan syliin aistittavaksi. Itse näin tämän jazzilla pirskoitetun biisin aikana mieleni sopukoissa tyypin, joka kiireettömänä tanssittaa aamukännit vetänyttä, painonsa kanssa kamppailevaa morsmaikkuansa heinäkuisella mökkiterassilla, kellon ollessa 5.12. Kaunista mutta jollain tapaa vaivaannuttavaa.

9.'Solmu' Soitannollisesti revitellään raikkaasti mutta laulun ja soiton tekeminen eivät mielestäni täydellisesti kohtaa. Ei huono, mutta tämän laatukaman seassa jää armotta kavioihin. Jostain syystä (hyvällä tavalla) mieleeni nousee Rush. Lehtisen patoutumia purkavat fillit ovat loistavuutta. Albumin heikompaa ainesta paljosta hyvästä huolimatta.

10.'Etten säikytä kaloja'  Torso miihailu, joka tuoksuu Terhi K:n ja Melasniemen henkilökohtaiselta matkalta. Leppoisa päätöshattara, joka jättää ilmaan kysymyksiä. Miten Melasniemen niskan kaari on sitten vuosien saatossa muuttunut? Onko Melasniemellä voimassa olevaa kalastuskorttia? Mikä on hänen suhtautuminen catch and release- kalastukseen? Osaako Terhi K. leikata oikesti hiuksia? Syökö hän toiminnallaan parturien pullaa? Paljon kysymyksiä mutta vain vähän vastauksia. Ei urheilijoiden pukukoppeihin.

Scandinavian music group jakaa mielipiteitä. Se ärsyttää omaperäisyydellään ja tietoisella tai tiedostamattomalla sisäänpäin lämpiävällä imagollaan. Mutta nuo "luonteenpiirteet" kääntyvät positiiviseksi habitukseksi, tehden orkesterista kuin omaperäisen kaverin , jota täytyy aika ajoin moikata ja jonka tekemiset kiinnostavat. Jos jaksaa bändin tuotantoon tutustua, se palkitsee. Hienoja albumi kokonaisuuksia, Kokkosen haurasta tulkintaa sanoista joissa voi bongata suomalaisille tärkeitä sää- elementtejä( ;)) mutta myös syvällisempiä nykyjä, mahtipontisuutta ja hienon hienoa pieneleisyyttä persoonallisella hengellä työstettynä.
Nykyisin radioaalloilla kuulee paljon bändejä/artisteja jotka selvästi ovat SMG:a kuunnelleet. Varokaa halpoja kopioita!
Kuuluisiko Scandinavian music group sitten hihhuli-piipertäjien hallitseman yhteiskunnan rock-pop top-100 listalle? Mene ja tiedä, mutta jos bändi siellä olisi, ei se maailma voisi aivan läpimätä olla.

Karl S. Puukoski

9 / 10

Gary Moore - Victims Of The Future (1983)

Unohdettujen levyjen toimituksen 80-lukuosaston fyysinen esikuva antoi allekirjoittaneelle tehtäväksi arvioida otsikon mukaisen levyn sen vuosijuhlan kunniaksi. Olkaa siis niin hyvät!


KUKA: Moore. Gary Moore. Tai Gary oikeastaan vasta kolmannelta nimeltään, koko nimi on nimittäin Robert William Gary Moore (1952-2011). Syntyjään pohjois-irlantilainen siloposki, sittemmin muusikko, kitaristi sekä laulaja, vähemmän siloisin poskin.

MITÄ: Garyn 6. albumi nimeltä "Victims Of The Future" vuodelta 1983. Hänen ensimmäinen soololevynsä sattui ilmestymään tasan 10 vuotta aiemmin. Hard rockia kasarisoundeilla. Ei kuitenkaan niillä pahimmilla, mutta hiukan mauttomilla kaiuilla ja rosoisella komppikitaralla. Keskivertoa laulantaa, ei hiteimpiä biisejä, mutta mukavia kitaramelodioita sekä soolosoundeja kylläkin.

MISSÄ: Levyä puskettiin ulos Euroopassa ja Jenkeissä nyt ainakin. Jenkkiversio sai erilaisen kannen ja "Murder in the Skies" menetti kitaraintronsa. Vastaavasti "Devil in Her Heart"-kipale lisättiin mukaan. Myöskin "All I Want" sai jäädä pois jenkkien lp-versiosta mutta se pistettiin sitten kuitenkin mukaan kasettiversioon bonus-raidaksi. Älkää kysykö miksi piti vekslata.

MILLOIN: Vuonna 1983. Kollegani ovat jo nostaneet tuon vuoden merkityksen esille parissa edellisessä arvostelussa. Jos joltakulta on moinen asia jäänyt huomaamatta, niin kelaapa hieman alemmas ja ota selvää.

MIKSI: Gary oli vielä hyvässä iskussa ja hard rockilla tienasi leipää. Miehellä oli kitaroinnin saralla omaa annettavaa mutta myöskin opittavaa. Sen opittavan kuulee mm. siinä, kun hän koittaa upottaa Eddie Van Halenin juttuja omaan soittoonsa.

KUKA JELPPASI: Nimimiehet. Bassossa aussi Bob Daisley, jolla mittava ura muidenkin joskus kuultujen nimien kanssa, kuten Ozzy Osbourne, Uriah Heep, Yngwie Malmsteen... Rummuissa Ian Paice, parhaiten tunnettu Deep Purplesta. Koskettimissa Neil Carter, joka on taitojaan myös UFO:ssa esitellyt ja oli Mooren mukana aina vuosikymmenelle 2010-asti. Olivat mukana myös Neil Murray, Mo Foster, Bobby Chouinard ja Noddy Holder. Sessiomiehiä.

SYNTYIKÖ MITÄ: No toki, keskivertohittejä ainakin. Parhaillaan brittilistan 12. sijalla levy keikkui, mutta Garyn parhaat hitit olivatkin tulossa vasta 1987 ja 1990. Ainakin myyntimenestyksellä ja tunnettavuudella mitattuna. Olipa muuten Suomessakin listan sijalla 7.

PORNOA: Kitarahekumaa ihan varmasti. Muuten on porno Garyn naamataululla aika kaukana.

OSTANKO: Jos vuoden 1983 kohdalla levyhyllyssäsi on aukko, niin osta ihmeessä. Jos sieltä kuitenkin löytyvät vähintään kollegoiden aiemmissa arvosteluissa esille nostamat älpyt, niin sitten tämän hankinta on vapaavalintainen optio.

METRIÄ VAI JALKAA: Metriä, vaikka on koittanut olla jalkaakin. Tahtoo sanoa, että paremmin se puri Euroopassa kuin Jenkkilässä.

MIKSI VALITTIIN: Tätä kirjoittaessa, vuonna 2013, tulee 40 vuotta Gary Mooren ensimmäisestä levystä ja 30v juhlavuosi se on tällekin albumille. Onnea!

JÄÄKÖ NÄLKÄ: No vähän jää kyllä. Gary Mooren tuotanto ansaitsee tulla tutkituksi ja kuunnelluksi laajemminkin. Ota selvää, miksi mm. kitaramiehet kuten Paul Gilbert ja Kirk Hammet miestä arvostavat. (Minä tiedän jo.) Helpointa kuultavaa äkkinäiselle ovat aiemmin mainittujen vuosien, 1987 ja 1990, levyt.

KENELLE: Kitarafriikeille, jotka tietävät, että Alexi Laihoa parempia jannuja oli jo ennen Alexin syntymää ja älyävät niitä kuunnellakin. Alexi tietää tämän itse, mutta hänen faninsa eivät. Myös niille, jotka arvostavat 80-luvun soittoon, ei ulkonäköön, perustuvaa musiikkia.

PISTÄ MERKILLE: Laulava ja kuulas kitarasoundi, jota mm. Kirk Hammet ja monet muut ovat kadehtineet. Kuuntele esim. Empty Roomsin soolot ja Victims Of The Futuren intro.

KOITA UNOHTAA: Murder In The Skies-kappaleen alkusoolo. Tuona aikana oli jo Eddie Van Halen, joka teki tuon kaiken paljon paremmin ja oli tehnyt itse asiassa jo kauan aikaa.

KNOPPITIETONA: Gary Moore oli ennen soolouraansa Skid Row-nimisessä bändissä. Parikymmentä vuotta myöhemmin tullut jenkkiläinen Skid Row oli niin kohtelias, että kysyi Garyltä, saako nimeä käyttää. Vastaus oli: kyllä saa.

MITÄS NYT: No älkää henkeä pidätellen odottako uusia levyjä Garyn kädestä. Mies nimittäin vinguttaa kitaraa samassa bändissä Elviksen, Janis Joplinin, Stevie Ray Vaughanin sekä yhä laajenevan porukan kanssa.

PISTEITÄ: 7,2/10

ARVOSTELIJA: Mr. Tuca Ton

AC/DC - Flick Of The Switch (1983)

Vuosi 1983 oli musiikillisesti yksi viljavin, nussakin ja runsaudessaan suorastaan huulia pyryyttävä. Klassikoita jutkahteli levykauppoihin kuin sieniä varpaankynsiin. Jos olisi elämä urheilun saralla tuommoisella hurmoksella heruttanut, olisi Suomi voittanut jääkiekon MM-kultaa nöyryyttäen Ruotsia ja Neuvostoliittoa finaalissa kumpaakin ja yhtäaikaa 4-1 ja 6-1. Jokipojat olisi voittanut suomen mestaruuden, kaataen Ilveksen finaalissa 21-20. Aston Villa olisi jatkanut Euroopan valloitustaan ja Terese Johaugin esi-inkarnaatio olisi  VAATINUT saada opettaa minulle luistovoiteen käyttöä. Natsasiko muusikoilla horoskoopit vai möllöttikö Kuu ja Venus luovuuden kannalta oikealla kyljellään vai miksi luoja soi tuolle yhdelle vuodelle noin paljon mannaa vaikka tuossa satsissa olisi ollut rahvaalle jakaa vaikka kymmeneksi!? Vai mitäpä olette mieltä listasta mitä vuosi 1983 tarjosi. Herkemmät ja heikosti hurmosta kestävät istukaa. Tässä kymmenen parasta ja muut klassikot!:

1.MÖTLEY CRUE- Shout at the devil
2.DEF LEPPARD- Pyromania
3.ACCEPT- Balls to the wall
4.ZZ TOP- Eliminator
5.IRON MAIDEN- Piece of mind
6.RAINBOW- Bent out of shape
7.Ozzy Osbourne- Bark at the moon
8.DIO- Holy diver
9. KISS- Lick it up
10. BLACKFOOT- Siogo

Loistavia levyjä julkaisivat myös mm. Y&T, SAXON, QUEENRYCHE, EUROPE, KROKUS, QUIET RIOT, KIX ja moni muu suuruus. Moni noistakin kokonaisuuksista olisi saanut varmasti enemmän huomiota vuotta ennen tai jälkeen tuon hullun vuoden.
Miksi sitten kärkikymmenikköön en ole kelpuuttanut esille tuomaani AC/DC:n "Flick of switchia"?
Siksikö, että sitä ei yleisestikkään pidetä minään AC/DC:n kisällityönä?
Siksikö, että levy-yhtiön mogulit eivät levyn julkaisun aikoihin löytäneet kokopitkältä sinkkulohkaisun arvoista biisiä, joten minunkaan ei toinna ruveta levyltä väkisin helmiä naarailemaan?
Siksikö, että Duran Duranin kanssa musiikillisen neitsyyden menettäneenä olisin ollut (olen) muka liian herkkä kokemaan levyn elämänmakuisuuden ja rujouden?
Siksikö, etten ymmärrä, että AC/DC:n jäpikät olivat vain väsyneitä 'Back in blackin' ja 'For those about to rockin' jälkeiseen valtavaan hypeen ja saatanalliseen kiertämiseen, ja halusivat tästä levystä vain hengähdystauon itselleen tekemällä siitä "vähemmän hyvän", jota myydään meikäläisen kaltaisille "paluuna juurille ilman efektejä, ilman yli- tuottamista ja ilman radiosoittoa kerjääviä hittihakuja?"
Vitut ja juuri näin. Ja kärkikymmenikköön se kuuluu heti Kissin 'Lick it up'in jälkeen. Sorry Blackfoot!
Uskallan kuitenkin väittää, että levy on kaikesta huolimatta ajan uhri. Uudet tuulet (Glam metal) ja edellisten levyjen megalomaaninen menestys söivät 'Flick of the switchilta' pompusta pitoja.
Mutta tänään palautetaan tämä UNOHDETTU LEVY sille kuuluvalle paikalleen!

1.'Rising power' käynnistää albumin nälkäisesti ja itsevarmasti. Brian Johnsonin riipiminen sykähdyttää. Soundit ovat kuivat ja lämpimät kuin jälkiuunileipä. Rasvaa tuovat Anguksen sivaltelut, jotka aikansa piipitettyään lyövät lopulta ihon kananmunalle. Levyn potentiaalinen hitti ja radiosoitto kandidaatti.

2.'This house is fire' Voisi toimia myös Blackie Lawlessinkin ohjastamana. Nasakka kertsi ei jätä kylmäksi vaan pistää jollottamaan mukana. Standardit kuvanmukaisesti täyttävä laatumuljautus.

3."Flick of the switch' Edellisten levyjen paine on kova tällä biisillä! Highway to hell, Back in black ja For those about to rock(We salute you) ovat suvereeneja johtotähtiä levyjensä nimikkobiiseinä ja hittejä omina itsenään. Eikä FOTS:n tarvitse hävetä tässä seurassa. Tarttuva riffi Angukselta, palavaa tulkintaa Brianilta ja pomminvarmaa työstämistä koko bändiltä. Joko levy-yhtiöllä oli kiima muiden bändien kimppuun tai mogulien vanhemmat olivat liian läheistä sukulaista keskenään, mutta vajaampikin ymmärtää että tyrkyttämällä ja pakkosoitolla tätäkin olisi myyty. Paljon.

4.'Nervous shakedown' Rouheaa mutta rentoa karuutta jota alleviivaa Brianin mestarillinen pingottaminen kertosäkeessä. Stemmat tuoksuvat elämälle. Anguksen ote sooloissa ei petä vaikka lisähapen tarvetta ei liene tarvittu tätä narulle riipastessa. Hitti kandidaatti.

5.'Landslide' Alku pyhitetään Anguksen flirttailulle. Biisi lupailee ja antaa sen mitä meni lupailemaan. Menoa muttei mitään yllättäen vaaralliseksi yltyvää. Hieman tasapaksu mutta turvallinen kaahaus AC/DC:n tutuksi viitoittamalla tiellä.

6.'Guns for hire' käynnistyy kuin meikäläisen "buikin" stereot. Tänäänkin ajoon lähtiessä koetin saada kuunteluun ZZ Topin 'Mescallero'- albumia mutta änkyttämiseksi meni mankalla. Perkele. Mikä liene? Biisi ei muuten yllätä. Takuuvarmaa säntillisyyttä kuin Toyota-uskovaisen huoltokirjan ylläpito.

7.'Deep in the hole'  Alkaa ylväästi ja yhtäpuuta ammattiylpeydellä työstäen. Kertosäe Brianin survoessa alkaa epäilyttämään. Ehkäpä kaikilla ei mahdukkaan? Kireyttä kertseissä, joka ahdistaa mitä pitemmälle biisi etenee. Säkeistön suola pelastaa krampeilta mutta muistuttaa kertseissä kirvelynä.

8.'Bedlam in Belgium' Tästä oltiin levy-yhtiössä kaavailtu hittiä. Biisi oli kai ollut jollain tavalla ajan tapahtumia kuvaava. Belgiassa oli riehuttu ja tapeltu. Biisi ei kuitenkaan mielestäni nouse mitenkään esille edukseen, vaan on jopa valju parhaimpiin röhnäkkeisiin verrattuna. AC/DC on kyllä mestari näyttämään miten nostetaan kertosäe sille kuuluvalle paikalleen.

9.'Badlands' ottaa vienolla southern ja western-henkisyydellään otteen kuuntelijastaan. Mitäpä minä olen äkkinäisenä neuvomaan, mutta slide-putki olisi kaulalla tuonut lisää pornoa ja pahuutta kuuntelukokemukseen. Ainakin meille. Ainakin minulle.

10."Brain shake" Jos olet ikäsi juonut samaa kahvimerkkiä, ja eräänä aamuna huomaat, että poropalju on tyhjä. Otat tietenkin kaapista taas sitä samaa merkkiä. Aukaiset paketin. Aistit juuri aukaistun paketin tuoksun. Jännität ehkä maistuuko se jopa paremmalle, kuin se mistä viimeksi keitit. Ei. Ei se maistu. Se on sitä samaa vitun kahvia. Hyvää, mutta jota ei osaa arvostaa, ennen kuin särmit jotain perseestä reväistyä. Vaikkapa halppis-kahvia tai Kotiteollisuutta.

Vaikka Rumpali-Rudd olikin tukkanuottasilla vanhemman Youngin kanssa levyä tehtäessä ja levy-yhtiö ei tehnyt kunnolla työtään, on mielestäni faktaa, että AC/DC:n hulluna vuotena 1983 ilmestynyt 'Flick of the switch' on mainettaan parempi kokonaisuus. Levyn nimikkobiisi häviää edeltäjilleen, mutta on itsenäisenä, ilman vertailuja, loistava teos. 'Rising power' ja 'Nervous Shakedown' ovat  meikäläiselle kuolemattomia ikivihertäviä nussukkanyyttejä. Soundien hiomattomuus olisi saanut olla vieläkin rohkeampaa. Sitten olisin kai tuuliviirinä irvistellyt sillekin. Minulle Flick of the switch on kuolemattoman Highway to hellin jälkeen SE AC/DC albumi. Kiitos perunakiljun ja nuoruuden ensikännien! Nyt ja tällä sekunnilla annan kuitenkin 'Flick of the switchille, tälle aliarvostetulle levylle, 8,5/10 sähköshokkeja aiheuttavaa sykähdystä.

Karl S. Puukoski

SLADE - The Amazing Kamikaze Syndrome (1983) 30 vuotta

Tammikuu 1986....

Istun kaverin kyydissä VW kuplan etupenkillä. Ikkunat huutavat hoosiannaa pakkasen paukkuessa ulkona alle - 25 C astetta ja Wunderbaum tuoksahtaa nenään imelällä vaniljan kalpealla tuoksulla. Puristan penkkiä, kun kylmän jäätävä käsijarrukäännös heittää auton sellaiseen sladiin, että apukuskin virtsarakko taipuu ulkokurvin puolelle. Ja samalla c-kasetti jytäboksi soittaa Cum On Feel The Noise  biisiä. Eipä nuori Taca Tucaon tiennyt silloin, että kyseinen biisi on Slade-bändin tuotantoa, mutta mistäpä tietäisikään, sillä eihän kukaan ole seppä jo syntyessään.  

30 vuotta hard rock-sikana ja...

Kului aikaa ja maha kasvoi, ja vaihtuivat vuodet yhdessä kuulohermojen taittumisen, aina maya-ennustuksen (21.12.2012) ohitukseen. Ei loppunut maailma, vaan löytyi Slade. Mikä piru minua riivaa, ja laittaa niskat heilumaan välille Jerusalem ja Mekka, tämä jytää.

SLADE - The Amazing Kamikaze Syndrome (1983)

Ja show-busines jyllää: Slam the Hammer Down Biisi on sellainen rotanloukku, että kerran sen kuunnellessaan asettaa itsensä sex, xxxx and rock`n rollin pauloihin.

Ja kun koirat haukuvat tätä kusip**t* ohikulkiesaan, saattaa syy löytyä naapurin kennelistä. Sladissa se pentukatraskin laukka, kun ateria on tarjolla.  In the Doghouse  

Tunnen itseni suorastaan moukaksi ja tyylitajuttomaksi impivaaralaiseksi, kun en ole aiemmin kokenut tämän biisin viehkeätä soitantaa. Julistan itseni tässä ja nyt faniksi, ja jätän juoksematta pois. Run Run Away 

Tubevideosta 2.11 alkaen High and Dry tarjoaa käsinkosketeltavaa hard rockia, kivat ja hyvät laulelmat.

Oh my G... korjaan Oh My Oh My tarjoaa biisin, joka on yhteislauluna parhaimmillaan. Voi kunpa suomirock lemppari orkesterini Routaraja coveroisi tämän joskus suomeksi. Ihon kananlihalle nostattava biisi.

3.45 Alkaen Cocky Rock Boys (Rule O.K.) maistiaiset tasaisen tanakkaa vääntöä, joka mieluusti soisi Ilovaarirock festivaalilla 2013 Joensuussa?

Ready To Explode   On tiukka hard rock veto, jossa varsinkin komppikitarat soivat raivokkaasti. Kokonaisuus lähentelee jopa hiukan psykedeelisen rockpoljennon hajumaisemaa. Biisissä jotain Hanoi Rocks-tyylistä, toimii.

Omaa komiikkansa tässäkin biisissä elää. Musiikillisesti biisi olisi voinut jäädä tekemättä, mutta tämän videon kanssa And Now the Waltz    toimii erinomaisesti.

Cheap 'N' Nasty 5.50 alkaen jatkaa tukevaa Slade poljentoa. Ja perässä seuraava Razzle Dazzle Man tarjoaa suurta kitaraa ja raivokasta poljentoa.


Kokonaisuutena levylle 8.76/10 Tämä on hyvä!!

Mietin näin myöhemmin, mikä vei 30 vuotta siihen, että löydän kyseisen vahvan ja alusta loppuun saakka toimivan kokonaisuuden. Ehkäpä syy on vuodessa, 1983, joka oli heavy ja hard rockin kultavuosi vai mitä sanotte seuraavsta, vaikkakin vajaavaisesta listauksesta. Kieltämättä itselläni nousee aivan tippa silmään ajatellessa vuoden 1983 musiikkitarjontaa.

Zebra,, on yksi osoitus minulle uusista bändeistä kyseiseltä aikakaudelta. Kuitenkin vuoden 1983 paras levy on mielestäni tässä. Mötley Crue - Shout At The Devil.  

Mr Taca Tucaon.

Kasarium osa 10

FREDDIE OR NOT?


Heräsin pieneen päänsärkyyn Sabriina- tai Samantha Fox- kloonin stringit kasvoillani. Ympärillä oleva maailma oli vaipunut uneen tai sammunut. Pysähtyneeseen tunnelmaan toi eloa vain väsymättömästi musiikkia suoltava valkokangas, jolla Extreme jaksoi rokata. Giselle teki poikkeuksen. Hän selasi ahnain silmin käsin kirjoitettua, iskuja ulkoiseen olemukseensa ottanutta vihkoa.
"Mitä luet?" Kysyin haukotellen, koettaen ampua pinkit stringit kuorsaavan Bruce Dickinson- kloonin suuhun. Epäonnistuin pahasti.
"Mietin kuinka voisin hyödyntää automaattikirjoitus taitojani saadakseni tietoa Kasariumista." Giselle vastaa puolihuolimattomasti.
"Uskon että tuonpuoleisessa on joku johon saan yhteyden"
"Pitäisiköhän sinun koettaa vähän nukkua?" Kysyin epäuskoa äänessäni.
Olin aina ollut skeptinen kaiken maailman yliluonnolliseen hörhöilyyn. Sain esimerkiksi aina hillittömän hepulin, kun jotkut tahot esittelivät Dirty Clubin biiseistä löytämiään salaisia viestejä. Takaperin soitettuna niistä kuultiin milloin mitäkin. Oli ylistäviä sanoja pornotähdistä, siveettömiä vihjailuja sinne sun tänne, kehoituksia tehdä tilinsiirtoja Dirty Clubin tileille Sveitsiin ym. yleisesti arveluttavaa. Mutta kun näitä asioita ei yritetty piilottaa minnekkään. Niitä julistettiin keikoilla kaikelle kansalle ja kaikkialla!
Hävyttömyytemme oli rajoittamatonta ja vapaata. Häpeä ja omatunto oli sullottu ruumispusseihin ja säilötty sielumme kylmiin sopukoihin odottamaan aikaa jolloin meillä olisi tahtoa kohdata ja haudata ne. Thaimaassa ollessani koetin raottaa tuota kylmiöni ovea. Huomasin homman toivottomaksi. Ruumispussit kelluvat viinassa.
"Nyt voisi olla hyvä aika automaattikirjoitukselle kun porukka on unten mailla" Giselle sanoi arvoituksellisesti hypistellen Venom-bändin fanikynää paperilehtiön päällä.
"Anna mennä vain jos siltä tuntuu että linjat ovat auki." Naurahdin sytyttäessäni Bugon.
Suutani kuivi. Silmäilin jos näkisin vilauksen Kertusta. Ensihätään pelastin sammuneen "Sidin" sylistä aukaisemattoman tölkin tummaa olutta. Lämmintä mutta sai kelvata.
Giselle sulki silmänsä, painoi kynän kevyesti lehtiölle ja alkoi mumista hiljaa jotain käsittämätöntä.
Siemailin olutta ja katsoin screeniltä kuinka Axel Rudi Pell, aliarvostettu kitaravirtuoosi käynnisti "Visions in the night"- biisinsä. Odotin milloin Gisellen mumina muuttuisi kuorsaukseksi tai että hän vaihtaisi kynänsä tupakkaan.

Yhtäkkiä käsittämätön pimeys valahti ympärillemme. Gisellen mumina oli muuttunut kovaäänisemmäksi, ja joku oli lisännyt siihen roimasti kaikua. Siitä huolimatta tai juuri sen takia en saanut siitä vieläkään selvää.
Hädin tuskin näin ympärillä olevia ihmisiä, jotka kaikki jatkoivat ruususen untaan. Lisäksi huomasin liikkeideni olevan kuin hidastetusta elokuvasta, koska pään kääntäminenkin vaati ponnistelua.
Gisellella oli vauhti päällä. Hänen kynänsä liikkui paperilla vaikka Giselle itse mumisi omiaan ja huojui penkillään silmät suljettuina kuin transsissa. Oikeastaan hän ei huojunut. Pikemminkin liikkeet olivat luonnottoman teräviä ja nopeita. Koetin kutsua häntä nimeltä mutta ääntä ei tullut. Näin vain suustani nousevan puhekuplan, joka nousi ja poksahti kuin saippuakupla. Giselle katsoi minua käden jatkaessa kiivasta työtään paperilla. Silmät olivat mustat kuin pikinapit,eikä niissä näkynyt elämää. Ne alkoivat vuotaa kyyneleitä. Mustia valtavia kyynelkelloja, jotka kiilsivät kuin öljy. Olin juuri kauhistelemassa että hän tuhrisi penkit, mutta puhekuplani poksahtaessa, edessäni alkoi sarastaa valon kajo, joka oli aluksi hyvin heikko ja ja hentoinen, mutta voimistuessaan minun oli kaivettava aurinkolasit silmilleni. Valon keskeltä erotin hahmon jonka ääriviivat voimistuivat samalla kun Gisellen muminaan sekoittui screenilla soiva Queenin "I'm going slightly mad". Hahmon ääriviivat olivat selkeät mutta kasvot olivat teatraalisesti käsien suojassa.
Giselle pysähtyi mutta kynän kuula pysyi naulittuna paperilla.
Ympärille laskeutui entistä syvempi pimeys, joka korosti nyt jo selkeästi näkyvän hahmon ympärillä loistavaa yliluonnollista valoa.
Hänessä oli jotain tuttua.
Jeesus?
Ei. Jeesuksella ei ollut käsittääkseni tummaa pukua.
"Pöö!" hahmo sanoi ja paljasti kasvonsa valkoisilla hanskoilla suojattujen kasiensä takaa.
Freddie Mercury. Voi helvetti sentään!.
Yksi suurimmista laulajista koskaan seisoi edessäni hymyilevänä, liikkeiltään elävänä mutta juuri sen verran kalpeana että kuoleman tiesi meikanneen Freddien kasvot.
"Viritin vinkin aivoillesi aavistamattomille." Freddie osoitti screenia tanssahdellessaan teatraalisesti valokeilan seuraamana ja nukkuvia matkustajia uteliaana hypistellen.
 Koetin sytyttää tupakan. En vain ollut polttanut edellistäkään. Yllättävä tapaaminen idolinsa kanssa hermostutti.
"Ystäväsi leikkii tulella, polttaa korvat ei sävelille tarkoitetut." Freddie sanoo, arvoituksellisesti Guns'n' Rosesin 'Civil warin' introssa olevan miehen äänellä, Gisellea osoittaen.
"Aika määrätty jokaiselle. Miksi kiire?" hän jatkaa katsoen tuimasti minua yliampuvasti meikatuilla silmillään.
"Kuulostaa vitun ärsyttävältä tuo epämääräinen selvittämisesi. Puhu niinkuin miehet!" Ryypyistä rohkaistuneena uskalsin roiskaista legendalle niin että puhekupla puhkesi ja roiskaisi kirjaimet Freddieta kohti.
Freddie puuskahti ja lysähti istumaan sipaisten r- kirjaimen hihaltaan. "No joo. Oli vain hauskaa päästä keikistelemään ihmistenilmoille pitkästä aikaa. Olisiko tarjota paukkua?"
Huomasin matkustamon saavan jälleen normaalin valaistuksensa. Myös Freddien ääni muuttui normaaliksi. Tai sen verran normaaliksi mitä nyt kuolleelta voi odottaa.
Puolikas vodka vaihtoi omistajaa White Lion- kloonibändin juomattomaksi jääneestä tarjoiluvaunusta.
"Jäitä ei mahda löytyä?" Freddie kysyy mittaillen katseellaan sammunutta Mike Trump- kloonia.
"Ei, mutta voin käydä hakemassa." Vastaan ja huomaan Gisellen nukkuvan levollisesti.
Jääpalakulho kainalossa marssiessani, mietin olinko hullu, humalassa vai oliko tajuntani laajentunut niin ettei mitään rajaa. Jos meikäläinen pystyy haastelemaan edesmenneiden kanssa, meediona meikäläinen nousisi jälleen verotietolistalta kateellisten kahvipöytä keskusteluihin.
Jääpalakone työskenteli antaumuksella. Jos jokainen tekisi oman ruutunsa samalla teholla, olisi maailma valmis.
Avasin jääpalakoneen luukun.
Näin Kertun.
Suljin luukun.
Olinko jo paljastanut hänelle aikeeni?
En muistanut että olisin kertonut Kertulle että suhteemme olisi mahdoton. 
Mielessäni ei ollut jälkiä että keskustelua olisi käyty minusta merituulena, jonka täytyy puhaltaa rannoille joille naiset juoksevat paljastamaan rintansa.
Olinko avautunut Kertulle, että olen kuin vuori, jonka huipun saavuttaisi vain lisähapen kanssa.
Minun täytyi olla uros- Knu, joka johtaa ilman kahleita kiimaansa nääntyvät naaraslaumat, yli tummien virtojen, käyskentelemään viileille vehreille lakanoille.
Olin kyllä valmistellut sanani tarkasti mutten muistanut että "bänä"- keskustelu olisi jo käyty. Pistin muistamattomuuteni humalan piikkiin.

Aukaisin luukun uudelleen. Kerttu oli nyt ottanut asian liian vakavasti. Aikuinen nainen. Ampua nyt tuolla tavalla otsaansa. Syytin itseäni että olin antanut Kertun odottaa meistä liikoja. Matkustamosta kantautunut Pretty Maidsin 'Rodeo' herkisti. Täytin jääpalakulhon ja huokaisin.

Vodka jäillä näytti maistuvan Freddielle.
"Tuonpuoleisessa kyllä herkästi niuhotetaan jos meinaa näkäräisiä ottaa työaikana."
"Työaikana?" Kysyin ja seuran vuoksi kaadoin itsellenikin.
"Meillä on kiertävä päivystysvuoro kulttuuripuolella. Vaihdettiin juuri Elviksen kanssa päikseen vuoroja. "Kunkun" piti päästä hakemaan kamansa Marilyn Monroen kämpästä."
"Ovatko Elvis ja Marilyn Monroe kimpassa?"
"No ei nyt taas tällä erää. Niillä on ollut jo pitkään sellainen on-off suhde. Elvisiksellä jää aina välillä elvistelyvaihde päälle ja Marilyn lemppaa sen pihalle. Aina se ottaa "kunkun" kuitenkin takaisin."
En tiennyt mitä sanoa joten otin poskellisen miestäväkevämpää.

"Taivaassa on seurailtu närkästyneinä teidän intoa haalia Kasariumin, "kuoleman säveliä", tänne maanpäälle. Tekijänoikeudet ne on tuollakin puolella. Manalan porukka piruillessaan "loudaa" aina nuotin sieltä, tahdin täältä jos vain suinkin taivaallisissa suojausohjelmissa aukkoja löytyy. Sitten niitä jaetaan tänne koska vain elävien kokoamana Kasariumista hyötyy helvettikin." Freddie tilittää asiantuvasti ja jatkaa:

"Nyt on vain se ongelma, että teillä alkaa olla koko sävellys maan päällä. Kun koko teos kootaan yhteen, sen pystyy tavan eläväisetkin kuulemaan. Mitä vittua sitä sitten enää kuoleman jälkeen tuttua rallia pyörittämään taivaaseen saapuville. Viehätys on kadonnut kuin paska tuuleen, kun sitä kuitenkin renkutetaan täällä kyllästymiseen asti."
Kyykistyn ottamaan Gisellen jalkoihin pudonneen vihkon.
"Printtasivat meille näköjään listan biiseistä joista Kasariuminkin nuotteja löytyy."
Huomasin biisien olevan tuttuja. Klassikoita ja ikivihreitä sävellyksiä.
"Ikävä puoli hommassa on se että kun manalan porukka antaa luomisen tuskissaan kärvistelevälle taiteilijalle säveliä, ei niissä kaupoissa koskaan rahalla selviä." Freddie siemaisee lasista mutta kieltäytyy tarjoamastani Bugosta.
"Yleensä kaupat tehneeltä muusikolta tai läheiseltä riistetään henki ennen aikojaan. Lievemmilläänkin sairautta, onnettomuutta tai jotain muuta pirullista on luvassa. Taivaanportilla sitten on näillä artisteilla karmea setviminen ja paperityö. Montaa taiteilijaa on kehoitettu painumaan helvettiin. Yhtä moni on seurannut perässä väsyttyään byrokratiaan, joita loputon selvityspyyntöjen tekeminen aiheuttaa."
"Huomaan että listalla ei ole kovin montaa biisiä tältä vuosituhannelta. Onko vuodot pimeälle puolelle vähentyneet?" Halusin osoittaa Freddielle olevani kärryillä.
"Juuri näin. Taivaallisia palomuurinvartioita on lisätty. Siellä ollaan hieman kusi sukassa asian suhteen. Kukaan ei tiedä mitä tapahtuu jos perkeleen-jengi saa koko Kasariumin haltuunsa. Uhkakuvana on että kuoleman jälkeen porukka lähtee tuttujen sävelien siivittämänä väärää kaistaa helvettiin asti."
"Ja tästä sitten seuraa..?" Kysyin tietäen heti kumonneeni väitteen ettei tyhmiä kysymyksiä ole.
"Työvoimapula. Taivaassa on jo nyt joillakin aloilla pulaa pätevistä ihmisistä. Nykyisin ihmiset elävät niin holtitonta elämää, että virta vie helvettiin yhä useamman. Taivaassa on jopa puhuttu jo kriteerien laskusta, jotta virta taivaaseen päin saataisiin kääntymään. Kymmenestä käskystä ainakin "älä tee huorin" on ollut liipasimella."
"Tiedän että loppusoittoa sävellys vielä huutaa jotta se olisi kokonainen ja käytettävissä." Kerroin ja tumppasin varmuutta huokuen. Silmäilin jälleen listaa.
"Teiltäkin näyttää olevan teos listalla."
"Ai on vai? 'Don't close your eyes' varmaankin?" Freddie heittää ja silmäilee outo kiilto silmissään Mike Trump- kloonia.
 Katson Freddietä pitkään.
 "Se on Kixin biisi."
 "Paper sun?"
 Katson Freddietä vielä pitempään.
"Ei. Se on Def vitun Leppardin. Olit jo haudassa kun biisi julkaistiin."
"No 'Back in fire sitten!" Freddie heittää arpaa selkeästi tuskastuneena.
"Se on vittu vie savolaisen Tarotin!" Kuiskaan ja katson Freddietä Smith&Wesson 500:n piippua pitkin. Varmistin on poissa ja vaistot huutavat kivuliaasti. Kohde tähtäimessä. JOKU täällä mättää!
Freddie irroittaa viipyillen katseensa Mike Trumpista kääntääkseen sen asettani kohti. Hänen katseessaan on pahuutta, joka materialisoituessaan olisi raskasta kantaa. Hänen silmänsä tuntuvat porautuvan minuun vihalla jota en ollut koskaan ennen nähnyt tai kokenut.
Minua kylmi. Kylmyys tuntui repivän lihojani mutta sain pidettyä 500:n kohteessa.
"Lopeta perkele" sain kakistettua.
"Vai ihan perkele. En kai nyt sentään." Freddie sanoi semi-kylmästi vodkaa siemaillen.
Samassa huomaan Smith&Wessonin piipun kääntyvän itseäni kohti.
Vänkään vastaan mutta aseen piippu ohjautuu oman käden ohjaamana kylmän hikiselle ohimolleni. JOKU TÄÄLLÄ mättää!!
"Jätkä meinaa jelhistellä. Katsotaan kellä ne ohjakset on!" Freddie huutaa elitismiä ja saatanallista nöyryyttävyyttä äänessään.

Huomaan oikean käden etusormen nykivän liipasimella. Huolestatuttavinta on ettei liike tapahdu omasta tahdostani. Ase pysyy ohimollani vaikka kuinka taistelen vastaan.
JOKU TÄÄLLÄ MÄTTÄÄ!!!

Jatkuu...


Karl S. Puukoski

Dokken - Under Lock And Key (1985)

Minä sen niin tiesin! Mitään maailmanloppua ei sitten tullutkaan! Olisitte tulleet vaan minulta kysymään! Lupasin joskus aikaisemmin korkata oluen ja nauraa paskaista kaiken maailman foliohatuille jotka olivat tuhoa ennustaneet. Pidän joskus lupauksistani kiinni. Niin nytkin. Nauraa käkätän niin etten meinaa saada huurteista huulilleni. Miksi ilakointiini kuitenkin sekoittuu helpotusta? Miksi huomaan esittäväni itselleni perimmäisiä kysymyksiä vaikka tuhopäivä oli ilmiselvästi hullujen houreita?
Epäilenkö riittämättömyyttäni vielä kuoleman jälkeenkin?
Pelkäänkö ettei horsma kelpuutaisikaan persettäni kasvualustaakseen?
Että taivaanporteilla portsari ei olisi tyytyväinen kenkiini ja yleiseen kuntooni?
Tai että Tuonelan jengille olisin nönnyttelijä?
Olisinko kuoleman jälkeen väliinputoaja?
Syrjäytynyt taivaan ja helvetin tarjoamista mahdollisuuksista?
Onko joku kolmas kuolemanjälkeinen mesta josta kukaan ei tiedä?
Saako siellä olutta kunnon lasituopeissa vai mennäänkö muovisilla?
Tekeekö Toyota-uskovaiset siitäkin paikasta helvetin?
Taloja valtaavat aikuiset miehet, metroseksuaalit, "Elämä alkaa 200km/h jälkeen"- paidoillaan julistavat, mönkkärillä huvikseen ajavat ja vain yläkroppaa treenaavat, kohtalo olisi kai älynnyt passittaa Tuonelan junaan maailmanlopun tuoksinassa?

Pullonaukaisijoiden ja kaulureiden valmistajat,Quentin Tarantinon, David Lynchin, Jenna Jamesonin, Meiko Kajin, Michael Madsenin, Robert Plantin, Tommy Leen, Yngwie Malmsteenin, Johanna Kurkelan, Nikki Sixxin, Anne Borgströmin ym. pro-tekijät kohtalo olisi kai puljannut Nooan arkkiin, jotta tietotaito, "know how", olisi säilynyt uuden kauden alkaessa?

Mitenhän moni päräytti maailmanlopun uskossaan velkaa niin että varmasti piisasi? Mitenhän moni miettii nyt takaisinmaksun mahdottomuutta jalat sätkien?
Olikohan henkilöitä jotka ottivat paska-duunistaan loparit ja lähtivät Goalle odottamaan 21.12.2112 tulevaa maailmanloppua? Moniko heistä edelleen odottaa silmät lasittuneina? Moniko heistä käy moikkaamassa entisellä työpaikallaan entistä pomoaan kuin vanhaa ystävää?
Moniko tunnusti, moniko päästi vihan valloilleen, moniko ei enää välittänyt? Moniko uskalsi kopeloida ventovierasta, näyttää hänelle munat tai "pöön" vain siksi että usko edessä olevasta tuhon päivästä antoi turvan häpeältä. Kehtasiko joku jopa paskoa kissansa hiekalle? 

Olikohan kukaan anteeksipyyntö mielellä? 21 kysymyksen jälkeen olen ainakin yhdestä asiasta varma.
Jos minä olisin moiseen hölynpölyyn uskonut, olisin pyytänyt siltä ainoalta, jolle olen koko elämäni aikana vääryyttä tehnyt, sanoin, teoin ja ajatuksin, anteeksi niin että olisi varmasti riittänyt.
Mr. Don Dokken. Minulla olisi ollut sinulle asiaa.

Olin ehkä 21.12.2112 päivämäärän suhteen hieman härilläni. Perustarpeiden, veden, ruuan ja lämmön suhteen bunkkerini varastot  tulisivat riittämään kuukausien, jopa vuosien ajan, mutta vaistoni varoitti että musiikin saralla en ollut vielä huomioinut kaikkea. Päivien ajan selasin pelastautumis- suunnitelmaani musiikin osalta, mutten nähnyt siinä aukkoja. Viimein, kun hiljennyin ja kuuntelin sisimpääni, tunsin sielussani aukon melodisen heavyn kohdalla.
Hätäännyin. Kuvittelin olevani etuoikeutettu. Luulin että olin haalinut jo kaiken kuunneltavan melodisen heavy-rockin mitä populaarimusiikin maailmalla oli minulle tarjota. Mutta sitten muistin sinut ja bändisi Don Dokken. Olit minun henkilökohtainen genrekiusattuni. Genrekiusattu on bändi joka kuuluu periaatteessa kuuntelemasi genren piiriin ja jota hypetetään, mutta sinulle henkilökohtaisesti se on punainen vaate. Inhokki. Dokkenissa ärsytti itse pää- jehu, Don Dokken vaikka muut musikantit räimivätkin mallikkaasti.
Mistä saisin sinut kiinni? Pelkäsin että olit tehnyt jotain ikävää itsellesi. Ratkennut musikaaleihin tai jopa vajonnut mieskuoroon. Mutta helpotuksekseni huomasin että levytit edelleen Dokken nimellä. Kävin kirjastosta lainaamassa 2002 ilmestyneen "Long way home"- albumisi ja olin viimeinkin, avoimin mielin kuuntelemassa mitä sinulle kuuluu.
Herra Don Dokken. Tuo levy on yksi surkeimmista mitä olen äkkipäätäin korviini joutunut tunkemaan! Väsynyt nahka, jota tahtoisin ruoskia sen mitäänsanomattomuuden ja aikaa raakalaismaisesti pöllivänä tekeleenä. Tämän lapsuksen ansiosta uskon muistavani, miksi olit minulle genrekiusattu. Laulumelodiasi tekee kokonaisuudesta uhoavan eunokin! Hetkittäin bändi yrittää vaivihkaa saada biisiä eloon, mutta sinä lauot laulullasi kokonaisuuden munattomaksi.
80- luvun pehmometalli aateliin te kuitenkin meriiteiltänne ehdottomasti kuulutte.
Sen todistaa levymyynti luvut, jotka pyörivät miljoonaluokassa. Lisäksi johtotähtenne 'Dream warriors'- hitin pääsy 'Painajainen Elm Street'- elokuvaan on kiistaton sulka tupeeseen.
Vika voi olla minussa. Olinko vain hemmottelun sokaisema nuorimies, joka ei nähnyt Dokkenin näköistä puuta 80-luvun musiikillisessa yltäkylläisyyden metsässä?
Jos näin on, on korkea aika muistella aikaa millainen oli Dokken silloin kun meiltä vielä odotettiin suuria. 'Long way home'- albumin perusteella teiltä ei, jos nyt ei minultakaan, voi enää odottaa muuta kuin suoriutumista elämästä hengissä.
Ostaa päräytin teidän koko 80- luvun tuotannon. 4 studioalbumia ja yhden liven. Teko on symboolinen kädenojennus. Nappaan kuunteluuni 'Under lock and key'- albumin  joka olisi voinut tehdä meistä ystäviä, aikana jolloin olin ikäni puolesta ottavimmillani.
Samassa pöydässä kanssani vanhoja muistelevat:
 

• Don Dokken – (Munaton?) laulu, kitara
• George Lynch – kitara
• Jeff Pilson – basso, koskettimet, taustalaulu
• Mick Brown – rummut, taustalaulu

1. Unchain the Night – 05:17
2. The Hunter – 04:06
3. In My Dreams – 04:18
4. Slippin' Away – 03:46
5. Lightnin' Strikes Again – 03:47
6. It's Not Love – 05:01
7. Jaded Heart – 04:13
8. Don't Lie to Me – 03:38
9. Will the Sun Rise – 04:09
10. Til the Livin' End – 03:59 

Levyn startti yllättää. Uhmakas intro on heti näpäytys minulle pilkallisista sanoistani. 'Unchain the night' on itseasiassa soundiensa puolesta nussakka ja Donin äänikin toimi vuonna 85 mallikkaasti. George Lynchillä homma toimii.
'The hunter' ei suostu sekään jäämään jalkoihin vaan on kovan luokan pala. Huomaan odottavani koko ajan Donin tekemää ärsyttävää laulumelodian poikkeamaa biisin hengestä. Sitä ei tapahdu vaan homma toimii enemmän kuin hyvin.
'In my dreams' oli kaveriporukassani jonkun sortin hitti. En ymmärtänyt sitä silloin enkä ymmärrä nytkään. Don imellyttää kuuntelijan kusen hunajaksi ja nyytit marenkipalleroiksi niin että puistattaa. Ilman G. Lyncin loistavaa sooloa, biisi olisi äitelä oksennuspallo jonka voisi syöttää Tilpehöörin nälkää näkeville poikasille.
Lällyttely jatkuu 'Slippin' away' kibaleen myötä mutta nyt Donin tulkinnassa on  uskottavuutta. Standardit täyttävä slovari joka ei kuitenkaan  herätä tunteiden nukkuvaa karhua.
'Lighnin' strikes again' biisissä nostetaan tempoa ja tasoa. Bändi kuin yhtä puuta jossa oksat lähtevät luontevasti kasvamaan kohti korkeuksia. Ei metsän korkein puu mutta terve, luotettava ja komea ilman pelkoa kaato määräyksestä.
'It's not love'  lähtee mukavalla näppäilyllä jossa on salaperäisyyttä mutta öllikuoro palauttaa 'se ei oo rakkautta'- ölähtelyllä pois mystiikan maailmasta. Levyn puolivälissä huomaan etten enää kiinnitä huomiota Don Dokkenin suoritukseen. Se on hyvä merkki, mutten nuolaise ennenkuin olen riisunut.
'Jaded heart' hiipii laadukkaasti. Kertsin nostatus yritys jää puolitiehen. B-osan ride- pellin nakutus on piikki lihassa. Pieni mutta kiusallinen. Kokonaisuudessa on jotain vanhanliiton virheitä joita en osaa pukea sanoiksi.
'Don't lie to me' Don tekee mahdottomasta mahdollisen. Jää välillämme on sulanut! Kelpo kibale vaikkakin hieman imelä, mutta pakko todeta että "äijä" osaa kuitenkin laulaa. Miksi kaveriporukkani ei tätä biisiä jollottaneet "kymppikassia" kantaessaan? Parempi kuin 'In my dreams' vaikka miten kääntelisi.
'Will the sun rise' on myös haukkumaton suoritus. Tässäkin biisissä kuitenkin Dokkenille tyypillinen jännitteen nosto a-ja b- osassa, joka lässähtää hieman kertosäkeessä. Kertsin melodisuus pelastaa vittuilulta.
'Til the livin 'end' on menopala joka vedetään tunteettomasti ammattimaisella otteella. Lynch on keppinsä kanssa pelastajana tälläkin biisillä. Bändi toimii, Don toimii mutta joku ei toimi. Kuin maihari jolla ei uskalleta potkaista kusipäätä. Kuin verikoira jolla ei ole hampaita. Kuin nyrkkirauta kylän pienimmällä miehellä...

Dokkenin muutkin 80- luvun tuotokset kuunneltuani on pakko todeta että ilman George Lynchia ei bändi olisi päässyt noihin meriitteihin. Kitaristina hän on juppe paikallaan. Biisit ovat lupaavia, mutta aivan se viimeinen nousu veret seisauttavalle tasolle jää meikäläisen kanssa tekemättä. Genrekiusattu Don Dokken ansaitsee paikkansa melodisen metallin hunajaisena tulkitsijana. Ääntä löytyy mutta lauletut melodiat eivät aina meikäläisen korvia hivele. Päinvastoin, silloin tällöin edelleen Dokkenia kuunnellessani huomaan käsieni puristuvan nyrkkiin. 80- luvun tuotokset kuitenkin hakkaavat suurimman osan tämän päivän yrittäjistä. Kirkkaasti ja hymyssä suin.
Dokken kuuluu 80-luvulle. Jotain nirhattiin bändin tekemisestä seuraavina vuosikymmeninä. Väsynyttä ja halutonta jyystämistä. Elämää bändissä ei enää ole, tai elämä ei enää halua Dokkenia.
Surullista?
Ja vitut on.
Dokkenin 'Under lock and key' on soundeiltaan hyvä kun huomioidaan aika milloin teos zlatanoitiin. Biisit ovat laatutyötä mutta niin on ranskanleipäkin. Uskon että olemme löytäneet Dokkenin kanssa harmonian. Sen verran bändin kanssa on tullut tehtyä välien selvittelyä joulunpyhinä, että 80- luvun tuotantoa tulee kuunteluun otettua ilman irvistelyjä. Myöhempien aikojen tuotannon poltan roviolla, seuraavaa maailmanloppua odotellessani.

Hyviä joulun rääppijäisiä ja paljon unohtumattomia levyjä vuodelle 2013!

Karl S. Puukoski