W.E.T. – W.E.T. (2009)

W.E.T. on märkä uni niille, jotka työntävät melodisen rokin bussia, jonka taasen jyräsi pientareelle grungen pandemiaa mukanaan kuljettanut rekka. W.E.T. koostuu kokeneista ukoista, jotka ovat vaikuttaneet jo ennen tuota aiemmin mainittua pöpöä. Ja jos siitäkin taudista jotain positiivista etsitään, niin heikot sortuivat elon tiellä ja vahvat selvisivät. W.E.T:in ukot jatkoivat uljaasti matkaa…

Pääkukkona tunkiolla kiljuu Jeff Scott Soto, joka on hoidellut hommia niin monessa kanalassa, että ei mitään rajaa. Malmsteenin Ynkän farmilla aloitti ja onpa kiekunut taustoja vaikka Lita Fordillekin. Tsekkaa listaa kanaloista täältä. Eivätkä ole biisien tekijätkään ihan kananpoikia. Robet Säll Work Of Artista, Erik Mårtensson Eclipsestä ja Jeff Scott Soto (joka tässä yhteydessä julistaa olevansa ”vain”) Talismanista. Noista etukirjaimistahan se W.E.T. tuleekin. Jos nyt jotain negatiivista pitää hakea jo tässä vaiheessa ennen biisien arvosteluun pääsyä, niin kovasti tuonne Ruotsin suuntaan tuntuu hajujälki vievän…

Vaan eipä Tre Kronor ole huonosti pärjännyt lätkässä tai musiikkimarkkinoillakaan, katsotaan miten tällä farmilla.

1. ”Invincible” lähtee käyntiin kuin ukkivainaan Valmetti mutta kulkee sen jälkeen kuin allekirjoittaneen 1100XX pyörä. Ei perkules paha yhdistelmä ja aloitus ollenkaan! Bändi on tiukka ja vuorot vaihtuvat tasapuolisen vahvasti. Soolo pääsee leijailemaan ja luo eeppisen tunnelman. Soton laulu on täydellistä tiivistystä 80-luvun laadusta, tosin tuon ajan puutteet on täydennetty tämän päivän taidolla, tasolla ja laadukkaalla studiotyöllä. Hyvä soundi ja veto.

2. ”One Love” on ennemminkin jatko-osa aloitusraidalle. Korvaan tarttui komppikitaran soundi, joka meni raakileemmaksi ja samalla tunkkaisemmaksi. Noh, eipähän ole sitten ihan suora jatko edelliselle viisulle. Hyvät rytmitykset komppiryhmällä – antavat mukavasti tilaa Soton laululle. Eikös ole laulussa semmoista Hagarin ajan Van Halenia. Mitä? Perusbiisi, mutta kelpo semmoinen.

3. ”Brothers In Arms”, vaan ei se Dire Straitsin. Soton laulussa on jotain uutta syvyyttä nyt. Vanhetessaan paranee, ei ole mennyt etikaksi. Puolessa välissä tykitetään kitaroilla niin, että se ukin Valmettikin jää toiseksi. Sitten nousee potutkin pellosta komeassa kaaressa. Ehkä kuitenkin jotain kaupunkipoikia maalaishommissa, sillä hiukan on studiossa tuotettu liikaa meikäläisen makuun. No, lopun Dream Theaterin kaikuja antava osio peitti turhat hiustenhalkomiset.

4. ”Comes Down Like Rain”. Heps, kuka löysi kitaran räkistä noin kasariefektin?! Onneksi sille löytyi sopiva paikka, eikä sitä ruvettu häpeilemään tai peittelemään. Tämä biisi kantaisi jopa paljon vähemmillä soitinosuuksilla ja olisi pelkän laulun ja akustisen kitarankin kanssa kelpo esitys. Ehkä se soolo ampui hieman yli. Ei se ruottinpoikakaan aina maaliin osu.

5. ”Running From Heartache” on selkeä melodisen kiekumisen ja rokin ilmentymä. Laulujohtoinen veto, jota korostaa kuivakkasoundinen komppikitara (jopa aiempia kuivempi). Niiden koskettimien sopivuudesta tähän biisiin voidaan olla montaa mieltä. Minä olen sitä mieltä, että jos olet kahdeksankymmentäluvun rokkari, niin johonkin ne koskettimet on kaiketi pistettävä. Tällä kertaa tähän (juu, juu… on niitä muuallakin, huomasin).

6. ”I’ll Be There” todistaa taas, että tämmöinen rock sopii isoille areenoille ja stageille. Hittoako sinne stadioneille raahaamaan jotain pussihousuja tai naamaripäitä, kun tarjolla on soittimensa hallitsevia ja laulutaitoisia kavereita mukana laulettavine biiseineen. Isot soolot, isot valot jne. Kuunteleeko siellä kukaan tolkullinen, joka voisi asiaan vaikuttaa?!! Mahtava biisi tämä!

7. ”Damage Is Done” olisi varmasti ollut hitti Jenkkilässä, kun olisi tullut oikeaan aikaan (tarkoittaa USEITA vuosia aiemmin). Mutta tämä ei ole biisin vika, vaan kuuntelijoiden. Tämän päivän musiikki kun on pitkälti soittoääniä kännyköiden pierevine sammakoineen. Polytone-äänillä ei saada aikaan vastaavia harmonioita, eivätkä luurin mp3-soittoäänetkään tuo tunnetta esiin. Ai niin, se biisi...nopeatempoinen rokki, mukavia temmonvaihteluita, jotka eivät kuitenkaan riko kokonaisuutta.

8. ”Put Your Money Where Your Mouth Is” antaa korville Who-vaikutteisen alun. (Näin on käynyt arvostelijalle aiemminkin vasta vähän aikaa sitten.) Paluu perusteisiin, ei ihan bluesiin mutta selkeään hard rockiin kuitenkin. Voisi olla ihan hyvin vaikka Whitesnaken levyltä. Sanoitukset ovat ehkä hiukan Wingeriä – hyvässä mielessä. Palattiin kunnon rokkiin parin aiemman viisun jäljiltä. Tätä levyä kannattaa kuunnella kokonaisuutena. Vinkiksi vain.

9. ”One Day At A Time” Muistelkaa vuotta 1987. Pääsitkö sinne? Hyvä. Sitten kaiva lokeroista se hetki, kun Whitesnaken levy ilmestyi (nimellä Whitesnake tai 1987). Siltä levyltä palautapa mieleen joku slovari, vaikkapa ”Is This Love”. Onnistuiko? Jos elit tuolla ajalla, etkä ollut huumeissa tai vastaavaa, niin tiedät biisin varmasti. Tämä on samanlainen. Jopa soundeineen. Ei tarvinne selostaa enempää.

10. ”Just Go” Linja jatkuu. Käytä edellisen biisin metodia: sama bändi, sama levy mutta vaihda biisiksi Bad Boys. Ei paha.

11. ”My Everything” saa jalan naputtamaan. Ei sori, se olikin käsi, jolla naputtelin. Meni raajat sekaisin hetkeksi. Hilkutin hyvä fiilis vei mukanaan. Tämä on taas niitä biisejä, jota kuunnellen pitäisi ajella avoautolla lempeässä kesäillassa tukka hulmuten. Tai sitten vetää encorena isolla areenalla. Voinee tuosta päätellä, että niitä täyteläisiä ja nostattavia vetoja tämäkin.

12. ”If I Fall” on todiste, joka pätee joka oikeudessa. Tämä todistaa mm. seuraavia asioita: 1. Biisin ei tarvitse olla slovari, että se on kaunis ja melodinen. 2. Osaavan soittajan ei tarvitse tehdä biisistään nopeatempoista peittääkseen epätarkkuutta soitossaan. 3. Bon Jovi(maisuus) osaa tehdä biisistä hyvänkin. 4. Levyn viimeinen biisi kannattaa valita hyvin, kuten tässä on tehty. Siis: tämä arvostelija päättää tuomion biisin hyväksi.

13. ”Comes Down Like Rain (Acoustic Version)” Voi helkkari!!!! Uskokaa pois, kun 4.biisin kohdalla sanoin, että tämä voisi toimia ihan akustisen kitaran ja laulun kanssa, niin en ollut edes tsekannut viimeistä bonus-raitaa. Tässä se nyt on – ihan kuin tilattuna. Hohhoo!

Aloitin W.E.T.in arvostelun kukkoilemalla tunkiolla, jolla seisoi jo Jeff Scott Soto. Ja sinne jäi seisomaankin, ainakin toistaiseksi. Minä tulin alas ja arvelin vielä miettiä toistamiseen. Tre Kronor on onnistunut tekemään makean, melodisen ja rokkaavan albumin. Tämän päivän kriteereillä ei ihan A-luokkaan menty, mutta eipä sinne mene moni muukaan. Perustavalla tavalla hintansa väärti, joskaan mitään maata järisyttävää levyllä ei ole. Kannattaa kuunnella kokonaisuutena, vaikka biiseissä on ihan single-materiaaliakin. Kyllä tälle kelpaa se 8/10 bojoa antaa. T: Mr. Tuca Ton