Jethro Tull - Broadsword and the beast (1982)

Ystäväni toivoi stooria tästä 60 miljoonaa albumia myyneestä proge-folk-hihhulointirokki orkesterista, joka on rampannut vuosien saatossa suomenniemelläkin kiitettävän monta kertaa.
Eli kai täälläkin joku tykkää tästä pillipiiparin johtamasta orkasta, jonka yleisömassa koostuu maailman pelastavista yltiöboheemeista besserwissereistä, joiden todellinen itsetunto on nollassa koska he tiedostavat että heidän arvonsa kansalaisena on sama kuin kasvosolariumilla.

Selvennykseksi on kerrottava että tämä oli vain minun mielikuvani orkesterista jota en ollut kuullut tahtiakaan, ja jonka faneista minulla ei ollut pätkääkään tietoa. Pumpun nimeen olin joskus ja jossain törmännyt. Eli neitseelliselle kuuntelijalle pääsee Ian Jetroineen ja pilleineen vetämään...

Jethro Tull on Ian Andersonin 60- luvun lopulla perustama henkilökohtainen sotakone Englantilaista yhteiskuntaa, kirkkoa, joulua ja talvipäivänseisusta vastaan.Hiljaiseksi veti minutkin, mutta totta se on! (Wikin mukaan)

Yhteiskuntaa ja kirkkoa nyt on arvosteltu iät ja ajat ja joskus jopa aiheesta, mutta jos energiaa riittää olla yli 40 vuotta pinna kireänä joulutonttuista, piparin tuoksusta, joulukiimasta, Tanskalaisesta joulukinkusta, ja päivän lyhyydestä tavalla joka pistää vihalauluja laulamaan em. niin olisikohan jonkun jo aika jutella mr. Andersonin kanssa?!

Kirkonmiehetkin Ian A. on suututtanut niin että eipä tämän pelimannin paljon kannata iltaisin kirkkojen lähellä pillinsä kanssa tillistellä. Miehen lauluja ei tasaisempikaan suntio ole hermostumatta kuunnellut. Oma lukunsa on tämä joulupukin jengi, jolta varmasti löytyisi pukinkontista Ianille antaa itkua ja hammasten kiristystä.

Mietin näin jouluihmisenä että uskallanko edes ruveta kuuntelemaan tätä " Broadsword and the beast"- "joulutähti sucks"- blättyä näin joulun alla. Pelkoa lisää tieto että mr. Anderson pitää henkilökohtaisena suosikkinaan juuri tätä albumia kaikista reilusta paristakymmenestä Jethro Tull- studio tuotoksestaan. Toisaalta siksi tämä tuotos arvioni alle päätyikin.

Siispä kohtaa pelkosi, Petteri! Petteriä käristykseksi ajavat Wikin mukaan:

• Ian Anderson: laulu, kitara, pilli
• Martin Barre: kitara
• Dave Pegg: basso, mandoliini, laulu
• Peter-John Vettese: piano, syntetisaattori, laulu
• Gerry Conway: rummut, perkussio

1."Beastie" Synat paljastavat että ollaan 80- luvun alussa. Andersonin kerronnallinen laulu ei herätä intohimoja. Missä folk ja luonnonläheisyys jota odotin? Kitarasoolo soundeineen toimii mainiosti ja onkin biisin parasta antia. Kertsin stemmat ja rumpalin kulmikkuus koko kestonsa ajan tiputtavat arvosanaa. Jäykkää kuin kossu pakkasessa.

2."Clasp" Biisin alku alkaa ainakin mielenkiintoisemmin kuin äskeinen jööti. Alun mystiikan jälkeen ollaankin keskellä mikä-mikä maan kemuja, jossa lohikäärmeet sukupuuttoon tappaneet maahiaiset nauttivat kotikylänsä torilla huurteisia samalla kun yltiöboheemit besserwisserit huutavat ylistystään näille sankareille. Värikästä menoa jonka ymmärtää vasta kun syö sieniä. Alun ja lopun mystiikka pistää epäilemään että maahiaisilta ei sittenkään ole hommat ohi..

3."Fallen on hard times" Tällä biisillä Ian Anderson todistaa että kun hyvä hetki koittaa niin jälkeä syntyy. Sianlihalle iskevä huiluriffi heti alkuun, rullaava säkeistö ja tarttuva kertsi! Jippi- ja -jee! Tämä on jopa kestonsa puolesta hitti ainesta. Kuuntelutti vielä uudemmankin kerran. Sukulaissuhteet löytyvät Hootersin ja Magnumin suunnasta.

4."Flying colours" Herkempää tunteilua alkuun mutta sitten lähdetään aor- humppaan. Andersonin laulu on sekoitus halpaa jenkkipopparia ja country karaokea. Soitannollisesti mainiota menoa lukuunottamatta synien liian päällekäypää asennetta. Paremmalla laulajalla tämän olisi jaksanut kuunnella edes tämän yhden kerran. Tämä ei parane edes sieniä syömällä.

5."Slow marching band" Hieno kansanmusiikki aloitus onnistuu tunnelman luonnissaan. Andersonin vokaalit, pientä väninää lukuunottamatta sopivat kuvaan hillityllä tulkinnallaan. Tässä kerrotaan herkällä otteella New Orleansilaisen Dresman - vaateliikkeen myyjästä, jonka hautajaiskulkue surettaa koko syvää etelää. Kävelen hitaasti ja hyvilläni hakemaan kaljan.

6."Broadsword" Nyt mieli mustenee Ianilla ja vaimo ja lapset ajetaan luontoäidin helmaan joenvarteen hölmöttämään. Tälläistä viikonloppu kuvausta Eputkin viljelivät " Murheellisten laulujen maassa" Aika väsynyt, laskuhumalainen tilitys.

7." Pyssy willow" Mikä on miehellä mielessä? No, sehän se aina niin. Soitannollisesti vois irrotakkin mutta Andersonin kehittelemät heikkoakin heikommat kertsin "pillu viiva" ruokottomuudet sytyttää ainoastaan bb-Kakin ja Euroviisu- tunnevammaiset. Jos tämä on se elämää suurempi musiikkielämys jollekkin niin lupaan että se henkilö saa minulta vain hengenhaukkomista ja kalankatsetta suoraan silmiin. Ei löydy niin vahvoja opiaatteja että tämä toimisi edes jossittelu asteella.

8."Watching me, watching you" Välillä saadaan kivasti synat ja huilu toimimaan iloisesti. Rytmiosaston konemmainen kaavamaisuus ei toimi millään tasolla. Vokaalit stemmoja myöten ovat kuin koira-koulun acilitytunnilta. Enpä sitten kuitenkaan herkiä ylistämään tätä komentelua.

9."Seal driver" Mukavan pehmeän jouheva aloitus. Jälleen mennään soitannollisesti a-luokassa mutta väninä on väninää vaikka rypsiöljyssä paistaisi. Instrumenttaalina toimii jopa välttävänä proge-melodic rock jutkutuksena.

10."Cheerio" Ian Andersonin joulun vihaaminen ei voi olla kuin kovan jätkän kulissien ylläpitämis kikka. Tällä lyhykäisellä joulumielen kohottajalla Ian turvaa sen että pukki käy kääntymässä Andersonienkin porstuassa. Kaunis anteeksipyyntö koko Korvatunturin väelle. Tiedä vaikka pukki liisaisi muoriaan Ianille tästä hyvästä, tai pari muodokkainta tonttu - tytsyä tai...
Jethro Tull on joskus aikojen alussa tuikannut joulukriitikot villiksi anti-jouluisella jouluhitillä , joka hakkaa monet nykyiset joulukiiman nostattajat mennen tullen pelkistetyllä latteudellaan.


Jos rehellisiä ollaan, kävi tämä Jethro Tull seikkailu työstä. Pohjustusta hain tälle "Broadsword and the beast"- harhailulle kuuntelemalla bändin "best of " ia jonka vaikutusta kehon rappeutumiseen ja dementiaan voi vain arvailla vanhemmalla iällä kiikkustuolissa alleen laskien.

Orkesterin tuotanto kaikessa kokeilunhalussaan, mielikuvituksessaan ja tajuntaa laajentavissa pyrkimyksissään on pipon noston arvoinen, mutta siihenpä se jääkin. Minulle tällä hulluuden monimuotoisuuden todistavalla albumilla on yhtä paljon arvoa kuin Ian Andersonin huiluun kerääntyvällä syljen määrällä.

Terveintä ja jopa suorastaan yhteiskunta kelpoista hetkeä vietettiin "Fallen on hard times" ja varauksella "Slow marching band" sekä viimmeisessä "Cheerio" (biisin kesto oli niin lyhyt että kivun kesti suukapulan avulla kevyestikkin!) tekemisissä. Kokonaisuus on kuin taiteellista pakkopaidan, harhojen, avohoitojaksojen ja sopivan lääkityksen yhteen sovittamisen tulkintaa.

Hakekaa ihmeessä apua jos tästä tykkäsitte, älkää jääkö yksin ongelmanne kanssa! Jos pystyt katkaisemaan Jethro Tullin kuuntelemisen ja tunnustamaan että Ian Anderson ei osaa laulaa on parantuminen mahdollista. Kaikki lähtee itsestä.

Henkilökohtaiset addiktiot on jo maksimaaliset, joten tälle kuralle ei löydy tilaa. 3- / 10 pistettä soitannollisista ansioista ja yhdestä loistavasta biisistä.

PS. Ystäväni isän muistoa kunnioittaen, HYVÄÄ JOULUA!

Karl S. Puukoski