Shotgun Messiah – Shotgun Messiah (1989)

Kyl se nii sielusta kirpasoo ja syömmestä ottaa!! Lujilla on suoraselkäisen ja mielestään moraalimittarinsa korkealla pitävän miehen luonto, kun törmää asioihin, joissa on suurella vääryydellä, vittumaisella vilunkipelillä ja varmaan silkalla pahalla tahdolla toisille tuotu tappiomieltä ja potutusta. Mistä tämän nyt aloittaisi…? No eihän se auta, kuin aloittaa alusta ja kertoa totuus.

Shotgun Messiah on taas kerran rakkaan vihollisemme, Ruotsin, tuote glamrockin sarjaan ja glamrockin ajoilta. Alun perin Kingpin-nimellä liikkeelle lähtenyt remppa muutti sittemmin Hollywoodin kultamaille, muutti nimensä Shotgun Messiahiksi ja pisti samaa nimeä kantavan levynsä ulos vuonna -89. Unohdettujen levyjen kollegallani löytyy muuten hyllystä alkuperäinen Kingpin-nimeä kantava älppykin. Voitaneen keräilyharvinaisuudeksi jo luokitella. Biisit oli toki uudelleennauhoitettu uutta kokonaispakettia varten.

Vaan takaisin siihen synkkään asiaan, mikä oli esillä. Tällä kertaa vihollinen hyökkäsi Suomeen lännestä päin (eikä se ollut koukannut). Pirullisen juonen punoivat, jotta voisivat viedä meiltä suomalaisilta kunnian, maineen, itsetunnon ja rojaltit. Vaan niin hyviä eivät olleet, etteikö olisi jälkiä jäänyt. Kädessäni on levy, jossa on yhdeksän hiuslakantuoksuista biisiä todisteena itse sarvipään läsnäolosta ja lähes kansanmurhaan verrattavissa olevasta pahuudesta.

1. ”Bob City” poksuu kuin purkkapallo ja sen käytetyn ponnekaasun määrän voi ihan aistia. Kitara kikkailee kivasti ja on muita askeleen edellä. Ei ajallisesti mutta taidollisesti. Se tuntuu ehtivän joka juttuun mukaan, tekipä kuka tahansa muu soittaja mitä tahansa. Laulaja, Zinny J. Zan, kuulostaa hiukan nuhaiselta tai sitten nenässä on muuta tuketta. (Yrittää varmaan myöhemmin sen avulla vedota syyntakeettomuuteen tässä rikoksessa.)

2. ”Don't Care 'bout Nothin'” voisi potkia todella napakasti heti alusta, jos soundeissa olisi pari vuotta patinaa lisää. Tahtoo sanoa, että muutaman vuoden päästä näilläkin jannuilla oli studiossa onnistanut paremmin ja koko homma kuulosti tanakammalta. Nyt tässä on käynyt kuten laitettaessa tosi ohutta kastiketta lihapullien päälle. Ei siitä tule yhtä mehukasta herkkupakettia vaan on edelleen erikseen lihapullat ja kastike. Kertsi toimii parhaiten. (Todella heikosti peitelty. Eihän se soundia ohentamalla onnistu!)

3. ”Shout It Out” on se biisi, jolla minä aloitin tuttavuuteni tämän orkan kanssa. Se oli Headbanger’s Ball vuonna -89. Rapin yhdistely rokkiin oli tuohon aikaan se juttu, joka monen piti kokeilla. Vähän kuin lesboseksi lukiotytöillä - ei siinä mitään pahaa, mutta myöhemmin palataan kuitenkin miesten pariin. Se pienoinen uhoamisen meininki biisissä ja videolla oli niin cool. Ja kun kitaristi Harry K. Cody vingutteli keltaisella Ibanez Jemillä, niin mikäs sen parempaa. Kun sen vaan osaa. (Oliko Codyn kitara keltainen vain ruotsalaisuuden esilletuomiseksi? Ihan vain mietintään…)

4. ”Squeezin' Teazin'” omaa kaikki oleelliset osat mutta biisin nimestä huolimatta se viimeinen ’squeeze’ on kyllä jäänyt löytymättä. Olen koittanut löytää sen juonen, että mitä se basisti oikein on keksinyt mutta ei se tule esiin. Ehkä olikin parempi, että tällä levyllä bassoa soittanut Tim Skold siirtyi myöhemmin bändin laulajaksi. Ei hän bassossa ehkä niin esille päässytkään. Itse kipale on vähän mitäänsanomaton hard rock-renkutus. (Epäuskottava basisti herättää aina epäilyksiä muustakin.)

5. ”The Explorer” Kyllähän punahiuksisen pisamanaaman tunnistaa ruotsalaiseksi ja hörökorvaisen sekä hevoshampaisen britiksi vaikka kumpikaan ei sanoisi sanaakaan. Tämä on instrumentaali viisu ja antaa todisteita aiemmille syytöksilleni ilman lauluakin. Harry K. Codyn areenahan tämä täysin on. Mies on hiukan kuin Steve Vai pirissä. Taidokkaasti ja ylinopeudella menee. Hattua nostan esim. sille, että Cody ei käytä niinkään efektejä tai laitteita kikkailuun vaan tekee lähes kaiken käsillään ja plekulla. Biisi voisi olla parempi, soitto on ok.

6. ”Nowhere Fast” on nyt sitten jo hiukan melodisempi veto, jollaista kaipasinkin. Jos jotain pitää keksiä, mistä aina tämän bändin tunnistaa niin se on ”naa naa naa naa” kuorot välissä. Kuunnelkaapa tuotantoa enemmälti. Sama nasaali ja ”naa naat” tulee esille. Väliosa ja soolo ovat oikein mielekkäitä allekirjoittaneen korvalle. Niiden jälkeen tuleville tykinlaukauksille en keksinyt motiivia? (Muuten motiivit alkavat olla selvillä.)

7. ”Dirt Talk” omaa taas alun, joka kaipaisi sitä tujakampaa soundia. Hmm, alku toi mieleen Metallican, siltä mustalta albumilta löytyy samanmoista henkeä ”The God That Failed”-virrestä. Kohta joku Metallica-fani syyttää meikäläistä plagiointipuheista. Hei, tässä on nyt isommat asiat kyseessä! Itse biisi menee sinne heikompaan kastiin tällä orkalla. Ei mitään mihin tarttuisi.

8. ”I’m Your Love” Komia riffi alussa. Tanakkuutta kun saisi taas. Laulaja ei yritä liikaa, se on hyvä. Kitara kuljettelee kivasti ja antaa mahdollisuuksia komeillekin laulukuvioille mutta ei vaan vokaalipuolelta irtoa. Minkäs sille osaa. Seuraavalla levyllä asiaa korjataan.

9. ”Nervous” Levyn loppu lähenee, todisteita on jo kasa ja poikia alkaa hermostuttaa. Aiheestakin. Samoihin aikoihin julkaistulla Extremen ensilevyllä on samanlaista henkeä kuin tässä kappaleessa. Olen kehunut sitä aikoinani ja kehun tätäkin. En koskaan erityisesti noteerannut tätä kappaletta mutta nyt tästä nousi esiin erilaiset, mutta kuitenkin keskenään toimivat osaset. Palapeli on loksahtanut kohdalleen. Hyvä juttu. Sirkusmusiikit outrona. Yhtä sirkustahan tämä häpeällinen peittely on ollutkin.


Nyt hyvät kansanmiehet ja maamme matroona-naiset. On tullut aika julkistaa tämä turmion tuska ja pahanlainen pakotus, jota naapurimme on meille pahoin tahdoin ja vilppi mielessänsä aiheuttanut. Shotgun Messiah-bändi, aiemmin Kingpin-nimellä taipaleelle lähtenyt. Kalifornian Hollywoodiin sittemmin muuttanut mutta ruotsalaiseksi tekeytyvä rock-orkesteri….OMAA KAKSI SUOMALAISTA JÄSENTÄ: KITARISTI HARRY K. CODY = HARRI KEMPPAINEN ja RUMPALI STIXX GALORE = PEKKA OLLINEN!!!!!!! JA TÄMÄ ON TAIVAHAN TOSI!

Niin koettivat vasemman käden miehet viedä meiltä vääryydellä kaiken. Ei olisi ilman suomalaista verta tätäkään rakennettu. Ei raikuvaa rokkia, ei säkenöiviä sooloja. Missäs olisitte ilman meitä? Häh?!! Kysyn vaan! Tämmöisestä erittäin törkeästä petoksesta suomalaisuutta vastaan rokotan kyllä -3 pistettä mutta joudun toisaalta antamaan +3 pointsia siitä hyvästä, että mukana on puolet suomalaisia. Kokonaisuudeksi levylle saamme 7/10 pointsia. Ottakaa häveten ja menkää! T: Tuca ’Tuomari’ Ton