Dirty Tricks - Hit & Run (1977)

Antikvariaattien levylaarit ovat tulleet tutuksi jo 80- luvun alkupuolelta asti. Mukaan on tarttunut mitä ihmeellisimpiä levytyksiä kun ostopäätöksen takana on saattanut olla vain mielenkiintoinen albumin kansitaide. Hyvänä esimerkkinä "moni kakku päältä kaunis"- efektistä on TOX yhtyeen tuotos joka lyöttäytyi mukaani hienolta näyttäneen (nyt melko kököltä) kannen perusteella. Siinä tumma noita-neito on keittelemässä isolla padalla kesäkissalleen ja lepakko kavereilleen apetta , jonka makua antavana soppaluuna on kitarankaula(pitääpä kokeilla). Juuri kun olisi aika lisätä kitaristi kiehumaan, ampuu ukko-ylijumala laserpyssyllä keskelle Jamie oliverin suurinta myyntiartikkelia niin että ämmältä meinaa pierettimet purskahtaa leningin kätköistä (Vasen nännipiha todistaa suuresta säikähdyksen määrästä).

Näin eläväisen kansitaiteen kruunuksi oli vielä "hevanderia" miellyttämään keksitty tuotokselle omaperäinen ja aseet riisuva nimi, prince of darkness.
Turha on repiä vanhoja haavoja auki ja ruveta selvittämään levyn sisällöllistä puolta. Paljastavaa on että herään vieläkin sillointällöin omaan itkuuni.

Toisenlaisiakin kohtaamisia olen "divarin" boheemissa (lue:tunkkaisessa) ilmapiirissä päässyt kokemaan . Tämänkertainen märehdittävämme, DIRTY TRICKSin "Hit & Run" oli tarttunut jo aikaisemmilla käynneillä silmiini lähinnä kannen vauhdikkaan typeryyden takia. Siinä jurpon näköiset hipit syöksyvät nyrkit pystyssä kohti ongelmia. Takakannessa keimaillaan kurkon näköisinä voittajina, vaikka opettavaisempaa ja realistisempaa olisi ollut kuvata em. hipit kuntouttavassa toimintaterapia hetkessä, liian pitkälle viedyn kärsänränkkäyksen seurauksena.

Se mikä minut sai tuotoksen ostamaan (muistaakseni vuonna 1985) oli levyn takakanteen teipattu kyseisen levyn arvostelu. Pienestä sanomalehtileikkeestä ei selviä lehden eikä arvostelijan nimeä, mutta leike on vuodelta 1977 koska arvostelija puhuu uutukaisesta.
Arvostelu syyttää aikaisempia tuotoksia (Dirty Tricks 1975, Night Man 1976) kuiviksi ja sieluttomiksi mutta tätä Hit & Run älppyä hehkutetaan estoitta: "..täyttä jytyä.. musiikkia, jossa hikeä ei säästetä ... raskaita riffejä ... hurjasti ujeltavia sooloja...tiukka laulusolisti käyttää äänijänteitään musiikkityyliin sopivalla tavalla (!)... rumpali ja basisti ovat OIKEITA heavy - metal muusikoita(!!)... heavy- musiikin suurimpia tulevaisuuden lupauksia...(!!!)"

Kyseisen arvostelun kirjoittaja on rikas myyntitykki tai köyhä ennustaja. Minut tämä "mustaa valkoisella" sai vakuuttuneeksi ja kaivoinkin revittyjen farkkujeni taskusta ryppyisen 5 markan setelin ja tein kaupat tästä heavy- metallin suurimmasta toivosta. Mutta joku mätti ja pahasti jos "Hit & Run"in ja seuraavan studiotuotoksen väliin mahtuu 32 vuotta!

Guns"n Rosesin vatvoutuminen levyn tekemisen kanssa ei ollut mitään verrattuna näitten heebojen jahkailujen rinnalla. Gunnareiden fanit väsyivät levyn julkaisua odotellessa, mutta Dirty Tricksin fanikunta väsyy tätänykyä kuselle viemisen ja kyljen kääntämisen odotteluun! Bändi osoittaisikin symppiksen elkeitä vanhimpia faneja kohtaan jos julkaisisivat anteeksi pyynnön isolla tekstillä paikallislehdessä, pistekirjoituksena ja äänikirjana.

Pyyhälletäämpäs vuoteen 1977. Pullat näyttivät olevan Dirty Tricksin musikanteilla mainiosti uunissa. Oli käyty kiertueella ihan Amerikassa asti mutta aika oli muuttumassa. Punk ja new wave olivat nousseet surkastuttamaan Dirty Tricksinkin apajia joten jotain oli keksittävä. Ja niinhän siinä tuppaa käymään kun hauskuus häviää ja puristus kasvaa mailan varresta, että koko baletti uhkaa levitä kuin ne paljon puhutut Jokisen voipaperiin käärityt.
Laulaja Kenny Stewart lähti / ajettiin pellolle ja kolmikko Terry Horbury (bs) - Johnny Fraser- Binnie (gt ) ja Andy Birne (dr ) jäivät tupakoimaan ja miettimään että mistäs nyt uusi keula hommattaisi, jotta päästäisiin punkkareille kampoihin pistämään.

Samaan aikaan toisaalla, Ozzy Osbourne teki eroselvitystä BLACK SABBATHin kanssa. Rokin räimettä halusi "pimeyden siniverinenkin" räimimään pikimiten, joten Dirty Tricksin ja Ozzyn tiet kohtasivatkin yhteisen kontaktin kautta (Tony Visconti, Hit & Runin tuottaja). Mistään Black Sabbathin biiseihin turvautuvasta kokoonpanosta ei ollut kyse, vaan uutta ja omaa lämpimäistä alkoivat jannut kovalla tenholla ponnistamaan. Kokoonpanolle nimeksi heitettiin tulevaisuudessa vielä monille tutuksi tuleva (mutta toisessa yhteydessä) Blizzard of Ozz.

Ozzyn viinamato oli jo tuohonkin aikaan melko käskyttäjä, joten tehokasta peliaikaa Blizzardin pojilta meni "tupla oota" pubista odotellessa. Kuutisen kappaletta tiukkaa rokkia kuitenkin saatiin narulle asti tästä Dirty Tricksin ja Ozzyn yhteisestä tiestä. Voisin kaivaa taskusta vielä toisenkin ryppyisen vitosen jos vain saisin kuulla nuo tuotokset!
Verottajan pitkä kopra alkoi kuitenkin lähestymään mr. Osbournen genitaalialueita ja Sabbathinkin touhut vielä janottivat joten Ozzy katsoi että nyt oli paras hetki piipahtaa moikkaamassa amerikanserkkua uudella mantereella. Tutkimuksissani löysin viimmeisenä varmana tietona että Ozzy tapasi tällä "amerikan risteilyllään" jonkun Randy Rhoadsin...

Dirty Tricksin pojat ajattelivat että jos kerta Ozzy aina pubistakin tuli treeneihin, niin miksi ei äijänkäppyrä osaisi kammeta serkkunsakkin luota jameja jatkamaan. Odottavan aika on kuitenkin aina pitkä, joten ajankuluksi pojat veivasivat Led Zeppelinin tuotantoa. Tosin mainittakoon että välillä John Fraser-Binnie kävi virittelemässä vehkeitään Rogue Malen kanssa.


Pistetäämpä tässä odotellessa Dirty Tricksin vuoden- 77 nyrjäyttämä "huitaise & nelistä karkuun" levylautaselle pyörimään ja tutkaillaan oliko orkesteri todellakin tuolloin "heavy- musiikin suurin tulevaisuuden toivo" vai pelkkä ylitreenattu lupaus. Ikävä kyllä, Youtube ei tarjoa teille korvakarkkia, visuaalista eikä oraalista herkkua "Hit & Run" in osalta.


1."Hit & Run" Tuo tarjolle heti klassikkoainesta olevan nasautuksen. Stewart hakee tulkintaansa hieman Plantmaisia tulkintoja mutta hyvänmaun rajoissa. "Oldies but Goldies"- leima tälle viisulle persiiseen ja samalla syvään ääneen ihmettelenkin miksi tätä jyrää ei kelpuutettu aikalaistensa suurten ikivihreiden joukkoon? Ehkä silloin koettiin että tämän tyylin hitit oli jo tehty Zeppelinien ym. suurten toimesta. Jos tämä kultakimpale olisi tehty 5-7 vuotta aikaisemmin, olisi se jättänyt suuremman jäljen rock- musiikin historiaan.

2."Get out on the street" Aussi-korostunut alku lupaa taas nannaa. Boogie voittoisten kitaroiden ja rytmiikan ilotulitus. Väliosassa käväistään hankkimassa neekerisankkeri Rion sambakarnevaaleilta. Makeasti kirvelee tämä veto, mutta hyvän musiikin edestä kelpaa kärvistellä!

3."The gambler" Keskiraskaalla sekottamisella jaetaan kortit. Stewart tuo hieman mieleen Ozzynkin avautumisellaan. Alun virvelikomppi palaa kitaran ilmava riffi mukanaan b-osassa. Kertosäkeessä ei nosteta intensiteetia vaan päinvastoin nerokkaasti lyödään vain iskut kohdalleen ja vertaillaan eilistä panoa helvetin kylmyyteen. Mette Mannonen nostaisi pinnojaan jos hän vienosti hyräilisi tätä Viikon sää- ohjelmassa. Näillä korteilla Dirty Tricks korjaa pelimerkit kevyesti monilta tämänkin päivän rokin jäpittäjiltä.

4."Road to Deriabah" Tällä lähestytään laulu-efektein ja alun itämaisilla vaikutteilla "Ledia" hieman turhankin ärhäkästi. Mainio kibale ja vieläkin mainiommaksi kasvaisi jos ei olisi sorruttu muodin mukana meinikiä tekemään. Aina käy kylmät kun ei uskalleta pelata omaa peliä, vaan jäädään kyttäämään mitä vastustaja tekee. Halvempiakin vonkaajia olen kyllä kuullut.

5."I"ve had these dreams before" Levyn B- rappu antaa alkuun väljän kuvan itsestään. Välissä mietitään missä tiukkuus ja jännitys. Alapään pörisevät soundit jättävät hieman tuhnuisen kokonaiskuvan. Hieman meni hätäilyksi juuri kun olisi pitänyt painaa suurella itseluottamuksella.

6."Walkin" tall" Tällä biisillä olisi ollut mahdollisuudet noustaa kurssi a- rapun tasolle, mutta juuri kun olisi ollut draamankaaren huipentumisen paikka, ruvetaan pistämään kioskia kiinni! Loppuun olisin vielä kaivannut vaikka sen tupla- kertsin nostatuksilla ja ojennuksilla. Hienoja elementtejä sisältänyt teos jonka sovittamiseen olisin hieman enemmän panostanut.

7."Last night of freedom" Jos biisi käynnistyy lehmänkellon iloisella takomisella niin viimmeinen yö vapaudessa ei voi niin kauheasti vituttaa. Soitannollisesti mennään perinteitä kunnioittaen mehukkaasti, mutta Stewartin vokaalit ei tunnu olevan aivan kohdallaan. Ettei vaan studiossa olisi tullut vedettyä höpölimpparia taskumatista..

8."Lost in the past" Levyn pakollinen slovari on jätetty viimmeisiä hitaita tanssittamaan. Ne jotka jäivät, saivat tutustua Stewartin kuolleeseen nuoruuden ihastukseen, jolla olisi kutka päästä iholle vielä tällä puolella rajaa irstailevan muusikonrentun kanssa. Stewart kertoo kääntyneensä pois ja jättäneensä ihastuksensa itkemään. Olisi nyt vielä kerran sussuaan sutaissut! Kokonaisuutenaan slovareiden aatelia. Toimii vielä tänäkin päivänä kuin krapulasexi pakkasaamuna.



Tämä albumi soi ja tulee soimaan levylautasellani siihen asti kun kuuloa ja omaa ymmärrystä riittää. Tämä kuuluisi olla kaikkien klassisenrockin ystävien piirongin laatikossa. Bändin aikaisemmin ilmestyneet työnäytteet täytyisi myös korkata jotta kokonaiskuva tuotannosta hahmottuisi. 2009 ilmestyneeltä "Up at the nine count" albumilta voi käydä myspacesta paria viisua nuuskimassa. Odotusarvot nousevat sietämättömäksi noita biisejä kohtaan. Onhan niitä hiottu se reippaat 30 vuotta!

Dirty Tricks ja " Hit & Run" blätty on joulun kovin paketti. Pehmoilemaan en ala pisteidenkään kanssa, vaan lyön ja juoksen taululle 8,5 / 10 pistettä ja kunnari päälle.

Dirty Tricks kuuluisi julistaa 70- luvun suurien joukkoon jos perusteena on vain tämä tuotos. Arvolle sopiva ajankohta olisi heti sapatin alkaessa, jolloin sateenkaarta on helppo ihailla ilmalaivan matkustamosta, juuri ennenkuin ilta laskeutuu syvään purppuraan...

Nyt kaikki kannustamaan uudenvuoden humalaisia känniääliöitä riskinottoon papattiensa ja noitapilliensä kanssa! Unohdettuja kokemuksia vuodelle 2010!

 Karl S. Puukoski