Musiikki on kaunista, musiikki on ihanaa, musiikki tuo nautintoja, jotka voivat parhaimmillaan johtaa fyysis-psyykkiseen hurmoksen tilaan. Musiikki luo myös sankareita ja loosereita. Tänään arvioin yhtä herraa sankariosastolta.Mutta keitä ne on ne sankarit, joita (J.Karjalaisen sanoin) kansa ihannoi:
Minulle musiikillisia sankareita ovat:
1. Sibelius: Finlandiallaan. Ei hemmetti miten hän on hienosti osannut kuvata Suomea musiikilla.
2. Nikki Sixx: Hemmetin nisti, joka on noussut haudastaan ja tehnyt rock-historian hienoimpia biisejä. Miten se jätkä on vielä kasassa??
3. Elvis: kuunnelkaa ja katsokaa nyt: STARA!!
4. David Lee Roth: Jätkä elää, niin kuin laulaa!! Gigolo!! Missä Dave - siellä Show...
Listaa voisi jatkaa onneksi pitkälle ja siltä listalta jo top-kympistä löytyisi kitaristi Steve Stevens. Varsinainen kitaran kuningas ja riffi-koukuttaja, jonka erinomaisuus on ns. tavikselle mielekkäiden ja kuunteluystävällisten riffien luominen. Jätkä, joka hankki kannuksensa jo 80- luvulla Bill Idolin bändissä.
Vaatimaton ja ahkera kaveri, työskennellyt mm. Michael Jacksonin, Vince Neilin ja Michael Monroen kanssa.
MEMORY CRASH
1. Heavy Horizon; Levyn aloitus, mielikuvituksellisella synteettisellä maalailulla sekä rehellisellä kitaralla (joka on heitetty sopivaan intervalliin - terssi?) Korviin iloisesti pistävää on kitaran kaunis melodia, joka saa kuuntelun tuntumaan nautinnolta. Fanfarian kaltainen melodia laittaa odottamaan kokonaisuudelta paljon??
2. Hellcats Take The Highway: Alun rock/blues tyylinen junttaus saa selkärangan nousemaan pystyasentoon. Jo heti alku tunnelmien jälkeinen sooloilu / biisin värittäminen on todella onnistuvaa moninaisine osineen. Noin kohdassa 2.35 alkaen mr. Stevens antaa kitaran laulaa. Kolmen minuutin paikkeilla alkava mielikuvamaalailu yhdessä synteettisen arpeggio-riffin kanssa saa fiiliksen leijumaan. Ja bang-alun rokkaava kitarariffi palaa kehiin. Ja loistava lopetus biisiin (vertaisin täydelliseen telemark-alastuloon).
3. Memory Crash: Levyn nimibiisi sisältää yksinkertaisia melodioita, mutta juttu onkin siinä, miten ne soitetaan. Kuuntelijaystävällisesti (lue: melodisesti kuitenkin ilman ylidramatisointia) ja tunnelmia tulkitsevasti. Ja jälleen muutos ns. C- osaan on murhaava!! Funk-pohja, johon maalailtu mahtipontista soittamisen riemua ja kitara murisee levottomasti kuin urosleijona kiimassa. Osan loppuun istutettu lilu-lilu-kitara on täydellistä kunnes törmätään äkkipysähdysloppuun.
4. Water On Ares: On kauneinta vedenpäällä tapahtuvaa musisointia, jota akustinen kitara voi laulattaa. Taas en voi kuin kehua biisin melodiaa. Tämä on kitaramusiikin Bon Jovia!! Kauniita ja herkistäviä melodioita riittävän selkeillä kuvioilla. Anteeksi, minua itkettää… soolo on biisiä haastava...kunnes Mr. Stevens heittää rakenteellisesti järkevän ja hiukan progen soolo-osion, josta ei voi kuin tykätä. Ja mitä hemmettiä, soolo jatkuu tyylikkääseen ylänuotteja rakastavaan taivaanrannan maalailuun. Loppuun turvallinen palaaminen takaisin niin kauniiseen perusmelodiaan. KIITOS: Ja 10 bojoo.
5. Day Of The Eagle: Mielestäni tässä biisissä Hendrix-tyylinen musisointi valtaa alaa. Biisin vokalisointikin on asianmukaista. Helposti pureskeltavaa jne. Kahden minsan kohdalla alkava soolo on eläväinen, kuitenkin perinteitä noudattava. Noin kolmen minuutin kohdalla tapahtuva tempon lasku on suorastaan jäädyttävä yhdessä hitaan ja liukuvan soolon kanssa, jossa kosiskellaan kuulijaa.
Minulle musiikillisia sankareita ovat:
1. Sibelius: Finlandiallaan. Ei hemmetti miten hän on hienosti osannut kuvata Suomea musiikilla.
2. Nikki Sixx: Hemmetin nisti, joka on noussut haudastaan ja tehnyt rock-historian hienoimpia biisejä. Miten se jätkä on vielä kasassa??
3. Elvis: kuunnelkaa ja katsokaa nyt: STARA!!
4. David Lee Roth: Jätkä elää, niin kuin laulaa!! Gigolo!! Missä Dave - siellä Show...
Listaa voisi jatkaa onneksi pitkälle ja siltä listalta jo top-kympistä löytyisi kitaristi Steve Stevens. Varsinainen kitaran kuningas ja riffi-koukuttaja, jonka erinomaisuus on ns. tavikselle mielekkäiden ja kuunteluystävällisten riffien luominen. Jätkä, joka hankki kannuksensa jo 80- luvulla Bill Idolin bändissä.
Vaatimaton ja ahkera kaveri, työskennellyt mm. Michael Jacksonin, Vince Neilin ja Michael Monroen kanssa.
MEMORY CRASH
1. Heavy Horizon; Levyn aloitus, mielikuvituksellisella synteettisellä maalailulla sekä rehellisellä kitaralla (joka on heitetty sopivaan intervalliin - terssi?) Korviin iloisesti pistävää on kitaran kaunis melodia, joka saa kuuntelun tuntumaan nautinnolta. Fanfarian kaltainen melodia laittaa odottamaan kokonaisuudelta paljon??
2. Hellcats Take The Highway: Alun rock/blues tyylinen junttaus saa selkärangan nousemaan pystyasentoon. Jo heti alku tunnelmien jälkeinen sooloilu / biisin värittäminen on todella onnistuvaa moninaisine osineen. Noin kohdassa 2.35 alkaen mr. Stevens antaa kitaran laulaa. Kolmen minuutin paikkeilla alkava mielikuvamaalailu yhdessä synteettisen arpeggio-riffin kanssa saa fiiliksen leijumaan. Ja bang-alun rokkaava kitarariffi palaa kehiin. Ja loistava lopetus biisiin (vertaisin täydelliseen telemark-alastuloon).
3. Memory Crash: Levyn nimibiisi sisältää yksinkertaisia melodioita, mutta juttu onkin siinä, miten ne soitetaan. Kuuntelijaystävällisesti (lue: melodisesti kuitenkin ilman ylidramatisointia) ja tunnelmia tulkitsevasti. Ja jälleen muutos ns. C- osaan on murhaava!! Funk-pohja, johon maalailtu mahtipontista soittamisen riemua ja kitara murisee levottomasti kuin urosleijona kiimassa. Osan loppuun istutettu lilu-lilu-kitara on täydellistä kunnes törmätään äkkipysähdysloppuun.
4. Water On Ares: On kauneinta vedenpäällä tapahtuvaa musisointia, jota akustinen kitara voi laulattaa. Taas en voi kuin kehua biisin melodiaa. Tämä on kitaramusiikin Bon Jovia!! Kauniita ja herkistäviä melodioita riittävän selkeillä kuvioilla. Anteeksi, minua itkettää… soolo on biisiä haastava...kunnes Mr. Stevens heittää rakenteellisesti järkevän ja hiukan progen soolo-osion, josta ei voi kuin tykätä. Ja mitä hemmettiä, soolo jatkuu tyylikkääseen ylänuotteja rakastavaan taivaanrannan maalailuun. Loppuun turvallinen palaaminen takaisin niin kauniiseen perusmelodiaan. KIITOS: Ja 10 bojoo.
5. Day Of The Eagle: Mielestäni tässä biisissä Hendrix-tyylinen musisointi valtaa alaa. Biisin vokalisointikin on asianmukaista. Helposti pureskeltavaa jne. Kahden minsan kohdalla alkava soolo on eläväinen, kuitenkin perinteitä noudattava. Noin kolmen minuutin kohdalla tapahtuva tempon lasku on suorastaan jäädyttävä yhdessä hitaan ja liukuvan soolon kanssa, jossa kosiskellaan kuulijaa.
6. Small Arms Fire: No huh huh. Alkuun puoli minuuttia akustista landolaa ja bang, bang, bang rokki lähtee kuudestilaukeavan suusta hyökkäävästi käyntiin... Riffit loistavia ja taviksenkin helposti tunnistettavissa. Kitaroiden stemmat ovat biisissä parhaimmillaan, jammaillen keskenään. Tämä tarkoittavaa loistavaa riffien, intervallien sekä rytmiikoiden yhteensopivuutta. Suorastaan täydellinen biisi yhdessä tappobasson kanssa (ei siis murhabasson). JOS JONKUN BIISIN TÄLTÄ LEVYLTÄ KUUNTELETTE, NIIN KUUNNELKAA TÄMÄ!! Soolo on p*rn*a!!
7. Cherry Vanilla: Tyylikäs intro... ja sitten kunnon flanger skebaa. Ja näin kesäisessä valkkarimeiningissä biisi suorastaan heiluttaa kroppaa. Jumalallisia melodioita, tarkkuutta ja sopivia melodioita... Biisin ns. ykkösriffi jää suorastaan alitajuntaan hyrräämään pikkutuhmaa masurkkaa... Biisin soolo on vielä lisäksi futuristinen sekä rajoja riitauttava.
8. Joshua Light Show: Antaa kitaran leijailla, jos se saa ajatukset leijailemaan näin hienosti. Hieno osoitus siitä, miten kitaralla saa loihdittua taiteellisia sekä taivaallisia ääniä. Ei aivan pärjää hajussa tälle, mutta loistava ja vapauttava kuitenkin.
9. Prime Mover: Loistava akustinen osuus biisin alussa. A-osan basso ja kitarat suorastaan ”tappavat” funkahtavalla ja rokkaavalla yökerhomeiningillä. Kaunista musiikkimaalailua ja tiukkoja soundeja. Loistava soolo. Jättää minut erittäin tyytyväiseksi.
10. Josephine: Laulettua materiaalia. Mielestäni laululla ei päästä aivan samaan laatutasoon, mitä kitarointi biisille tuottaa. Biisin värisyttävä melodia on suorastaan huumaava. Ja mikä rentous biisin sooloissa vallitsee. Ja jälleen palaan samaan asiaan: melodiat ovat riittävän yksinkertaisia ja kauniita näin taviksen kuultavaksi.
Loppukommenttini levystä on lyhyt ja ytimekäs. Olen valmis nostamaan Steve Stevensin maailman parhaaksi kitaristiksi, koska hänellä on ilmiömäinen melodiataju. Maailma on täynnä nopeita ja teknisiä kitaristejä, mutta he eivät aina saa sitä biisin sielua esille. Lisäksi mr. Stevens on ilmiömäinen biisintekijä ja loistava flamenco-kitaristi. Kuunnelkaa nyt tätä!
Levylle 9,15/10 mr. Taca Tucaon
9. Prime Mover: Loistava akustinen osuus biisin alussa. A-osan basso ja kitarat suorastaan ”tappavat” funkahtavalla ja rokkaavalla yökerhomeiningillä. Kaunista musiikkimaalailua ja tiukkoja soundeja. Loistava soolo. Jättää minut erittäin tyytyväiseksi.
10. Josephine: Laulettua materiaalia. Mielestäni laululla ei päästä aivan samaan laatutasoon, mitä kitarointi biisille tuottaa. Biisin värisyttävä melodia on suorastaan huumaava. Ja mikä rentous biisin sooloissa vallitsee. Ja jälleen palaan samaan asiaan: melodiat ovat riittävän yksinkertaisia ja kauniita näin taviksen kuultavaksi.
Loppukommenttini levystä on lyhyt ja ytimekäs. Olen valmis nostamaan Steve Stevensin maailman parhaaksi kitaristiksi, koska hänellä on ilmiömäinen melodiataju. Maailma on täynnä nopeita ja teknisiä kitaristejä, mutta he eivät aina saa sitä biisin sielua esille. Lisäksi mr. Stevens on ilmiömäinen biisintekijä ja loistava flamenco-kitaristi. Kuunnelkaa nyt tätä!
Levylle 9,15/10 mr. Taca Tucaon
Onhan se äijä! Hattua päästä täytyy ottaa kun S.S:n tekemisiä kuuntelee, olipa kyseessä Billy Idol tai sooloilut. Kirjoittaja oli totaalisesti sukeltanut Memory Crashin syövereihin. Sen pystyi riveistä ja niiden välistä lukemaan.
VastaaPoista