Hae tästä blogista

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Zakk Wylde - Book Of Shadows (1996)

Mitä siitä tulee, kun laitetaan yhteen seuraavat ainesosat: Allman Brothers Band, kalja, pitkä tukka, trumpettilahkeet, Les Paul-keppi, puntit ja Marsu. Tulee mies nimeltä Jeffrey Phillip Wielandt. Kun yhtälöön lisätään Ozzy Osbourne niin Jeff muuttuukin Zakk Wyldeksi, mieheksi, joka tunnetaan tiukasta kropasta, tiukasta kitaroinnista ja tiukasta viinanjuonnista.

Mutta onhan tuo edellämainuttu jo silminnähden semmoinen yhtälö, että ei se matikalla (tieteenala, ei kala) kasassa pysy. Niinpä alunperin komea ja kitarassa taitava etelävaltioiden ratsumies muuttui HD tankkivaunuksi. Viinanjuontikin on sittemmin pitänyt pakon edessä lopettaa, kun verenohennuslääkkeet eivät sovi yhteen alkoholin kanssa. Olisi sietänyt lopettaa jo aiemmin.

Wylden jo laajaksi kasvaneesta tuotannosta sain käskyn arvioida sen (ainakin toistaiseksi) ainoan levyn, joka kantaa miehen omaa taiteilijanimeä: Zakk Wylde: Book Of Shadows. Aidointa, mitä mies sielustaan on ammentanut. Ajalta ennen kuin viina vei, bändi piti nimetä viskin mukaan ja asennetta oli korostettava.

1. "Between Heaven And Hell" Akustinen kitara lienee ollut alkuaikoina Wielandtin muorin pojalle tärkeä sävellysväline ja hyvä niin. Säveltäminen onkin aina Zakkilta sujunut. Tasainen kappale, joka ei vielä ihan sytytä tai kerro koko levyn tasosta, mutta herättää mielenkiinnon. Tätä pystyisivät kuuntelemaan nekin kukkahattutädit, jotka Black Label Societyn kohdalla ottavat yhteyttä 112:een.

2. "Sold My Soul" Nyt ovat soundit ja fiilis jo kohdillaan. Lauluääni ei ole vielä viinan polttama ja asenne on sopivasti hard rockin ja Lynnareitten välimaastossa. Kipale kasvaa vaivihkaisen tyylikkäästi puoleenväliin asti, jossa hanat aukaistaan ja crankattu Marsu sekä pullonkorkkeja pintaansa saanut Les Paul rupeavat lataamaan korvaan salpietaria. Herkkua, jos mikä. Soolokaan ei sorru pelkästään Wylden tavaramerkkiin, eli siihen unnatural harmonics-vinkaisuun vaan maalailee ja revittelee nuoruuden innolla ja hyvällä tyylillä. Levyn parhaita!

3. "Road Back Home" alkaa kuin kirkossa istuisi. Urut soivat. Zakk, kotoisemmin Jaska, osaa soittaa mukavasti myös koskettimia ja Youtubesta voitte tonkia siitä makupaloja. Henk. koht. pidän koomisena näkynä, kun mies nykyisessä habituksessaan istuu pianon äärellä ja herkistelee. Mutta ei se musiikin tasoa syö. Osien väliset suvantokohdat ovat suorastaan kauniita. Kaikilla ei onnistu pianon ja särökitaran maukas yhdistäminen, mutta nytpä on onnistunut. Road Back Home sortuu hieman tasapaksuuteen tai ylipituuteen. Jomman kumman kun poistaisi, niin toinenkin poistuisi samalla.

4. "Way Beyond Empty" Akustinen on jälleen arvossaan, ihan sooloa myöten. Olen joskus mielessäni miettinyt, että ketä artisteja jaksaisin kuunnella akustisena pitempäänkin tylsistymättä ja uskon, että Jaska olisi yksi niistä. Tämä kappale on toimiva ja kaunis tämmöisenä versiona ja se olisi sitä myös mies & kitara-yhdistelmällä. Toimisi olohuoneessa omalle murulle ja myös klubilla isommalle yleisölle. Ei ehkä areena-musaa kuitenkaan.

5. "Throwin' It All Away" omaa yhden parhaista sooloon lähdöistä, mitä ihan heti mieleen tulee. Kappale kasvaakin täyteen mittaansa vasta tuon vinguttelun jälkeen ja viimeiset puolitoista minuuttia on nautintoa, jos osaa oikein korvansa laittaa ja kuunnella. 90-luvun puolivälin Freebirdiä jopa. Jostain syystä en erikseen koskaan muista tätä kappaletta vaikka se kuinka tuttu onkin. Vika lienee minun.

6. "What You're Look'n For" on jälleen osoitus musiikintekijän taidoista. Selkeästi akustisellakin toimiva kappale, jonka kertosäkeen laulurytmitys ihastuttaa minua yksinkertaisuudessaan ja silti erottuvana osana. Harmi, että mies jymähti BLS-aikana hieman tässä biisinteossa. Saa olla erimieltäkin. Olisittekos itse keksinet laittaa sen "huh huh huu-uu"-laulelon taustalle viimeisen minuutin aikana?

7. "Dead As Yesterday" tuo mukanaan myös jouset taustalle. Sopii mallikkaasti, mutta siitä kiitos taitaa mennä enempi miehelle nimeltä Mike Lewis. Niitä ei ole Jaska sentään itse soittanut ja sovittanut. Mutta hyvä, että antoi luvan. Kaunis pikku kappale, joka ei anna Marsun vinkaustakaan. Enkä sano siksi, että olisi tarvinnukaan.

8. "Too Numb To Cry" Olen aina halunnut osata soittaa sekä pianoa, että saksofonia. Kumpikin on vielä opettelematta. Mutta jos osaisin edes sitä pianoa, niin tavoitteena olisi osata improvisoida mm. sellaisia osia, joita Jaska tässä biisissä soittelee. Niin, ja sitten jos osaisin laulaa, niin laulaisin kuten tässä kappaleessa. Ja jos osaisin tehdä vielä biisejäkin, niin tekisin yhden tämmöisen. Niin kaunis, mutta harmittavan lyhyt kappale. Mies ja piano. Se riittää.

9. "The Things You Do" Moni ei varmaan tiedäkään, että tämä kappale on tehty Jaskan ex-bändikaverista, joka osoittautui mulqvistiksi ja niinpä hänestä tuli tämän biisin antisankari. Tämä olisi hauska biisi, jos sitä vetäisi suomeksi ja pieni pilke silmäkulmassa. Ei ehkä musiikillisesti niin antava mutta tällä erää pitää kuunnella sanatkin. Kiva wah-soolo. Wah on hauska vempele, kunhan sitä ei yliannostella.

10. "1,000,000 Miles Away" saa kitaraa niskaansa heti alusta. Säröllä! Olen aina pitänyt siitä bassokuviosta, joka siellä taustalla mennä jumputtelee. Se on aivan kuin eri kappaleesta, mutta niin on oikeastaan kitarakin. Laulu on oikeastaan ainut asia, joka pitää yhtä levyn muun linjan kanssa. Mutta jotenkin on silti käynyt onni onnettomuudessa ja kaikki nuo erilaiset palat sopivat saman pöydän ääreen, eikä tule riitaakaan. Ei suosikkejani ja liian pitkäkin, mutta hauska basso kuitenkin. Omaa soolon, jossa Jaskan maneerit tulevat kattavasti jo esille.

11. "I Thank You Child" avaa sielun lapsen saaneille ja lapsiaan rakastaville. Se jyräkkä väliosa on jotenkin outo. Korvani on siihen jo tottunut, kun olen eräänkin kerran vuosien varrella tätä kuunnellut, mutta on se silti kumma. Voisiko sanoa, että pinnan alla on jo ollut tulevaisuuden kuvaa kaikumassa? Hieman keskeneräinen mutta menettelee. Tässä myös kiva yhteisveto.

Jos omaat tämän kyseisen tuotoksen ja siinä on extra-levyllä vielä kappaleet: "Evil Ways", "The Color Green" sekä "Peddlers Of Death", niin et omaa silloin ihan ensimmäistä painosta. Siksipä ne onkin jätetty pois tästä arvostelusta. Book Of Shadows oli Wyldelle täytelevy, joka hänen oli tehtävä, kun levy-yhtiön sopimus vaati vielä yhden levyn pyöräyttämistä. Hän tekaisi sitten tämmöisen akustis-painotteisen, joka oli nopea ja helppo pyöräyttää. En tiedä, jotta olisiko tuosta sen parempi tullut, jos olisi pitempään sorhannut tai tunkenut mukaan sähköä ja kitaraa enempi. Tuskin. Kyllä tuotos ansaitsee pisteitä 9-.

Loppukaneetiksi tahdon vielä mainostaa omia suosikkejani Wylden tuotannosta. Horse Called War (kökkö video, sori) Pride & Gloryn ajalta sekä akustinen versio samaisen kokoonpanon Machine Gun Manista. Nautin niistä jo vuonna 1994 Pride & Gloryn ollessa keikalla Tavastialla ja minä eturivissä. Sieltä asti on pysynyt tinnutus korvissa, kun otin 3h Zakkin Marsua naamalle 3m päästä. Nauttikaa te nyt! T: Mr. Tuca Ton

2 kommenttia:

  1. Olipas asiatietoinen ja tietojani täydentävä arvostelu . Itselleni kyseinen levy on ollut osoitus akustispainotteisen musiikin voimallisesta onnistumisesta. Levy on suorastaan täynnä biisejä, jotka aiheuttavat syvällisiä väristyksiä. Kiitos Jaska teoksesta ja kiitos Tuca Ton arvioinnista.

    VastaaPoista
  2. Ylevyyttä oli lukea mr. Taca Tuctonin arvostelu. Tekstistä oli helppo aistia että levy oli läpikotaisin tuttu ja se oli päässyt T.T:n ihon alle ja sielun sopukoihin. Itselleni levy on jäänyt liiaksi "Sold my soul"- klassikon makusteluksi, vaikka levyhän on 90- luvun kovimpia paketteja. Asia täytyy korjata kovalla kuuntelulla.

    VastaaPoista