Annihilator - Alice In Hell (1989)

Pienenä pentuna, ihan naskalina, minulla oli kova usko, että Kanada on täältä Suomesta katsottuna kaikkein kaukaisin maa, mitä olla voi. Totuutena pidettiin myös sitä, että Kanadassa kasvaa hirveästi vaahteroita ja että niissä kaikissa on ihan jättimäiset lehdet. Sittemmin tuli Kummeli, joka teki Kanadasta myös oikean vastauksen kysymykseen kuin kysymykseen. Vaan vaikka kaiken tuon huiman tiedon tiesin jo tuolloin, niin enpä silloin tiennyt, että sieltä oli kotoisin myös bändi nimeltä Annihilator. Kyseisen orkesterin vinyyli löytyi hyllystäni jo vuonna 1989 ja löytyy se edelleenkin. Ostin sen ihan Alison Hell-biisin musiikkivideon perusteella, jossa Jeff Waters veti niin komean soolon! (Vhs-kasetilta löytyy vieläkin. Nauhoitettu Headbanger's Ballista. Ken muistaa?!).

Lisättäköön tähän vielä se, että olen aina ajatellut Kanadan olevan minulle sopiva maa. Johtunee lähinnä siitä, että olen kirpeän syksykelin ihminen ja sisuksissani olen aina uskonut, että Kanadasta löytyy juuri semmoista säätä ympäri vuoden. Menen vielä joku päivä asian tarkistamaan.

Mutta se Annihilator...kitaristi Jeff Waters on pitänyt bändiä jo vuodesta 1984 omana hiekkalaatikkonaan, jolla on mellastanut tahtonsa mukaan. Varmasti suurelta osin ihan oikeutetustikin. Ukkoa on tullut ja mennyt. Joka levyllä on uusia pärstävärkkejä ja pakka vaihtuu tiuhaan. Itselle pistää silmään mm. rumpali Mike Mangini, jota pidän kovan luokan kannuttelijana ja on tehnyt työnsarkaa myös Extremen ja Steve Vain palkkalistoilla.

Jeff itse on soitellut nuorena kloppina hieman myös klassista kitaraa, mikä alkupuolen tuotoksissa kuuluukin. Hiukan töksyvästi tosin. Siis ei se soitto töksy mutta biisien osanvaihdot kylläkin. Aika erilaisista aineksista on kasaan liimailtu. Joskus moinen askartelu Eri Keeperin kanssa toimii ja joskus ei. Ulkonäöltään äijä muistuttaa nyttemmin hieman uransa loppuvuosia pelaavaa jääkiekkoilijaa, mikä hänelle kanadalaisena suotakoon. Eroa on tullut nuoruuden takatukkaan ja viivottimella leikattuun etukuontaloon.

1. "Crystall Ann" Tuli jo mainittua se Jeff Watersin klassisen kitaran soittotausta. No tässä introssa sitä nyt nylon-kielistä akustista näppäillään. Jossain olen lukenut Annihilatorin lukeutuvan trash-metalliin. Minä olen ollut tästä aina eri mieltä. Lasken Jeff-pojan tuotokset melodiseen heavy metalliin (jos nyt pitää luokittelemaan ryhtyä). Luokitten siksi, että minusta oikean melodisen metallin tekijöitä on ihan liian vähän. Laadukkaan etenkin. Ei tämä mikään erikoinen intro ole mutta ovatpahan ekalle levylleen saaneet vähän väriä.

2. "Alison Hell" Levyn helmi. Hienoja kitarakuvioita, osien erilaisuudesta huolimatta miellyttävää vaihtuvuutta. Laulukin jostain syystä kelpaa korvaani tämmöisenään. Semmoista King Diamond-meininkiä sieltä löytyy. Ja se soolo! Se on edelleen komea. Se lähtee lennokkaasti, siinä on hienossa suhteessa erilaisia elementtejä ja se osaa hengittää välillä. Alexi Laiho (joka muuten tunnustaa Watersin yhdeksi esikuvistaan) on vielä kaukana tästä. Ja varmaan tulee pysymäänkin. Ei isojen poikien liigassa meuhkaamisella pärjätä.

3. "W.T.Y.D." Tästä ajasta katsoen voisi sanoa, että onhan tämmöistä kuultu, mutta ottakaapa kitarointia kuunnellessa huomioon, että tämä tuli jo vuonna 1989. Mm. tämmöisistä kuvioista johtuen Waters on nostettu modernin heavy metal-kitaroinnin suureksi esikuvaksi ja vaikuttajaksi. Taas on kuultavissa, että biisintekotaidot eivät ole olleet ihan yhtä vankalla pohjalla kuin soittotaidot. Scotch-teipin kanssa on laiteltu paloja peräkkäin. Mutta on siitä silti kipale syntynyt.

4. "Wicked Mystic" Tämän viisun alun voisi laittaa suoraan vaikka Metallican Kill'em All - Master Of Puppets välisen ajan levyille ja täydestä menisi. Vaihtaisi vain laulajan. Paremmista sooloista tietäisi, että ei ole Kirkki asialla ;) No laulun puolesta täytyy sanoa, että olisin minäkin laittanut laulajan vaihtoon tämän perusteella. Jos joskus aiemminkin olen miettinyt, että miten hyvän jostain biisistä saisi laittamalla vaikka Sebastian Bachin siihen laulamaan, niin nyt olisi taas sen paikka. Ihan ok pohjat, mutta heikko laulu. Tämän levyn kiertueen jälkeen laulaja Randy Rampage menikin vähäksi aikaa taas D.O.A.:han treenailemaan.

5. "Burns Like A Buzzsaw Blade" Melekosta paahtoa, sanonpa vaan. Polttelee kun sirkkelin terä, sanoo jo biisin nimikin. Treenibiisi kitaristien oikealle kädelle. Siinä jänne vinkuu ja lihas huutaa. Hilivatun laulaja, nyt se alkaa jo vähitellen ottamaan korvaan, eikä millään latinon miehekkäällä tavalla. Saati hyvällä tavalla. Yläasteella ja lukiossa tuherreltiin bändien logoja penaalin kylkeen juuri tämmöisten soidessa päässä.

6. "Word Salad" Nuppisalaatti paremminkin. Melkoista soopaa tuo sanoitus- ja laulupuoli. Yritin taas kerran kuunnella kappaletta niin, että suljen korvistani laulutaajuuden kokonaan. Mutta Voima ei ole minussa niin vahvana, että olisi onnistunut. Kuunnelkaas tuossa 2:20 kohdalla kitarointia, siinä on yksi Watersin tavaramerkeistä. Ja perään taas erikoinen osanvaihto siihen klassiseen vivahtaen. Mieluummin niitä kuin sitä hardcore-kitarisannäyttäjää. Komeat soolot. Ei ihme, että Megadethin Dave Mustaine on aikoinaan pyytänyt Jeffiä pariinkin otteeseen porukkaansa. Vaan ei saanut.

7. "Schizos (Are Never Alone) Parts I & II" Kun laittaa kappaleelle tuommoisen nimen niin se sopivasti oikeuttaakin laittamaan sinne mitä vain treeneissä keksittyjä riffejä ja osasia. Kun vertasin Watersia alussa jääkiekkoilijaan, niin pitää sanoa, että noilla ranteilla tekisi jo maalejakin. Aika näppärää ja nopeaa. Ja mikä parasta: tässä viisussa ei paljoa laulella! Jotain koittaa ääntänsä aukoa, mutta flunssassako lienee.

8. "Ligeia" Nyt se Dave Mustainen toive sai ymmärrystä taaksensa. Tämä kipale kävisi suoraan Megadethille ihan kaikilta osin. Joku vanhempi biisi heillä on ihan tämänkaltainen. En nyt vain saa nimeä päähäni, mutta uskokaa pois silti. Keskivertoveto niin sävellyksen kuin soitonkin osalta. Ainakin suhteessa tämän levyn muihin biiseihin.

9. "Human Insecticide" Kultakypärä irtoaisi noilla ranteilla taas tässäkin matsissa. Noihin aikoihin, kun tämäkin levy tuli, oli meikäläisella semmoinen musiikinkuuntelun ajanjakso, että piti mennä aina vain nopeampaa ja kovempaa. Tämmöiset kipaleet vastasivat huutavaan tuskaan. Mutta sitten tuli Paul Gilbert ja nauroi olemattomaan partaansa... ;) Onhan tässä tarkkuutta ja vauhtia, josta voisi taas se Laihon muorin rimpulapoika ottaa oppia. Selkeyttä! Kunnes tuli taas se Paul Gilbert ja minimaalisella säröllä soitti nuppinsa 11:sta asti vääntävät suohon...

Sitä minä en ymmärrä, että millä ilveellä se samainen Laihon kloppi sai itsensä mukaan vierailemaan Annihilatorin levylle? Kai se fanitti tarpeeksi, tai jotain pyllynnuolentaa lie tapahtunut. Toinen asia, mitä en ymmärrä tai ikinä tule hyväksymään, jos vaikka sattuisin ymmärtämäänkin, on tämä grunge. Se tuli ja teki tuhonsa tällekin laadukkaalle metallibändille. Roadrunner-yhtiö oli aikoinaan jopa vaatinut Annihilatoria muuttamaan nimensä ja tyylinsä, jotta diili pysyisi. Niin lähti Jeff musiikkeineen rapakon yli Eurooppaan ja sai pidettyä tolkun mukanaan. Ikävä kyllä bändi ei koskaan niin suureksi kerennyt, että sen "Vetäkää minut kiikkuun, kun olen itse niin nahjus sen tehdäkseni"-grungen jälkeen olisi voinut tehdä oikein grand comebackin. Piru vie, sanon minä!

Vaan olkoon. Grunge kuoli - Annihilator elää. Peli päättyi 0-1 tältä osin. Ja levy saa pointseja 6,5/10. Helmibiisi joukossa, mutta karu laulu ja hiomattomasti toisiinsa niitatut biisien osat vievät parasta terää. Vaikka numeroissa tuo arvio ei niin suurelta tunnukaan, niin tämän levyn ja bändin merkitys on paljon numeroarvoaan suurempi. T: Mr. Tuca Ton