Stuart Hamm - Kings Of Sleep (1989)

Tätä kirjoittaessa ovat ylioppilaskirjoitukset taas menossa. Itsellä ovat jo sen verran kaukana takana, että on päässyt paras tieto ajukopasta karkaamaan. Tuskin menisi läpi mikään osio. Kirjoitin minä reaalissa jotain kemiaankin liittyvää - muistaakseni ainakin. Kemiaanhan kuuluvat mm. alkuaineet. Tiedättekös mitkä ovat tilastojen mukaan maailman harvinaisimmat alkuaineet? Minäpä kerron. Kultaa pidetään kalliina sekä harvinaisena. Sitä se onkin, vaikka lähes jokaiselta löytyy parin karaatin rihkamaa kaapistaan, kuten rippilahjaksi saatu kaulaketju tahi työpaikan lahjoittama rannekello 30 vuotta kestäneestä orjuutuksesta. (Ei, se Thaimaasta ostamasi kello ei suinkaan ole aitoa kultaa vaikka myyjä niin vannoikin. Harvinainen on nääs myös kallista.) Niin, se kulta on vasta #7 harvinaisten listalla. Harvinaisin on Iridium, sen pitoisuudeksi sanotaan 0,3mg/tonni.

Kaikkea muutakin harvinaista ja huvittavaa vastaan tulee. Atari 2600:n Gamma Attack on rankattu harvinaisimmaksi peliksi. Ebayssä joku hullu kyselee sillä puolta miljoonaa dollaria. Tai no, hullu lienee se, joka maksaa.

Vaan minäpä tiedän jotain vielä harvinaisempaa kuin mikään edellä mainittu. Tämän asian tiimoilta on niin monta vitsiäkin, että sekin kertonee asian eeppisyydestä jotain. Lähdetään purkamaan harvinaisuuden salaisuutta ja jännitystä mukavan musiikin myötä. Toimituksen levylautaselle lyödään bassosuuruus Stuart Hamm: Kings Of Sleep (1989). Herra Stu Hammin toinen soololevy, kaikista tähän mennessä julkaistuista 5:stä.

1. "Black Ice" Usein kun sanotaan, että basistin huomaa vasta, kun se puuttuu, tai se ei soita esim. kännitilastaan johtuen. Totta sekin. Mutta huomaisitko Toyota Corollan autojonon keskeltä? Et varmasti. Huomaisitko samaisen Corollan, jos se johtaisi F1-kisaa. Varmasti huomaisit. Tässä biisissä huomaat heti alusta, että basisti on paikalla ja soittokunnossa. Parasta antia ovat kitarasoolon jälkeiset osiot. 3:40 jälkeen vasta iloitellaan. (Mitä yhteistä on salamalla ja basistin sormella? Kumpikaan ei osu kahta kertaa samaan paikkaan.)

2. "Surely The Best" Jason Newstedtin alkuaikoina Metallicassa hänen bassoraitansa miksattiin lähes kuulumattomiin. Parhaimmillaankin basso saattoi vain toistaa komppikitaran pohjanuotteja. Tässä biisissä Stuart näyttää miten bassolla voi hoitaa tyylikkäästi sekä kompin, melodian, että yleisilmeen luomisen koko biisille. Onhan siellä kitaraakin, jonka hoitaa ammattimies Harry K. Cody, silloisesta Shotgun Messiah-bändistä. Harry on siis Harri Kemppainen! Tsekkaa! (Mitä eroa on kadulla ja basistilla? Katu kulkee kapakan ohi.)

3. "Call Of The Wild" antaa kitarasooloiluille tilaa ja Kemppaisen muorin pitkätukkapoika antaakin luuttunsa soida. Tämä biisi toimii mainiona oppituntina niille basisteille, jotka eivät soita kuin yhtä nuottia melodioiden tai soolojen alle. Asiat voi tehdä toisinkin ja se kuulostaa vielä paremmalle. Nuoret klopit julistavat usein RHCP:n Flean peukkubassoilua. Tervetuloa Fleakin oppiin tänne. (Basisti tuli armeijaan. Komppanian alokkaat saivat käskyn laittaa joka päivä uudet sukat jalkaan. Viikon kuluttua basisti tuli pyytämään varusvarastolta isompia kenkiä.)

4. "Terminal Beach" Kuten levyn eka biisi "Black Ice", on myös tämä viisu nimensä puolesta viittaus William Gibsonin kirjaan Neuromancer eli Neurovelho. Jälleen koulunpenkkiä nouseville basistikyvyille: rytmiikka bassolla ei tarkoita sitä, että bassonuotti pikataan aina samaan aikaan bassorummun kanssa. Haastava biisi soittaa ja pitää kasassa. (Aina pitkän juopotteluputken jälkeen basisti sai hulluuskohtauksia. Hän kuvitteli olevansa kissa. Se hänet lopulta tappoikin. Hän katkaisi niskansa yrittäessään nuolla persettään.)

5. "Count Zero" ottaa agressiivisen bassostartin, lähes espanjalaistyylisin rämpsäytyksin. Harrin kitara laulelee ja luo itse biisin juonen sekä melodian. Kipale kärsii väliosistaan huolimatta yksitoikkoisuudesta. Hartsan kuviot olisivat voineet olla enempi melodiaa varioivia. (Tohtori kysyi basistilta, milloin tämä huomasi sairastavansa ripulia. Basisti vastasi: Noustessani pyörän satulasta ja irroittaessani pyykkipojat lahkeista.)

6. "I Want To Know" on levyn slovari, sillä vuonna -89 piti jokaisella rokkilevyllä semmoinenkin olla. Ja niin se pitäisi olla vieläkin, paitsi ehkä AC/DC:n levyillä. Tässä biisissä kitarat hoitaa Howard "Buzzy" Feiten, joka jakaa levyn kitaroinnit Harrin kanssa. Hyvin rauhoittava viisu, jossa olisi tilaa vaikka mille sooloilulle. Onneksi sitä ei ole tungettu täyteen. (Mitä eroa on muusikon häillä ja hautajaisilla? No hautajaisissa on yksi humalainen vähemmän.)

7. "Prelude In C" on J.S. Bachia. Noihin kasariaikoihin moni kitaristi todisteli soolotaitojaan vetämällä hihasta jonkin klassisen klassikon. Useimmiten kovan tiluttelun. No tämä ei ole tilutusta vaan kaksi ja puoli minuuttinen yksinkertainen teos. Sanoisinko, että välisoitto. Kaipa se Stuart on vaan sattunut pitämään siitä? (Mitä yhteistä on ihokarvalla ja basistilla? Jollei ne haittaa, niin antaa olla.)

8. "Kings Of Sleep" taipuisi moneksi. Siitä saisi pienellä sorvauksella kauniin kipaleen vaikka Katri Helenalle tai lasten tuutulaulun. Olettekos muuten koskaan laittaneet merkille, että parhaat hempeät melodiat ja fiilikset syntyvät, kun soittimissa ovat kovat rokkijätkät? Kitarassa näistä kahdesta se rokimpi, eli Harri. Stu pysyy omalla tontillaan ammattimaisesti ja antaa tilaa muille sekä itse biisille. (Kitaristi: On se kumma, kun aamulla aina sojottaa pystyssä. Basisti: Samanlainen se on minunkin tukkani.)


Niin se on, että siitä puhe, mistä puute. Aina niitä basisteja pistetään halvalla ja kyllähän niistä totta puhuen paljon huvia irtoaakin. Tai itkun aihetta. Mutta kuitenkin kaikki kaipaavat sitä basistia ja tahtoisivat sen paljon puhutun ja vitsaillun bassosoolon kuulla ja nähdä. Halleluja! Älkää etsikö enää. Maailman harvinaisin asia on löytynyt. Tässä on teille basisti, Stuart Hamm, joka osaa soittaa bassoa, soittaapa vielä loistavasti, osaa soittaa bassosoolon, soittaa paremmin kuin useimmat muusikot millä tahansa soittimellaan, osaa tehdä biisejä, kitaristit tahtovat hänet levyilleen ja hän on tehnyt 5 soololevyä, joita kestää kuunnella. Eivät ne levyt ehkä ihan massoille uppoa mutta ei tarvitsekaan. Kuinkas se keskivertoihminen voisi loistavaa bassonsoittoa tunnistaa, kun ei sitä ole ikinä ennen kuullut. Aistit eivät hahmota sitä, mitä mieli ei usko. Biisien mieleen jäävät kertsit tai listasijoitukset eivät ole olleet tämän levyn tavoitteena mutta muusikot tämän ovat löytäneet. Kyllä itseään kunnioittava kriitikko uskaltaa antaa Stuartille soittotaidosta 10 pistettä mutta levylle kokonaisuutena 7+/10 pistettä. Ansaittu se on. Iridiumia kasvaa puissa tähän verrattuna! T: Mr. Tuca Ton