Testament - The Ritual (1992)

Puskin tänään lunta. Puskin kuin mieletön. Orapihlajan päälle kertyneet lumimassat saivat tuta lapion johdattamana verevyyteni. Soilla eläneiden esi-isiemme henget olivat kuokkineen seuranani luontia vauhdittamassa. Lumi lensi mutta samalla tunsin puristavan tunteen. Se voimistui ja vaati huomiota koko ajan enemmän.
Suomalaisena miehenä en ollut moinaan vaan tein hampaat irvessä työni loppuun.
Kylmän hien kasteleman urakan jälkeen palkitsin itseni kauppakierroksella, josta mukaan tarttuivat alkoholituotteiden lisäksi Testamentin 'The ritual'- albumi ja rasvaista vellirepun täytettä.
Kassalla maksaessani huomasin, että puristus alkoi muuttua kivuksi, joka veti etenemiseni normaaliakin koomisemmaksi. Autoilu kotiin vittumaisen kivun kanssa oli jo selviytymistaistelua. Suomalaisena heteromiehenä tiesin, että jos selviän tajuntaa menettämättä saunaan muutaman huurteisen kanssa, niin näen kyllä huomisen päivän. Laahasin kotona jalkaani joka alkoi turvota ja sykkiä kuumana. Veritulppa! Sehän se nyt iski kesken perjantai- illan! Suomalainen mies kuolee helpostikin veritulppaan! Olisin tilastokelpoinen! Hetkellinen onnistumisen tunne hautautui aitoon säikähdykseen.
Kävin saunassa, join puolenkymmentä olutta ja soitin tv:stä tutulle Unohdettujen levyjen poliittisen osaston johtajalle, joka ystävällisesti tarjoutui kyyditsemään minut sairaalaan, jos vain testamenttaisin ääneni hänelle seuraavissa vaaleissa.
Kyytiä odotellassani mietin, oliko Testamentin levyn osto enne vai kohtalon antama vinkki? Mitä tapahtuisi kaikelle sille, mitä olin saanut itselleni maallisen vaelluksen aikana haalittua? Oliko rakkaan levykokoelmani kohtalo hikisten jobbareiden kynsissä? Menevätkö hyväkuntoiset ja huolella pestyt bändipaitani tiskiräteiksi? Saako vanha"buickini" hyvän kodin vai seuraako se isäntäänsä hajottamon kautta vehreämmille katsastuskonttoreille uusintatarkastuksiin? Kyynel oli köllähtää silmäkulmasta, kun hamusin paperia taskustani. Olisiko minulla vielä sen verran aikaa, että ehtisin raapustaa viimeisillä voimillani ja vapisevin käsin testamenttini ja naapurin Toyota-uskovaiselle uho-sävytteisen kirjeen ranskalaisen auton ylivoimasta?

Sairaalassa olin kuin siipirikko joutsen. Kerroin vastaanotossa kuinka viikate-äijä oli saanut minut kiinni jalkaterästäni pelastaessani orapihlajaa "valkoisen kuoleman" alta. En saanut sääliä enkä ihailua, mutta toisaalta minua ei ohjattu saattohoitoonkaan. Kehotettiin vain istumaan ja odottamaan.
Lääkäriäkö?
Tunneliefektiäkö?
Seurakunnan mummoja?
O-renkaan pettämistä, kun kehoni antaisi periksi?
Uskoin kohtaloni korkeamman koulutuksen saaneen käsiin...

Vajaa 3 tuntia myöhemmin, hoitajan kutsuttua minua nimeltä, nousin raahautuakseni tuomiolle. Mieleeni kumpusi muistoja lapsuuteni kuumista kesistä. Komea cup-maalini puulaakipelissä häivähti mielessäni myös. Hetket Mötley Cruen, Led Zeppelinin, Iron Maidenin ym. ystävieni kanssa pistivät minut nöyrästi kiittämään elämää.
Hoitohuoneessa katsoin lääkäriä hieman punoittavin silmin, mutta uskon että kasvoistani huokui lääkärille vain suomalaisen miehen vakavamielinen varmuus tuonpuoleiseen siirtymisen hetkellä. Olin päättänyt ottaa lääkärin sanat ilman suurempia tunnekuohuja. Kyllähän kuolemalla nimi pitää olla, ja nyt odotin, että lääkäri esittelisi meidät toisillemme.

Noin 2,5 minuuttia myöhemmin olin matkalla.
Matkalla soittamaan Unohdettujen levyjen poliittisen osaston johtajalle, sille tv:stä tutulle, että hän tulisi hakemaan minua pois.
Olin onnistunut saamaan lumitöilläni jalassani olevan hermon puristuksiin jalkapöydän luiden väliin. Lääkärin pikku mobilisointi jalan läpykkään ja hyvän yön toivotukset.
Kohoasento,
särkylääkettä,
ei sairaslomaa.
Ulkona sain naamalleni tuiskuttavaa lunta. Se tuntui suolla eläneiden esi-isieni pilkalta. Minä poika se hyräilin country duo Brooks & Dunnia ja näyttelin äijää...

Asiaan. Testament on bändi, jonka olemassa olosta olen aina ollut tietoinen mutten ole ennen tätä päivää, syystä tai toisesta, päätynyt tutustumaan. Nyt olikin jo korkea aika. Onhan bändi riekkunut rokkia rytkytellen jo vuodesta 1983 asti.
"The Ritual" ei miellyttänyt ilmestyessään "trässäreitä", joille levyn suuntautuminen enemmän perinteisemmän heavyn suuntaan oli vikaliike. Kuitenkaan em. heavynkään kuuntelijat eivät laumana tarttuneet Testamentin syöttiin, koska levy jäi myynniltään 80-luvun huippusivalluksista. Bändin historiaan tuntuu kuuluneen aina niin tavalliset miehistön vaihdokset kuin hajoamisetkin, mutta vielä tälläkin vuosituhannella on trashia muljuutettu maailmalle.
Minä tulen muistamaan tämän levyn ainakin siitä ,että kuvittelin lähteväni jalat edellä ennen kuin olin kuullut levyltä tahtiakaan. Viekö levy annillaan jalat alta? Nouskaamme jalalle ja ottakaamme selvää.

Rituaaliensa vankeja albumilla olivat:

• Chuck Billy: laulu
• Alex Skolnick: mestarillinen kitarointi
• Eric Peterson: komppaaminen
• Greg Christian: biisien liimaaminen bassolla
• Louie Clemente: tahdit

1.' Signs of Chaos' Levyn puoliminuuttinen intro ei herättele suuntaan tai toiseenkaan vaikka Skolnick onkin universiumin top-kitaristeja. Virkamiesmäinen vemputus, jossa on yhtä paljon kaaosta kuin rauhoittavia napanneella nunnalla Strömsöössa.

2.'Electric Crown' Tiukkaa riffittelyä, huiluääniä, topakkaa soitantaa joka ei vuoda eikä fuskaa. Chuck Billyn laulussa on melodiaa ja tyylipuhtautta, mutta hieman kaavamainen kokonaisuus pisti kaipaamaan irtiottoa, joka olisi nostanut muuten mallikkaan teoksen vielä pykälän korkeammalle. Hieno kibale kuitenkin. Kestänyt ajanhammasta, joka on jonkun sortin kuolemattomuuden merkki.

3.'So Many Lies' Biisi joka osoittaa että Testament on nimenomaan BÄNDI. Jyrää kuin hirvipassin läpi rynnivä ja Led Zeppelinia hyräilevä haavoitettu kavioelukka. Kertsi nousee mieleeni vielä päivien jälkeenkin. Mr. Billyn äänessä on jotain samaa väriä kuin nuoressa James Hetfieldissä. Paljon valheellisempiakin biisejä on korvillemme suollettu.

4.'Let Go of My World' Muhevaa kitarointia, jossa on aistittavissa ajassa 2.18 bändin halu heittäytyä herkemmälle mutta metalli-kiima pakottaa jyräämään. Tyylikästä työstämistä. Kuin aikuisviihdetaiteilija, joka lento-onnettomuuden seurauksena menettämänsä ruumiin osan tilalle saa huipputeknisen siirrännäisen. Ehjästä kokonaisuudesta ei voi kuin nauttia.

5.'The ritual' Bändi saa luotua levyn nimikkobiisillä synkeän, jopa vihaisen ja hieman epätoivoisen ilmapiirin. En tunnista itsessäni samanlaisia fiiliksiä, kun rituaalin omaisesti aukaisen kaljan tai raavin itseäni. Ainakaan yleensä. Skolnickin soolo-osio on komeata kuunneltavaa.

6.'Deadline ' Riffin juhlaa! Biisille otettu teema kestää kestonsa ajan. Hieman väritön mutta laadukas betonointi. Kun olet kuunnellut biisistä ensimmäisen minuutin, voin luvata ettei Agatha Christiemäisiä juonenkäänteitä tarvitse kytätä. Riffin juhlat käyvät pitemmän päälle tylsäksi.

7.'As the Seasons Grey' Jos haluat laatumetallia ilman kananlihaa, tilaa tämä. Yksittäin kuunneltuna, äkkinäisesti, toimii autiosaarelta pelastetulle loistavasti. Kuurolle metallipäälle, joka on juuri saanut kuulonsa takaisin, tämä tirskauttaa kyyneltä poskelle, mutta 'The ritual'- kokonaisuudessa tämä on ruostetta pintaan ottanut ratakiskon puolimetrinen tarpeeton pätkä. Puolessa metrissäkin on joskus liikaa...

8.'Agony' Pienet rytminvaihdoksien tekemät pykälät luovat pirteyttä. Laadukas mutta hieman tylsä työstäminen jatkuu. Soolo-osio tuo väriä hieman ryppyotsaiseen menoon. Kuin akti kertaalleen laukaistulla "tsinkkelillä". Hyvän asian päällä ollaan, mutta haukotellen ja aikaa tappaen, miettien voisiko mies näytellä orgasmia.

9.'The Sermon' Kaavamainen laatupala, jonka arvo on siinä, että se tehty huolella kuin Martta- kahvion karjalanpiirakka. Hyvää ja tasalaatuista. Mutta jos alkaa yhdeksättä samanlaista ahtamaan, alkaa laatukin jo maistua puulta. Olisin kaivannut vaikka villin proge-osuuden ennen hienoa sooloa, joka antoi tälle viisulle edes hieman persoonaa.

10.'Return to Serenity' Biisin herkkyys ja intensiivisyys lyö ällikälle. Piti mennä kymmenenteen biisiin ennenkuin bändi uskaltaa raottaa kuortaan. Enemmän tätä! Persoonallisesti kova ja tyly herkistely bändiltä, jonka sapluunana on jyrätä ja tylyttää. Tämä katu-uskottava leppoilu on levyn kärkivetoja! Scolnickin värittely on parhautta.

11.'Troubled Dreams' Loppuun jätkytellään tyylillä jonka Testament kyllä osaa. Riffien varaan rakennettua jämäkkää työstämistä, jonka kyydissä on turvallista ja tyylikästä, mutta pitemmän päälle tylsää matkustaa. Jos tämä olisi jätetty pois 'The ritualilta', ei kukaan olisi jäänyt tusinatavaran perään itkemään. Toisaalta tämä olisi monelle nykyiselle pinnalla olevalle metallibändille tähtisävellyksiä.

TESTAMENT 'The Ritual' ( 6,99/10 ) antaa viidellä ensimmäisellä biisillään ja kruununjalokivellään 'Return to Serenity' vahvan kuvan osaamisellaan mutta muu materiaali puuduttaa ammattitaitoisesta otteesta huolimatta. Jotenkin tuntuu, että bändi ei levyllään pääse kunnolla ulos muotistaan vaan työstää sapluunaaansa luottaen koko levyn läpi. Näillä eväillä alkupuoli levystä toimii mutta liika on liikaa. Kaksijakoinen albumi joka pistää ainakin meikäläisen skippaamaan laadukkaat "täytebiisit".
En ihmettele miksi Testament jaksaa edelleen tehdä trash-metalliaan. Nykyiset tekijät kun joutuvat nöyrtymään Testamentin vaisuimpienkin vetojen edessä. Laatu on laatua. Jos vaikka bändi tällä levyllä vetikin piirun verran perinteisemmän metallin suuntaan, en minä tälle siirrolle yökkäile.
En ole mikään trash-metallin asiantuntija mutta tiedän että Metallica, Anthrax, Megadeth ja Slayer kuuluvat julistettavaksi pyhäksi neljännäisyydeksi.
Ehkäpä juuri äkkinäisyyttäni julistankin omaksi nelikokseni Metallican, Anthraxin, Testamentin ja Death Angelin, jonka Unohdettujen Levyjen debyytti on vain ajan kysymys.

Karl S. Puukoski