Anthem - No smoke without fire (1990)

16.3 2011 Elämme ajassa jonka puheenaiheista vastaa kaikkialle pääsevä ja kaiken kaivava tiedonvälitys, ja hyvä niin. On tärkeätä saada vitkastelematta tietoomme milloin läsäsähtää, miten kovasti, kenelle ja miten. Ja ennenkaikkea MILTÄ SE TUNTUU.

Japanilaiset ystävämme ovat saaneet kokea kovia viimeaikoina. Se ei varmaan ole jäänyt epäselväksi kenellekkään. Sen verran tohkeissaan on tv, netti, radio ja lehdistö hommalla mässäillyt. Varsinkin ydinvoiman ympärillä pyöritään eikä aiheetta. Jos sauvat ja ydin sulaa niin homma on kaput. Ympäristö on käyttökelvoton eikä geishat ja samurait enää noille alueille pääse sumoilemaan.

Se mikä pistää närästämään on joidenkin tahojen halu hakea hommasta vieläkin suurempaa draamaa. Kun katastrofia on tahkottu joka kantilta, raahataan studioon Japanilainen jolta tentataan MILTÄ SINUSTA TUNTUU. MILTÄ SUKULAISISTA TUNTUU. MILTÄ JAPANIN KANSASTA TUNTUU. Jos haastateltava ei tirskahtele heti tillittämään tai kerro kauhutarinoita miten tsunami vei tai miten säteily poltti niin kysymykset toistetaan kuin vähämieliselle. Kliiniset faktat asiallisessa muodossa eivät riitä. Kansa vaatii reviteltyjä ihmiskohtaloita, ihmeitä, hädän ja hävityksen näkemisen läheltä, mieluiten kosketus etäisyydeltä. Uhkakuvilla leikkimistä, syyllisiä, tunnetta ja tietoa, draaman maustamana pikaruokana pohjattomaan tiedonnälkään.

"Katastrofi- pornoa" saadaan myös kun haastatellaan säteily- ja ydinvoima asiantuntijaa. Toimittajalle ei koskaan riitä kylmät tosiasiat vaikka ne olisi kerrottu asiallisesti ja tyhjentävästi. Hän haluaa vielä tietää miten ihmiselle käy jos hän vaikka esim.törmää säteilypilveen. Lentääkö hattu päästä, vapisuttaako, maistuuko ruoka, kaatuuko ihminen, pullistuuko pupilli, suoniiko paisuntalihas, tyhjeneekö suoli, valuuko sylki. Ja varsinkin MILTÄ SE TUNTUU.
Kyllä terve ihminen voi kuvitella (jos haluaa) miltä tuntuu jos omalle kohdalle moinen napsahtaa. Kukaan ei haluaa sitä tietää, väitän minä.
Ainakin kuopiolaiset ja pitäisi pistää japanin tilanteesta uutispimentoon. Niillä ei pysy holtti mukana. Jodia syödään jo kuin tuoretta kukkoa.(Olivat ostaneet jodi- hyllyt tyhjiksi) Uutisten ajaksi pitäisi kuopiolaisten eetteriin ajaa vaikka Kalpa- pelaajien haastatteluja tai Tarotin musiikkivideoita niin eivät hihhuloi jodiensa kanssa. Joku voi väittää minun liioittelevan. Olen hänen kanssaan samaa mieltä.

Itkenkö itseni uneen Japanilaisten kokeman kohtalon takia? Tunnenko suurta halua lähteä sinne vapaaehtoistöihin? Laulelenko Sakuraa sympatian osoituksena? Moikkaanko naapurin Toyota- uskovaista myötätunnon merkiksi. En. Alun kauhistelun jälkeen ei ole tuntunut miltään eikä missään.
Mikä sitten mättää?
Väitän että tietotulva ei lisää tuskaa(paitsi kuopiolaisten) vaan se turruttaa.
Kyynisyyskin kasvaa. Katastrofi- keräyksiin antamillani killingeillä kustannetaan sijoittajien juhlia.
Tämä tilitykseni ei tarkoita ettenkö toivoisi kaikkea hyvää Japanilaisille. Päinvastoin. Tiedotusvälineiden pakkosyötöstä huolimatta en suostu hanheksi jonka empatia syötetään katastrofaaliseen ähkyyn.


23.3.2011 Tiedotusvälineiden kovin kiima lopahti Japania kohtaan koska ydinvoimalat eivät possahtaneetkaan. Kai. Säteilyarvot ovat vain kohonnet hälyttävästi mutta japskit väittävät että vielä ei pitäisi ketään kirvellä.
Ihmiset alkavat jälleen rakentamaan elämäänsä ja koettavat päästä kiinni turvalliseen arkeen. Ketä kiinnostaa? Ei ainakaan mediaa. Kamerat röijätään taas paikalle jos jotakin KIINNOSTAVAA tapahtuu. Sitten kansalle annetaan taas extra- ja speciaalilähetyksiä tauotta jotta tiedämme MILTÄ SILLÄ HETKELLÄ TUNTUU.

Nyt kaikki huomio on kiinnitetty Libyaan, missä Gaddafi lyö mieltäosoittavan kansanosan olkapäähän lumottavia ja länsiliittouma päätti lähteä sotimaan kapinallisten kaveriksi. Saadaanko Gaddafi muljautettua vai lopahtaako kansannousu ja lännen into demokratian ilosanoman piffaukseen pohjois- afrikassa? Näihin kysymyksiin ja juonenkäänteisiin media koettaa vastata viiveettä, jotta me viihtyisimme töllön ääressä makkaroiden ja kuohujuomiemme kanssa. Tuutit turvoksiin realiaikaisesta sota- pornosta ja siitä, MILTÄ TUNTUU Gaddafista kiristellä teltan naruja pommisateessa tai Libyalaisesta koulukkaasta kun sota pisti lukujärjestyksen uusiksi. Eläköön nopea tiedonvälitys!

Toivoa sopii, ettei meidän tarvitse koskaan olla maailman möllötyksen kohteena moisissa "reality- showssa". En usko kenenkään haluavan nähdä esimerkiksi minun juoksevan nakuna napalmisateessa. Posket märkinä ja mahalihat raapiutuneina. En edes pervoimpien... Hitto, tarkemmin ajateltuna tiedän monen jopa toivovan sitä!

Mutta palatkaamme vielä nousevan auringon maahan. Japanilainen musiikkiteollisuus nousi tietoisuuteeni 80- luvulla jolloin Loudness, Vov wow, ja Earthshaker tulivat tutuiksi nimiksi. Kirpputorilla törmäsin erään radio- äänen myymiin vinyyleihin. Ylihintaisten tuotosten joukosta erottui tämä, tänään lautasella sätkivä em. pumppujen hengenheimolainen ja ikätoveri ANTHEM, jonka vuonna 1990 julkaisema "No smoke without fire"- lp maksoi 3,5 euroa. Minulle bändi oli nimenäkin vieras, mutta takakannen karvapäät saivat yleisellä habituksellaan minut sijoittamaan heihin. Mustia jouhia kilometri tolkulla, nahkaa, niittejä ja nyrkki pystyssä. Tiedän! Kelpaisi vaikka kerjäläiselle.

Pikemmittä puheitta tutkimme onko levy tiivis kuin datsunin takapenkki ja aistiiko siitä saken vauhdittaman soittamisen riemun.

1."Shadow walk" Joukkion aivot on basisti Naoto Shibata (Loudness vuodet 1994- 2000). Tuo "nipponin Nikki Sixx" tarjoilee alkuun tummanpuhuvalla tapporiffillä starttaavan tasatahti tuksutuksen. Solisti Yukio Morikawa kuulostaa siltä kuin sake olisi halvannut kielen kitalakeen, mutta aikani kuunneltuani päättelin että säkeistöt sönkätään Japaniksi. Kertsit taipuvat kyllä kansainvälisesti. Persoonallisuutta joka vaatii kuuntelua. Tyylilaji sijoittuu jonnekkin Yngwie Malmsteenin ja Dion rouheaan mellevyyteen. Aavistuksen alavireinen mutta kuuntelua kestävä.

2."Hungry soul" Viimeksi kuulin kielen vaihtuvan yhtä sujuvasti japanista englanniksi ja takaisin tyynenmeren taisteluissa pauttiarallaa 70 vuotta sitten. Nyt luotetaan enemmän perinteiseen hard rock- sapluunaan, eikä yhtään pöllömmin. Homma toimii kuin toistensa kehuminen toyota- uskovaisilla. Soudit kuorruttavat osaamisen tyylikkäästi. Vaikka en ymmärrä kieltä, aistin nälkää ja kaipausta geishojen selkään. Tai sitten oma"suoneni" kurnii ja likainen mieleni kaipaa.

3."Blinded pain" Tässä keskiraskaassa biisissä kaikki elementit kohdallaan mutta nuppi uupuu. Kibale on rakennelma hienoja säkeistöosia ilman määränpäätä. Hieno ja kiiltävä lipputanko ilman lippua. Soolo- osio avaa ovia hienosti ollen biisin parasta maisemaa.

4."Do you understand?" Nyt mennään temmossa vantterammin mutta vauhti ei tuo biisin kroppaan juurikaan lihaksia. Parhaiten pullistellaan jälleen soolo-osiossa, jossa mr. Shibata bassoilee ja kitaristi Hideaki Nakama liippailee rumpali Takamasa "mad" Ohuchin tukemana.
Mutta musiikin mystisyys ja hienous kiteytyykin tässä. Kun heikompikin biisi pääsee elämään hurmoksessa olevan bändin soittamana live- tilassa, kasvaa kibale kuin ammattikoululainen sikahormoonilla. Soolo-osio lyö väreille, kitarisi mustassa Anthem- paidassa on nykyinen bändin kitaristi, Akio Shimizu, joka on järjettömän tyylikäs kuusikielisen taitaja. Shimizu- Shibata kärkipari kuuluu ehdoitta rock maailman huipulle. Levyllä hengetön, livenä loistava ralli!

5."Love on the edge" B- rappu avautuu hengen salvaten. Kitarariffin jyrähtäessä tietää että nyt ollaan tekemisissä UNOHDETUN KLASSIKON kanssa. Riffi toimii takuulla kuin laadukas oraaliseksi. Biisin kokonaisuuskin loistaa hitti- valoa jos kielestä ei välitä. Tuo kitarariffi kuuluu kaikkien aloittelevien kitaristien treenilistalle. Anthem perustettiin vuonna 1981, mutta tämä on ensimäinen musiikkivideo minkä orkesteri teki, ja sen se on näköinenkin.

6."Love of thunderstorm" Tylsyyttä standardit täyttävästi ja vauhdikkaasti jutkutettuna. Sama jos joku tulisi minulle esittelemään uutena asiana keskaripullon. Polkupyörän. Naisen. Sähkölaskun. Tahrat kalsareissa...

7.Power & blood" Haistan hihhulointia. Bändi koettaa velmuilla muttei osaa. Sama jos Paavo Väyrynen koettaisi olla Michael Monroe, tai päinvastoin. Luonnon vastaista esittämistä. Voimalla & verellä ei irtoa california- fiilistä vaan ennemminkin itkua ja hammasten kiristystä, revenneitä vaatteita, kuvaus sessioita virkavallan järjestämänä ja lovi budjettiin. Halpa kuin tonttimaa Fukushimassa.

8."Fever eyes" Nyt mennään taas huomattavasti pirtsakammin. Säkeistön rytmitykset ja basson lonkotus säkeistössä toimii kuin sushi geishan vatsalta nautittuna. Biisin kepeähkö yleisilme on nyt luonteva kuin reggeapampulat duunarin perskarvoissa. Kuumetta tämä ei nosta, pientä lämpöä kuitenkin.

9."The night we stand" Bändi saa hyvän svengin päälle levyn finaaliin. Lupsakkaa rokkailua jonka mukana läpsyttää jalkaa lattiaan mutta josta ei muista jälkikäteen mitään. Kännini on samaa mieltä. Mukava kuin laupias lappuliisa. Tykätä voi muttei kehtaa rakastua.


Anthemin "No smoke without fire"- albumi ei nouse hard"n heavy klassikoiden joukkoon kokonaisuudellaan, mutta "Love on the edge"- teos ja muutamat muutkin kelpo palat takaavat sen että 3,5 euroa ei tunnu todellakaan kovalta hinnalta. Toki levyllä on fyllinkiäkin ja ep:nä olisi julkaistu vain olennainen. Kaikki kunnia tälle Japanin kansallisaarteelle joka Loudnessin varjossa tarpoo.
Ostaa kannatta ainakin bändin vuonna 1988 julkaistu Hunting time, 1992 julkaistu "Domestic booty" (Akio Shimizu debytoi), ja henkilökohtainen suosikkini "Seven hills"(2002) joka tarjoilee vielä Anthemia sielukaimmillaan. Uudemmat tuotokset koettavat liikaa synkistellä nykymenon mukana.
Japanin kieli on... mutta niin on Suomen kielikin. 7- /10

Karl S. Puukoski