RIVERMOUTH CITY
Rivermouth city toivotti matkustajat tervetulleeksi soittamalla Metallican' Welcome home(sanitarium)' tyylikkäästi kymmenillä, jollei sadoilla korkealuokkaisilla kaiuittimilla, jotka oli tarkoin maisemoitu ympäri lentokenttää. Rivermouthin lentokenttä satsasi selkeästi ensivaikutelmaan.
Ilma oli sateen jäljiltä raikas. Vedin sitä täysin palkein keuhkoihini, puhaltaen matkan rasitukset kohti tähtitaivasta ja pahoinvoivan näköistä kermaista kuuta.
Laskeuduin koskettamaan lentokentän märkää pintaa. Halusin kai kokea jotakin järisyttävää kotimaani maaperästä pitkän eron jälkeen. Se oli märkä ja kylmä.
Nousin ja pyyhin käteni Gisellen Roger Waters- fanipaidan selkämykseen. Häpesin tekoani. Roger Waters on nero. Giselle on kaunis.
Giselle katsoi minua silmiin kuin kysyen miksi?
Kysyikö hän katseellaan onko nerouskin kauneutta?
Kysyikö hänen kauniit silmänsä onko nerous sielun ja mielen kauneutta?
Vai tahtoiko hän tietää, onko kauneus neroutta?
Kenen neroutta?
Jumalienko, jotka lätkivät geenejä joista kehittyy luustoa, jänteitä, luomia, ripsejä,
verisuonia, orvaskettä, verinahkaa, rasvaa, perseitä
ja reikiä joista virtaa nesteitä paperille, lakanoille, alushousuille ja paisuntasäiliöihin.
Katsoimme Gisellen kanssa toisiamme. Hän ei näyttänyt enää niin kauniilta.
'Heitä Bugo.'- Giselle pyysi ja sylkäisi niin että limpin häntä jäi leualle.
Samalla kun sytytin itsellenikin, näin edessäni tumman auton ja ihmiset joista vaistoni kertoi olevan kiinnostuneet minusta.
Vaisto on aina puolellasi.
Ylimielisyydelläsi suututat sen leikkimään mykkää.
Vaisto on harvoin väärässä mutta sen kaikkitietävyys ärsyttää.
Siksi kapinoimme sitä vastaan.
"Olisi pitänyt uskoa... bla bla bla...
.. turha surra kun paska riehuu jo kalsareissa...bla bla bla..."
Niin olisi pitänyt.
Uskoa ja luottaa.
Vaistoon.
Mieleeni ei tullut paeta koska naulauduin ja huumaannuin sääristä jotka oli treenattu veistoksillisiksi.
Ne olivat kauneimmat sääret jotka olin koskaan nähnyt.
En välittänyt vaikka minulle luettiin lakia. Kuulin vain mainittavan sanat Miss. Honeycream, murha, oikeus vaieta, mutta korvanikin halusivat sillä hetkellä aistia nuo sääret. jotka olivat kuin lihaksi tullut sinfonia.
Eleganttien korkokantakenkien koristamat täydelliset varpaat houkuttelivat makustelemaan niitä, ollen kuin intro jumalaiselle matkalle, jonka seuraava pysäkki olisi täydellinen nilkka, joka vaati olemuksellaan yleellisiä timantteja ympärilleen.
Katseeni matka jatkui säärelle jonka virheetön hiljaisuus korosti arvokkuutta, kauneutta ja kosketuksen mahdottomuutta.
Kosketus olisi särkenyt sen iholla vallinneen harmonian.
Olisin halunnut jatkaa katseellani matkaani reisille, mutten uskaltanut.
Suljin hetkeksi silmäni. Kestänkö tuon kasvavan kauneuden loiston jotka reidet voivat tarjota?
Ja jos siitä ylöspäin ...
Tunsin nyrkin iskun kasvoissani.
Kaaduin märälle asfaltille lyöden pääni niin että kuulin ainutlaatuisen kumahduksen.
Maistoin veren rautapitoisuuden.
Koetin nousta mutta kova isku päähän pakotti polvilleen.
Potkuja, iskuja, litsareita ja intiaanihierontaa loputtomalta tuntuvan ajan.
Maistoin raudan mutta muuten en tuntenut mitään.
Otin voimaa sääristä.
Viimein kosketus verenverhoamilla kasvoillani.
Peukalo toisella poskellani, neljä muuta toisella poskella.
Pääni nousi käden voimasta.
Kova puristus kasvoistani muovasi turvonneet huuleni jonkinlaiselle tötterölle.
Vuotava veri vitutti silmiäni, jotka vaivoin näkivät edessään sokeankin kauniiksi arvaavat kasvot.
'Rouvalla... on perkeleen... hyvät sääret." Sain soperrettua puristavien sormien ja kurkkuun valuvan veren vaikeuttaessa ulosantiani.
Puristus veti kasvomme vain muutaman sentin päähän toisistamme.
Ihminen on muodoton liian läheltä katsottuna.
Hän tuoksui kukilta.
Tuoksu loi ristiriidan siihen miten kovasti hän löi, puristi ja miltä veri maistui.
Hän suuteli minua pitkään maistuen ikävältä...
Kasvot kaikkosivat mutta nähkaan verhottu nyrkki antoi vielä pusun.
Tunsin märän asvaltin lohduttavan voiman kuumottavilla kasvoillani.
Kotimaani otti minut tunteella vastaan.
Juuri niin voimallisesti kuin olin odottanutkin.
Väsymykseltäni olin valmis kuulemaan Kasariumin
mutta jotenkin arvasin ettei minulle annettu mahdollisuutta kuolla.
Havahduin auton takapenkillä kun minulle ojennettiin olut-tölkkiä kouraan.
Kuski etsi kuumeisesti stereoista mieleistä kanavaa. Tunnuksista tiesin istuvani poliisin kyydissä.
Viimein Glenn Freyn "You belong to the city' omi tilan autosta.
Maisemat olivat muuttuneet, mutta Rivermouthin öiset kadut väläyttelivät kuvia menneestä elämästä.
Kuumista kesistä.
Kuumista öistä.
Kuumista tunteista
Kuumista nahkapenkeistä.
Kuumista, loppuun poltetuista savukkeista.
Kuumasta virkavallasta.
Kuumista kavereista, joista elämä oli pistänyt kuumimmat mullan alle viilenemään.
Auton etupenkkien takaosiin oli asennettu pienet video- ruudut. Pääsin ilokseni jälleen Metallican kyytiin.
Nostin tölkin huulilleni. Maistoin raudan. Maistoin menneisyyden.
Hyräilin mukana.
Pala kurkussa, roska silmässä.
Kaipasin Cliff Burtonia.
Olin kännissä.
Maailman kauneimmat sääret tahtoivat katseeni jatkavan matkaa.
Ne olivat valmiit kosketukseni riettauteen, harmonian ollessa enää mennyt arvo.
Rouva ylikomissaario halusi minut auton takapenkillä.
Olin kännissä mutta en niin kännissä.
Nahka narisi.
Poliisiauton nahkapenkit olisivat pian liukkaat...
Karl S. Puukoski
Jatkuu...
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti