Haaveissani olisi saada narulle musiikkia, jossa yhdistyisi klassisen musiikin elitistinen ego, punkin räkäinen anarkistisuus, glam-metallin pintakiiltoinen korskeus, perinteisen heavy rockin konservatiivinen majesteettisuus ja jazzin rajoja rikkova rönsyileväisyys. Musiikista pitäisi aistia bluesin mullan makuista juurevuutta, pop-hittien korvakarvoihin takertuvaa hunajaista otetta ja taide-rockin minimaalisuudesta kasvavaa monumentaalisuutta.
Sanoitukset käsittelisivät seksiä, nopeita autoja ja päihteitä mutta aivan uudella otteella. Esimerkiksi aiheina voisivat olla miten rakastella vienosti hikoillen, tai miten "munanjatkeen" kylmäkäynnistyksen brutaali ote vaikuttaa minäkuvaan, tai miten ryypätä tolkuttomasti mutta rakentavasti.
Yhteiskuntakriittinen täytyy myös olla. Kyseenalaistaisin laulujen sanomassa presidentin adjutanttien työolot, kansanedustajien torkkupeittojen värin, verokorttien paperin laadun ja kuntien pakkoliitosten fyysisen väkivallattomuuden. Musiikin voimalla teemme paremman maailman!
Entäpä muusikot joiden olisi kyettävä piiskaamaan itsensä ennenkokemattomaan luovaan kiimaan ja virtuoosimaiseen leimuun. Keistä olisi meikäläisen tunteiden tulkiksi? Pitkän, jopa lähes 4 minuuttia kestäneen kivuliaan mietinnän, vääryydeltä tuntuvien vertailujen, nihilismiin päätyvien analysointien ja itkunsekaisten raakkausten jälkeen päädyin seuraaviin taiteilijoihin, joiden kanssa teosta alkaisin loihtimaan :
Kitarat: Anna Sentina, Courtney "Adriana Smith" Cox ja Nita "Mega Murray" Strauss
Akustinen kitara ja stemmalaulu: Jess Greenberg
Saxofoni: Candy Dulfer
Basso: Tal Wilkenfeld
Rummut: Emmanuelle Caplette
Laulu: Gwen Stefani
Synat ja piano : Nino Jaiani
Jousisoittimet: Delhi & Mumbai violin band
Uskon että tässä olisi SE super-bändi, joka saisi sieluni yössä murjottavasta linnusta, kupeitteni tulesta ja aivoitukseni imelistä liemistä nousevan tunteen palon säveliksi, joita olisi kiva mankasta kotona kuunnella.
Hommaan pitäisi tietenkin palkata tuottaja, jolla olisi näkemystä ja kokemusta näinkin vaativasta taiteellisesta ponnistuksesta.Tuottajan pitäisi olla myös sellainen, ettei herkkien muusikoiden ajatukset karkaisi ulkomusiikillisiin asioihin.
Kahvikupillisen verran mietittyäni ei tuottajan paikalle voinut valikoitua kuin yksi mies. Herra Rick Rubin.
Tämän nykyisin levy-yhtiön pomona pönöttävän tuottajagurun CV on vakuuttava. Vuonna 1985 alkaneen uran varrelta on vyölle tarttunut kovia nimiä. Beastie boys, Dixie Chicks, Red Hot Chili peppers, Metallica, AC/DC kuin Black Sabbathin uutukainenkin on kirjattu työsuoritteisiin. Lisäksi löytyy Slayeria, The Cultia, Tom Pettya, Johnny Cashia. ym. ym...
Mutta yksi epäilyttävä ajanjakso Rick Rubinin työhistoriasta löytyy. Vuosi 1997. Tyhjää täynnä. Ei kai mies vain koettanut syrjäytyä?! Makasiko mies vain kotosalla mitään tekemättömänä työttömyyskorvauksia nostaen! Tuo epäkohta soittaa hälytyskelloja, mutta muut meriitit puoltaisivat kyllä miehen palkkaamista.
Entäpä oma roolini studiossa. Tehtävänäni olisi valvoa ettei kukaan erehdy ehdottamaan kappaleisiin käsien yhteen läpyttämistä. Tiedättehän sen ärsyttävän tavan jossa porukalla into pinkeänä kämmeniä taotaan musiikin tahtiin. Live-tilanteeseen se käy, kun pitää kerjätä yleisöltä huomiota, mutta studiossa monia kibaleita on potkaistu nivusiin kämmenien läpyttämisellä. Se ei ole koskaan tuonut mitään lisäarvoa rock-kappaleisiin! Folk ja kansantanssi hihhulointiin se kai kuuluu kuin rähmä silmäkulmaan.
Rick Rubin on tuottanut myös Los Angelesilaisen The Red Devils (alkuperäiseltä nimeltään Blue Shadows, mutta mr. Rubin muutti nimen.) blues bändin debyytin "King king". Levyllä sinisiä säveliä rokkasivat:
- Lester Butler –laulu ja harppu
- Paul "The Kid" Size – kitara
- Dave Lee Bartel –kitara
- Johnny Ray Bartel – basso
- Bill Bateman –rummut (wiki)
Kuka kehtaa lähteä maanantai iltana baariin? Ainakin mm. ZZTopin Billy Gibbons, AC/DC:n Youngin veljekset, Bruce Willis, Queen kitaristi Brian May, Mick Jagger (jonka kanssa bändi teki enemmänkin tuttavuutta) sekä Motörheadin ja Dokkenin äijät harrastivat moista syntiä, nousten jopa jammailemaan The Red Devilsin jäpiköiden kanssa lavalle.
Myös herra Rubin ihastui bändin live lentoon koska halusi tuottaa bändin esikois täyspitkäksi näitä Maanantai iltojen reuhaamisia.
Mikrofoni keskelle salia, nauhoitusnappi pohjaan, bändi tulille ja mahdollisista jälkiäänityksistä hys hys hiljaa. Halvalla hyvää! Ei studiokuolemia eikä aikataulujen venymisiä. Lisäksi moni bändi joka soi lavalla energisenä, kangistuu liian usein hengettömäksi studiossa nyhjätessään. The Red Devilsillekin olisi voinut käydä näin.
"King king"- albumi ei yritä keksiä puuvillapaitaa uudelleen vaan jyrää pääsääntöisesti toisten blues- suuruuksien kappaleita tyylilajille ominaisella otteella. Albumin 12 raapaisusta varsinkin rouhea 'Going to the church" raukean makea 'She's dangerous' ja mukavasti keinuva "Devil woman" ruoskivat huokoset hereille. Rick Rubin sai tallennettua bändin, joka tuoksuu edesmenneitten blues-suuruuksien hielle, kuumille öille, selluloosapölylle, kylmälle oluelle ja paholaisen ratsun hengitykselle, joka suu vaahdossa laukkaa puuvillapeltojen halki, Los Angelesin valoihin ja varjoihin vaanimaan bluesille sielunsa myyneitä.
Rick Rubin on ammattimies!
Bändi on joka solultaan blues ja iskussa mutta edesmenneen laulaja/ huuliharppuilija Lester Butlerin ote vangitsee. Maaginen jätkä, joka osasi hommansa ja jonka retaleinen olemus toi dekadenssia habitusta lavalle. Toisaalta, ukon ei varmaan tarvinnut pelätä, että porvarilliset työntarjoajat tulisivat nykimään nahkatakin hihoista, tarjoten lomansijaisuutta tahkonpyörittäjänä.
Lesterin humanteri elämäntapa lopetti lopulta bändin lupaavasti alkaneen lennon vuonna 1994. Äijän oma lusikan heilutus loppui 1998 yliannostukseen, Moulin blues-festivaalin jäädessä bluesmiehen viimeiseksi esiintymiseksi.
Olisi mielenkiintoista tietää mitä vannoutuneet bluesharrastajat tykkäävät bändistä, levystä ja Lester Butlerista. Minulle levy on yksi parhaista mitä 90-luvulla on ollut tarjota.
Miten törmäsin levyyn? Se oli ylimaailmallinen kokemus. Kunnallisen kirjaston blues-hyllyn luona Robert Johnson tökkäsi levyn käteeni, katsoi kelloaan ja sanoi lähtevänsä käymään kitaranvirittäjän luona...
No joo. Väritin vähän juttua. Ei hän mitään kelloa katsonut. 8/10
Karl S. Puukoski
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti