JAG PANTZER - Chain of command (1942?-1987-2004)

" Alkusoittoa soittaa tuo johtajan kahlitsema
  varjoista varastaen, oikeaa aikaa odottaen
  soittaakseen läpi myrskyn, lailla rautaisen perhosen
  antautumatta koskaan, vannoen vaikenevansa,
  unelmoiden tanssista D:n murtuvilla muureilla." 

  
Les Prophecies de Rockstaramus sivu 711 kappale 20 jae 16

Jagiley Mirian Panzer syntyi keskiluokkaiseen perheeseen Saksan  Swainglainemunde- Leterslitzenissä  6. helmikuuta vuonna 1923.
Lempinimen "Jag" saaneen tytön lapsuus oli onnellinen ensimmäisen maailmansodan traumoista toipuvassa Länsi- Gesseniläisessä pikku kylässä. Vuoristomaisemat olivat mitä todennäköisimmin inspiraation lähteitä  tälle unohdetulle säveltäjä suuruudelle, jonka ansioihin luetaan mm. nykymuotoisen oopperoissa käytetyn sonettijodlauksen kehittäminen.
 Jagin vanhemmat, tasapäistäjä- asentaja isä Rudolf ja poskeenlaskija-huovuttaja äiti Ingavold, pistivät merkille tytön musiikillisen lahjakkuuden ja saivatkin Jagin äidin erityistaidoilla tytön opiskelemaan Saksan vanhimpaan ja arvostetuimpaan musiikki painotteiseen sisäoppilaitokseen, Herregydeniin. Herregydista ovat musiikillisia valmiuksia saaneet mm. Bernin suuruus Gunter Wienemann- Stoica (1749-1804), Färsaarten ylpeys Sven-Eric Jubileu- Os (1433- 1557) ja maailmalla arvostettu mutta meillä vielä kansallista jalustalle nostoa odottava oma poikamme W.E Koskenkorwa (1979-).

Varsinkin vuodet 1933- 1939 olivat Jagille musiikillisen heräämisen aikaa. Tähän vaikutti suuresti pääsy suurmestari Priz Wolfgan Jawohlin (1890-1932) yksityisoppilaaksi. Jagiley Mirian Panzerin teosten leikkisän raskas nahkaisuus ja raikkaan yllätyksellinen pyöreys, musiikin olematta kuitenkaan pallo, on varmasti peruja tuolta suurmestarin tutoroimalta ajalta.
Eräs kiistelty ajanjakso Jagin elämässä ovat vuodet 1939-1945. Toisen maailmansodan melskeet eivät alkuvuosina juurikaan nuoren Jagleyn elämää häirinneet. Tämän takasi hovisäveltäjän arvostettu vakanssi kansallisosialistisen Saksan raskaasta musiikkiteollisuudesta vastanneen trumpfuhrer Hans Leonberg Von Natzchstrassen etuoikeutettua elämää viettäneessä hovissa. Jag esiintyi juhlissa johon osallistui koko kolmannenvaltakunnan kerma, aina valtakunnanjohtaja Adolf Hitleriä myöten.

Tunsiko Jagiley sympatioita vallassa olleita natseja kohtaan? Jotain voi päätellä Jagin usein toistamasta hokemasta: "Työ työnä, seksi seksinä ja vitsit vitsinä" joka kertoo paljon tämän elämäniloisen nuoren naisen mielenmaisemasta. Eräs Nurnbergin oikeudessakäynnissä kuultu todistaja kertoi Jagiley Pantzerin sanoneen: " Haluaisin karata mutta olen niin aamu-uninen ja illasta minusta ei ole läksijäksi. Toisekseen, natseilla on Berliinin parhaat juhlat ja kylmintä sittistä!" Totuuden natsikortin olemassa olosta tietää vain Jagiley itse.
 Jagin ja Hansin väitetystä rakkaussuhteesta ei myöskään ole pitäviä todisteita, vaikkakin Lumbago universityn historian tutkija tri. Mary-Lyn Pornroe- Orlowski väittääkin vuonna 2009 ilmestyneessä väitöskirjassaan, 'Jagiley Panzer- Genious, nuts or nazi bitch?' löytäneensä asiakirjan, joka väittää että Jagiley synnytti pojan, joka kastettiin Ty Rant Leonbergson Panzeriksi. Asiakirjan aitoutta ei pystytty kiistattomasti todistamaan joten se siirrettiin paperinkeräykseen. Noin typerän nimistä henkilöä tuskin on olemassa. (Toim.huom.).

Missä Jagiley on nyt? Tästäkään ei ole fakta tietoa. Jotkut tahot väittävät Jagin paenneen sukellusveneellä sodan loppuvaiheessa 1945 Etelä-Amerikkaan. Kannatusta on myös teorialle että Jag eli/elää Yhdysvalloissa henkilöllisyyden vaihtaneena ja maailman musiikkiteollisuutta varjoista johtaen.
Foliohatut taas uskovat että Berliinissä huhtikuun 30. päivänä bunkkerin pihalla ei tuhkattu kahta ruumista vaan kolme.
Ehkäpä suurin joukko ihmisiä uskoo tarinaan johon liittyy vahvasti myös salauslaite Enigma. Jagiley Panzerin suuruus ei rajoitu vain elämää suurempiin sävellyksiin vaan kädentaidot olivat tällä neidolla myös omaa luokkaansa. Vielä tänäänkin hämmästellään musiikkipiireissä, kuinka tasokkaan nauhoituslaitteen Jag enigmasta väkersi. Ainoat jälkipolville säästyneet Jagileyn itsensä akustisella kitaralla ja kirkkouruilla vuonna 1942 soittamaksi väitetyt enigma- tallenteet löytyvät Jagileyn teoksia ansiokkaasti bändisovituksina tekevän JAG PANZER- bändin albumilta 'Chain of command''.  Levyltä löytyvät lyhyehköt 'Prelude' ja 'Gavotte in D' ovat tunnelmallisuudessaan kuin sointuja taivaan porteilta.
Albumi nauhoitettiin vuonna 1987 mutta YK:n turvallisuusneuvoston voimakkaan lobbauksen takia levy julkaistiin virallisesti vasta vuonna 2004 uudelleen työstettynä, aina kansitaidetta myöten.

Kansitaide kuvaa yleisesti vallalla olevaa käsitystä että Jagiley Panzer rakensi itselleen sodan lopussa pakomatkansa aikana enigmasta hihnavetoisen (nimitys jagopäänhihna lienee kaikille tuttu) lentoaluksen, jolla pyrki aikalaistodistusten mukaan lentämään Hampurista Itämeren yli Suomeen. Siitäkin kiistellään, ampuivatko puna-armeijan lentokoneet Jagin enigman alas vai laskeutuiko hän Suomi-neidon helmoihin vappuna 1945.
 Maamme johtava Jagiley Panzer- asiantuntija, piriformistaiteen maisteri, poikkitieteellisenlaitoksen vt.  Jarkko "Tyranni"Panssarila on vuosia yrittänyt päämärkänä todistaa farssin piirteitä saaneissa lehdistötilaisuuksissa, että tanssinopettaja Aira Samulin on todellisuudessa Jagiley Mirian Panzer. Eikä siinä vielä kaikki. Hän uskoo olevansa Jagileyn ja trumpfuhrer Hans Leonberg Natzchstrassen "kupeitten tulesta" syntynyt rakkauden hedelmä!

Jagiley Mirian Panzerin musiikki on kuin hänen elämänsäkkin. Salaperäistä, puhdasta jalometallia, voimakasta ja rehellisyydessään ylivertaista. Vielä tänäänkään suuret konserttitalot eivät uskalla ottaa Panzerin sävellyksiä ohjelmistoonsa. Syyt ovat arvattavat. "Berliinin nuotittava varpunen" on kuuma peruna, tabu, vielä reilut 70 vuotta katoamisensa jälkeenkin.
Onneksi  Swainglainemunde- Leterslitzenissa toimiva Jagiley Mirian Panzer- foundation julkaisee säännöllisesti Jag Panzer yhtyeen kautta arkistoista löytyvää materiaalia. Näin tämä kiistelty säveltäjä -mestari saa teoksiaan päivänvaloon.

Hiljattain Köln-Werder Pluschen histoarianlaitoksella päästiin kiinni enigmalla tehtyyn 4-raita nauhoitukseen vuodelta 1941, jossa Völkischer Beobachterin toimittaja haastattelee juhlatuulella olevaa Jagileyta. Kysymykseen, mitä hän tahtoo taiteellaan sanoa, nuori taiteilija vastaa hetken mietittyään:
"Tärkeintä ei ole totuus vaan vitun hyvä tarina..."   


Karl S. Puukoski












                                     

Queensrÿche- Operation Mindcrime

Ilmassa on ollut koko talven kevättä. Tänä talvena ei ollut juurikaan lunta näillä korkeuksilla joten pientareiden koiranpaskat menettivät yllätys momentuminsa.
Kevät on joidenkin mielestä jännittävää aikaa. Onhan tässä vuodenajassa lupaus jostain uudesta ja tuoreesta. Jollekin se on uusi auto, jollekin uusi heila, jollekin jännitystä elämään tuo odotus kesästä. Päättyyköhän tämäkin kesä jänskästi lepositeissä, katkaisuhoidon kattoa tuijotellen ja karheakätistä yökköä kylmähiki kiveksiä surkastuneena odottaen .
Uusi alku on aina jonkun aikakauden kuolema. Kuolema on jonkun uuden alku, on joku vihmerä väittänyt.
Mutta kysynpähän vain näiden aikakausien lopun ollessa tapetilla:

Miten mitään parempaa voi tulla tilalle kun MÖTLEY CRUE on heittänyt jäähyväiskiertueensa? Vastaus: Ei mitenkään.

Onko AC/DC enää entisensä jos joku Youngin porukasta uupuu remmistä?
Vastaus: Ei todellakaan. Joidenkin bändien kemia on kalliosta taivaisiin kirjoitettu.

Pitäisikö Scorpionsin hävetä kun ilmoittivat lopettavansa mutta pyörsivät puheensa?
 V: Hei, katsokaa Teemu Selännettä! Jos on rahkeita, niin antaa mennä vaan. Scorpionsilla on varmasti vielä paljon annettavaa. (Ja otettavaa...)

Pitäisikö Hectorin heittää jäähyväiskiertue? V:Totta kai. Fanit ansaitsevat sen. Lapsina ensimmäiset Hectorin jäähyväiskeikat nähneet ovat nyt eläkeputkessa.

Pitäisikö W.A.S.P.:n kohdalta heittää pyyhe kehään? Onko Blackie Lawless antanut jo kaikkensa?
V: Toivottavasti ei. Mestari on tehnyt niin loistavia albumikokonaisuuksia 2000-luvulla, että jos terveys kestää niin olen valmis vielä yhdelle mestarin tarjoamalle "eargasmille".

Onko Unohdetut levyt tullut tiensä päähän? Jos kaiken alku ja juuri Pink Floyd tuli tiensä päähän... ja Led Zeppelin 2007... ja tosiaan Mötley Crue kertoi jäävyväiskiertueen olevan tosiasia... Kix tosin kertoi julkaisevansa uuden levyn heinäkuussa 2014... ei elämä tähän lopu mutta...


JOS joskus nostan viimeisen levyn  framille, voisi se olla Mötley Cruen 'Shout at the devil tai DEF LEPPARDin 'Pyromania'. Toisaalta CINDERELLAn 'Night songs' ansaitsisi Unohdettujen levyjen yltiö hehkuttavan huomion. Kehua voisin Iron Maidenin 'Somewhere in time' levyäkin, joka on olennainen osa fyysistä kehoani.

Kiitos kaikille lukijoille vuodesta 2015

Karl S. Puukoski

KASARIUM osa 12

RIVERMOUTH CITY

Rivermouth city toivotti matkustajat tervetulleeksi soittamalla Metallican' Welcome home(sanitarium)' tyylikkäästi kymmenillä, jollei sadoilla korkealuokkaisilla kaiuittimilla, jotka oli tarkoin maisemoitu ympäri lentokenttää. Rivermouthin lentokenttä satsasi selkeästi ensivaikutelmaan.
Ilma oli sateen jäljiltä raikas. Vedin sitä täysin palkein keuhkoihini, puhaltaen matkan rasitukset kohti tähtitaivasta ja pahoinvoivan näköistä kermaista kuuta.
Laskeuduin koskettamaan lentokentän märkää pintaa. Halusin kai kokea jotakin järisyttävää kotimaani maaperästä pitkän eron jälkeen. Se oli märkä ja kylmä.
Nousin ja pyyhin käteni Gisellen Roger Waters- fanipaidan selkämykseen. Häpesin tekoani. Roger Waters on nero. Giselle on kaunis.
 Giselle katsoi minua silmiin kuin kysyen miksi?
 Kysyikö hän katseellaan onko nerouskin kauneutta?
Kysyikö hänen kauniit silmänsä onko nerous sielun ja mielen kauneutta?
Vai tahtoiko hän tietää, onko kauneus neroutta?
Kenen neroutta?
Jumalienko, jotka lätkivät geenejä joista kehittyy luustoa, jänteitä, luomia, ripsejä,
verisuonia, orvaskettä, verinahkaa, rasvaa, perseitä
 ja reikiä joista virtaa nesteitä paperille, lakanoille, alushousuille ja paisuntasäiliöihin.

 Katsoimme Gisellen kanssa toisiamme. Hän ei näyttänyt enää niin kauniilta.
'Heitä Bugo.'- Giselle  pyysi ja sylkäisi niin että limpin häntä jäi leualle.
Samalla kun sytytin itsellenikin, näin edessäni tumman auton ja ihmiset joista vaistoni kertoi olevan kiinnostuneet minusta.
Vaisto on aina puolellasi.
Ylimielisyydelläsi suututat sen leikkimään mykkää.
Vaisto on harvoin väärässä mutta sen kaikkitietävyys ärsyttää.
Siksi kapinoimme sitä vastaan.
"Olisi pitänyt uskoa... bla bla bla...
 .. turha surra kun paska riehuu jo kalsareissa...bla bla bla..."
Niin olisi pitänyt.
Uskoa ja luottaa.
Vaistoon.

Mieleeni ei tullut paeta koska naulauduin ja huumaannuin sääristä jotka oli treenattu veistoksillisiksi.
Ne olivat kauneimmat sääret jotka olin koskaan nähnyt.
 En välittänyt vaikka minulle luettiin lakia. Kuulin vain mainittavan sanat Miss. Honeycream, murha, oikeus vaieta, mutta korvanikin halusivat sillä hetkellä aistia nuo sääret. jotka olivat kuin lihaksi tullut sinfonia.
Eleganttien korkokantakenkien koristamat täydelliset varpaat houkuttelivat makustelemaan niitä, ollen kuin intro jumalaiselle matkalle, jonka seuraava pysäkki olisi täydellinen nilkka, joka vaati olemuksellaan yleellisiä timantteja ympärilleen.
Katseeni matka jatkui säärelle jonka virheetön hiljaisuus korosti arvokkuutta, kauneutta ja kosketuksen mahdottomuutta.
Kosketus olisi särkenyt sen iholla vallinneen harmonian.
Olisin halunnut jatkaa katseellani matkaani reisille, mutten uskaltanut.
Suljin hetkeksi silmäni. Kestänkö tuon kasvavan kauneuden loiston jotka reidet voivat tarjota?
Ja jos siitä ylöspäin ...
Tunsin nyrkin iskun kasvoissani.
Kaaduin märälle asfaltille lyöden pääni niin että kuulin ainutlaatuisen kumahduksen.
Maistoin veren rautapitoisuuden.
Koetin nousta mutta kova isku päähän pakotti polvilleen.
Potkuja, iskuja, litsareita ja intiaanihierontaa loputtomalta tuntuvan ajan.
Maistoin raudan mutta muuten en tuntenut mitään.
Otin voimaa sääristä.
Viimein kosketus verenverhoamilla kasvoillani.
 Peukalo toisella poskellani, neljä muuta toisella poskella.
Pääni nousi käden voimasta.
Kova puristus kasvoistani muovasi turvonneet huuleni jonkinlaiselle tötterölle.
Vuotava veri vitutti silmiäni, jotka vaivoin näkivät edessään sokeankin kauniiksi arvaavat kasvot.
'Rouvalla... on perkeleen... hyvät sääret." Sain soperrettua puristavien sormien ja kurkkuun valuvan veren vaikeuttaessa ulosantiani.
Puristus veti kasvomme vain muutaman sentin päähän toisistamme.
Ihminen on muodoton liian läheltä katsottuna.
Hän tuoksui kukilta.
Tuoksu loi ristiriidan siihen miten kovasti hän löi, puristi ja miltä veri maistui.
Hän suuteli minua pitkään maistuen ikävältä...

Kasvot kaikkosivat mutta nähkaan verhottu nyrkki antoi vielä pusun.
Tunsin märän asvaltin lohduttavan voiman kuumottavilla kasvoillani.
Kotimaani otti minut tunteella vastaan.
Juuri niin voimallisesti kuin olin odottanutkin.
Väsymykseltäni olin valmis kuulemaan Kasariumin
mutta jotenkin arvasin ettei minulle annettu mahdollisuutta kuolla.

Havahduin auton takapenkillä kun minulle ojennettiin olut-tölkkiä kouraan.
Kuski etsi kuumeisesti stereoista mieleistä kanavaa. Tunnuksista tiesin istuvani poliisin kyydissä.
Viimein Glenn Freyn "You belong to the city' omi tilan autosta.
Maisemat olivat muuttuneet, mutta Rivermouthin öiset kadut väläyttelivät kuvia menneestä elämästä.
Kuumista kesistä.
Kuumista öistä.
Kuumista tunteista
Kuumista nahkapenkeistä.
Kuumista, loppuun poltetuista savukkeista.
Kuumasta virkavallasta.
Kuumista kavereista, joista elämä oli pistänyt kuumimmat mullan alle viilenemään.

Auton etupenkkien takaosiin oli asennettu pienet video- ruudut. Pääsin ilokseni jälleen Metallican kyytiin.
Nostin tölkin huulilleni. Maistoin raudan. Maistoin menneisyyden.
Hyräilin mukana.
Pala kurkussa, roska silmässä.
Kaipasin Cliff Burtonia.
Olin kännissä.
 Maailman kauneimmat sääret tahtoivat katseeni jatkavan matkaa.
Ne olivat valmiit kosketukseni riettauteen, harmonian ollessa enää mennyt arvo.
Rouva ylikomissaario halusi minut auton takapenkillä.
Olin kännissä mutta en niin kännissä.
Nahka narisi.
Poliisiauton nahkapenkit olisivat pian liukkaat...

Karl S. Puukoski

Jatkuu...


.

Beastie Boys - Licence to ill (1986)

Sotshissa pitkin rinteitä skimbaavat nuoret lökäpöksyt villitsivät urheilutoimittajat. Enää ei ole muodikasta ilakoida kaikkensa antavaa hiihtoniiloa/niinaa, joka takoo sompia hankeen Terinitit mustikkakeitossa, posket kuolasta kiiltelevänä ja maaliin tullessa teatraalisesti katolleen köntsähtäen ja yökkäyksen verran mitalin hurrille häviten.
Ei ei ja hyi hyi moinen porsastelu!
Nyt urheilun pitää olla freshiä ja ilolla, vaikka teennäiselläkin, ulkokullattua.
Nyt urheilussa myy hikoilemattomuus, vaivattomuus, uhkarohkeus, rentous, unisexiys ja näyttävyys, jonka pitää näkyä urheilijalla suorituksessa, kuin ulkoisessa olemuksessakin.
Hyvänä esimerkkinä ovat lumilautailijat, nuo valkoisten hankien lainelautailijat.
Kiharaa, muotia, kaakaot rinnebaareissa, valkaistuja hampaita, merkkituotteita, ikuisen nuoruuden harhaa, rusketusrajoja kasvoissa, murtumia, "after ski"- bileitä, katumuspillereitä...
Eli kaikkea sitä mikä myy.
Nyt on muodikasta sanoa ISO ei intervalleille, sykerajoille, harjoitusohjelmille, tyhjennyksille, veritankkauksille, valvonnan alaiselle lorottamiselle, vanhankansan ihailun kyynelillä tahratulle sankarinviitalle ja kansakunnan valkoisen kepin ja opaskoiran vaatimalle palvonnalle!
Ne eivät enää tässä vuosikymmenessä elävälle maistu eivätkä varsin myy. (Paitsi Suomessa vuoden urheilija äänestykseen osallistuville.)
Hikoilu tulee olemaan urheilussa noloa.
Elämme siis suurta muutoksen aikaa. Urheilu ei enää koskaan tule olemaan niin hikistä kuin ennen.

Uusia tuulia tuovia lökäpöksyjä oli jo 80-luvulla. He "ryöhnysivät" kadulla ja vääntelivät kopriaan hehtaarin kokoisista stereoista jumputtavan "juontamisen" tahtiin.
He olivat BREIKDÄNSSÄILIJÖITÄ. Uuden coolin tyylin airueita.

Breakdance ja hip hop olivat vannoutuneelle heavy-miehelle kova paikka. Mielestäni oli naurettavaa miten nuoret miehet kehtasivat vääntelehtiä sillä lailla. Mutta samaan aikaan kaupungissa vaikutti dj, joka breikkasi ja juonsi biisejä ja joka valittiin jonkun nuorisolehden äänestyksessä Neumannin jälkeen Suomen toiseksi uljaimmaksi urooksi nuorten neitojen keskuudessa.
Äijässä oli kieltämättä tyyliä. Pituutta, näköä ja kokoa riitti. Ja heppu tykkäsi kantaa metrin leveää mankaa olkapäällään, hengaillessaan pitkin kaupungin kesäisiä katuja.
En ehkä noteeraisi tätä bändiä muuten millään tavalla mutta olen istunut tämän suuruuden hartioilla yhdessä Beastie Boysin kanssa.Tulin varmasti nähdyksi ja Beastie Boys kuulluksi. Hän ei onneksi yrittänyt breikata meikäläinen ja mankka olkapäillään..
Menikö siinä varttini julkisuudessa?

Jos tyttöjä sai veteläksi soittamalla moista juontamista discoissa ja kunnantaloilla, täytyi myös musiikkityylissä olla jotain taikaakin. Silloin nyökkäilin musiikin tahdissa kohteliaisuudesta ja kunnioituksesta tätä lähes Neumanin veroista ja Jumalan pronssille jättänyttä breikkaria kohtaan.
Mites nyt kun nuorisolehti on lakkautettu, breikkarilla ei ole enää metrin mankkaa eikä Neuman villitse vanhaan malliin? Pystyykö Beastie Boys nyökkäilyttämään meikäläistä omilla avuillaan näin lähes 30 vuoden tauon jälkeen?

Ostin 'Licensed to ill' - albumin käytettynä 6 eurolla. Ei paha hinta genrensa klassikosta.
Levy starttaa Led Zeppelinin 'When the levee breaks'  biisistä lainatulla samplella. 'Rhymin&Stealin' kuulostaa mukavasti anarkistiselta vaikkakin selostaminen puuduttaakin melko nopeasti kropan. Biisissä on lainattu tyylitietoisesti myös Black Sabbathia. Kertakuuntelulla pääsee päämääräänsä Zeppelinin ja Sabbathin taluttamana.
'She's crafty' liisaa jälleen Zeppelinilta toimivasti. Muutenkin juontaminen pidetään kurissa ja meno on muutenkin rytmikästä ja leuhkaa.
Levyn edetessä ei maailmankuvani laajennu eikä aamukahvini saa sävyjä. Välillä meinaa rytmit saada otetta mutta reuhaaminen ja tavujen oralehtiminen eivät vain saa lippaani vinoon. Biiseissä on kerroksia mutta silti tietty ohkaisuus ja mielipuolisuus tekevät kuuntelusta vaivaannuttavaa. Tuntuu kuin minulle vittuiltaisiin.
Mutta kun '(You gotta) Fight for your rights(to party!) jyrähtää käyntiin, tunnen kuuluvani jengiin! Löytyy sähköä ja kuolematonta energiaa vaikka jo "laakson nähneillekin". Party-biisien jalokivi joka lyö ajanhampaat pois pureksimasta. Toimii edelleenkin huolettomalla menollaan.
Olen olkapäillä, kesäyö, keppana, valkoinen mallu, metrin mankka. Hetken olimme samalla maailman katolla. Minä ja Beastie boys...

'No sleep till Brooklyn' ei kalpene edeltäjälleen. Juontaminen ja pinkeä selostaminen sulautuvat mukavaksi matoksi mukavan junnaavan beatin ja kasariskittan määräävälle vyörylle. Kertosäkeen öllikuoron simppeli mutta tarttuva ote pistävät kuulijankin ölähtelemään mukana. Kitara soolo kruunaa ikituoreen matkan.
 
Albumin edetessä meikäläistä pompotellaan, tönitään, piiritetään, nyvitään leteistä, tökitään läskisiin kohtiin, nauretaan sieraimilleni ja joudun välillä huutamaan näille kiusaajille, ettei heillä ole kuin purkauksittain sijaa ja olemusta musiikillisessa spektrissa, ainakaan siinä missä tervejärkinen peiliintuijottaja viihtyy.

Beastie boysin ''Licensed to ill' on hetkittäin ilman nostalgialasejakin muutamia mainioita paloja sisältävä sillisalaatti. Välillä maistuu mutta välillä meno on kuin hullujenhuoneen salaattipäivän heikoimmat hetket. Vaivaannuttavaa, naurettavaa, sekavaa sössimistä ja jonninjoutavaa hortoilua.
4-5 biisin ep-kokonaisuus olisi varmasti saanut arjessa ja omillaan toimivan lopputuloksen. Siihen vielä tuoreempi hitti 'Sabotage'- bonus kibaleeksi niin lääkitystäkin voitaisiin harkita kevennettäväksi. Näillä eväillä albumille kuitenkin  5-/10 

Karl S. Puukoski

The Red Devils - King king (1992)

Mietin tässä jos tekisin soololevyn. En ole minkään instrumentin varsinainen taitaja enkä osaa laulaakaan, mutta hyvillä tukijoukoilla hommasta saattaisi jotain kuolematonta syntyäkin. Minulla on näet selkeä visio!
Haaveissani olisi saada narulle musiikkia, jossa yhdistyisi klassisen musiikin elitistinen ego, punkin räkäinen anarkistisuus, glam-metallin pintakiiltoinen korskeus, perinteisen heavy rockin konservatiivinen majesteettisuus ja jazzin rajoja rikkova rönsyileväisyys. Musiikista pitäisi aistia bluesin mullan makuista juurevuutta, pop-hittien korvakarvoihin takertuvaa hunajaista otetta ja taide-rockin minimaalisuudesta kasvavaa monumentaalisuutta.
Sanoitukset käsittelisivät seksiä, nopeita autoja ja päihteitä mutta aivan uudella otteella. Esimerkiksi aiheina voisivat olla miten rakastella vienosti hikoillen, tai miten "munanjatkeen" kylmäkäynnistyksen brutaali ote vaikuttaa minäkuvaan, tai miten ryypätä tolkuttomasti mutta rakentavasti.
Yhteiskuntakriittinen täytyy myös olla. Kyseenalaistaisin laulujen sanomassa presidentin adjutanttien työolot, kansanedustajien torkkupeittojen värin, verokorttien paperin laadun ja kuntien pakkoliitosten fyysisen väkivallattomuuden. Musiikin voimalla teemme paremman maailman!

Entäpä muusikot joiden olisi kyettävä piiskaamaan itsensä ennenkokemattomaan luovaan kiimaan ja virtuoosimaiseen leimuun. Keistä olisi meikäläisen tunteiden tulkiksi? Pitkän, jopa lähes 4 minuuttia kestäneen kivuliaan mietinnän, vääryydeltä tuntuvien vertailujen, nihilismiin päätyvien analysointien ja itkunsekaisten raakkausten jälkeen päädyin seuraaviin taiteilijoihin, joiden kanssa teosta alkaisin loihtimaan :


Kitarat:  Anna Sentina,  Courtney "Adriana Smith" Cox ja Nita "Mega Murray" Strauss 
Akustinen kitara ja stemmalaulu: Jess Greenberg
Saxofoni: Candy Dulfer
Basso: Tal Wilkenfeld
Rummut: Emmanuelle Caplette
Laulu: Gwen Stefani
Synat ja piano : Nino Jaiani
Jousisoittimet: Delhi & Mumbai violin band

Uskon että tässä olisi SE super-bändi, joka saisi sieluni yössä murjottavasta linnusta, kupeitteni tulesta ja aivoitukseni imelistä liemistä nousevan tunteen palon säveliksi, joita olisi kiva mankasta kotona kuunnella.

Hommaan pitäisi tietenkin palkata tuottaja, jolla olisi näkemystä ja kokemusta näinkin vaativasta taiteellisesta ponnistuksesta.Tuottajan pitäisi olla myös sellainen, ettei herkkien muusikoiden ajatukset karkaisi ulkomusiikillisiin asioihin.
Kahvikupillisen verran mietittyäni ei tuottajan paikalle voinut valikoitua kuin yksi mies. Herra Rick Rubin.
Tämän nykyisin levy-yhtiön pomona pönöttävän tuottajagurun CV on vakuuttava. Vuonna 1985 alkaneen uran varrelta on vyölle tarttunut kovia nimiä. Beastie boys,  Dixie Chicks, Red Hot Chili peppers,  Metallica,  AC/DC kuin Black Sabbathin uutukainenkin on kirjattu työsuoritteisiin. Lisäksi löytyy Slayeria, The Cultia, Tom Pettya, Johnny Cashia. ym. ym...
Mutta yksi epäilyttävä ajanjakso Rick Rubinin työhistoriasta löytyy. Vuosi 1997. Tyhjää täynnä. Ei kai mies vain koettanut syrjäytyä?! Makasiko mies vain kotosalla mitään tekemättömänä työttömyyskorvauksia nostaen! Tuo epäkohta soittaa hälytyskelloja, mutta muut meriitit puoltaisivat kyllä miehen palkkaamista.
Entäpä oma roolini studiossa. Tehtävänäni olisi valvoa ettei kukaan erehdy ehdottamaan kappaleisiin käsien yhteen läpyttämistä. Tiedättehän sen ärsyttävän tavan jossa porukalla into pinkeänä kämmeniä taotaan musiikin tahtiin. Live-tilanteeseen se käy, kun pitää kerjätä yleisöltä huomiota, mutta studiossa monia kibaleita on potkaistu nivusiin kämmenien läpyttämisellä. Se ei ole koskaan tuonut mitään lisäarvoa rock-kappaleisiin! Folk ja kansantanssi hihhulointiin se kai kuuluu kuin rähmä silmäkulmaan.

Rick Rubin on tuottanut myös Los Angelesilaisen  The Red Devils (alkuperäiseltä nimeltään Blue Shadows, mutta mr. Rubin muutti nimen.) blues bändin debyytin "King king". Levyllä sinisiä säveliä rokkasivat:

• Lester Butler –laulu ja harppu
• Paul "The Kid" Size – kitara
• Dave Lee Bartel –kitara
• Johnny Ray Bartel – basso
• Bill Bateman –rummut (wiki)

Bändi toimi 90-luvun alussa King King- nimisen juottolan suosittuna Maanantai iltojen housebändinä.
Kuka kehtaa lähteä maanantai iltana baariin? Ainakin mm. ZZTopin Billy Gibbons, AC/DC:n Youngin veljekset, Bruce Willis, Queen kitaristi Brian May, Mick Jagger (jonka kanssa bändi teki enemmänkin tuttavuutta) sekä Motörheadin ja Dokkenin äijät harrastivat moista syntiä, nousten jopa jammailemaan The Red Devilsin jäpiköiden kanssa lavalle.
Myös herra Rubin ihastui bändin live lentoon koska halusi tuottaa bändin esikois täyspitkäksi näitä Maanantai iltojen reuhaamisia.
Mikrofoni keskelle salia, nauhoitusnappi pohjaan, bändi tulille ja mahdollisista jälkiäänityksistä hys hys hiljaa. Halvalla hyvää! Ei studiokuolemia eikä aikataulujen venymisiä. Lisäksi moni bändi joka soi lavalla energisenä, kangistuu liian usein hengettömäksi studiossa nyhjätessään. The Red Devilsillekin olisi voinut käydä näin.

"King king"- albumi ei yritä keksiä puuvillapaitaa uudelleen vaan jyrää pääsääntöisesti toisten blues- suuruuksien kappaleita tyylilajille ominaisella otteella. Albumin 12 raapaisusta varsinkin rouhea 'Going to the church" raukean makea 'She's dangerous' ja mukavasti keinuva "Devil woman" ruoskivat huokoset hereille. Rick Rubin sai tallennettua bändin, joka tuoksuu edesmenneitten blues-suuruuksien hielle, kuumille öille, selluloosapölylle, kylmälle oluelle ja paholaisen ratsun hengitykselle, joka suu vaahdossa laukkaa puuvillapeltojen halki, Los Angelesin valoihin ja varjoihin vaanimaan bluesille sielunsa myyneitä.
Rick Rubin on ammattimies!
Bändi on joka solultaan blues ja iskussa mutta edesmenneen laulaja/ huuliharppuilija Lester Butlerin ote vangitsee. Maaginen jätkä, joka osasi hommansa ja jonka retaleinen olemus toi dekadenssia habitusta  lavalle. Toisaalta, ukon ei varmaan tarvinnut pelätä, että porvarilliset työntarjoajat tulisivat nykimään nahkatakin hihoista, tarjoten lomansijaisuutta tahkonpyörittäjänä.
Lesterin humanteri elämäntapa lopetti lopulta bändin lupaavasti alkaneen lennon vuonna 1994. Äijän oma lusikan heilutus loppui 1998 yliannostukseen, Moulin blues-festivaalin jäädessä bluesmiehen viimeiseksi esiintymiseksi.
Olisi mielenkiintoista tietää mitä vannoutuneet bluesharrastajat tykkäävät bändistä, levystä ja Lester Butlerista. Minulle levy on yksi parhaista mitä 90-luvulla on ollut tarjota.
Miten törmäsin levyyn? Se oli ylimaailmallinen kokemus. Kunnallisen kirjaston blues-hyllyn luona Robert Johnson tökkäsi levyn käteeni, katsoi kelloaan ja sanoi lähtevänsä käymään kitaranvirittäjän luona...

No joo. Väritin vähän juttua. Ei hän mitään kelloa katsonut. 8/10

Karl S. Puukoski

Kasarium osa 11

"HYVÄÄ UUTTA VUOTTA, HERRA RAATO!"

Ummistin silmäni ja odotin että kuula porautuu ohimooni ja sitä kautta pääsen kinaamaan taivaan tai helvetin portinvartjoiden kanssa sisäänpääsystä. Entäpä jos joutuisin Styx-virran lautturin kyytiin? En ollut kummoinen uimari, jos jotain sattuisi venematkalla.
Sormeni nyki ja liipasin antoi myöten. Hitaasti mutta varmasti. En saanut silmiäni auki mutta sen sadasosasekunnin, kun ase laukeaa ja peruuttamatonta ei saa enää takaisin, vannon että sain tuolla pienellä hetkellä mieleeni juomattoman paukkuni, jonka olin unohtanut jääpalakoneen päälle.
Smith & Wesson vavahti kädessäni.
Kuulin jyrähdyksen
Kuulin korahduksen.
Näin, kun veltto keho retkahti lentokoneen penkiltä käytävälle.
Kuulinko ja näinkö oman kuolemani?
Vitun posket! Katsoin piippua pitkin kun Mike Trump-klooni makasi elottomana lentokoneen käytävällä.
"Itsellesihän sinun piti lyijyä kaaliin töräyttää eikä viatonta sivullista kylmäksi laittaa!" "Freddie" ulvoi muka vahingoniloisena Shyn 'Emergencyn' herätellessä minut todellisuuteen.
Ammuin White Lionin laulaja-kloonin!
"Freddie" nousi penkistään ja alkoi rullata kuolleen sielua rullalle kuin räsymattoa.
Koetin estää mutta olin kuin jäätynyt paikalleni. Ainut mihin pystyin oli vieressäni olleen vodka-cola-paukun loppuun saattaminen.
"Freddie" viskasi käärityn sielun olalleen ja katsoi minuun.
'Ei kannata taistella tuulimyllyjä vastaan. Tule sinäkin voittaja joukkueeseen.' Sain tuolta pahan sanansaattajalta ehdotuksen.

Tunsin kuinka cola teki sylkeni viruvaksi. Keräsin lastin kielelleni ja roiskaisin sen tuota pirulaista kohti. Limppikuorma teki komean kaaren ja olisi läsähtänyt keskelle "Freddien" kalpeita kasvoja mutta pieni kulmien nosto sai eritteen kääntymään takaisin kohti lähettäjäosoitetta.
"Freddie" naurahti mutta vakavoitui. 'Meillä olisi töitä sinulle. Pääsisit viimeinkin toteuttamaan itseäsi luovassa työssä.'
Olin hetken aikaa kiinnostunut työtarjouksesta, varsinkin kun Uriah Heepin 'Sell your soul'- biisi huusi valkokankaalta voimallisesti.
'Pidä tunkkisi.'
'Aina voi vaihtaa puolta. Johan Led Zeppelinkin sen tiesi.'
'Tarkoitatko "Stairway to heaven'in sanomaa?'
'Kyllä. Siinä liene eniten Kasariumista irroitettuja nuotteja'. Voiko se silloin olla väärässä?
'Nuo ovat pelkkiä tulkintoja'.
'Page sai aika topakat eväät kun bändi oli 4 albumia vääntämässä.'
'Epäilemättä. Kova albumi.' 
Samassa huomasin että kroppani oli jälleen tahtoni alainen.
Kaivoin taskusta Bugon ja sytytin sen samalla, kun istuuduin sikeitä vetävän Gisellen viereen.
Tiesin ettei minulla ollut aseita tätä helvetistä tullutta riivaajaa vastaan. 
Ihmettelin samalla kun pyyhin kasvojani Sabrina-kloonin pikkutuhmiin, ettei kukaan koneessa ollut herännyt vaikka olin jyräyttänyt tussarilla ihmisestä hengen pois.
'Mutta nyt minun on aika poistua. Työvuoroni päättyy.'  "Freddie ilmoitti ja koppasi Mike Trump- kloonin rullalle käärityn sielun olkapäälleen.
Samassa Rob Halford-klooni oli saanut tajuntansa tason kovasta humalasta huolimatta tilanteen tasalle. Mietin olisiko meissä kahdestaan miestä vastustaa sieluja varastavaa "Freddietä".
"Robin" humalaisessa katseessa oli ihailua, epäuskoa ja intohimoa. Mutta ei homolla tavalla.
'Ota minut, ota minut!' Judas Priestin keulakuva huusi jo puoliksi purppuraan kajoon haihtuvalle "Freddielle".
'Tiedän tunteesi mutta minulla ei ole aikaa rakkaudelle'.- Valoon katoava "Freddie Mercury" kuiskasi jopa hieman seksikkäästi, lentosuukolla Rob-kloonille kiusaa tehden.
Juuri kun "Freddie" katosi näkyvistä, varastettu sielu olkapäillään, näytti hän oikeat kasvonsa.
Uriah Heepin 'Abominog'-albumin kannessa olevat kasvot olivat kuin unelmavävyn verrattaessa niihin joista minä ja Rob Halford- klooni saimme maistiaiset.
Ei voi muuta sanoa kuin että rumat olivat.

'Mitä helvettiä! Olenko tulossa hulluksi?! Rob osoitti kysymyksen selkeästi minulle.
'En usko' vastasin kyyristyen samalla Mike Trump-kloonin elottoman ruumiin puoleen.
'Pitäisikö minun siirtyä marjaviini-linjalle?' "Rob"kysyi jo hieman epätoivoa äänessään.
'Voisi tehdä hyvää'. Vastasin kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Tutkin ruumista mutta en löytänyt kohtaa mihin luoti oli uponnut.
'Olen kuolemansyyntutkija siviiliammatiltani ja voin yhdellä mulkaisulla sanoa, että tuo mies kuoli tukehtumalla omaan oksennukseensa' Ei epäilystäkään.'
'Ei epäilystäkään?' kysyin katsoen kuolemansyytutkija, alias Rob"klooni" Halfordia" syvälle silmiin.
'Varo vain housujasi ' "Rob" varoitti ruumiin suusta valuvasta alkoholin ja lentokoneessa tarjotun Hawaijin leikkeen sekamelskasta, joka valui Mike Trump- klooni vainaan oikeasta suupielestä.
Moska iljetti vaikka minulla oli nälkä.

Olin helpottunut. En ollut ampunut ketään eikä paholainen ollut saanut värvättyä minua puolelleen.
Olin selkeästi noteerattu ainakin pahisten puolella.
Miksi taivaan porukka antoi odotuttaa yhteydenottoaan?
Ylimielisyyttäänkö?
Odottivatko he oikeaa hetkeä?
Pitikö minun rukoilla jotta saisin apua?
Sitä he pitäisivät varmasti vittuiluna!
Kaadoin itselleni reilun mukin rommia ja sytytin Mike Trump- kloonin rintataskusta löytämäni vaniljasikarin. Nostin jalkani tyhjälle penkille ja vedin syvään henkeä.
Mihin sotkuun olinkaan itseni sotkenut.

Torkahdin. Tunsin herättyäni olevani hieman päihtynyt. Suutani kuivi mutta huomasin Gisellen naukkailevan Bloody Marya
'Hei, jätä se lasi rauhaan!' Giselle omi terhakasti juomaansa.
Sain napattua poskellisen.
'Yhteydenottosi tuonpuoleiseen oli onnistunut. Freddie Mercuryna esiintyneellä niljakkeella oli asiaa.'
'Niinkö? En huomannut että olisin saanut sinne minkäänlaista kontaktia!? Kynäni ei juurikaan liikkunut...'
Missä lehtiösi on? Pakko siitä jotain on löytyä. Sen verran kova vauhti sinulla ja kynälläsi tuntui olevan.'
Giselle alkoi etsiä lehtiötä kuumeisesti. Jäin tuijottamaan häntä. Hän näytti tiukassa HIMin topissaan ja vieläkin tiukemmissa kivipestyissä farkkusortseissaan tyrmistyttävältä.
Nuolaisin suupieliäni. Suussani oli vieläkin colan venyttämää sylkeä. 'Tässähän tämä. Tyhjää täynnä.' Giselle ähkäisi hieman nostaessaan lehtiön lattialta niin, että vienon violetit stringin pilkahtivat topin ja farkkusortsien puolueettomalta vyöhykkeeltä.
Lehtiö oli todellakin tyhjää täynnä.
'En ymmärrä. Näin kun riehuit Venom-kynäsi kanssa kuin vähämielinen!
'Ei minulla ollut itselläni minkäänlaisia tuntemuksia. Ehkäpä juopotellessasi olit katsonut valkokankaalta jotain, joka vei liuotetun mielesi harhaisille maille.' Giselle totesi välinpitämättömästi.
'Sitä paitsi. Koeta koota itsesi siedettävämpään kuntoon. Vajaan tunnin päästä laskeudumme ja en halua, että jäät rajatarkastukseen kiinni vain sen takia, että näytät kertaalleen läpipaskotulta rokkarin raadolta.' Giselle katsoi minua ja osoitti minua sormellaan tehostaakseen sanomaansa.

Sipaisin suustani hieman colaa tukkaani ja oijoin "Sidilta" saamaani Sex Pistolsin paitaa samalla kun edelleen ihmettelin miksi Gisellen lehtiö oli tyhjä.
Lentokoneen matkumastamossa alkoi olla vilskettä kun sen matkustajat pakkailivat käsitavaroitaan ja valmistautuivat laskeutumaan Rivermouth Cityn lentokentälle.
Tunsin pusun poskellani.
'Hyvää uutta vuotta, herra raato.' Giselle kuiskasi ja vetäytyi äkkiä kauemmas kuin peläten, että pusu poskellekin voisi herättää minussa pedon.
'Mitä, onko nyt vuodenvaihde?! Miten joulu meni?' Kysyin jälleen unohduksen aiheuttaman nöyryytyksen poltellessa.
'Joulu oli riehakas mutta nyt murhataan mennyt vuosi ja vikitellään alkava vuosi näyttämään meille parhaat puolensa! Giselle sirkutti kovaäänisesti, selkeästi uuden vauhdin ottaneena.
Sid Vicious-ja  Doro Persch-kloonit olivat Gisellen kanssa hengessä mukana ja laskivat minuutteja vuoden vaihtumiseen toisiaan halaillen.
Sytytin Bugon ja rapsautin oluen auki. Valkokankaalla Iron Maiden lisäsi löylyä "2 minutes to midnight" uljaudellaan.

Näin lentokoneen ikkunassa Rivermouthin miljoonakaupungin loputtomat valot.
Kotikaupunkini oli kasvanut vähintään satakertaiseksi lähtöni jälkeen.
Nuo valot näyttivät kärsimättömiltä.
Tunsin kylmiäväreitä. En tiennyt miksi.
Matkustajat riehaantuivat tanssimaan välittämättä kuulutuksesta joka kehoitti kiinnittämään turvavyöt, sillä RATTilla tuntui olevan sillä hetkellä enemmän auktoriteettia "Dance" kappaleellaan.
Samaan aikaan Rivermouth Cityn lentokenttävirkailijat valmistautuivat ottamaan lennon numero 1980-1989 Bangkokista turvallisesti maankamaralle.
Kimeä-ääninen lentokapteeni vaihtoi vielä viimeiset ohjeet lennonjohdon kanssa ennen laskeutumista.
Terminaali täyttyi odottavasta tunnelman sekamelskasta.
Taksikuskit vilkuilivat hermostuneesti kellojaan.

Musta Mercedes Benz lipui lentokenttäalueelle.
Se pysähtyi niin, että kenttäbussille aikovat joutuivat ohittamaan sen.
Apukuskin puolelta noussut pienen peltotraktorin kokoinen mies aukaisi takaoven.
Lentokentän pintaa koskettivat ensin kaikkia hyvänmaun rajoja rikkovat korkeat korot.
Niiden varaan nousivat pitkät sääret jotka hävisivät näkyvistä vasta tiukan, vain hieman polven yläpuolelle ulottuvan, vihreäsävyisen hameen alle.
Sääret omistavan naisen yläosan tiukka sotilasmallinen pusero ei pystynyt peittämään niiden alla vapautta huutavia muotoja. Mustat hiukset tiukasti huolitellulla poninhännällä korostivat linjakkuutta ja kylmää särmää.

'Kaikki valmiina?' Nainen kysyi samalla yrittäen sytyttää light-Bugoaan.
Sytkäristä oli kaasu loppu. Yksi Mersuun ahtautuneista korstoista kiirehti tarjoamaan tulta.
Kädet vapisten tikku viimein syttyi.
'Kaikki valmiina Rouva komisario'.
Mercedes Bentzin stereoista soi Yngwie j. Malmsteenin 'You don't remember i'll never forget'
'Onko Gregory Bush varmasti koneessa?'
'On. Niin meille on ilmoittanut mukana ollut agenttimme' Tulta tarjonnut mies sanoo kunnioituksen ja pienen pelon nopeuttaessa sanoja.
Nainen ottaa savut savukkeestaan ja katsoo kentälle pysähtyvää lentokonetta.
Gregory Bush on viimein täällä.
Sika on laskeutunut.
Talven ote on irronnut.
Lätäkön värjää bensan ja juhlan räjähtävät värit.
Nainen odottaa hiljaa pakahtuen.
Puoliksi poltettu savuke putoaa
sähähtäen, kuollen pois.
Hänestäkin on jotain kuollut.

Matkustajien purkautuessa muurahaisten laille ulos lentokoneesta
pääsivät lentoyhtiön välinpitämättömät siistijät leipäänsä tienaamaan.
He olivat juuri hävinneet palkkataistelun.
Tupakantumpit, tyhjät tölkit ja kireät pullot.
Ulosteet, kumiukot ja tahrat pinnoilla.
Ruuanjätteet, ruumiit ja kaikki kalustoon kuulumaton korjattiin pois.
Pois silmistä. Pois mielestä.
Gisellen paikalta lakaistiin myös lehtiön irrallinen sivu.
Se mitä ei löydetty.
Se mihin palkkataistelun uuvuttamat eivät jaksaneet kiinnittää huomiota.
Se missä luki 665 kertaa  "SHOW MUST GO ON"...



Karl S. Puukoski 


Jatkuu...

RAINBOW - Bent out of shape (1983)

Kuulin Rainbown 'Bent out shapea' ensimmäisen kerran kotibileissä vuonna 1985. Bileet olivat itkunsekaiset ja oksennuksen täyteiset mutta musiikki toimi. Näin jälkikäteen on surkuhupaisaa muistella miten teini-ikäiset viiden kaljan viemänä pelastivat maailmaa, itkivät ihastustensa perään, oksentelivat, harrastivat syljen vaihtoa ja pyyhkivät itseään talon isännän tyynyliinaan. Rainbown tahdittaessa elämää ja hedonismia opettelevien maailmanlopun meiningillä juhlivien viikonloppuista karnevaalia.
Albumi kuulosti (ja kuulostaa edelleenkin) raikkaalta vaikka Richie Blackmorea moni ikäiseni piti kalkkiksena ja hieman tunkkaisena Deep Purplen kitarasankarina, jolla ei olisi mitään annettavaa yliampuvalle 80-luvun nuorisolle.
Vaikka vanhemmat fanit ja osa ajan musiikki arvostelijoista kritisoi Blackmorea levyn popahtavammasta linjasta, toimi se ainakin minulle myyntipuheena myös äijän uudelleen 'Bent out of shape'- kiertueen jälkeen kokoaman Deep Purplen 'Perfect strangers'-albumin hommaamiseen. Senkin levyn tahdissa on joku oksentanut. Myös syljen vaihdosta on epäilyjä.

Rainbow on yhtä kuin Richie Blackmore. Vaikka bändissä on vaikuttanut valovoimaisia tähtiä muitakin aina Ronnie James Diosta Cozy Powelliin, ei kenenkään ura Rainbowssa Richieta lukuunottamatta ole kestänyt 5 vuotta kauempaa. Väitetään, että herra Blackmore on pistänyt epäsuosioonsa joutuneen artistin tutkimaan ovenkahvoja jos kyseisen taiteilijan mielenkiinto on liiaksi kirvonnut ulkomusikillisiin asioihin. Toki Tony Carey Wikin mukaan saatiin ihan kiusaamalla pihalle.
'Bent out of shapelle' herra Blackmoren hengentuotoksia lihaksi runttasivat:

• Joe Lynn Turner –Jumalainen laulu
• Ritchie Blackmore – kitara ja henki
• David Rosenthal – kosketinsoittimet
• Roger Glover – syvän purppura basso
• Chuck Burgi – rummut

'Straight between the eyes' levyn jälkeisen kiertueen jälkeen herra Blackmorea vitutti niin että kuuppaan juili. Kaupallinen menestys oli jäänyt tavoitetasoa alemmaksi, joten levylle lähdettiin hakemaan kaupallisempaa matskua. Varsinkin "jenkeis" se suuri ykköstykki antoi vuotella itseään.
 Mitä vikaa muuten taiteen kaupallisuudessa on jos se on korvan, silmän, tai suun myötäinen?
 Miten helvetissä hittihakuisuus automaattisesti syövyttää taidearvon?
 Eihän kaikki kellaribändit, pöytälaatikko runoilijat ja nobody katuartistit voi olla jo lähtökohtaisesti myymättömyydellään suuria taitelijoita?
Jumankekka! Jos taide vaatii suurten massojen nuoleskelua ja hyväksi havaittujen kaavojen kierrätystä (omalla tyylillä) niin antaa mennä jos kerta hyvältä kuulostaa, maistuu, näyttää ja rokkikarjalle kelpaa!
Näin herra Richie Blacmorekin saattoi ajatella kun 'Bent out of shapea' loi. Vaikka herra ei itse mikään luomakunnaan suurin silmäkarkki myynnin kannalta olekkaan, voi hänelle pistää voita nokkaan mainioiden korvakarkkien loihtimisesta. Sen todistaa tämä hurjana musiikki vuotena 1983 ilmestynyt 7. Rainbown pitkäsoitto:

1.' Stranded ' Albumin käynnistää biisi joka on samassa mytyssä uhkaava, vaaran tunteella marinoitu ja vienosti intohimoinen. Blackmoren kitaroissa on ylväyttä, Turner työntää majesteettisesti tulkiten ja kokonaisuus bändiltä prima al dente! Starttina heti hieman aliarvostettu mutta ei unohdettu kiivaamman rokin KLASSIKKO.

2.  'Can't let you go'  Kibale starttaa uruilla, jotka jylisevät kuin tuomiopäivän basuunat avioliitonsatamaan tietämättömyyttään tai älytettynä lipuvalle. Videolla herra Blackmore tyrmää blondin ja sen jälkeen vapauttaa sieniä syöneen ,Ozzy Osbournen ja Ville Valon habitukseltaan vahvasti mielen tuovan Joe Lynn Turnerin kaapista jalottelemaan. Oliko kaappi vertauskuva vai vihje? Joka tapauksessa Turner näyttää menevän blondin kyljestä sisään kuin itsehillinnän kaulapannasta vapautunut stalkkeri kuunaan. Video on karu mutta se tuo Suomalaiselle helpotuksen huokauksen. Ei sitä aina osattu 80- luvulla suuressa maailmassakaan videoita tehdä. Biisi on loistava kuultuna, paljon vähemmän nähtynä.

3. Fool for the night' Parisuhde problematiikkaa niille jotka tykkäävät sitä hard rock kappaleiden avulla setviä. Toinen tahtoo rymytä yöbaareissa villinä ja vähän irstaana ja näin viillellä elämänkumppaninsa omistuksenhalua. Parisuhteen toinen osapuoli taas haluaisi em. bilettäjän hapettaa hengiltä neljän seinän sisälle omistuksenhalulla rakkauden kuvastoon naamioiden. Näin minä sen kuulin. En ole guru West hamin kielessä. Älkää sanoko että biisissä puhuttiin toisenmaailmansodan panssarisankareista!

4.'Fire dance' Kelpo temmolla vouhkattu rokkipala romaanien kanssa nuotiolla jorailusta. Kalpenee noen ja savun mystisyydestä hulimatta edellisille virkkauksille. "Gypsy"- biisejä on tehty kiertolaiselämää ja mystiikkaa romantisoiden kukkuramitalla.
Eikö rantojenmiesten elämästä löydy samalla tapaa irrallisuutta yhteiskunnan kahleista ja velvollisuuksista jotta heistä romanttisia lauluja tehtäisiin?
Juomalaulut?
Alkoholin kohtuukäyttäjille suunnattuja sisällöttömiä jollotuksia!
 Eikö mystisyyttä ole puli-ukonkin elämässä yltäkyllin?
 Aina jostain löytyy ryyppy.
 Aina löytyy kongi tai putkan pahna minne painaa ryyppyputken pehmittämä pää?
 Aina löytyy syy miksi pullo löytää huulille.
Katkokävely.
 Deliriumit.
 Aina joku humalasta väsynyt lepää sen hetken yli jolloin lumihanki tuntuu lämpimältä.
Pultsarin elämä se jos mikä on mystistä tulessa tanssimista.

5.'Anybody there'  Instrumentaali, joka kertoo miksi Richie Blackmore on kitaransa kanssa elävä legenda. Sorminäppäryyttä riittävästi, mutta sitä tunnetta ja kerrontaa ilman sanoja enemmän kuin tusinalla nykypäivän vauhtisokeista kitarasankareista. Soundi tunnistettavan lämmin ja soiton antama lämpö huokuu vielä biisin päätyttyäkin. Herra Blackmore oli biisillä Grammy- ehdokkaana, eikä suotta. Mestarillista!


6. ' Desperate heart' Tällä biisillä otetaan parisuhde ongelmiin kepeä ja varsin tarttuva ote. Joe Lynn Turner on yksi maailmankaikkeuden aliarvostetuimmista laulajista. Mies kuuluu samalle penkkiriville Plantin, Coverdalen ja Gillanin kanssa. Miehen tulkinta ja palo repii meikäläiseltä ihohuokosia niin ettei tahdo M- koon paita päälle mahtua. Biisissä on tarttuvuutta ja hittiainesta mutta joku syvällisempi haava jäi tekemättä. Siitä huolimatta on kestänyt ja kestää edelleen kuuntelua.

7.' Street of dreams' Biisin video oli pannassa MTV:a sen hypnoosia sisältävän aineiston takia. Nigella Lawsonin ruokaohjelmissa on ainakin kaksi enemmän hypnotisoivaa ainesta kuin tuossa videossa! Yhteiskunta ei anna meidän huumaantua kuin aineista joissa on 80% veroa! Hyvä niin. Meistä huolehditaan.
Mitä tulee biisiin, se on helppoutta. Se on osaamista. Se on ajanhammasta ketävää raikasta aor- kokonaisuutta jota ei hippi jäljitä.

8.' Drinking with the devil ' Biisi itsessään on kosketinsoittaja Rosenthalin ja herra Blackmoren käsikynkkää. Ei kurja mutta ei pistä mieltä hihhuloimaan tai jalkaa läpyttämään. 1.30 video biisin kera on sopivan kova paketti, pitempi olisi jo pehmennyt.

9.' Snowman' Unohtakaa 14 vuotiaiden äänenmurroksen kynnyksellä hoippuvat koskettavat tulkinnat ja loistavan, sen ainoan oikean vokalistin aikainen"Yövisshy!" Tässä on OIKEAN joulun sanoman tuova instrumentaali. Taideteos joka lyö väreille aina ja ikuisesti. Ainut ja alkuperäinen. Herra Blackmore bändeineen tuo minulle sielun sopukoihin sellaisen sanattoman tunteiden tsunamin tällä biisillä, etten kaikesta sen kuljettamasta informaatiosta ole vieläkää selvillä. Siinä on arvokkuutta joka puhuttelee, siinä on herkkyyttä ja uhmaa. Siinä instrumenttaali biisien kuningas.
 Jos joku ei muistuta jostain vieläkin paremmasta biisistä.

10.'Make your move' Biisi lähtee nussakasti liikkeelle mutta kertosäkeen latteus rokottaa pisteitä. Biisin johtotähtenä sivakoivat Turnerin verevä revittely ja Blackmoren soolo. Myös muu bändi pistää tyylillä joten mikä mättää? Ei lähde lentoon. Kuin puolijäykällä yrittäisi rakkautta antaa. Niveltää. Ehkä biisin aihio ei ole kuin hukkapaloista hätäisesti kasattu raakile. Siltä se maistuu. Levyn heikoin lenkki.

Rainbown 'Bent out of shape' on minulle muistoja herättävä albumi. Se on myös "kaupallisuudestaan" huolimatta loistava kokonaisuus. Jos muutamat levyn teokset olisivat olleet pykälää parempia, olisin antanut levylle täydet tähdet, mutta niiden ansiosta nappaan pisteen pois ja perään tökkään miinuksen. Joka tapauksessa kuolematon kokonaisuus "halvasta kaupallisuus leimasta" huolimatta.

Jos Rainbowlta tehtäisiin kymmenen biisin' Best of ', olisi se mielestäni näin yhdeltä istumalta tälläinen:


1. Man on the silver mountain
2. The temple of the king
3. Gates of Babylon
4. Since you been gone
5. I surrender 
6. Stone cold 
7.Stranded
8.Cant't let you go
9. Anybody there
10. Snowman

Mutta mikä pisti herra Blackmoren jättämään kunnon säröllisen ja reippaan rokin? Nykyisestä sukkahousu/linnanneito/linnanmuuri -"iskelmästä" kun ei taida sylkisuussa vauhkota kuin larppaajat. Vastauksia saa kun katsoo Blackmore's Nightin videoita.
Luulempa että Richie soittaa larppaajille koska ihastuttava vaimo Candice Night on ilmoittanut Richielle että Richie tykkää soittaa larppaajille...

Ymmärrän.

Karl S. Puukoski

Ps. Unohdettua joulua kaikille!

Rhino Bucket - Get used to it (1992)

Kivikasvot oli parasta tv-viihdettä mitä 70-luvulla oli tarjota. Kivikasvoissa oli mm. ultrahauska Fredi, mutta suosikkini tuosta ratkiriemukkaasta remmistä oli ehdottomasti Georg Dolivo.
Pienen pojan silmissä kööri yritti kovasti olla hauska mutta komiikka vääntyi monesti pelottavaksi.
Mustavalkoinen kuvaruutu korosti huumorinkukkien värejä ja varsinkin pelon eri nyansseja.
Se selkeästi vetosi orastavaan kuolemanviettiini.
Mutta jos puhutaan Georg Dolivosta, pitäisi keskusteluun nostaa myös GEORG DOLIVO, eli Georg Dolivo, joka on sukua Georg Dolivolle. Kivikasvo Georg on siis kivikovan rokkari Georgin setä. Miksi meiltä on salattu että "jenkeis" vaikuttaa suomalaista syntyperää omaava "amerikanserkku", jolla on suomalainen emäntä ja joka osaa runtata hard rockia monia palstatilaa saanutta keskivertorokkaria uskottavammin.
Miksi "Rhino-Georgia" ei olla hehkutettu Suomessa vaikka mies on tehnyt ja tekee edelleenkin kunnioitettavaa globaalia työtä bändeineen?
Miksi Rhino-Georg ei ole esiintynyt missään Suomen kymmenistä kokkausohjelmista?
Milloin Rhino-Georg on tuomarina Voice of Finlandissa tai Tanssii tähtien kanssa- formaateissa? Tai edes väsynyttä 'Tartu mikkiin''- vaivaannuttavuutta tähdittämässä?
Eikö Rhino Bucketin levymyynti vielä riitä itsenäisyyspäivän kättelyihin?
Eikö Rhino-Georg pääsisi ruotimaan suomalaisuuttaan Arto Nybergin ohjelmaan?
Pelätäänkö suomen mediassa nostaa Rhino Bucketin 'Get used to it- albumi suurten 90-luvun suomalaisten rock-levyjen joukkoon Georgin hihassa uskaliaasti näkyvän suomenlipun takia?
Skini- ja natsikortti nousisi takuu varmasti kukkahattutätien pöydille. 
Eikö mistään löydy sankaria joka uskaltaa paljastaa että suomessa syntyneellä, mutta coolisti "jenkeis" elämäntyötään tekevä Rhino-Georg on OIKEASTI  Bon Scottin inkarnaatio?
Ymmäretäänkö meillä tosiseikkaa, että Rhino Bucketissa on soittanut/soittaa edelleen itse Simon Wright? Jos pääsee soittamaan rumpuja AC/DC:n, se on huikea meriitti. Ei se mitä fakiirimaisia temppuja palikoillasi teet.

Rhino Bucketin 'Get used to it', olivat rypyttämässä herrat, jotka lähes kaikki ovat vielä tähän päiväänkin saakka pysyneet herroina, eli:

• Georg Dolivo: Kitara ja laulu
• Greg Fields: Kitara
• Reeve Downes: Basso
• Liam Jason: Rummut 

Albumin alkupuoli menee monttu auki möllöttäessä ja jalkaa läpyttäessä. Georg Dolivon oraalinen suorite on tulkintaa ihailtavalla rouheudella, rujolla raspilla ja hämmästyttävällä Bon Scott- yhteen sopivuudella.
Jos Georg äänineen olisi ollut tyrkyllä helmikuun 1980 traagisen pitkäsylkiepisodin jälkeen salamaksi salaman paikalle, olisi ac ja dc voineet hyvinkin uskoa ihmisen uudesti syntymisen mahdollisuuteen.
Levyn starttaava 'Beat to death like a dog'  kertoo, että bändi näyttää hyvälle, soittaa tiukasti ja soundaa AC/DC:lle. Biisi toimii  loistavasti jos ei puutu itsestäänselvyyksiin. Älpyn alkupuolelta on nostettava myös toinen sinkkulohkaisu 'Hey there', joka on myös nussakka hard rock-muffinssi pienellä määrällä Kix- maustetta ja suurella AC/DC - kuorrutteella.

Täyspitkä etenee takuu varmaa rockkia tyylillä rypistäen, mutta hiukan oman persoonallisuuden puutteen puuduttamana ja paria kokoa liian suurissa lainavaatteissa keikaroiden. Loppupuolen 'Ride with yourself''  on maininnan arvoinen jo senkin takia, että biisi kuullaan elokuvan  'Wayne's world'- soundtrackilla. Rhino Bucket säesti paskaa filminpätkää mm. suurten Queenin ja Alice Cooperin kanssa. 
HERÄTYS! Moniko suokansan riveistä nousseista artisteista/bändeistä voi kehua päässeensä Hollywoodin rahaleffoihin? Äkkiseltään ei sylki tuo yhtään nimeä mieleen! 
Huhujen mukaan Quentin Tarantino olisi tiedustellut Laika and the Cosmonautsilta biisiä marginaaleihin jääneeseen leffaansa 'Pulp Fiction- Tarinoita väkivallasta'. Huhujen mukaan tarjolla ollut kuolemattomuus, punaiset matot, hiukan liian kylmä shamppanja, 24/7 huonepalvelut ja ökykalliin manikyyrin käyneet kynnet mittatilaustyönä tehtyjen byysien vetoketjuilla eivät kelvanneet bändille.
Ei kelvannut diili tähtiin.
JOS tuo huhu pitää paikkaansa on kai minun kysyttävä sitä, mitä koko Suomen kansa tahtoo kysyä.
Sitä ainoaa mahdollista kysymystä.
Vituttaako tänään?

Mutta mikään ei poista sitä tosi seikkaa että Rhino Bucketin saavutukset ovat jääneet sielua riipivän  totaaliseen pimentoon täällä pimeässä pohjolassa. On muistettava että bändin keulilla riipii rokkia sydänverellä SUOMALAISTA verta kropassaan raahaava artisti.
Herkkä uros, jonka sielun perukoita jäyhäävä suokansan Kalevalan humaltama umpimielisyys ei ehkä purskahtele taiteessa ylenpalttisesti, mutta jonka saavutukset pitäisi verovaroin jollain tapaa mielestäni kuitenkin hyvänmaun mukaisesti huomioida.

Ehdotuksia:
- Tontti jostain herra Georg Dolivolon silmää miellyttävältä paikalta. Pikku vinkkinä Kolin  maisemapaikat kuulemma kärsii asukaskadosta.
- Cheek voisi isänmaallisena miehenä luovuttaa toisen stadion- illan kunnon musiikille. Rhino Bucket elokuussa 2014 Olympiastadionilla kunniavieraana, mukana illassa Tarot, Zero Nine, Oz, Dirty Club, Nightwish, Iron Cross, Recless Love, Hanoi Rocks ym. ym... olisipa tyrmistyttävä kotimaisen musiikin spektaakkeli!
-Julkinen anteeksipyyntö musiikkitoimittajilta ja valtiovallalta, joka voisi valtioyhtiöiden pomojen bonukset kauniina eleenä siirtää Rhino Bucketin kiertueden tukemiseen.

Nuo ovat vain pikku päänavauksia ja uskon että kaikiilla on vieläkin suurempia ideoita Rhino Bucketin jalustalle nostamiseen.
Totta lienee myös se että bändin persoonattomuus, AC/DC viitta, ja selkeän tykkibiisin puute ovat olleet esteenä viimeiselle nousulle isojen joukkoon. Vähättelylle ei ole kuitenkaan sijaa. Bändin tuotanto on ollut laadukasta kaikkinensa ja kierretty on muutakin kuin oman pitäjän kuppiloita. Kunnioitusta herättää Rhino Bucketin vuoden 2014 euroopan kiertuekkin.
MUTTA MISSÄ ON SUOMEN KEIKKA? Onko meillä varaa jättää omimatta rokkari Georg Dolivoa ja Rhino Bucketia? 

3,5/5

Rokkaavaa itsenäisyyspäivää!

Unohdettujen rokkisankareiden ja sotiemme veteraanien muistoa kunnioittaen

  Karl S. Puukoski

Frank Marino - Juggernaut (1982)

Rauhaa ja rasvaista rakkautta julistivat hipit 60- luvulla maailman nuorisolle tukka limassa ja genitaalikarvoitus napaan asti reuhottavana. Jack Kerouacin "Matkalla"- teos kainalossa työstettiin LSD: stä luovuuden puuskaa odotellen ja liuhotettiin pitkin raitteja mitään tekemättömänä, maailmaa parantaen.
Silleen rennosti.
Ainut mikä hippiä vitutti oli keskiluokkainen juippi, joka kävi töissä ja maksoi veronsa ja sodat joita verovaroilla maksettiin. Hipin mielestä nekin rahat olisi pitänyt ohjata huumeiden vapautuskampanjaan ja hippien elättämiseen. Siinäpä sitä olisi oltukin, jos kaikki 60-luvun keskiluokkaiset konservatiivit olisivat höpläytyneet hippeyden hilpeälle elämäntyylille ja antaneet vain mennä kun alamaki kerta alkoi.
Perseet paljaana olisi vain juostu epävireinen "landola" olalla, pirtanauha otsalla kohti huumediilerin aina avointa kuolemansyliä. Onneksi ei käynyt näin, vaikka hippien kulta-aikojen perintöä vielä tälläkin vuosituhannella jotkut hihhulit tykkäävät vaalia.

Toisaalta täytyy myöntää, on hippien seasta noussut myös tekijämiehiä ja -naisiakin. Yksi heistä on Frank Marino.
Wikin mukaan nuoruus hepulla meni sisarusten völjyssä hippien seassa sekoillessa niin, että 10-vuotiaana aloitettiin humeksien ahtaminen, seurauksella että kolme vuotta myöhemmin mr. Marinolla tuli vedettyä överit ja mieli pimeni niin, että piti lähteä mentaalikorjaamolta vauhtia hakemaan.
Tarkoitan henkistä vauhtia.

Hippien metkut oppineena Frank haki pelastusta, ei Jessestä, vaan musiikista. Hipeillä soittotaidottomuudesta huolimatta pitää aina olla kitara, joten Frankin oli helppo aloittaa ja opetella musiikin alkeet jonkun rauhaa marssivan, lihallisia iloja tai humespölly-matkalla olevan hipin akustisella kitaralla. Niitä varmasti lojui tyhjänpäiväisenä hippikommuunien porstuassa hylättyinä siellä täällä.
Oli Frankilla mahdollisuudet löytää pelastus rytmikkäämminkin. Hän kun opetteli rumpujen soiton jo 5-vuotiaana. Pari kuukautta pöpilässä teki kuitenkin ihmeitä ja Frank sai elämän juonesta kiinni. Muusikon ura käynnistyi sillä sekunnilla, kun hullujenhuoneen houreiset ölähtelyt vaimenivat Frankin selän takana.

Eikä ura ole pöllömpi ollutkaan. Vaikka Frank Marino ei joka lehden kannessa olekaan päässyt keimailemaan ja näin kaikkien keskiluokkaisten ja konservatiivisten musiikin harrastajien mieliin syöpymään.
Vaikka olisi pitänyt.
Miehen kun on esikuvakseen maininneet monet nykypäivän kitaristin retaleet mm. George Lynch, Paul Gilbert, Vinnie Moore, Zakk Wylde, Steve Vai ja Steve Lukather vain nimettömämpiä mainitakseni.
Yksi syy ettei joka jamppa äijää tiedä on biisien pituudet. Radioformaattiin, eli noin 3 minuuttiin, ei Frank tahdo millään teoksiaan puristaa vaan ne tuppaavat rönsyilemään vapaina kuin hippitytön aluskasvillisuus.

En ole mikään Frank Marino-asiantuntija minäkään. Itse luokittelin tietämättömyyttäni jäppisen musan jonnekkin Eddie Grantin, Bob Marleyn ja Carlos Santanan tyylisuunnan hiekkalaatikolle. Mutta voi hyvänenaika sitä hämmennyksen määrää, kun kulttuurin runsaudensarvi Youtube suositteli minulle Frank Marinon 'Strange dreams'- biisiä joka käynnistää albumin  'Juggernaut'.
Biisi käynnistyy surisevalla syna-ajolla, joka pistää ensin epäilemään kajareiden kunnon. Heti alussa dynaamista rytmiikkaa joka vangitsee. Kun Frank aloittaa laulunsa, luulen ensin kuulevani jumalaisen Joe Lynn Turnerin, mutta herra Marinohan se vain todistaa ettei  vuodet "matkalla" ole vieneet ääntä ravoille. Päin vastoin, ääni on loistava ja tulkinta verevää. Biisi kokonaisuutena riisuu kuulijansa ja tekee temput niin, että sen kokenut haluaa saman käsittelyn uudelleen. Gibale pienestä ylikestosta ja toistamisesta huolimatta on klassikko!

Levyn, jonka 'Strange dreams' käynnistää kakkos raita 'Midnight highway' on hyväntuulinen road- ylväily Van Halen ja Blackfoot kuorrutteella. Hieno paketti, mikä pistää punastelemaan häpeästä ne, jotka ovat välinpitämättömästi Frank Marino-tuotannon ohittaneet.
Mutta jos edellinen biisi ajoi jo punastelemaan, pistää levyn kolmonen kiristämään piikkivyötä reiden ympärillä, ruoskan räpsämään ja vapisevan "anteeksi"- sanan vavahtelemaan huulille. 'Stories of a hero' on pysäyttävän komea teos. Hieman Lynyrd Skynyrdia ja paljon Frank Marinoa. Puskiko Frankilla vanhat hippiajat ja sodan vastustus pintaan, kun tätä loistavuutta pakersi? Joka tapauksessa tämän kuultuani mielestäni sotaan ei pitäisi lähettää kuin yli 60 vuotiaat neitsyet miehet, tappelun haluiset punapäät, musikaaleja itkusilmässsä ihannoivat, ikänsä yksin patterin välissä kasvaneet ja Toyotan huoltokirjaa yöpöydällään säilyttävät.
Miten tämäkin hieno sotaan lähtevän nuorukaisen tarina on jäänyt silloin ilmestyessään vuonna 1982 kuulematta? Miksi piti odottaa yli 30 vuotta, että saan aistia tämän klassikon! Tekisi mieleni soittaa vanhemmilleni vaikka kello on jo aamuyötä. Miksi laiminlöitte kulttuurisen kasvuni Frank Marinon osalta? Miksi tyrkytitte sen sijaan Pat Boonea?!

Neljäntenä raitana soljuva 'Free' ei enää onnistu samalla tavalla sykäyttämmän vaikka rennosti rymäytteleekin vapauden sanomaa. Jotkut ilkeät lehtimiehet väittivät aikanaan herra Marinon kehuneen olevansa uudesti syntynyt Jimi Hendrix. Siis Jimin inkarnaatio.
Jos vaikka Frank on noin sanonutkin, kuittaan sen vain Frankin vaatimattomuudella. Mutta jos hän olisi verrannut itseään Yngwie Malmsteeniin...
'Maybe it's time' antaa pientä Hendrix tuoksuja ollen kuitenkin Frank Marino-teos komeimmillaan. Blues-sävyjä ja tunnelmaa joka vie mennessään. Laatua koko orkesterilta, joka luetteloituna näyttää tältä:

• Frank Marino -Kitara, synat ja laulu
• Vince Marino -kitarointia rytmissä
• Paul Harwood - Basso
• Timm Biery - Drumssit

'Ditch queen' on sellainen ryöpytys ettei paremmasta väliä. Rytmiikat, riffin nyannssit ja laulun tulkinta priimaa. Biisi joka paranee mitä enemmän pyörittää. Kuolematonta kitarointia. Stemmoissa jotain samaa kuin jossakin Van Halenin biisissä? Tätä biisiä tulee vielä kuunneltua. Ja PALJON.
'For your love' alkaa lupaavasti mutta latistuu tässä seurassa hieman tylsäksi. Huonoksi en hauku.
Mutta miksi kukaan ei koskaan ole kertonut ja ylistänyt Frank Marinon vokalistin taitoja? Niissä kun on jerkkua ja tulkintaa vaikka jaettavaksi asti. Herra Marino on muuten todennut olevansa muusikko eikä kitaristi. Hän vain ilmaisee itseään parhaiten kitaralla.

Levyn päättävä nimikkobiisi 'Juggernaut' pakottaa jatkamaan bileitä. Loistava tykitys. Hienoja laulun rytminvaihdoksia ja junamaista matkantekoa joka tuhoaa kaikki epäilykset tieltään etteikö tämä Frank Marinon vuonna 1982 ilmestynyt 'Juggernaut' olisi yksi 80 luvulle UNOHDETTUJA LEVYJÄ. Ainakin minulle se on. Siinä vuosikymmenessä on meillä vielä paljon kultaa huuhtomatta.

Otin kuunteluun Frank Marinon muitakin tuotteita, mutta kyllä tämä 'Juggernaut' suurimmat kiksit antoi. Tämän albumin kanssa tahtoisin matkata tulevaisuudessa paljonkin.
Kyselin paikallisesta levyliikkestä älppyä mutta "ei oo, eikä maahantuojalta saa" tuli kylmästi vastauksena. Joten jos kohdallenne sattuu, ostakaa ihmeessä tämmöinen klassikko pois kuleksimasta.
.
Piikittelen itseäni sillä, että en löytänyt albumia jo vuosia, jopa vuosikymmeniä sitten, vaikka kuvittelin jo silloin olevani ajan hermolla.

Kuvittelin jo silloin paljon muutakin.


Väijyn verenhimoisena
nuoruuteni trapetsilla,
sillä jolla horjahtelin 
ihanat ja katumattomat virheineni tasapainonani
horjahtelin ja kuuntelin 
ikivihreitä ja turhuuksia
turhuuksia joita kadun 
ja jotka varastivat ajan minulta, 
Marinon Frankilta
ja kaikilta niiltä
jotka kiimaisesta etsinnästä huolimatta
nukkuivat tai jotka rahan huono maku murhasi


Palakaa turhuudet mieleni piipussa!
maksakaa meille velkanne!
menettämänäni sävelinä minulle
juggernautin kaltaisena arvostuksena Frankille
hetkenä aikaan unohdetuille.

Rakkaus musiikkiin neljäntenä korvana
juoksen ajanvirran vierellä
tahdon kuulla vielä aikaan hukkuvia.
Heidän tarinansa
tahdon aistia aikaa
nuottien nyansseja 
Artisteja jotka aika tahtoo hukuttaa
Artisteja jotka markkinat murhasi 
Artisteja jotka viimein tänään
nyt
kuulen
hymyillen.

Karl S. Puukoski
Ps. R.I.P   Jan Kuehnemund

VARIOUS ARTISTS - Hard attack 2 (1986) +FORGOTTEN, OLDIES AND GOLDIES Halloween special vol 1 (2013)

Huoltoasemien tarjoamat äänilevy valikoimat ovat vuosien saatossa heikentyneet huolestuttavalla tavalla. Varsinkin laadukkaat kokoelmat (joiden vähimmäis standardin voisi EU määrätä vaikka tälläiselle perus tasolle) ovat kadonneet tyystin pikiteiden varsilla ihmistä ja peltilehmää paapovilta asemilta. Ennen oli paremmin. Minun lämpimimmät kesälomamuistoni liittyvät vahvasti siihen, miten odotin mummola reissujen  varrella vastaan tulevia huoltoasemia, joilta aina läräsin c- kasetti telineet suurta huolellisuutta osoittaen. Kun  muut bongasivat maisemia ja matkanvarrelle osuvia muistomerkkejä, meikäläinen tarkoituksen hakuisesti tykkäsi kiljahtaa: "Pysähdytään, kusettaa ja mahtaa vähän paskattaakin." Kesoilin ja Esson tienvarsi mainokset nähtyäni.
 Muistan että matkaani noilta lomareissuilta lähti niin Dioa, Kissia kun Kim Wildeakin. Mutta yksi on jaksanut olla ilona ja rattona aina 80- luvun jälkimmäiseltä puoliskolta asti.
Various artists 2- kokelma on jaksanut kaikki nämä vuodet, kesähelteet ja talvipakkaset Toyotani ja Datsuninin mankoissa ja cd- ajan pakottamana "eläkepäivillään" kaksipesäisen stereoni kasettipesässä, tuoda iloa ja hyvää mieltä meikäläiselle.
Ihailtavaa kestävyyttä kertakaikkiaan.
Entäpä kassun sisältö?
 Nooh... ei kaikissa karkkipusseissakaan kaikki mellit taivaalliselta maistu...

Kassun starttaa W.a.s.p:in 'Blind in texas'. Yhden maailmankaikkeuden hienoimman orkesterin jonnin joutavin ja tyhjyyttään kumisevin pursu, joka on tahra yhden aikamme suuren kultaisessa kilvessä.
Blackien porukkaa seuraa "valkohain" luotsaamaa Saxon, jonka 'Innocence is no excuse'- teoksesta irrotettu masterpiece 'Back on the street again' on laatuluokkaa A+.
Kasetin kolmantena porhaltaa Alcatrazz kappaleella 'Mercy', joka kertsin turhasta pinkeydestä huolimatta on kelpo veto.
Neljäntenä a- puolella ylväilee komeasti Fate, jonka kappale 'Victory' oli pitkään (jos ei vieläkin) kokoelman yksi suosikeistani.
Eikä meno ainakaan seuraavalla huonone. Tobruk ja 'Wild on the run' kuulostaa edelleenkin energiseltä ja elämän nälkäiseltä.
A- puolen päättävä Helixin 'Deep cuts the knife' ei kasaristeille ainakaan esittelyjä kaipaa. Klassinen kasari standardi, jonka ajankestävyyttä voivat jotkut epäillä. Minä en siihen sorru. Klassikko kestää ajan pureskelut. Helix sen todistaa! (Miksi MINÄ silti koen tarvetta todistella asiaa...?)

Kasetin b- puoli on lähes timanttia. King kobra 'Ready to strike' lyö päärynäpallon kattoon sellaisella voimalla että kokoelman taso on pelkästään tällä rock- taideteoksella huikea!
Ja kun klassikkoraiteille on päästy, ei seuraava asemakaan petä. Scorpionsin 'No one like you' on kuin olisi mummolaan tullut. Lämmin, turvallinen ja aika ajoin tarkoituksella unohdettava jottei käy kyllästyttämään liiallinen tuttavallisuus.
Jotta ihminen ei aivan yltiö onnelliseksi pääsisi on viranomaiset vaatineet väliin jotain maanpinnalle palauttavaa. Zeno ja 'Don't tell the wind' on esittelemäni levyn heikoin lenkki. Biisi murenee esittäjiensä käsissä kuin ruikuli tuuleen. Onko joku Zenon jätkistä sukua kokelman koostajalle? Kertsin munattomuus ei pistä seisomaan eikä tanssimaan. Ei kuitenkaan niin huono kuin muistelin...
Mutta kun päästään taas peruasioiden äärelle b- puolen nelosella niin avot! Queenrychen 'Warning' on juuri sitä itseään. Priimaa ja laadun jäljittelemätöntä tuoksua koko rykäisy.
Various artists 2:n päättää kruununjalokivi, kaikkien naimakoneiksi itsensä tuntevien miesten ja naisten anthem. Majesteettisen W.A.S.P orkesterin ikivihreä luovuuden kaunis erite 'L.o.v.e machine', joka toimii tehokkaana pyövelinä vielä tänäänkin kaikille lässynlässyn rakkauslauluille.

Eipä ole moista kokelmaa enää kohdalleni sattunut. Muuten kuin oman käden väkertämänä. Aikanaan tuli paljonkin rakennettua omia "various artisteja" c- kasetille aina fiiliksien ja elämän tilanteen sanelemana. Lässyjä slovareja sydänsuruihin, bailubiisejä kun menomonoille tarvittiin tahdittajaa, tiedättehän?

Kokoelmien ja tulevan suuren juhlan, Halloweenin, kunniaksi minulla on suuri ilo ja kunnia esitellä teille, arvoisat UNOHDETTUJEN LEVYJEN   lukijat UNOHDETTUJEN LEVYJEN  historian ensimmäinen kokoelma. Jos kokoelman kantta mietitte, voitte kehitellä sen itse vapaasti mielessänne. Kunhan siitä löydätte vain vähäpukeisia aavenaisia pelaamassa kurpitsalla rantalenttistä, yleisönään verisiä pellejä, hidastetusti hyppynarua hyppääviä lapsia, sängyn vieressä hölmöttäviä tyhjäkatseisia vanhuksia, Rotwailereita, käkikelloja ja vihaisia kääpiöitä. Jos keksitte jotain muuta pelottavaa niin lisätkää.
FORGOTTEN, OLDIES AND GOLDIES halloween special vol 1- kokelma on tarkoitettu vauhdittamaan Halloweenin humuun hartaudella uppoaville, niin etkoille kuin jatkoille. Tämän "lp":n kun pistää youtubesta Halloween bileitä vauhdittamaan niin johan on lysti kaikilla! 



A.- PUOLI

1. Fastway - Trick or treat
2. Dokken -dream warriors
3. Lizzy Borden - Tomorrow never comes
4 The Great cat - Metal messiah 
5. Halloween- Nightmares

B.- PUOLI
6. Y&T-Mean streak
7. Savatage - Hall of the mountain king
8. Ozzy Osbourne - Bark at the moon
9. Krokus - Screaming in the night
10. Lita Ford - Stiletto



'Rauhaa ei voi rakastaa
jos tahtoo sotaan
jossa unohdettuja pelastetaan.'


Karl S. Puukoski 

Ps. 1.11.13 

Maailmaan ei ole varmasti syntynyt vielä ketään Mattia tai Maijaa joka oikeasti pirskahtelisi pöksyynsä katsoessaan musikaaleja. Ainakaan minä en tunne. Mutta tänään näkemäni Tim Burtonin 'Painajainen ennen joulua' on mahtava animaatio- musikaali. Sellaiseksi minä sen luokittelisin. Ja mikä parasta, se on Halloween elokuva! Pitäkööt joulu" lumiukkonsa"... Happy, Happy  HALLOWEEN!